S. A. Keränen: Näkyviin piilotettu

S. A. Keränen 2018. Näkyviin piilotettu. BoD. 394 sivua. Oma ostos.

Subjektiivisuusvaroitus! Ei niin etteikö lukemiskokemus olisi aina subjektiivinen, mutta kun kyseessä on kaverin kirjoittama kirja, voi olla että siitä postaaminen ei tapahdu ihan samalla tavalla kuin monen muun teoksen kohdalla. Kirjaa lukee ikään kuin jo valmiiksi ylpeänä siitä, että joku yltää tällaiseen suoritukseen. Toisaalta tutun kirjoittamaa tekstiä lukee muutenkin eri tavalla kuin ventovieraan tekstiä. Minusta ainakin tuntui, että löysin tekstistä kirjailijaa itseään hyvinkin paljon, jopa niin että se hieman häiritsi ensi alkuun. Näinhän ei olisi käynyt jollen tuntisi hänen tapojaan tai mieltymyksiään.

Näkyviin piilotettu on Keräsen toinen romaanimuotoinen teos. Kirjoittamiskokemusta hänellä on jo pitkältä ajalta, eikä tämänkään romaanin alkuperäinen käsikirjoitus ole enää kovin uusi. Kirjaksi se muotoutui lopulta sen jälkeen, kun viimevuotinen Symbioosi oli kansissa. Teoksissa on keskenään paljon samaa, mutta tarinoina ne ovat tietysti ihan erilaisia. Keränen rakastaa pohjoista mytologiaa ja niinpä Näkyviin piilotettukin hyödyntää kansantarustoa, mutten paljasta siitä enempää, sillä en halua spoilata loppupuolen yllätystä. Sen sanon kuitenkin, että kirjailija on luonut hahmoja, jonka olemassaoloon olisi periaatteessa hyvin helppo uskoa.

Ne alkoivat itse levittää tarinaa omasta lajistaan yksinkertaisensa ja rumana, sellaisena kuin se nykyään kansanperinteessä esiintyy, ja kun tämä tarina vähitellen muuttui vallitsevaksi käsitykseksi, ne pystyivät liikkumaan vapaasti ihmisten keskuudessa, koska ihminen ei enää tunnistanut niitä.

Toinen näitä kahta teosta yhdistävä tekijä on sateenkaariteema, tarkemmin sanottuna miesten välinen rakkaus ja seksuaalisuus. Siinä missä Symbioosi räväytti seksuaalisuuden ja petipuuhat rohkeasti lukijan silmille, on tämän teoksen kuvaus kesympää ja sitä on vähemmän, oikeastaan juuri sopivassa määrin ja mukavalla tavalla. Seksuaalinen suuntautuminen tai sen löytyminen on romaanin kantavia teemoja, mutta seksi itsessään ei nouse keskiöön.

Romaani lähtee liikkeelle kesäloman jälkeisistä tunnelmista, kun norjalaisen Troyn jatko-opinnot yliopiston parapsykologian laitoksella eivät oikein ota tulta alleen. Pienelle jaokselle on pestattu uusi työntekijä, René, joka joutuu välittömästi Troyn silmätikuksi. Troy vaatii tulokkaalta tiettyä käytöstä, mutta Renéllä ei tunnu olevan hajuakaan siitä, miten heidänlaistensa kuuluisi toimia. Syntyy yhteentörmäys, joka sekottaa molempien päät ja saa aikaan tapahtumavyöryn. Renén maailmankuva keikahtaa totaalisesti. Luvassa on aimo annos draamaa!

