Klassikkohaaste: James Joycen Dublinilaisia

Kirjabloggaajien kolmas klassikkohaaste kokoaa tänään blogimaailmaan runsaasti postauksia kirjallisuuden klassikoista. Haastetta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile ja blogista voi käydä katsomassa, mitä kaikkea täksi päiväksi on luvattu lukea.

Oma valintani oli omassa hyllyssäni nököttävä James Joycen Dublinilaisia. Vuonna 1914 julkaistu, mutta jo seitsemän vuotta aikaisemmin kirjoitettu novellikokoelma sai odottaa vuoroaan, sillä Joycella oli siitä kiistaa kustantajien kanssa. Joyce oli päättänyt kirjoittaa kaupunkilaisista realistiseen, kaunistelemattomaan tyyliin, eikä se miellyttänyt romantikkoja.

Tämä klassikko on todellakin realistinen kokoelma kaupunkilaisia: läsnä ovat eri yhteiskuntaluokat, lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset. Monenlaiset ammattikunnat, ihmissuhteet ja yhteisöt vilisevät novellien sivuilla. Dublinin kadut, kapakat, kirkot ja kodit tulevat lukijaa lähelle hyvin seikkaperäisissä kertomuksissa. Yksityiskohtia rakastava Joyce kuvailee mielellään myös hahmojensa ulkonäön ja vaatetuksen, luonteenpiirteistä puhumattakaan.

Kukin novelli on itsenäinen tarina, mutta paikoin löytyy hahmoja, jotka yhdistävät kertomuksia toisiinsa. Viidentoista  novellin aihepiirit käsittelevät muun muassa lapsuuden seikkailuja, nuorten miesten rohkeutta, kapakkakeskusteluita, tanssiaisia, uskon asioita ja politiikkaa. Niissä on samaan aikaan mukana niin yksittäisen hahmon näkökulma kuin katsaus yhteiskuntaan yleiselläkin tasolla. Etenkin keskiluokan tarinoissa vilisevät viittaukset teatteriin, kirjallisuuteen, musiikkiin ja taiteisiin ylipäätään.

Novelleissa ei hirveästi tapahdu, ne ovat pikemminkin katsauksia keskeltä elämää. Eihän arki todellakaan noudata alkuja ja loppuja. Hyvin arkisia ovat myös Joycen henkilöt. Heitä ei ole kuvailtu romanttisen kauniiksi tai rohkeiksi, vaan he ovat ihmiskunnan kirjoa ryppyineen, punaisine otsineen, kaljuuntuvine päineen tai tosikkomaisine töksähdyksineen. Eikä heidän elämänsä ei yleensä ole kovin helppoa. Vasta 25-vuotiaan kirjailijan kerronta on lämmintä ja hieman filosofistakin.

Heikki Salojärvi on ansiokkaasti suomentanut teoksen uudelleen muutama vuosi sitten ja täytyy sanoa, että suomennoksen kieli tekee kerronnasta raikasta ja nykyaikaista. Kertomuksia lukiessa on vaikea kuvitella, että niitä on kirjoitettu Euroopan toisella laidalla yli sata vuotta sitten. Ihmiset ja puheenaiheet ovat olleet loppujen lopuksi niin samanlaisia kuin nytkin. Tarkkanäköisellä Joycella on ollut kosketuspintaa niin pelloilla juoksentelevien poikien leikkeihin, juopuneiden miesten kotimatkoihin kuin menestyneisiin muusikoihinkin.

Nappaan tällä kirjalla Helmetin haastekohdan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Ei ehkä ihan kielletty, mutta kovasti estetty kuitenkin! Myös ystäväni Elina ja Kaisa ovat lukeneet kirjan.

James Joyce. 1914. Englanninkielinen alkuteos Dubliners. Basam Booksin pokkari 2015. 240 sivua.

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio. 2013. Aigi - Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1. Texthouse. 211 sivua.

Kansojen juurilla -lukuhaastetta emännöivän Suketuksen laatimasta teoslistasta löysin saamelaisen poromies-kirjailijan Aigi-saagan, jota en varmasti ilman apua olisi hoksannut. Jälkisanoissa kirjailija itse kertoo, kuinka kokee velvollisuudekseen jatkaa saamelaisten vahvaa kertomaperinnettä ja sitä kautta elvyttää kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa mytologiaa, muinaisuskoa, joikuperinnettä ja luontoyhteyttä. Kaikki tämä on Aigissa läsnä.

Saagan ensimmäisessä osassa käydään läpi Eläväisten maailman ja sille käänteisen todellisuuden eli Saivomaailman kansoja, olentoja ja kirjassa esiintyviä hahmoja. Niin ikään kirjan lopussa on lista Lapin sanoista, jotta lukija pysyy paremmin perillä ja tietää, mistä puhutaan. Molemmat katsaukset ovatkin tarpeen, sillä niin rikas ja monipuolinen on tarinoiden "henkilögalleria", eikä teksti olisi mitään ilman kulttuurille ja Lapille ominaista sanastoa.

