Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti. Linnan juhlat. 2015. Atena. 283 sivua.

"Joskus elämä sulkee enemmän ovia kuin avaa ja sitä on pakko kulkea sieltä, minne näyttää pääsevän. Ja sitten lopulta päätyy sellaiseen huoneeseen, minne ei ollut lainkaan menossa tai jossa ei edes viihdy."

Vielä alkuvuodesta keski-ikäisellä Hannulla on mieleinen työpaikka, ihana vaimo, kaunis tytär ja omakotitalo. Joulukuussa Hannulla ei ole enää mitään, "--- ei yhtään mitään. Kaikki oli otettu pois, viety muualle, kärrätty kaatopaikalle. Toivoin, että joku olisi ymmärtänyt heittää minut kuorman päälle." Sen sijaan hänellä on syyte petoksesta ja pahoinpitelystä, hänen perässään on virkavallan lisäksi moottoripyöräjengi, armoton lehdistö ja vaalivirkailijat.

Miten tähän on päädytty? Hannu istuu auton ratissa, ei elämänsä. Hänen elämäänsä ohjaa persoonan treenaaja Mikko. Kiltti, ystävällinen ja hieman hölmö Hannu on helposti vietävissä, kun idearikas Mikko päättää ottaa tehtäväkseen auttaa Hannua saavuttamaan ikiaikaisen haaveensa: päästä itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Mikon suunnitelmat saavat Hannun pään pyörälle eikä niiden toteuttaminen mene aina taiteen sääntöjen mukaan. "Olin kuin boakäärme, joka on nielaissut siilin ja koettaa nyt sulatella sitä ja vannoo, ettei koskaan enää niele siiliä." Hannu ei kuitenkaan peräänny. Tämä on hänen mahdollisuutensa saada jotain takaisin.

Lipastin tragikoomisessa teoksessa käydään läpi keski-iän suurta kriisiä vetämällä kaikki ihan överiksi. Hannun elämän pyörteen ohessa nauretaan poliitikoille, konsulteille ja systeemille. Pilke silmäkulmassa kritisoidaan maailman menoa. Ymmärrystä saavat pienen ihmisen ajatukset ja ratkaisut, joihin on hyvin helppo samaistua. Lipasti on piilottanut vakavaa asiaa hulvattoman meiningin ja mustan huumorin taakse. Kirjailijan sana on yhtä aikaa kepeä ja painava.

Lipastin riemukas tyyli on minulle aiemmin tuttua lähinnä kolumneista. Olikin jännä seurata, miten pienten tekstien tarkkanäköisyys ja huumori sopivat romaanin mittakaavaan. Hyvin ne sopivat. Kirjan parasta antia ovat mielestäni samat kuin kolumnienkin: arkisen elämän ja absurdin maailman törmääminen. Tosin täytyy sanoa, että romaani meni siinä ehkä hieman liiankin pitkälle!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta on kirjoittanut ja pitänyt myös Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Riikka Ala-Harja. 2015. Like. 216 sivua.

     "Mutta niin minä itsekin karsinoin, asetan miehet ja naiset vastakkain, eri puolille, teen sitä ajattelematta, erottelen eri suuntiin, muka luonnostaan, sen kummemmin kelaamatta.
     Semmoinen tahma on asettunut aivoihini.
     Siitä pitäisi päästä eroon."

Saara on töissä teatterin valosuunnittelijana. Tulevaan esitykseen hahmotellaan suurta Daavid-patsasta keskelle näyttämöä. Saara perehtyy oikean Daavid-patsaan historiaan ja Raamatun Daavidin tarinaan. Vähitellen Saara alkaa veistoksen kautta ajatella jotain itselleen ajankohtaista. "Daavid symboloi pientä, mutta itsenäistä Firenzen kaupunkivaltiota. Pienen tasavallan on syytä pysyä itsenäisenä."

Kevyt liha pohtii, millainen painoarvo sukupuolitetuille ominaisuuksille annetaan. Kuntosali on Saaralle arjen pakopaikka, mutta hänelle on tärkeää pysyä fyysisesti vahvana. Olo on itsevarma ja pystyvä. "Koko ratkaisee, korkeus ja ulottuvuus. Heikon ja pienen piipitystä ei jaksa kukaan." Kirjan päähenkilöissä sekoittuvat stereotyyppisinä pidetyt miesten ja naisten ominaisuudet, kuten vahvuus, sirous, oman tilan ottaminen, itsenäisyys, jopa mahdollinen väkivalta... Hyväkuntoinen, pitkä nainen voisi mennen tullen hakata pienen miehen, mutta ei tee sitä, sillä arki on niin täynnä.