Reaalifantasia ja mytologiset ainekset maustavat Keräsen romaania juuri sopivalla tavalla, jottei se ole pelkästään nuorten aikuisten kasvutarinaa ja itsensä löytämistä. Keräsen vahvuus löytyy ihailtavan vaivattomasta kerronnasta, joka vie nopeasti mukanaan ja tekee lukemisesta vauhdikasta. Kieli ei yritäkään olla kaunista, koreaa tai maalailevaa, vaan on arkisen rentoa ja reteetä - silti rikasta ja etenkin kielikuvissaan suorastaan hysteerisen monipuolista. Dialogi on tavattoman luontevaa ja aitoa. Samoin kuin Symbioosissa, Keränen ei säästele ironiaa eikä sarkasmia, oli kyse parisuhteesta, yliopistoprofessoreista, sosiaalisista tilanteista tai vaikkapa jätetyksi tulemisesta. Mutta sitäkin sopivissa kohdin ja esimerkiksi romaanin loppupään tapahtumissa musta huumori antaa oikealla tavalla tilaa rohkeammillekin tunteenilmauksille.

Kirjasta löytyy arvio myös blogista Puulle tatuoitu.

Lauri Ahtinen: Elias

Lauri Ahtinen 2018. Elias. S&S. Oma ostos.

Yksi Helsingin kirjamessuilla eniten odottamiani haastatteluja oli tänään Kallio-lavalla, jossa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelivat oululaista Lauri Ahtista tämän tuoreimmasta teoksesta Elias.

Kirjailija, sarjakuvataiteiteija ja opettaja Ahtinen on luonut sarjakuvaromaaninsa aineksista, jotka ovat hänelle valmistavan luokan opettajana hyvin tuttuja ja ajankohtaisia. Ahtinen on haastatellut teostaan varten nuoria turvapaikanhakijoita ja kertoo heidän kokemuksistaan kuvitteellisen afganistanilaisen, Eliaksen, kautta.

Ahtinen kertoi haastattelussa, että hänen kuvalliseen ilmaisuunsa ovat vaikuttaneet useat kuvataiteilijat, mutta myös mm. niin ikään oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta. Vaikutteita on jopa Kalevalasta! Teoksen mustanpuhuvat kuvat ja aukeamat ovat sävyltään melko synkkiä, mutta niin on tarinakin. Ahtinen kertoikin, ettei pystyisi kirjoittamaan tai piirtämään kovin kevyeen sävyyn turvapaikanhakijanuorten rankoista kokemuksista. Haastatteluiden lisäksi tarinaa taustoittavat muut alan asiantuntijahaastattelut ja faktatiedot.

Ahtisen sanoin Elias on hänen kontribuutionsa aikamme suurimpaan - absurdiin! - eettis-moraaliseen keskusteluun auttamisen problematiikasta, jota Suomessa on käyty vuoden 2015 turvapaikanhakija-aallon jälkeen. Teoksen hahmo Elias on hazara, Afganistanissa alistettua ja vainottua kansaa, joka on monen muun yksin pakoon lähteneen lapsen tavoin kulkenut usean turvattoman maan halki ja päätynyt Suomeen, jonne hänen oletetaan kotiutuvan ja kotoutuvan, jos oleskelulupa myönnetään. Ahtinen jättää lopun avoimeksi, eli lukijan täytyy päättää itse, saako Elias oleskeluluvan vai palautetaanko hänet takaisin epävakaaseen maahan, jossa on sodittu käytännössä noin 40 vuotta.

Elias läpikäy uussuomalaisten kokemaa rasismia, suhdetta vieraaseen kieleen ja ilmaisun vaikeuteen. Painajaiset vaivaavat nuorta öisin ja kotiin on kova ikävä. Pitäisi opiskella ja jaksaa, mutta pystyykö siihen. Surullisinta on se, miten unelmat katoavat, mutta turvassa pitäisi olla iloinen ja kiitollinen, vaikkei tunne enää mitään. Paitsi koti-ikävää, ja pelkoa siitä, että joutuisi palaamaan sinne.

Lauri Ahtisen Elias on erinomainen lisä pakolaisuutta käsitteleviin romaaneihin, joita olen viime aikoina lukenut ja sopii loistavasti tietysti myös Sarjakuvahaasteeseen. Olisin toivonut Eliakselle Helsingissä suurempaa yleisöä, mutta uskon, että lukijoita löytyy.

Kirjamessuviikonloppu lähestyy!