Jänkäjärven syöverit esittelee Aigin, nuoren miehen, joka on kuuluisan noitasuvun viimeinen jäsen. Saivomaailmassa kasvaneella Aigilla on läheiset ja luontevat välit molempiin maailmoihin ja vähitellen hän oppii käyttämään hyväkseen myös lovimaailmaa, tilaa unen ja todellisuuden rajamailla, ratkaistessaan tehtäviä. Kirja koostuu kahdesta tarinasta, joissa Aigi suorittaa häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Tarinat ovat seikkailuja maailmoissa, jotka ovat täynnä vaaroja: noitia, vesiraukkoja, skaimmadaksia, tsarahuksia ja gobmeja. Hyvää tarkoittavien puolella on toki ystävällismielisiäkin kansoja, kuten uldat ja gufihtaret, joilta saa tarvittaessa apua. Tarinoista pidempi noudattaa hyvin universaalia "actionkaavaa", jossa vanha kauna kostetaan kidnappaamalla kaunis nuori nainen, Aigin kasvukumppani Risten. Gufihtaret pyytävät apuun Aigin, joka saa neuvoa vanhalta tietäjältä selvitäkseen pahamaineisen Jänkäjärven ylitse kohti syvää Vesistä, josta Risten on noudettava. Sankarimme on neuvokas, neito pelastuu ja loppu on onnellinen.

Kertomukset ovat siis suorastaan lapsekkaan ennalta-arvattavia ja kaavamaisia, joskin se taitaa kuulua vanhaan kertomaperinteeseen ylipäätään ja on ollut tietysti tarinoiden säilymisen kannalta tärkeää. Valitettavasti teksti on paikoitellen melko kömpelöä, alleviivaavaa ja - ehkäpä - kuin lapsille kerrottua. Varsinaista lukunautintoa en tästä siis juurikaan saanut, mutta sen sijaan hahmot ja olennot kiehtoivat kyllä. Ihmeellisen yhtäläisyyden löysin, kun Aigi opetteli lovimaailmassa tärkeää taitoa, eläimeen siirtymistä unessa. Ihan samankaltaista metodia käyttää myös esimerkiksi englantilaisen Terry Pratchettin noitahahmo Granny Wheatherwax!

Aigi-saagasta on varmasti iloa sellaiselle lukijalle, jota kiehtoo fantasia. Uskoisin sen sopivan myös jo melko nuorille lukijoille, vaikka aikuisten osastolta sen lainasinkin. Perinteikkyydessään tarinat ovat turvallisia ja kilttejä ja niiden kieli on hyvin rikasta. Niillä on myös tärkeä rooli rikkaan kulttuurin ylläpitäjänä ja kuten Aikio itse sanoo, jo kadoksissa olevien ainesten elvyttäjänä.

Kirjasta lisää: Risingshadow, Eniten minua kiinnostaa tie ja Morren maailma.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie. 2009. Englanninkielinen alkuteos The Thing Around Your Neck. Otava 2011. Suomentaja Sari Karhulahti. 261 sivua.

Luulin jo kirjoittaneeni nigerialaissyntyisen Adichien romaanista Kotiinpalaajat, mutta ilmeisesti olenkin lukenut sen ennen blogiaikaani. Olisin mielelläni linkittänyt sen tähän, mutta linkitän sen sijaan Saran postauksen. Sieltä löytyy lisää linkkejä. Adichien novellikokoelma Huominen on liian kaukana käsittelee nimittäin suurilta osin samoja teemoja, joista Kotiinpalaajissakin on kyse.

Etenkin korkeastikoulutettuja nigerialaisia on muuttanut maan levottomuuksien vuoksi runsaasti viime vuosikymmenten aikana niin Iso-Britanniaan kuin Yhdysvaltoihinkin joko opiskelujen ajaksi, joksikin aikaa töihin, aviopuolisen mukana tai pysyvästi. Tässä kirjassa kahdestatoista novellista kymmenen liittyy jollakin tapaa Yhdysvaltoihin muuttoon tai tarinassa viitataan henkilöihin, jotka ovat sinne muuttaneet jossain vaiheessa elämäänsä.

Muutto Yhdysvaltoihin voi olla nigerialaiselle kielen vuoksi luonnollinen valinta, sillä useimmat suorittavat tutkintonsa englanniksi ja puhuvat sitä sujuvasti. Novelleissa tulee esille, miten Nigeriaa vuosikymmeniä vaivannut uskonnollinen, poliittinen ja taloudellinen sekasorto ajaa ihmisiä etsimään tasapainoisempaa elämää. Kulttuuri on kuitenkin hyvin erilainen mistä tahansa näkökulmasta. Vastassa ovat tavat, joiden oppiminen vie pitkän aikaa eikä kotoutuminen ole helppoa.

Hän todella kuului nyt tähän maahan - tähän maahan, missä oli sekä ihasteltavaa että päiviteltävää, tähän maahan, missä saattoi ajaa yöllä pelkäämättä aseistettuja ryöstöjä ja missä yhden hengen ravintola-annoksissa oli ruokaa kolmelle. Nkem kuitenkin kaipaa kovasti kotia, ystäviään ja igbon, joruban ja pidginenglannin sorinaa ympärillään.

Novelleissa havainnollistetaan, miten epäoikeudenmukainen maa Nigeria on, miten korruptio jyllää, uskonnolliset ryhmät taistelevat ja juonittelevat, ja politiikkaan ei voi luottaa. Niin 1970-luvun nälänhätä kuin kristittyjen ja muslimien väliset yhteenotot 2000-luvulla saavat ihmisiä katoamaan ja lähtemään. Poliittisen aspektin lisäksi novelleissa on toki runsaasti myös ihan arkista sukulaisten, rakastavaisten ja naapurien välistä kanssakäymistä, ystävysten keskinäistä mustasukkaisuutta tai vaikkapa sukupolvelta toiselle siirtyviä uskomuksia ja ikiaikaisia tapoja. Sekoitus on hyvin mausteinen.

Viimeinen novelli poikkeaa muista, sillä se sijoittuu noin sadan vuoden taakse aikaan, jolloin valkoiset kristityt taloudellisine ja/tai uskonnollisine motiiveineen olivat vasta tulossa heimoyhteisöjen alueelle. Härkäpäisessä historioitsijassa on siksi samanlaista kaikua kuin Chinua Acheben arvostetussa romaanissa Kaikki hajoaa.