Saara törmää Jarnoon, jonka kanssa tapaili 25 vuotta aikaisemmin. Tapailu alkaa taas, mutta heidän odotuksensa eivät kohtaa, eikä suhde etene pitkälle. Ala-Harja kirjoittaa taitavasti tunteiden laajasta skaalasta, jota Saara ei päästä pintaan, vaan pitää sisällään. Hänen ihastumisensa, sen aiheuttama epävarmuus, pystymisen tarve ja kovan ulkokuoren ylläpitäminen vaikuttavat kaikki hyvin tutuilta ja todellisilta. 

Keski-ikäisen elämä - liitot, erot, vanhemmuus, vanheneminen, ura -  näkyy tekstin taustalla luontevan arkisesti ja uskottavasti, alleviivaamatta mitään. Ala-Harjan tyyli on raikkaan suorasukaista ja ronskia, jotenkin intensiivistä. Asioita ei kaunistella eikä niistä puhuta muilla kuin niiden oikeilla nimillä, rehellisesti ja humoristisestikin. Dialogi on soljuvaa ja aitoa. Vähäeleisyydestä huolimatta pinnan alla kuplii ja jopa räjähtelee.

"Me olemme heikkoja paimenia, jotka pelkäävät milloin tahansa pensaikon takaa hyökkääviä susia ja kojootteja.
     Kaikki me olemme sellaisia kunnes valitsemme purosta viisi kiveä.
     Sitten voi jo jotain tapahtuakin."

Teoksen aiheet ovat paljon käsiteltyjä, eikä havainnoissa ole varsinaisesti mitään uutta. Silti Saaran pohdinta palauttaa mieleen tärkeän asian: voisiko näissä ikuisissa asetelmissa olla jokin toisin? Pidin kirjailijan tyylistä kovasti jo Maihinnousussa. Tässä suorasukaisuus viedään vielä pidemmälle, ja nautin siitäkin. Nopealukuinen ja napakan terävä teos. Kevyestä lihasta voi lukea myös blogeista Kirjasähkökäyrä ja Ilselä sekä sivustolta Suomi lukee.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Taina Latvala. 2015. Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava. 191 sivua.

Ennen kuin kaikki muuttuu koostuu novellinomaisista kohtauksista nuoren naisen elämästä. En ole lukenut Latvalaa ennen, mutta näyttäisi siltä, että kirjailijalla on taitava ote pinnan alla väreilevistä tunteista. Varsin vähäeleiseltä vaikuttava teksti kihisee katseita, sydämenlyöntejä, kateutta, vastuuttomuutta - nuoruutta laidasta laitaan. Latvala maalaa haikeansuloisen kuvan nuoruudesta mahdollisuuksineen ja epävarmuuksineen.

Päähenkilöllä - nuorella kirjallisuudenopiskelijalla - on taipumus nähdä itsensä ainutlaatuisena, erilaisena kuin muut. Kaikki tavanomainen ahdistaa tätä runosielua ja hän pyrkii asettumaan arkisten valintojen yläpuolelle. Osa romaanin tarinoista on mahdollisten poikaystävien muistoja tytöstä, eli häntä tarkkaillaan myös ulkoapäin. Näistä käy ilmi, ettei nuori nainen ole loppujen lopuksi kovin poikkeava, ennemminkin huomionkipeä ja herkkätunteinen.

Runoilijaksi ja toimittajaksi pyrkivällä tytöllä on tarve tuntea julkkiksia ja olla osa piirejä. Samalla hän hakee ihailua ja hyväksyntää. Yhtälö on vaikea, eikä hän osaa olla tilaisuuksissa rennosti, vaan sanoo jännittäessään vääränlaisia asioita. Nainen on itseään analysoidessaan suorastaan huvittavan melodramaattinen, "ei tarpeeksi rohkea, edes juomaan punaviiniä." Hänen on vaikea nähdä, että useimmissa tilanteissa molemmat osapuolet käyttäytyvät lapsellisesti. Tyttö on keskenkasvuinen hupsu, joka käpertyy itseensä, eikä näe ympäristössään juuri muuta kuin ihmisten reaktiot.