Lokakuu on kirjamessujen juhlaa. Turussa ehdin poiketa päiväseltään (linkki), Helsingissä on tulevana viikonloppuna aikaa enemmän. Jännää nähdä, millä tavalla uudistuneet messut näyttävät ja tuntuvat, ainakin vahnat tutut lavat on nimetty uudestaan ja tilaratkaisuja mietitty muutenkin. Ohjelmatarjonta on valtavan laaja kuten ennenkin. Tämän vuoden teemamaa on Yhdysvallat ja 100-vuotias Viro näkyy ohjelmassa hyvin.

Vietän messuilla lauantain ja melko varmasti sunnuntainkin. Pyrin aloittamaan lauantain bloggariaamiaisella, jonne muutama kustantamo on kutsunut bloggaajien lisäksi viisi kirjailijaa. Lauantain ohjelmassa on sen jälkeen seuraavaa:

• 10.30: Juha Hurme – kaanon uusiksi (Töölö)
• 11.00: Suomen Kirjailijaliitto: Kirjailija salakuuntelijana (Töölö) tai Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni (Suomenlinna)
• 11.30: Kun kumppani satuttaa (Hakaniemi) tai Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 (Kumpula)
• 12.00: Suomen Kirjailijaliitto: Onko fiktio totta? (Töölö)
• 14.30: Katja Kettu: Rose on poissa (Senaatintori)
• 15.00: Suomen Kirjailijaliitto: Sensuroitu! (Töölö)
• 15.30: Suomen Kirjailijaliitto: Yksi aihe, monta kirjailijaa (Töölö)
• 16.00: Tommi Kinnunen: Pintti (Senaatintori)
• 16.30: Suomen dekkariseura: Dekkarin arkkitehdit, haastattelijana Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkka -blogista (Punavuori)
• 17.30 : Suomen dekkariseura: Ann Cleeves (Punavuori)

Jossain välissä pitäisi kai ehtiä syödä ja piipahtaa tervehtimässä tuttuja bloggaajien omalla pisteellä, ehkä tuossa puolen päivän jälkeen on pieni tauko!

Sunnuntaina en ahmi yhtä paljon, sillä tiedän jo kokemuksesta, että tiivis päivä messuilla väsyttää. Lisäksi kun tarkoitus on viettää myös aikaa sukulaisten kanssa ja nähdä ystäviä. Ja tietysti täytyy jaksaa selata niin antikvariaattien kuin kirjakauppojenkin tarjonta! Sunnuntaini voisi näyttää tältä:

• 12.30: Sara Hildénin kolme elämää (Hakaniemi)
• 14.00: Lauri Ahtinen: Elias (Kallio)
• 14.00: HS nostaa esikoiset lavalle (Senaatintori)
• 15.00: Naisten sisällissota (Senaatintori)
• 16.00: Lukeminen aktivismina (Kallio)

Ensimmäinen e-kirjani: Clare Mackintoshin Anna minun olla

Clare Mackintosh 2018. Englanninkielinen alkuteos Let Me Lie. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. Gummerus. Latasin BookBeatista.

Vietimme syyslomaa Italiassa eikä mukaan ottamani kirja ollut ahkerien lomapäivien jälkeiseksi iltalukemiseksi ollenkaan se oikea. Olin hetken hieman kauhuissani, että pärjäänkö ilman kirjaa, mutta sitten onneksi hoksasin, että jos mukana on kännykkä, mukana on BookBeat ja paljon luettavaa. Koska kaipasin jotain helppoa ja tutun tuntuista, valitsin Clare Mackintoshin tuoreimman teoksen.

Nyt jo kolmannen Mackintoshin kohdalla voi tosiaankin jo puhua tutusta tyylistä. Kirjan teemoissa ja asetelmissa on paljon samaa, mutta teokset onnistuvat kuitenkin erottumaan toisistaan ja ovat tietysti täysin itsenäisiä. Mistään sarjasta ei siis ole kyse. Siinä missä ensimmäinen, Annoin sinun mennä, aiheutti vakavan ajatusnyrjähdyksen kirjan keskivaiheilla, kaksi seuraavaa eivät ihan samaan yllä. Tämä kolmas on kuitenkin onnistunut kakkosta, Minä näen sinut, hieman paremmin, jopa niin, että olen ihan jäänyt miettimään, miten lukkiutuneita ja kaavoihinkangistuneita asenteemme ja oletuksemme ovatkaan. Sillä siihen - ainakin minun kohdallani - perustui tämän kirjan yllättävyys.