Se, mikä tuntuu yhdistävän kaikkia novelleja (hajujen, makujen, uskomusten, harmattanin, sekasorron ja politiikan lisäksi!) on Adichien melko selvä feministinen ote. Naisten asema tyttärenä, rakastajattarena tai vaimona, miehen vapaus tulla ja mennä, luoda uraa, vanhempien naisten tapa ylläpitää järjestelmää suosimalla perheen poikia - lista on pitkä ja aihe on tuttu myös mm. Jhumpa Lahirin teoksista. Lukukokemuksena tämä novellikokoelma kuitenkaan ei nouse Kotiinpalaajien tasolle. Siitä jää puuttumaan romaanin intohimo ja syvällisyys, vaikka aiheet ovatkin yhtä painavia ja teksti kantaaottavaa. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti!

Lisää voi lukea vaikkapa Kirsin ja Morren arvioista. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 27: Afrikkalaisen kirjoittama.

Naistenviikko: Brooklyn - elokuva ja kirja

Nostan esille viime vuoden huhtikuussa postaamani teoksen, ihanan Colm Tóibínin Brooklynin, sillä kävimme eilen katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan Tampereen elokuvakeskus Niagarassa. Sekin sopii hyvin naistenviikon teemaan. Päähenkilö, nuori Eilis, lähtee paremman elämän toivossa kotoaan Irlannista kohti Brooklynia, kuten niin moni muukin nuori aikuinen 1950-luvulla ja ennen sitä.

Totesimme molemmat, että John Crowleyn ohjaama elokuvaversio oli hyvin toteutettu. Tietenkään elokuvaan ei mahdu niin paljon kuin kirjaan ja esimerkiksi kirjan alkua, Eilisin perheen elämää Irlannissa, oli mahtunut mukaan hyvin niukasti. Silti muuton syy tuli hyvin esille.

Elokuva tuntui surullisemmalta kuin kirja. Koin elokuvateatterissa Eilisin koti-ikävän ja myöhemmin hänen surunsa siskon menettämisestä voimakkaammin kuin lukiessani kirjaa. Tosin kirjapostaukseen olen kirjoittanut: Eilisin mukana tunteet ovat pinnalla läpi teoksen eikä kirjaa ole helppo laskea käsistään. Muutenkin elokuvassa olivat esillä tarinalle keskeiset seikat, kuten nuoren naisen epävarmuus uudessa maailmassa, naisten väliset suhteet asuntolassa ja ahkeruuden merkitys.

Maahanmuuton syyt ja seuraukset, nuoren naisen asema yhteiskunnassa - kaikki olennainen oli mukana. Ja älkäämme unohtako seurustelua! Kirjassa ei ihan kaikki mennyt niin siloisesti kuin elokuvassa, eikä loppu ollut ihan niin onnellinen, mutta kokonaisuus ratkaisee. Ja ihana Saoirse Ronan oli juuri sellainen Eilis Lacey kuin piti ollakin!

Naistenviikko: Saara Kesävuori: Musta hevonen

Saara Kesävuori. 2015. Musta hevonen. Tammi. 273 sivua.

Jatketaan naistenviikkoa nimipäiväsankareilla! Saara Kesävuori on aloittanut uuden trilogian, jonka itsenäinen avausosa Musta hevonen on. Holma-trilogialla rikosgenressä paikkansa vakiinnuttanut Kesävuori kirjoittaa jälleen koukuttavaa, kovaotteista jännäriä.

14-vuotias Lidia katoaa. Äiti on ainoa, joka huolestuu, sillä tämä ei ole ensimmäinen katoamistemppu. Pitelemättömyytensä vuoksi Lidia on viettänyt osan teini-iästään perhekodissa, jossa nyrkkeilyurastaan luopunut Anni Eloranta on käynyt opettamassa nuorille itsepuolustustaitoja. Anni päätyy selvittämään Lidian katoamista tahtomattaan, sillä samalla viikolla hänen skitsofreniaa sairastava, huumeisiin sortunut isoveljensä katoaa. Poliisi uskoo, että tapaukset liittyvät toisiinsa ja Santtu on syyllinen.

Luin aikoinaan Kesävuoren Holma-jännäreistä ensimmäisen. Se oli varsin vakuuttava teos ja on jäänyt julmuudessaan mieleen. Enempää en kuitenkaan/siksi halunnut lukea. Nyt kuulin, että uudessa sarjassa seikkallaan kotikaupungissani Tampereella, joten annoin avauskirjalle mahdollisuuden. Sen tyylissä on paljon samaa: teinirikollisuutta, mielenterveyssairauksia ja rikkonaisia perheitä. Mustassa hevosessa on kuitenkin hiukkasen enemmän inhimillisyyttä, joten voi olla että innostun lukemaan lisää.

Erityisesti tässä teoksessa minua kiehtoi perhekoti Kattilan maailma. Sen mahdollinen, fiktiivinen esikuva ja asiakkaat ovat minulle työn puolesta hieman tuttuja. Huostaanotettujen nuorten lisäksi tarinassa käsitellään muutenkin paljon luottamuksen syntyä tai sen puutetta, kiintymystä ja pelkoa sen menettämisestä. Näiden ongelmien kanssa painivat niin lapset kuin aikuisetkin, ydinperheissä tai omillaan. Oman mausteensa tuo Annin oma, varsin värikäs perhe sekin.

