Dolores Redondo: Myrskyuhri

Dolores Redondo 2014. Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2017. 578 s. Oma ostos.

Myrskyuhri on Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolmas osa. Luin ensimmäisen, Näkymättömän vartijan, jo kuutisen vuotta sitten, ja ostin pian sen jälkeen kaksi seuraavaa. Luualttarin luin vastikään, eikä Myrskyuhrin  tarvinnut odottaa vuoroaan kovin pitkään. Ajattelin lukea sen Dekkariviikkoa varten, mutta koska en ole ensi viikolla koneen ääressä, postaan ajatukseni kirjasta nyt. Hyvää tulevaa Dekkariviikkoa!

Sarjan päähenkilö Amaia Salazar vetää murharyhmää Navarrassa Espanjan koillisosassa Ranskan vastaisella rajalla, metsäisessä laaksossa, jonka halki virtaa Baztanjoki. Harvaanasutulla alueella uskotaan edelleen vanhoihin taruihin ja pahoihin voimiin. Tällä kertaa Amaian tehtävänä on selvittää epäselviä kätkytkuolemia, joita alkaa löytyä joen varrelta useampia. Onko lapsia vienyt ikivanha, painajaismainen olento Inguma, vai onko kyseessä uhrilahja jollekin muulle ihmistä vahvemmalle?

Amaian on kohdattava laaksoa piinaava totuus salaseuroista, valheista ja voimista, joita epätoivoisten vanhempien on vaikea vastustaa. Pienten uhrien myötä paljastuu myyttejä ja uskomuksia, jotka ovat vanhempia kuin kirkko, ja laajemmalle levinneitä kuin mihin Amaian toimivalta yltää. Trillerimäinen romaani on hyvin rakennettu, joskin osa tutkimukseen liittyvistä tapahtumista tuntuu jopa hieman liian kaukaahaetuilta ja pituuttakin teoksella on aika paljon. Lukuisten yksityiskohtien, tapahtumapaikkojen ja ihmisten yhdistäminen toisiinsa on lukijalle välillä työlästä, varsinkin kun kirjailija luottaa siihen, että edelliset sarjan teokset ovat lukijalla hyvin muistissa.

Tutkinnan edetessä Amaia läpikäy omaa lapsuuttaan ja kadonneen kaksoissiskonsa kohtaloa, josta Luualttari kertoo enemmän. Amaian äiti joutui edellisen teoksen päätteeksi Baztanjoen virran huuhtomaksi, mutta itsepäinen rikosylikonstaapeli ei usko tämän kuolleen. Äidin uskomuksilla ja teoilla tuntuu olevan edelleen jokin kytkös seudun tapahtumiin. 

Pienen poikavauvan äitinä Amaia joutuu kohtamaan myös syyllisyydentuntonsa. Tutkimukset vievät hänet pitkiksi ajoiksi pois kotoa, eikä pienen Ibain isä ole siitä aina mielissään. James ja Ibai lähtevät käymään miehen kotimaassa Yhdysvalloissa, jonne Amaiankin on tarkoitus matkustaa pian perässä. Antavatko tutkimukset siihen mahdollisuuden ja miltä Jamesista tuntuu, kun Amain lähtö viivästyy. Kestääkö avioliitto eron ja poliisityötä tekevän puolison pitkät poissaolot? Onko Amaialla viimeinkin mahdollisuus antautua komean pamplonalaisen tuomarin viehätysvoiman pauloihin?

Vaikka sarjan teoksissa on monimutkaisuutta ja liiallista perusteellisuutta, kiehtovaa ja koukuttavaa on se, millä eri tavoin Amaian henkilökohtainen elämä ja hänen perheenjäsenensä kietoutuvat käsillä oleviin murhiin ja salaisuuksiin. Samalla aiemmista osista tutuksi tulleet perhekuviot täydentyvät ja jatkavat omaa tarinaansa. Suurilta suruilta tai yllätyksiltä ei tässäkään teoksessa vältytä, ja lukija saa ihmetellä Amaian sitkeyttä ja jaksamista äärirajoilla - mikä tietysti kuuluu genreen.

Teoksesta myös blogeissa Luetut ja Kirjahullun päiväkirja.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.