Kuten aikaisemmissa teoksissa, nytkin punnitaan naisiin, äitiyteen ja ylipäätään perheen dynamiikkaan liittyviä kokemuksia. Päähenkilö Anna on menettänyt molemmat vanhempansa lyhyen ajan sisällä, hyvin dramaattisella tavalla. Nuoren naisen on vaikea toipua menetyksistään. Elämä jatkuu kuitenkin, Anna on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Eräänä päivänä postiluukusta tipahtaa lappu, joka herättää epäilyn vanhempien kuolemasta. Onko kaikki kuitenkaan niin kuin kaikki uskovat?

Itsemurhako? Mieti vähän.

Näistä Mackintoshin kolmesta teoksesta taisin tästä viimeisimmästä tykätä eniten. Kokonaisuus on hyvin kasassa, enkä napise samoista kerrontaan liittyvistä seikoista, joista ykkönen ja kakkonen saivat pientä huutia. Kerrassaan loistava jännäri lomamatkalle! En aio kirjoittaa kirjasta nyt tämän enempää, lyhyestä virsi kaunis. Lisää arvioita osoitteissa Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä ja Rakkaudesta kirjoihin.

E-kirjoja aion lukea jatkossakin. Kulkuvälineissä voin aika helposti pahoin, joten säästän äänikirjat busseihin ja juniin, mutta muuten arkena - saati sitten lomalla - on paljon tilanteita, joissa voisi turhanpäiväisen netti- ja someselailun sijaan lukea muutaman sivun hyvää kirjaa. Sivut ovat kännykän e-kirjassa pienempiä ja jotenkin on hauskaa, kun tuntee etenevänsä niin vauhdilla. Pitää kokeilla seuraavaksi jotain muuta kuin dekkaria ja testata miten e-kirja sopii eri genreihin. Latasin tietysti jo uuden!

Hetki varjossa Terracinan vanhassakaupungissa.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki 2018. Viiden meren kansa. Into. 333 sivua. Arvostelukappale.

Jos Isomäki on useassa aikaisemmassa teoksessaan luonut vision siitä, mitä ihmiskunnalle saattaisi oman toimintansa vuoksi tulevaisuudessa tapahtua, nyt hän onkin sukeltanut kauaksi esihistoriaan. Viiden meren kansa sisältää kahdeksan tarinaa, kahdeksan välähdystä menneisyyteen. Ne ovat tietysti fiktiivisiä, mutta Isomäen luoma maailma pohjaa vahvasti arkeologiseen, kielitieteelliseen ja geneettiseen nykytutkimukseen. Kirjan lopussa on jälkihuomautuksena lisää tietoa tutkimustyön taustoista ja kirjan tarinoihin vaikuttaneista seikoista. Lukijan kannalta tärkeitä ovat myös kartat jokaisen tarinan alussa.

Viimein aron laita ja Metsän reuna olivat olleet heidän edessään. Äärimmäinen raja, koko heidän tuntemansa maailman reuna. Heistä kukaan ei ollut koskaan käynyt syvemmällä Metsässä, eikä kukaan olisi halunnut tunkeutua sen sisään. Perimätiedon mukaan Metsä jatkui äärettömän kauas. Lisäksi se oli täynnä vaarallisia petoeläimiä ja upottavia soita joihin ihminen saattoi vajota.