Osasin odottaa, että Kesävuoren jännärissä on jälleen jotain puistattavaa, jotain mitä on vaikea ymmärtää. Niin olikin. Eikä syytä sille oikein löytynyt. Se, mitä Lidia oli vapaaehtoisesti tehnyt jo vuosia, oli niin käsittämätöntä, että olisin kaivannut selitykseksi muutakin kuin ahneuden. Tarina oli muuten mielenkiintoinen ja hahmot toimivia, mutta itse tappajan taustat jäivät irrallisiksi ja lopun yhteenkurominen tuntui siltä kuin minua olisi huiputettu. Ehkä joku toinen lukija on ollut älykkäämpi ja päätellyt jotain aikaisemmin, mutta minä en osannut yhdistää palasia toisiinsa.

Anni Eloranta on varmasti hahmoista se, jonka kanssa trilogia etenee. Näin uskon ja ennustan. Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia.

Myös Kirsi on kirjanurkassaan arvioinut kirjan. Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7: "Minun maisemani".

Naistenviikko: Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen. 2010. Totta. Otava. 333 sivua.

Minä seison tienristeyksessä. Annan autojen ajaa ohi. Varoitusmerkit viuhuvat kuin varpuset, mutta minä en tartu niihin.

Totta on minulle ensimmäinen Pulkkinen. Yritin aloittaa kirjaa jo muutama vuosi sitten, mutta silloin jokin, ehkä alun suru, ehkä jokin muu oli liikaa, joten jätin sen pian kesken. Nyt uskaltauduin uudestaan ja se kannatti. Tavallaan kaikki se suru, pelko, rakkaus ja lohtu, jota tarinassa on yllin kyllin, oli raskasta - käsittelin kai samalla omiakin tunteitani. Toisaalta kirja on niin valmiiksi pureskeltu ja siloinen, että lukeminen on suorastaan ärsyttävän helppoa.

Elsa ja Martti ovat olleet naimisissa jo 50 vuotta. Heidän rakkautensa on ollut aina vahvaa ja ymmärtävää. Nyt Elsa tekee kuolemaa eikä aikaa ole enää paljon. Heidän menneisyydessään on salaisuus, josta pitäisi ehtiä puhua. Tyttärentytär Anna saa kuulla perheessä 1960-luvulla työskennelleestä Eevasta ja tämän suhteesta Marttiin, isoisään. Sen sijaan, että Anna selvittäisi, mikä on ollut totta, hän sepittää mielessään kauniin, riipaisevan rakkaustarinan. Eevan ja Martin mahdollisen tarinan avulla Anna käy läpi omaa murhettaan.

Rakkaustarina vie lukijan 1960-luvun maailmaan, yliopisto-opiskelijoiden alkavaan kapinointiin ja uuden maailman etsintään. Poliittinen keskustelu käy vilkkaana ja nuoret naiset hakevat mahdollisuuksiaan. Tiedettä tekevä Elsa matkustaa paljon työnsä vuoksi. Pitkät poissaolot mahdollistavat suhteen, joka tuntuu Martista ja Eevasta alusta alkaen täysin luonnolliselta. Eeva on Martin pienelle tyttärelle kuin toinen äiti, se jonka haavalaulua Annakin hyräilee aikuisena.

Elsan kuoleman läheisyys kokoaa perheen yhteen. Kukin käsittelee surua ja pelkoa omalla tavallaan. Vaikka syövän aiheuttamat kivut ja väsymys ovat läsnä, Pulkkinen on kirjoittanut Elsan viimeisiin päiviin mukaan kepeää kapinaa, huumoria ja paljon kauniita hetkiä. Elsa onkin hahmoista ainoa, josta löytyy säröä ja ronskiutta. Muut, Martti, Eeva, Anna, Eleonoora, jäävät täydellisyydessään pinnallisiksi. Heistä on hiottu juuri rooliinsa sopivia antautujia, kohtalottaria tai huolehtijoita. Vakavuudessaan hahmot ovat suorastaan stereotyyppisiä.

Varsin stereotyyppistä on myöskin ajankuva. Yhteiskuntaluokkien, poliittisesti aktiivisten humanistien ja opiskelijaelämän kuvaus on juuri sitä, mikä 1960-luvusta tulee ensimmäisenä mieleen. Siitäkin puuttuu särö ja omaäänisyys. Pulkkisen romaanissa on paljon suloista ja hyvää, se on ymmärtävä ja lohdullinen, eikä tarina pääty liian kauniisti, mutta moneen otteeseen minulla oli sellainen tunne, että tämän olen lukenut ennenkin.

Romaanin kieli on tavattoman kaunista, jopa niin, että kirjoitin muutaman lauseen itselleni ylös (romantikko minussa!!). Silti en voinut olla ärsyyntymättä siitä, ettei lukijan tarvitse itse tulkita mitään. Rivien väliin ei jää mitään. Voihan olla, että Pulkkisen tekstiin ja tarinoihin on tullut ajan myötä enemmän kitkaa. Totta ei antanut minulle loppujen lopuksi paljon muuta kuin kyyneliä, mutta olen utelias ja haluan tietää, millainen on syksyllä ilmestyvä uutuus.

Katso myös, mitä Kirsi ja Sara ovat kirjasta kirjoittaneet.

Naistenviikko: Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Naistenviikon nimipäiväsankareita: Saara Turunen. 2015. Rakkaudenhirviö. Tammi. 441 sivua.

Kaikkein paras olisi jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Pakonomaisesti tavallisuuteen pyrkivän, uskovaisen äidin elämänohjeet kuristavat nuoren tytön kurkkua. On niin kamalan vaikeaa nöyrtyä siihen asemaan, joka pienen paikkakunnan keskiluokkaisen perheen tyttärellä pitäisi olla. Kaikki normaalista poikkeava on liian erikoista, äiti saa hävetä silmät päästään.