"Jos minun pitäisi kuvata häntä yhdellä sanalla, kiteyttäisin, että hän on komparatiivi. Hän on kuuluisampi, menestyneempi, kokeneempi ja huomattavasti vanhempi kuin minä. Luultavasti hän ajattelee minusta samoin, mutta käänteisesti."

Rasittavuudestaan huolimatta tyttöön on ajoittain hyvin helppo samaistua. Hänen läpikäymänsä aikuisuuden kynnys on niin täynnä kenen tahansa samanikäisen pelkoja, ihastumisia, omistautumista ja epävarmuutta. Keski-ikäiselle lukijalle ne näyttäytyvät kuitenkin varsin huvittavilta, paikoin jopa säälittäviltä. Kuten Mari A. toteaa, oma ikä on ajanut kirjan ohi. Silti siinä oli jotain taianomaista, joka imaisi mukaansa ja pieni teos oli pakko ahmia kerralla. Kirja oli siis mukavan kepeää matkalukemista junaan ja lennolle. Onneksi tajusin jo menomatkalla, että se on hyvin nopeasti luettu, ja ehdin ostaa kentältä lisää kirjoja. Vaikken usko kirjan jäävän mieleeni, olen kuitenkin aika ihastunut Latvalan kirjoitustyyliin, joten toivon törmääväni hänen teoksiin jatkossakin!

Teoksesta ovat kirjoittaneet Marin lisäksi myös mm. kaimani ja Omppu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Olli Jalonen: Unien tausta

Katselin divarista kotimaista kirjallisuutta, ja koska Olli Jalonen on minulle vieras, otin mukaani hänen esikoisteoksensa, muiden muassa. Novellikokoelma Unien tausta (Otava 1978, 174 sivua) on kirjoitettu jo vuonna 1978, jolloin Jalonen on ollut vasta 24-vuotias. Osa novellien käsittelemistä aihepiireistä kuvaakin parikymppisten arkea ja voin hyvin kuvitella, että kirjailijalla on ollut niihin tuoretta, omakohtaista kokemusta joko omasta tai ystäviensä arjesta.

Pari novelleista pureutuu armeijavuoden ankeuteen: toinen kasarmilla paikan päällä, toinen tyttöystävän luona viikonloppulomalla. Tunnelma on ajoittain painostava, palvelus ei tunnu mielekkäältä ja kotiin on ikävä. Nuorukaista pelottaa, miten parisuhde kestää noiden kuukausien läpi, mutta ei oikein osaa puhua tunteistaan kotona. Muistakin novelleista löytyy nuorten aikuisten ikuisuuskysymyksiä: Vastavalmistuneet luokanopettaja ja geologi, nuoripari, hakevat virkoja, mutta joutuvat tyytymään pätkätöihin. Tuloja on satunnaisesti eikä perheen perustamista uskalleta aloittaa ennen kuin jotain pysyvää on tiedossa. Anopin painostus, puheet tulevista lapsenlapsista ja keltatiilisestä omakotitalosta ei piristä oloa.

Kaksi ensimmäistä novellia kertoo laitapuolen kulkijoista, rantojen miehistä. Näissä tarinoissa on keskeistä tietysti selviäminen, päivästä kerrallaan. Osa porukasta asuu kaupungissa mutta elää kaduilla. Yksi miehistä vaeltaa järven rantoja pitkin autioista mökeistä toiseen. Kaikki osaavat arvostaa vapauttaan, eikä oravanpyörään ole kiirettä, tavaraa ei ole ikävä. Jalosella on taito kuvailla sekä kaupunkia että hämäläistä luontoa yksityiskohtaisen kauniisti. Nuoren kirjailijanalun on täytynyt tuntea kyseisen järven ja rantaharjut kuin omat taskunsa. Ympäristön kuvauksen lisäksi näistä tarinoista jää mieleen miesten keskinäinen solidaarisuus ja lempeys. Kulkukoiran tapaus on suorastaan liikuttava.