Maailmanmeren, eli nykyistä huomattavasti laajemman Kaspianmeren, koillisrannoilla sijaitsi uralilaisen alkukielen koti noin 6000 vuotta sitten. Ratsastamaan oppineet indoeurooppalaiset kansatko ajoivat ryhmän uralilaisia kohti pohjoista ja vaikeakulkuisia metsiä? Nykyisen Suomen alueelle oli tullut väestöä kuitenkin jo aikaisemmin, heti jääkauden päätyttyä, Länsimerta pitkin. Ajelehtivien jäälauttojen ja kylmyyden keskellä asusti valtavasti hylkeitä, jotka houkuttelivat paikalle tulokkaita. Hylkeistä saivat elantonsa myös Yli-Iin Kierikin kylät, joita Isomäki kutsuu Suomen historian ensimmäiseksi tarinaksi. Mikä tuhosi tämän kukoistavan kylärykelmän noin 4000 vuotta sitten?

Samoihin aikoihin ainakin eteläisessä Suomessa nähtiin huima kosminen valonäytös, joka on synnyttänyt kraaterin Saarenmaalle. Jännittävä ja kulttuurisesti merkittävä tapahtuma, jonka Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle. Niinpä Isomäki sijoittaa tutulta kuulostavat Ilmarin ja Lemmingin matkalle kohti mustuneita rantoja ja uutta ihmeellistä metallia. Kolme viimeistä kertomusta on sijoitettu tarkoituksella lähelle esihistoriallisen ajan loppua, eli ristiretkien aikaan. On juhannusjuhlat Rapolan pyhällä vuorella Hämeessä ja ruotsalaisten karmea hyökkäys paikallisten pakanoiden tappamiseksi. On vaihtoehtoinen tarina Lallista ja tämän kostoretkestä Köyliöjärven jäällä, ja lopuksi erään soturin tarina Riianlahdelta. Sielläkin hyökättiin pakanoiden kimppuun uskonnon nimissä. Olen kuvannut ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisina raakalaisina. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ristiretkeläiset olivat pöyristyttävän väkivaltaisia raakalaisia.

Koska kyseessä on romaani, sukellus esihistoriaan on täynnä mikrotason elämää. Kirjailija havainnollistaa, miltä jäinen maisema näyttää ja miltä pakkanen tuntuu päiviä kestävällä vaelluksella, miten metsäisessä ryteikössä on vaikea liikkua ja löytää ravintoa, jos on kotoisin aroilta. Mitä pohjoisen kansojen on pitänyt ylipäätään ottaa huomioon selvitäkseen ankarissa olosuhteissa. Tulokulma tähän on usein muuttajilla, etelästä tulevilla, joiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan. Lopulta minun alkoi olla vaikea hengittää, koska jää muurasi huuleni yhteen. Tunsin itseni surulliseksi ja ymmärsin itkeväni, mutta edes kyyneleet eivät pystyneet sulattamaan silmäkulmiini kerääntynyttä jäätä vaan jähmettyivät vain osaksi sitä.

Luonnolla onkin keskeinen rooli kirjassa, niin kuin Isomäen teoksissa yleensä. Susien, hylkeiden, katajien ja kallioiden lisäksi allit ja muut Länsimeren linnut, joita on ollut paljon nykyistä enemmän. Keskeisiä ovat myös ne kulttuuriset rakennelmat, kuten muinaiset linnavuoret, kivikehikot tai vaikkapa karsikkopuut, joita on käytetty puolustamiseen, seremoniallisiin tapahtumiin ja kuolleiden muistamiseen. Näihin liittyvään tutkimustietoon Isomäki uskaltaa jälkisanoissaan jopa ehdottaa täydennyksiä.

Isomäen teokset ovat aina kiehtoneet ja oli upeaa lukea onnistunut teos, joka tosiaankin on erilainen kuin aikaisemmat. Jos kirjailijan tapa kuvata ihmisten välistä seurustelua on hieman kömpelö, vahvuudet ovat selkeästi muualla: miljöön ja seikkailun kuvauksessa, joissa tutkijan mielenkiinto arkeologiseen tai luonnonhistorialliseen tietoon pääsee parhaiten esille. Niinpä Viiden meren kansa onnistuu olemaan miellyttävä sekoitus romaania ja tietokirjallisuutta. Lue myös, mitä Isomäki kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla. Arvio teoksesta löytyy myös blogista Kulttuuri kukoistaa. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Välähdyksiä Turun kirjamessuilta