Saara Turusen esikoisromaani on tavallaan hyvin perinteiseen kaavaan kirjoitettu nuoren naisen kasvutarina, pyrkimys löytää itsestään se, missä on hyvä, ja pako sieltä, missä tuntuu tukehtuvansa. Rakkaudenhirviö on kuitenkin tyyliltään riemastuttavan lakoninen, sarkastinen ja itseironinen. Se löytää perheistä, ihmissuhteista, uskosta, pikkupaikkakuntalaisista, teatterikorkeasta ja ihan mistä vaan juuri sen olennaisen, jota kyseenalaistaa ja tarkkailee.

Kirja etenee lapsuusmuistoista jostain Itä-Suomesta kohti taidelukiota ja teatterikorkeakoulua Helsingissä, poikkeaa välillä Espanjassa ja kauempanakin maailmalla, ja palaa takaisin kylään kaukana täältä. 1980- ja 90-lukujen ajankuva on suorastaan herkullista arkisine yksityiskohtineen. Tyttöön oli kamalan helppo samaistua. Kapina vanhempia ja tavanomaisuuden vaatimuksia kohtaan saa tytön muuttamaan pois. Helsingin-vuosia leimaa yksinäisyys, eksyneisyys ja ajelehtiminen, sillä oma paikka ei meinaa löytyä millään. Pako ulkomaille tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, mutta lopulta mustat pilvet kertyvät sielläkin pään päälle, eikä mikään tunnu omalta. Olisi mukava juosta kauas pois, kunhan vain tietäisin jonkun paikan, minne menisin.

Rakkaudenhirviö on tyttö, joka kiertää maailmaa etsimässä täytettä tyhjyyteen, tyhjään sydämeensä, sillä äidin sanoin: tavallisen naisen tärkein tavoite on se, että joku mies huolisi hänet ja hän pääsisi naimisiin. Tarinaa leimaa ulkopuolisuuden tunne ja kaipuu paikkaan jota voisi kutsua kodiksi. Kasvutarinana se on myös itsenäistymistä, irtautumista ja nuoruuden kipuja, valintojen vaikeutta ja kykenemättömyyden tunnetta. Valitettavasti taustalla kaikuu se äidin mantra, ettei vain tarvitsisi hävetä.

Pidin kovasti Turusen tavasta kirjoittaa ja nautin etenkin lapsuusvuosien kuvauksesta. Opiskeluvuosien myllerrys tuntui ehkä liiankin moneen kertaan kirjoitetulta. Samoin Espanjan-kokemusten aiheuttama suomalaisuuden ja ulkomaalaisten vertailu toisiinsa kyllästytti hieman. Stereotyyppisten, sinänsä aiheellisten ja hyvin osuvien piirteiden korostaminen oli toisaalta hirveän hauskaa, mutta synkän pohjavireen kanssa melko masentavaa - ja niinikään moneen kertaan todettua.

Luulin, että naaman pitäminen peruslukemilla on tärkeintä eikä turhan naurajalle ole kovinkaan hyvää tulevaisuutta edessään, mutta ulkomailla kaikki on näköjään eri tavalla.

Viimeisessä kappaleessa, jossa tyttö palaa kylään kaukana täältä, on jotain niin koskettavaa ja omakohtaista, etten voinut olla kyynelehtimättä. Vaikka kokonaisuudesta jäi melko apea olo, jostain syystä kuitenkin nautin hirveästi Rakkaudenhirviön lukemisesta. Lue myös, mitä Krista, Marjatta ja Mari A. ovat kirjoittaneet. (Kirjassa mainitaan Pablo Picasso, joten rasti ruutuu Helmetin haastekohtaan 43!)

Naistenviikko: Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sari Peltoniemi. 2011. Tammi. 153 sivua.

Nimipäiväänsä viettää tällä viikolla myös Sari Peltoniemi. Kuulin kirjailijasta, kun selvitin saamelaisiin liittyvää kirjallisuutta Kansojen juurilla -haastetta varten. Kuulen kutsun metsänpeittoon on lyhyehkö romaani nuorille, mutta tempaisi mukaansa myös aikuisen lukijan.

Ysiluokkalainen Jouni on kadonneen äitinsä puolelta kolttasaamelainen. Hän ei ole paljonkaan ajatellut juuriaan ennen kuin yliluonnollisen oloinen naishahmo alkaa ilmestyä hänelle, ensin metsässä, sitten kotikaupungissa. Jouni uskaltautuu kertomaan pelottavista tapahtumista ala-asteaikaiselle opettajalleen, jolla on paljon tietoa saamelaistarinoista. Amuletti ja nurinpäin puetut vaatteet auttavat vain hieman, eikä turvaksi lehahtanut huuhkajakaan pysty suojelemaan Jounia loputtomiin. Mikä ihme häntä vetää metsänpeittoon?

Nuortenkirjallisuudeksi tarinan tunnistaa monista nuorille niin ilmeisen tärkeistä yksityiskohdista. Ysiluokkalaiset haaveilevat omasta bändistä, ovat hirveän epävarmoja kahden kesken tyttöjen seurassa ja ulkonäöstään ylipäätään, tarkkailevat toistensa eettisiä vakaumuksia ja pelkäävät pilkkaa. Myös suhteet vanhempiin vaikuttavat hyvin tyypillisiltä. Se, mikä nuorisossa jäi kuitenkin vaivaamaan, oli täydellinen sometuksen puute. Kai sitä harrastettiin jo jossain määrin vuonna 2011 tai hieman ennen? Kirjassa kaverukset nimittäin mainitsevat pari kertaa vain tekstiviestit.