Novelleissaan Jalonen tarkkailee hämäläisen kotikaupunkinsa ympäristöä ja ihmisiä. Tarinoita  yhdistää aina joku hahmoista, joka jatkaa seuraavan tarinan päähenkilönä. Useimmat novellien päähenkilöistä joutuvat kamppailemaan elantonsa vuoksi ja tietynlainen selviämistaistelu on novelleja yhdistävä tekijä. Niissä on selvästi havaittavissa vastakkainasettelua valtaapitävien ja syrjäytyneiden, varakkaiden ja työläisten, nuorten aikuisten ja heidän vanhempiensa sukupolven välillä. Ehkäpä vasemmistolaisuus ja työväenkirjallisuuden vahva perinne vaikuttavat taustalla. Vaikka novelleista huokuu Jalosen nuoruus (esimerkiksi armeijakokemuksista en olisi oikein jaksanut lukea!) ja nykylukijan silmiin hienoinen vanhanaikaisuus, ne ovat varsin tarkkanäköisiä ja ajattomia, ja teksti on tyyliltään mukavan letkeää.

Tämän jälkeen tartun Jalosen tuoreempiin teoksiin mielelläni. Vinkkejä otetaan vastaan!

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent. 2014. Lukija aamujunassa. Le Liseur du 6h27. Suomentanut Kira Poutanen. Tammi (2015). 189 sivua. 

"Joka ilta kerron päivästäni kultakalalleni, työni kuvottaa minua niin paljon, että välillä en tee muuta kuin oksennan, ja kaiken kukkuraksi olen ihastumassa tyttöön, jota en ole koskaan nähnyt."

Guylain rakastaa kirjoja, mutta valitettavasti hänen työnään on käynnistää valtava Kone, joka teurastaa myymättä jääneitä tai muuten kodittomia kirjoja ja muuttaa ne massaksi, jota käytetään taas uusien kirjojen tekoon. Guylain on huomaamaton, hiljainen nuorimies, jonka elämässä ei tapahdu kovin paljon. Hänen ainoat ystävänsä ovat Giuseppe, rampa mies, joka on menettänyt jalkansa siivotessaan Konetta ja joka etsii jalkojaan saman päivän massasta tehdyistä teoksista. Sekä ylväs Yvon, laitoksen vartija, joka rakastaa vanhaa näytelmäkirjallisuutta ja pystyy puhumaan vain aleksandriinimitassa.

Guylain saa pelastettua Koneen uumenista silloin tällöin yksittäisiä sivuja, jotka hän ottaa talteen ja joita hän lukee aamujunassa matkalla töihin. Näin hän antaa elämän edes pienelle osalle siitä, jota hänen on määrä tuhota. "Kaikille vaunussa oleville matkustajille Guylain oli lukija, se outo tyyppi, joka luki joka arkipäivä kuuluvalla ja selkeällä äänellä kansiostaan esiin vedettyjä kirjan sivuja. Ne olivat otteita kirjoista, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa."

Eräänä päivänä Guylain löytää junasta muistitikun, joka sisältää päiväkirjamaisia otteita nuoren naisen elämästä. Guylain ja Giuseppe alkavat tekstien avulla selvittää, kuka on tämä ihastuttava Julie, jonka ajatuksiin Guylainin on niin helppo yhtyä. Kuten muutkin kirjan hahmot, myös Julie on satumaisen outo: taitavasti kirjoittava ostoskeskuksen vessasiivooja, joka keräilee tätinsä elämänohjeita "Tätismi nro 3: Vessassa valta on aina sillä, jolla on paperi".

Jos muistatte ranskalaisen romanttisen elokuvan Amélie ja piditte siitä, ihastutte myös tähän pieneen kirjaan. Niistä löytyy paljon samaa: satumaista salaperäisyyttä, tylsän arjen kauniita yksityiskohtia, melankoliaa, lempeitä hahmoja ja hirviöitä. Tässä nostetaan lisäksi kaiken keskelle se tärkein asia: kirjallisuus.

Didierlaurentin tavassa kirjoittaa on jotain, mikä saa hymyilemään. Myös hahmot tekevät sen, vaikka yksinäisyys onkin teoksen keskeisiä teemoja. Tarinassa on hieman höpsöä pintaa, muttei pelkästään, vaan se tuo näkyväksi merkille pantavia asioita, kuten ihmisiä, joita emme yleensä huomaa, mutta joita ilman emme pärjäisi.