Vietin Turun kirjamessuilla lauantain, ja koska matkustin sinne päiväseltään Tampereelta, jäi paikallaoloni noin kuuteen tuntiin. Messuilla on kuitenkin tiivis ohjelma ja tiivis tunnelma, joten kuudestakin tunnista pystyy saamaan paljon irti. Valitettavasti pari tilaisuutta auditoriossa meni minulta ohi, sillä vaikka olin mielestäni ajoissa jonottamassa itselleni paikkaa, en loppujen lopuksi nähnyt edes oviaukosta sisään! No, kuten sanoin, tiiviistä ohjelmasta on helppo poimia tilalle jotain muuta. Tässä osa päivän annista.

Suomen Kirjailijaliiton järjestämässä keskustelussa oli aiheena Kirjailijan työn kahdet kasvot, eli työn vaatima yksinäisyys ja toisaalta näkyvyyden vaatima julkisuus, keskustelijoina runoilijat Heli Slunga ja Sinikka Vuola, sekä kirjailija Jaakko Yli-Juonikas. Vuola kysyi, mikä lievittää yksinäisyyttä, mutta niin Slunga kuin Yli-Juonikaskin vastasivat, etteivät kärsi yksinäisyydestä, eikä sitä ole tarve lievittää. Kirjoitusprosessi vaatii välillä yksinolon hetkiä ja jopa eristyneisyyttä, mutta työhuoneeksi voi valita oman kodin lisäksi kahvilan, kirjaston, rautatieaseman tai voi lähteä vaikka matkalle. Suhde näkyvyyteen ja esilläoloon muuttuu niin iän kuin kokemuksenkin myötä. Slunga mainitsi pariinkin otteeseen, miten on tärkeää rakentaa omat rajat suhteessa julkisuuteen, haastatteluihin ja kritiikkiin. Tunnustus ja näkyvyys olisivat kivaa, mutta toisaalta pelottavaakin, ja mielenkiinto sitä kohtaan saattaa haalistua vuosien myötä. Esimerkiksi Yli-Juonikas ei enää ylitulkitse kritiikkejä yhtä neuroottisesti kuin nuorempana. Kirja-arvioilta ja kritiikiltä toivotaan monipuolisuutta ja syvyyttä, ja Slunga sanoikin, että esimerkiksi blogitekstiä, joka korostaa bloggaajaa, eikä teosta, ei voi arvostaa. Hyvä huomio. Esiintyminen ei ole kaikille luontevaa, mutta liittyy väistämättä näkyvyyteen, joka tuo leivän pöytään ja lukijoiden myötä myös kiitollisuutta.

Seuraavaksi pääsin kuuntelemaan Risto Isomäen haastattelua hänen tuoreesta teoksestaan Viiden meren kansa. Olen saanut tämän kirjan vastikään, mutten vielä lukenut. Täytyy sanoa, että tämän haastattelun jälkeen se on ihan pakko nostaa lukujonossa lähemmäksi! Isomäen teos käsittelee nykyisen Suomen alueen ihmisten esihistoriaa noin 11 000 vuoden ajalta, lähtien siitä kun ensimmäiset ihmisen saapuivat tänne jään ja tundran reunoille. Kirjailija on luonut kuvan maailmasta nykytiedon, lähinnä arkeologisten, kielitieteellisten ja geneetiikan tutkimusten perusteella. Teos koostuu viidestä välähdyksestä eri ajoilta ja näiden episodien ajallista sijoittelua lukiessa auttavat kartat. Isomäki on pyrkinyt vanhahtavuuden illuusioon myös karsimalla kielestä mm. selkeän modernin sanaston. Hän kertoi kirjan lisäksi mielenkiintoisia faktoja, mm. Yli-Iin Kierikissä sijainneesta hylkeenpyytäjien kylien rykelmästä, jota "voidaan pitää niin Suomen historian ensimmäisenä kokonaisena tarinana tai jopa ensimmäisenä kaupunkina". "Geenipläjäys" Volgan mutkasta on tuonut Suomeen skyyttejä noin 2500 vuotta sitten, yksiyiskohta joka sitoo meidät jännällä tavalla muuhun Eurooppaan. Uralilaisen kielen omaksuminen on yksi esimerkki niistä taidoista, joita esi-isämme ovat hankkineet ja sen myötä selvinneet. Kiehtova aihe!