Minulla oli jo hieman aavistusta, mitä tarkoittaa kutsu metsänpeittoon, sillä siihen viitattiin Venla Hiidensalon Karhunpesässä, jonka luin aiemmin keväällä. Peltoniemen teos vahvisti käsitystäni ja kuvasi sen hyvin seikkaperäisesti. Ilmiö on mielenkiintoinen, eikä varmasti pelkästään saamelaisten mytologiaa, sillä suhde metsään on (ollut) niin vahva etelämpänäkin Suomessa. 

Lukaisin kirjan yhdessä iltapäivässä, mutta jotain sellaista tarinassa on, että ajatus metsänpeitosta, tarinan ja toden sekoittumisesta kiehtoo ja niistä voisi lukea enemmänkin. Vuonna 2014 Laivakellolla palkitun Peltoniemen kieli on mukaansatempaavaa ja vaikka vähäinen sivumäärä jätti osan teemoista hieman vajaiksi, kokonaisuus on toimiva, hahmot miellyttäviä ja annos saamelaiskulttuuria maustaa siitä mielenkiintoisen.

Arvosteluja myös mm. blogeissa Notko, se lukeva peikko ja Risingshadow. Kansojen juurilla -haasteen lisäksi kuittaan tällä Helmetin haasteen kohdan 46: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

Naistenviikko: Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Naistenviikolla Blogistaniassa nostetaan esille naisiin liittyvää tai naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.  Sen kunniaksi julkaisen tällä viikolla postauksia kirjoista, joiden kirjoittajat viettävät naistenviikolla nimipäiväänsä. Leenan päivä on yksi niistä!

Leena Parkkinen. 2016. Säädyllinen ainesosa. Teos. 335 sivua.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.

Saara haluaisi kovasti olla se kuvalehtien kaltainen onnellinen reipas olento, täydellinen kotirouva. Hänen äidillään oli lahja tehdä kaikki oikein, kaikki haarukat olivat illallispöydässä juuri oikeilla paikoillaan. Miksi Saarasta kuitenkin tuntuu, että hyvästä kasvatuksesta huolimatta hän ei osaa? Miksi hän tarvitsee pieniä sinisiä pillereitä pysyäkseen tuossa muotissa?

Uudessa kodissa Helsingissä Saara opettelee rouvan elämää seuranaan pieni poikansa Elias. Hänen rooliinsa kuuluu huolehtia kodista ja olla kuvalehtien kaltainen ihana olento. Vähitellen Saara ystävystyy samassa rapussa asuvaan Elisabethiin, joka tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä Saara ei uskaltaisi, eikä osaisi. Itsenäinen ja ihanasti epäsovinnainen Elisabeth pukeutuu housuihin, tekee ansiotöitä, laittaa uskomattomia ruokia ja pitää juhlia kulttuuriväelle. Elisabethin seurassa Saaran mahanpohjassa läikkyy ja ihoa kihelmöi. Nyt vihdoin vasta on pinnalla ja tuntee kirkkaan hapen repivän keuhkoja.

Saara oppii myös, että Elisabethissa on paljon muutakin kuin mitä hän aluksi paljastaa itsestään. Säädyllinen ainesosa rakentuu Saaran näkökulman lisäksi Elisabethin kirjemuotoisista muistelmista tämän elämästä Ranskassa, Tukholmassa ja Helsingissä. Lukija tietää siis hänen menneisyydestään ja Suomessa olon syistä enemmän kuin Saara. Sota-aika ja 1950-luku ovat tarinan ajalliset raamit ja kirjailija onkin nähnyt vaivaa yksityiskohtien kanssa: ruokapula, rätisevät permanenttikiharat, kellohelmat, miesjohtajat, sisäköt...

Hummeria, korinttikakkua, viiriäisenmunia, leivoksia, tartarpihviä, valkoista kastiketta, lihapullia, rapuja, kyyhkysiä... Ruoalla on aina ollut keskeinen rooli Elisabethin elämässä, ja niin on myös kirjassa. Hauskalla tavalla kirjan luvut on nimetty ruokien mukaan ja perusteellinen keittotaito tuo viehättävän, herkullisen vivahteen tarinalle. Ruoanlaitto merkitsee Elisabethille toisaalta niitä raameja ja sääntöjä, joita hän olisi lapsena kaivannut, toisaalta se on tapa toteuttaa itseään. Ruoka voi välittää myös salaperäisiä viestejä ja sen avulla voi osoittaa yhteiskunnallista luokkaa.

Kirjassa on isoja teemoja: rakkautta, ennen kaikkea naisten välistä ystävyyttä ja seksuaalisuutta, ajalle tyypillistä sukupuoli- ja luokka-ajattelua, sekä hieman poliittista jännitystä. Jännitettä tuo ennen kaikkea normina pidetystä poikkeaminen tai sen ajatteleminen, siitä selviäminen. Kokonaisuutena kirja on täynnä toimivia ainesosia ja monisävyistä tekstiä on nautinto lukea. Vaikka aiheena ovat isot asiat, tekstissä on jotain hurmaavan kepeää. Herkullinen teos!

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Sara, Omppu, Katja ja Kaisa Reetta. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Lukumaratonin päätös

Kesäinen lukumaraton on nyt osaltani ohi! Asetin itselleni sivumäärällisesti pienen, mutta henkisesti suuremman haasteen. Alla olevat teokset ovat nimittäin jostain syystä olleet Helmetin lukuhaasteen ne kohdat, joita olen siirtänyt aina vaan jonnekin tulevaisuuden hämärään. Lukumaraton oli oivallinen tapa ottaa ne kaikki kerralla käsittelyyn! Ja kuinka kävikään, tavoitteeni lisäksi luin vähän enemmänkin :) Luettuja sivuja: 751.