Teoksesta paistaa läpi se, että kirjailija on tehnyt uraa pääosin novellien parissa. Lukija aamujunassa on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja sekin hyvin lyhyt. Tarina on kuitenkin juuri niin pieni ja suloinen, ettei se kaipaa enempää. Blogeista Kirjainten virrassa, Reader, why did I marry him? ja Kirjakaapin kummitus voi lukea, mitä mieltä muut ovat olleet. Teos oli lukupiirissämme tänään käsittelyssä, ja kuten asiaan kuuluu, kaikki eivät olleet ihastuneita, mutta paljon samaa olimme siitä kaikki löytäneet.

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen. 2015. Musta satu. Siltala. 157 sivua. Kansi Elina Warsta.

"Minä yritin vetää välistä, me kaikki yritimme. Me halusimme rikkautta, kurkottelimme ylemmäs ja ylemmäs, ja samalla me vajosimme."

1930-luvulla Helsingin Tattarisuolta löydetään eräästä lähteestä jalkoja, käsiä, sormia ja pää. Paikallinen noita harjoittaa mystisiä menoja. Huhutaan, että lähteessä on aarre.

Punaisen poika Heino yrittää tienata elantoa pienelle perheelleen Kalliossa. Pirtun salakuljetus on laajamittaista bisnestä. Trokaaminen ja satamat yhdistävät entisiä punavankeja, torppareita ja talollisia. Viinasta ja rempseästä elämästä nauttiva Heino ajautuu vähitellen ongelmiin ja Tattarisuolle lammensilmään. Tarinat jatkavat matkaansa nykyaikaan saakka.

Nykyajassa tarinaansa kertoo mies, joka isopappansa tavoin on menettämässä perheensä. Suvun selvittämätön tragedia ei jätä rauhaan ja niin hänkin päätyy Tattarisuolle. "Minä kapusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään." Viinan kirous, ahneus ja itsekkyys tekevät suvun sadusta mustan.

Mustassa sadussa on raskas aihe, jota täytyy jäädä pohtimaan lukemisen jälkeenkin. Lumiomenan Katja mainitsee Eput ja minullakin alkoi jo lukiessani soimaan korvien välissä Murheellisten laulujen maa. Suvun tarinassa - niin 1930-luvulla kuin nykyajassakin - on jotain hyvin tuttua ja inhorealistista, kovin suomalaista. Katkeruuden ja alkoholismin perintö isiltä pojille, musta mielenmaisema ja perheiden hajoaminen. Eikä Ollikaisen tapa kuvata parisuhteen solmukohtia, puhumattomuutta tai vaikkapa seksiä ole sekään kauneudella koristeltua.

Ollikainen on tuonut kiehtovalla tavalla yhteen todellisen historiallisen mysteerin ja yhden suvun miesten kohtalot. Varsin vakuuttavaa on myös 1930-luvun ajankuva kansalaissodan jälkimainingeissa. Kieltolain ja kansan kahtiajaon vaikutukset tulevat hyvin esille. 1930-luvun Kallion rujous muistuttaa nykypäivän menoa Helsinginkadulla. Teoksessa on kuitenkin myös heikkoutensa. Kahdessa ajassa liikkuminen on välillä melko hataraa, mikä voi olla tietysti tarkoituksellista, sillä loppua kohden Heinon ja nykyajan kertojan kohtalot muistuttavat niin kovasti toisiaan. Hieman häiritsevän sekavuuden lisäksi tarinasta löytyy yksi hahmo, jonka merkitys kokonaisuudelle jää täysin epäselväksi. Päällimmäiseksi jää silti mieleen erittäin hyvin punottu, musta satu.

Olen kai tavallaan onnekkaassa asemassa, sillä en ole (!) lukenut Ollikaisen kovasti ylistettyä Nälkävuotta, johon moni on ymmärrettävästi tätä teosta verrannut. Sain lukea Mustan sadun ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti, vaikka se musta olikin. Ollikaisen tyyli on hyvin vähäeleistä, mutta sanat ovat painavia niin kauneudessaan kuin rumuudessaankin. Kieli ilmaisee paljon vähällä.