Kuvassa Juha Hurme haastattelee professori Janne Saarikiveä teoksesta Suomen kieli ja mieli.

Toisen kerroksen Onerva-salissa kovasti odottamani Juha Hurme kertoi Sally Salmisesta ja tämän Katrina-romaanista, jonka Hurme on vasta suomentanut uudelleen. Kääntäminen on kiehtonut tätä kulttuurin moniottelijaa aina. Kaikki myytit ja perinteet ovat tavalla tai toisella käännöksia, kaikki on opittua - kääntäminen ympäröi meitä. Hurme ei pitänyt lainkaan alkuperäisestä Katrinan käännöksestä, jossa hänen mielestään näkyy ajan henki ja ärtymys siitä, että feministinen, sukupuolestään ja luokastaan niin tietoinen NAINEN on voittanut pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Niinpä Hurme tuli tokaisseeksi Suomi 100 -huumassa, että kääntää sen itse uudelleen. Hurmeen mukaan Katrina on varsin helposti käännettävää proosaa, mutta Salminen on siitä huolimatta taitava kielenkäyttäjä, jonka kirkkaaseen kieleen upputuu monimutkaisia asioita. Teos onkin käännetty lukuisille kielille ja on ollut aikoinaan maailmanlaajuinen hitti. Suomi vaan ei ollut silloin valmis sille. Onneksi oli nyt! Päähenkilö Katriinaa "lyödään pataan monta kertaa, mutta lukija pystyy luottamaan siihen, että hän selviää". Teos onnistuu rikkomaan kliseitä ja nuori kirjailijanalku hallitsee suvereenisti teemoja, joista moni muu olisi tuohon aikaan vaiennut. Oi mikä teko, niin Salmiselta kuin Hurmeeltakin!

Missä muualla kuin kirjamessuilla pääsee osalliseksi niin monipuolisesta tarjonnasta muutaman tunnin sisällä? Ja vieläpä niin, että kaikki mitä päätyy seuraamaan, on niin tajuttoman  mielenkiintoista! Onervassa jatkettiin kirjabloggaajien omalla keskustelulla, jonka otsikkona oli Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? Mukana kirjabloggaajat Airi Vilhunen (Kirsin Book Club), Arja Korhonen (Kulttuuri kukoistaa), Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka), Tuija Takala (Tuijata) ja Tuomas Aitonurmi (Tekstiluola), Sivumennen-podcastin pitäjä Jonna Tapanainen sekä kirjailija Pajtim Statovci. Muistiinpanoja en tästä tilaisuudesta tehnyt, mutta mieleeni jäi se ihana, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen ja lukemiseen, joka ylläpitää tärkeää harrastusta vuodesta toiseen, ilman että siitä jää käteen penniäkään. Bloggaajia kutsutaan kirja-aiheisiin tilaisuuksiin ja heillä on mahdollisuus saada ilmaisia arvostelukappaleita, mutta niillä ei juurikaan ole vaikutusta blogitekstien sisältöön. Tärkeää on saada kirjoille näkyvyyttä kirjallisuuden ja lukemisen itsensä, ei kustantajan tähden. Juuri näin.

Lainaan tähän loppuun vielä Tommi Kinnusen ajatuksen. Ehdin kuunnella hänen haastattelustaan muutaman viimeisen minuutin. Haastattelija kysyi Kinnuselta , miksi tämän romaaneissa on niin vahvasti esillä hahmoja marginaalista, sieltä sankaritarinoiden ulkopuolelta.  "Jokaisen suvussa on tarinoita, jotka vaietaan aina. Ne ovat niitä kiinnostavimpia. Samalla tavalla myös opettajan on työssään nähtävä kaikki oppilaansa." Tämän jälkeen vieressäni seissyt kuuntelija tokaisi, että on se niin fiksu ja mukava tuo Kinnunen. <3

Kolmen viikon päästä lisää messuja Helsingissä!