Jane Austen: Rakkaus ja ystävyys. Vuodelta 1790. Kokoelmasta Uskollinen ystävämme. Tammi. 45 sivua.

Varustaudu, rakastettava nuori ystäväni, kaikella filosofialla, jonka hallitset; kutsu kokoon kaikki voimani, sillä ah ja voi! lukiessasi seuraavat sivut tunteikkuuttasi tullaan ankarasti koettelemaan.

Jane Austenin nuoruudessa 1700-luvun lopulla kirjeromaani oli varsinkin naisille suunnattujen romaanien yleisin muoto. Samaan muotoon hän kirjoitti itsekin, esimerkiksi novellin Rakkaus ja ystävyys. Vain 14-vuotiaan Austenin kirjoittama tarina kertoo Laurasta, nuoresta naisesta, jonka elämää kohtaa monenlaiset traagiset vastoinkäymiset. Selvästi goottilaista kauhuperinnettä tunteva kirjailijanalku kirjoittaa eloisaa, korumaisen kaunista tekstiä liioitellen ja kauhistellen. Tarina on hyvin naiivi, mutta siinäkin on jo mukana sitä satiiria ja huumoria, josta hänet myöhemmin tunnetaan. (Lähteenä Inkeri Koskisen avaussanat) Helmetin haastekohta 21: 1700-luvulla kirjoitettu.

Kari Hotakainen. 1999. Hukassa on hyvä paikka. 73 sivua.

Lapsille kirjoitettu musiikkinäytelmä kertoo pojasta, jonka isä lähtee ilmoittamatta raveihin, sillä loma isyydestä olisi niin tarpeen. Dialogissa on Hotakaisen tuttua kuivahkoa huumoria ja kevyttä yhteiskunnallista satiiria, ja uskon että lapsetkin saavat siitä paljon irti. Rakkautta omilla tavoillaan etsivät hahmot ovat hauskoja ja lauluissa on kekseliäät sanat. Näytelmää on esitetty ainakin Helsingissä ja Laukaalla. Helmetin haastekohta 12: Näytelmä.

Terhi Ekebom. 2013. Kummituslapsi. Asema Kustannus. 244 sivua.

Nainen muuttaa metsän laitaan taloon, jossa kukaan ei ole koskaan ennen viihtynyt. Öisin läheinen metsä ulvoo niin ettei hänkään saa unta. Hän löytää kuitenkin keinon pelastaa metsään jääneet henget vapauteen. Kummituslapsi ei kuitenkaan lähde taloa pidemmälle, sillä hän haluaa kouluun.

Kauniin vähäeleisesti, hieman aavemaiseen tunnelmaan sopivaksi piirretty teos, jossa on surunomainen tunnelma. Helmetin haastekohta 11: Sarjakuvakirja.

Hannu-Pekka Björkman. Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. 2014. Kirjapaja. 171 sivua.

Teatterimaailmassa ansioitunut mies kirjoittaa muistiin ajatuksiaan taiteesta, ikääntymisestä, ihmisyydestä ja elämästä ylipäätään, sekä muistoja lapsuuden kesistä ja talvista. Helppolukuisia, lyhyitä esseitä, joissa on paljon omista ajatuksista tuttuja sävyjä, mutta jotka eivät oikeastaan tuoneet minulle mitään uutta. Parhaimmillaan Björkman on kirjoittaessaan taiteen olemuksesta ja tarkoituksesta. Helmetin haastekohta 36: Esseitä tai kolumneja.

Luiz Ruffato. 2014. Rutosti hevosia. Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos. Into Kustannus. Suomentanut Jyrki Lappi. 159 sivua (lukumaratoniin 48 sivua).

Kokoelma välähdyksistä São Paulon kaoottisessa metropolissa. Ruffato kirjoittaa pieniä kohtauksia, dialogeja, kertomuksia tai jopa listoja mitä moninaisimmista aineksista. Kaikesta, mitä suurkaupungissa voi olla: likaa, köyhyyttä, toivoa, työtä, politiikkaa, kerjäläisiä, rahaa.

Ruffaton tapa kirjoittaa ei asetu mihinkään muottiin. Välillä tarinat on kirjoitettu "perinteiseen" tapaan, välimerkit ovat kohdillaan, tekstillä on selkeä alku ja loppu. Osa kertomuksista on kiivaita listoja ilman pilkkuja ikään kuin kuvaamassa kakofoniaa tai kiirettä. Toisinaan virkkeet saavat väliinsä tummennettuja lisähuomautuksia tai tarkennuksia. Osa tarinoista katkeaa kesken, mutta kokonaisuus on silti kasassa: suurkaupunki. Helmetin haastekohta 47: Eteläamerikkalaisen kirjoittama.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? 2016. Kosmos. 278 sivua (lukumaratoniin 170 sivua).

Kulttuurin saralla laajalti kunnostautunut Ari Wahlsten on kirjoittanut dekkarin, joka noudattaa perinteistä kovaksikeitettyä genreä niin tarkkaan, että tarina vaikuttaa suorastaan koomiselta. Kovien poikien keskinäiset kukkotappelut ja nasevat sanailut ovat huvittavan lapsellisia. Naiset ovat joko kotkia tai kaunottaria, pahikset tunnistaa heidät tavatessaan ja lukija aavistaa hyvissä ajoin, ketä vedetään nenästä. Onneksi loppu tuo yllätyksen. Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä koska tämä kaikki on niin peittelemätöntä, kokonaisuus on melko viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja se pysyy hienosti kasassa. Helmetin haastekohta 13: Kirjan nimi on kysymys.