Teoksesta on jo ehditty kirjoittaa paljon, ja lisää voi lukea Katjan lisäksi vaikkapa Kristalta, Saralta tai Minnalta. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Jayne Anne Phillips: Suojelus

Jayne Anne Phillips 1994. Englanninkielinen alkuteos Shelter. Suojelus. Tammi 1995. Keltainen kirjasto. Suomentanut Kersti Juva. 372 sivua.

"On levottomuutta herättäviä tosiasioita jotka pysyvät salassa."

En tiedä, miksi muistilistassani luki Jayne Anne Phillips - kuka siitä oli vinkannut, mistä romaanista oli kyse - mutta tällainen keltainen kirja lähti mukaani divarin hyllystä.

Suojelus on tiivistunnelmainen romaani nuorista tytöistä, jotka viettävät kesäleiriä uneliaan pikkupaikkakunnan laitamilla keskellä metsää, rauhallisesti virtaavan mutajoen läheisyydessä. 1960-luvun Amerikassa pelätään kommunismia ja kylmän sodan varjo heijastuu leirille saakka. Teini-ikäiset tytöt, Lenny ja Cap, ovat kuitenkin siinä iässä, jolloin maailma pyörii omien tuntemusten, ystävyyden ja vartaloiden ympärillä. He kokevat sekä tuttua ja turvallista, mutta myös uudenlaista, unenomaista läheisyyttä, seksuaalista kutinaa. Lennyn nuorempi sisar, Alma, huolehtii leirille mukaan päässeestä ystävästään Deliasta ja maailmasta muutenkin. Alman taakkana on äiti, jonka valituksista ja juoruista tyttö ei haluaisi tietää puoliakaan. Kaikilla tytöillä on salaisuuksia, joista he eivät puhu edes keskenään.

Tyttöjen lisäksi leirin keskeisiä hahmoja on pieni Buddy, keittäjän poika, joka viettää kesänsä leirin laitamilla, vankilasta palannutta isäänsä vältellen. Buddy tarkkailee väkivaltaisen isänsä mielialoja, äitinsä turvallisen pulleaa olemusta sekä tyttöjen eksoottisia tuoksuja ja ääniä. Buddy on kuin pieni peikko: hän juoksentelee läpikotaisin tuntemassaan metsässä kuin olisi sulautunut osaksi sitä. Vankilasta on vapautunut Buddyn isän lisäksi myös Pastori, "olentona erilainen", joka tuntee, kuinka paha liikkuu "kuin aurinko puiden läpi, palasina, täplinä ja kuvioina."

Tarinassa on alusta lähtien voimakas, käsinkosketeltava jännite, joka syntyy sekoituksesta vehreän kuumaa luontoa, lapsen leikkejä, pahaenteisiä miehiä, yhteislaulujen hyminää, teinityttöjen vartaloita sekä kotona kutakin odottavaa painolastia. Tämä jännite pysyy ja pysyy ja saa lukijan odottamaan, milloin joku tai jokin rikkoo hiljaisuuden. On kuin odottaisi myrskyä pitkän hellepäivän päätteeksi. Kun myrsky lopulta puhkeaa, leimahdus ei tule yllätyksenä. Se missä muodossa se tapahtuu, oli kuitenkin minulle yllätys. Kaikki pahaksi olettamani ei ollutkaan sitä, eikä uhriksi joutunut se kenen puolesta eniten pelkäsin. "[K]irkas riemu käy hänen lävitseen; maailma on käännähtänyt ympäri ja tehnyt totta tarinasta joka on niin yllättävä ettei kukaan ole osannut sellaista uneksia". Minäkin olin helpottunut.

Vaikka tarinassa kuvataan viattomuuden menetystä, voi kysyä onko sitä koskaan ollutkaan. Taustalla väijyvä väkivalta uhkaa, ja läsnä on koko ajan se, mitä voi mahdollisesti tapahtua. Phillipsin romaani on ajoittain ahdistava, mutta varsinkin loppu on kaunis: tytöistä ja pienestä pojasta tulee läheisiä sekä toisilleen että lukijalle. Huojentavan lopun myötä herää toivo - kaikesta sattuneesta huolimatta - että ehkä heidän elämässään viattomuuden aika ei olekaan vielä ohi.