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid 2017. Englanninkielinen alkuteos Exit West. Suomentanut Juhani LIndholm. Otava 2018. 188 sivua. Lainasin kirjastosta.

Ajatelkaa, millaista olisi jos ympäri maailman löytyisi ovia, joista sisään astumalla pääsee toiseen maahan, ja siellä toisella puolella olisi aukkoja, joista tupsahdetaan perille. Vaatehuoneiden ovia, puutarhavajoja, hylättyjä varastorakennuksia... Matkustaminen huvin vuoksi tai pakon edessä olisi helppoa, mutta myös yllätyksiä ja pettymyksiäkin täynnä. Sotien ja nälänhätien takia osa ovista olisi tarkoin varjeltuja salaisuuksia, sillä eihän kaikkia sovi päästää lähtemään. Bisnestäkin niillä olisi helppo tehdä.

Luin sattumalta kaksi pakistanilaistaustaisen kirjailijan teosta. Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa teki suuren vaikutuksen älykkyydellään. Mohsin Hamidin Exit West on erilainen, mutta laadukas ja ajatuksia herättävä romaani kaikin puolin. Hänen tarinassaan kaksikymppiset opiskelijat Nadja ja Saeed tapaavat ja rakastuvat alkavan sodan keskellä maassa ja kaupungissa, joita ei nimetä, mutta näitähän on, valitettavasti. Niin kulttuurisista syistä kuin myös sisällissodan aiheuttaman ilmapiirin vuoksi nuorten on pidettävä suhteensa salassa pitkään. Eräänä päivänä tilanne on kuitenkin se, että kotimaa on jätettävä. Nadja ja Saeed ovat kuulleet salaisista ovista ja päättävät maksaa siitä, että pääsevät ja joutuvat lähtemään.

[---] niin asia vain on, että lähtemällä maanpakoon ihminen murhaa elämästään kaikki ne, jotka jäävät jälkeen. 

Exit West on rakkautta ja luottamusta, yhteen hitsautumista ja yhteistä pärjäämistä. Pakolaisina ollessaan Nadja ja Saeed löytävät uusia piirteitä niin itsestään kuin toisistaankin. Siinä missä rukoilu ja yhteisöllisyys auttavat Saeedia, Nadja pyristelee irti siitä vanhasta jossa ei hänelle ole enää mitään. Eivätkä he ole ainoita pakolaisia. Virta sodan, luonnonkatastrofien ja nälän keskeltä kohti vauraampia maita on valtava. Yhteiskunnat alkavat rakentua uudelleen, keinot ja tasapaino on löydyttävä. Matka sinne on kuitenkin pitkä. Kantaväestöt kapinoivat ja yrittävät häätää tulokkaat, infrastruktuuri jumittaa ja ruokaa on liian vähän. Romaanin rakkaus- tai parisuhdeteeman rinnalla kulkee siis väkevänä kuvaus pakolaisuudesta, sen seurauksista ja eräänlaisesta - mahdollisesta? - visiosta.

Voisi kuvitella, että tällainen ovijuttu tekisi teoksesta maagisen, muttei lainkaan. Hamidin tyyli on hyvin toteava, ikään kuin ovien kautta olisi aina päässyt kulkemaan mantereelta toiselle. Ehkä ne olivat välillä kadoksissa, mutta nyt niitä taas on. Hamid harrastaa järkyttävän pitkiä virkkeitä, valehtelematta jopa puolentoista sivun mittaisia, mutta ne eivät suinkaan haittaa lukukokemusta, vaan tuovat mukanaan intensiteettiä ja vauhtia. Romaani on melko lyhyt, mutta juuri sopivan kokoinen. Riveillä ei ole mitään turhaa, ja lukija voi itse mielessään täydentää loput. Hienoa, että tällainenkin helmi on suomennettu!

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjaluotsi ja Oksan hyllyltä.