Lukumaraton!

Tänään useissa blogeissa vietetään Lukumaraton-päivää tai -vuorokautta. Lisää voi lukea emäntäblogista Ja kaikkea muuta, josta löytyy mm. kaikki haasteeseen osallistuvat blogit ja haasteen säännöt.

Säännöt ovat ihanan joustavat, sillä kaikki luetut tekstit voi liittää mukaan omaan saldoonsa. Minä aloitan oman urakkani NYT ja pyrin lukemaan seuraavan 24 tunnin aikana mahdollisimman paljon. Tietysti välillä pitää syödä ja vähän pyykätäkin huomista reissua varten, mutta lukeminen on nyt pääosassa.

Mitä luen? Olen kasannut iltaa ja huomisaamua varten seuraavat teokset pöydälleni:

• Jane Austenin kirjenovelli Rakkaus ja ystävyys kokoelmasta Uskollinen ytäväni 
• Kari Hotakaisen näytelmä Hukassa on hyvä paikka
• Hannu-Pekka Björkmanin esseitä Välähdyksiä peilissä
• Terhi Ekebomin sarjakuvateos Kummituslapsi
• Jos aikaa jää, luen loppuun Luiz Ruffaton novellikokoelman Rutosti hevosia, joka jäi keväällä kesken

Noin 24 tunnin päästä kerron, miten onnistuin ja hieman myös, millaisia teokset olivat!

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankell. 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Svenska gummistövlar. Otava 2015. Suomentanut Kari Koski. 494 sivua.

Vain puoli vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu Ruotsalaiset saappaat on jatkoa muutamia vuosia aikaisemmin ilmestyneelle Italialaisille kengille, mutta silti täysin itsenäinen teos. Kirjassa Mankellin hahmo, kirurgin työstä saaristoon vetäytynyt eläkeläismies Fredrik jatkaa elämänsä läpikäymistä, tutustumista aikuisena tapaamaansa tyttäreen sekä ennen kaikkea vanhenemisen pohtimista.

Romaani käynnistyy traagisella kohtauksella, kun Fredrikin isovanhemmiltaan perimä talo palaa. Fredrik itse ehtii alta pois, mutta hänen omaisuudestaan ei jää jäljelle juuri muuta kuin kaksi vasemman jalan saapasta. Tulipalosta muodostuu hänen elämässään jälleen uusi käännekohta. On pakko pohtia, miten jatkaa eteenpäin.

Oliko elämäni palanut tuhkaksi? Oliko minussa vielä halua kuvitella muutakin kuin vanhuuden alennustilaa? Onnistuisinko vielä saamaan jostakin uutta elämänhalua?

Vanha saaristolainen on kuitenkin sitkeää tekoa eikä väliaikainen asuminen asuntovaunussa ja teltoissa ole mikään ongelma. Paikallaan polkevaan elämään tulee uusia vivahteita Fredrikin tutustuessa naiseen, joka haluaa tehdä tulipalosta juttua paikallislehteen. Tuttavuus syvenee vähitellen ystävyydeksi, muttei taida kuitenkaan antaa Fredrikille sitä lämpöä, jota hän on kaivannut. Tulipalon myötä myös suhde aikuiseen tyttäreen kehittyy, vaikkei suhde olekaan helppo. Muutaman päivän reissu Pariisiin ja tutustuminen tyttären omiin ympyröihin tekee heidän väleilleen hyvää. Etenkin kun pieni lapsenlapsi tekee tuloaan.

Ruotsalaiset saappaat ei ole varsinaista/pelkästään rikoskirjallisuutta, vaikkei Mankell ole voinut vastustaa kiusausta sijoittaa saaristoon tuhopolttajaa. Fredrikin talo ei nimittäin ole ainoa, joka palaa. Tuhopolttoihin liittyvästä pienestä jännityksestä huolimatta teos on mielestäni ennen kaikkea romaani vanhan, hieman erakoituneen miehen ajatuksista ja eräänlaisesta tilinteosta elämän kanssa. Luulenpa, että se on ollut sitä myös kirjailijalle itselleen, sillä Fredrikin myötä romaani sivuaa myös Mankelille tärkeitä asioita maailmanmenossa.

Varsin rauhallisesta tahdista huolimatta kirja pitää hyvin otteessaan ja Fredrikin kanssa on miellyttävää kulkea saaristomaisemissa ja välillä Pariisissakin. Mankellin tuttu, lyhytsanainen, mutta monipuolisen vertauskuvallinen tyyli toimii. Onneksi en ole ihan kaikkia Henning Mankellin teoksia vielä lukenut. Voin vielä halutessani valita kirjan ja tietää, että sitä on hyvä lukea. Ehkä jopa hieman kaihoisin mielin, sillä onhan Mankellilla ollut merkittävä rooli niin omalle dekkariharrastukselleni kuin laadukkaan skandinaavisen dekkariperinteen synnyssä ylipäätään.

Yö oli tyhjä. Ei kuunsirppiä. Syysöitä oli aina ollut ja syysöitä tulisi aina olemaan, senkin jälkeen kun olisin poissa. Olin väliaikainen vieras pimeässä enkä mitään muuta.

Ruotsalaisista saappaista löytyy arvio myös blogeista Ullan luetut, Tuijata ja Rakkaudesta kirjoihin. Nappaan sillä Helmetin haasteen kohdan 33: Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.