Tiiviiseen tunnelmaan sopiva kerronta on sekin erittäin tiheää ja yksityiskohtaista, mikä pakottaa hidastamaan lukemista ja keskittymään sanoihin. Sanoihin, jotka heijastavat välillä todellista, välillä jotain unenomaista ja mystistä. Tapahtumat kuvataan mielikuvien, tuoksujen, esineiden ja paikkojen kautta. Tyttöjen terävien aistien vastapainona Buddyn ja Pastorin muistikuvat ovat välillä hataria ja unenomaisia. Samalla Phillips maalaa heinäsirkkojen, likaisten paitojen, astioiden kilinän ja ikuisten juorujen myötä tarkan kuvan pienestä paikasta, joka hädintuskin näkyy kartalla, mutta joka on hyvinkin todellinen.

Suojelus ei ole helppo romaani, mutta se jättää kaipuun täyteläiseen tekstiin ja perusteelliseen kerrontaan. Phillipsiä täytyy saada lisää. Sen runsaudesta tuli lukiessani usein mieleen John Irvingin teokset ja huomasin, että saman oli pannut merkille myös Leena, jonka lisäksi Suojeluksesta ovat kirjoittaneet ainakin Katja, Minna ja Liisa.

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

Tuula-Liina Varis 2014. Naisen paras ystävä. WSOY. 187 sivua.

"Eikö hän ollut enemmän heidän auttajansa kuin hyväksikäyttäjänsä teeskennellessään intohimoa ja kiintymystä, joita ei tuntenut? Siksi niitä olikin niin helppo esittää."

Juha on naisen paras ystävä. Omasta mielestään ja monen naisenkin mielestä, vaikka heille hän on joku muu. Janne. Jukka. Hän hakee naisista jotain, mitä ei osaa itse määritellä. Valtaa? Suurin tarve hänellä on kai onnistua valloituksessa, onnistua huijauksessa ja olla niskan päällä. Se on ainoa keino saada hyvitystä repaleisesta lapsuudesta ja omituisesta parisuhteesta. Pakkomielteestä. Ja tämän pakkomielteensä perässä Juha tekee kohtalokkaan virheen.

Hanna on poliisi. Hän viettää kesälomaansa, muttei malta olla sekaantumatta tapaukseen. Yksityiskohdista ja naapurin havainnoista muotoutuu mahdollinen tarina, jonka päähenkilö puuttuu. Sitten löytyy huivi ja rikos on ratkaistu.

Variksen teos on pieni jännäri. Takakannessa sitä luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi. Kieltämättä päähenkilössä, hänen menneisyydessään ja mielensä sairaissa kudelmissa on jotain samaa kuin vaikkapa ruotsalaisen Karin Alvtegenin jännäreissä, joista pidin aikoinaan kovasti. Naisen paras ystävä onnistuu kuitenkin vain hieman ulottamaan jännityksen puolelle, enkä kutsuisi sitä trilleriksi lainkaan. Rikostapauksen rinnalla kulkevat arkiset perhekuviot, kesähelle ja pikkukaupunki voisivat luoda sitä trillereille tyypillistä näennäisen rauhallista tunnelmaa, jonka raaka rikos rikkoo. Mutta jotain jää puuttumaan.

Päähenkilön psyyke on teoksen dekkaripuolta vakuuttavampi. Traumaattisen lapsuuden vuoksi Juhasta on kasvanut kiltti, miellyttävä, helposti unohtuva mies, joka pystyy manipuloimaan ja luomaan itselleen aina vaan yhä uuden tarinan. Narsisti. Tarinan vahvuus onkin tässä: ihmisen omituisen mielen kuvauksessa, riippuvuussuhteissa, rakkaudettomuudessa ja sen seuraamuksissa.

Tartuin tähän Varikseen, sillä pidin kovasti hänen teoksestaan Vaimoni, joka sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2005. Naisen paras ystävä ei yllä ihan samalle tasolle. Siinä on silti oma, hieman vinoutunut viehätyksensä ja Juha jää kummittelemaan mieleen. Kirjaa oli ihan kiva lukea, mutta sinänsä mielenkiintoisista aineksista ja hahmoista olisi voinut kirjoittaa lisää. En ollut valmis lopettamaan niin pian.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjakaapin kummitus ja Täällä toisen tähden alla.