Mitä luin vuonna 2023?

Vuodenvaihteeseen kuuluu katsaus toisaalta tulevaisuuteen, toisaalta menneeseen vuoteen, ainakin lukemisen osalta. Helmetin lukuhaasteen taulukot ja Goodreadsin tilastot helpottavat valtavasti vuosikatsauksen tekemistä - iso kiitos niistä! Niiden pohjalta olen kerännyt tietoa lukemistani kirjoista ja niistä olen myöskin ottanut alla olevat kuvakaappaukset tekstiä piristämään.

Luin vuoden aikana 67 kirjaa, joissa oli yhteensä 20230 sivua. En ihan yltänyt tavoitteeseeni, joka oli 75 kirjaa, mutta ihan tyytyväinen olen tähänkin määrään. Eniten luin nyt joulukuussa, sillä sairastin flunssaa joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa ja silloin kirjoja kului nopeaan tahtiin. Muuten vuosi on mennyt yllättävän tasaista tahtia eikä edes kesäloma näy juurikaan lukutahdissa. Olen käyttänyt kirjoihini keskimäärin 8,5 vuorokautta, tosin hajonta on hyvin suurta. Kirjani ovat jälleen kerran olleet hyvin tuoreita: jopa 88% niistä on julkaistu (Suomessa) vuonna 2022 ja kahta kirjaa vaille kaikki ovat 2000-luvulla julkaistuja.

Helmet-tilastoinnin mukaan 42% kirjoistani on saanut arvosanan 4,5 eli olen lukenut todella hyviä teoksia! Tämä (harha) johtuu osittain siitä, että jätän kirjan 50 sivun jälkeen kesken, jos se ei innosta. Parhaita lukemiani kirjoja (arvosana 5) ovat olleet muun muassa Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen, Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain, Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu, Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana sekä Brit Bennettin Mikä meidät erottaa. Jos näistä pitäisi valita ihan parhaat, ne olisivat ehdottomasti Tyttö, nainen, toinen sekä Mikä meidät erottaa. Kotimaisista mikään ei tänä vuonna saanut minulta täysiä pisteitä, mutta Finlandia-ehdokas, Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa on mainitsemisen arvoinen.

Lukemistani kirjoista valtaosa on kaunokirjallisuutta ja niistä ison osan olen luokitellut sisältävän jännitystä, historiaa, draamaa ja yhteiskunnallisia teemoja. Parhaat arvosanat olen näköjään antanut kirjoille, jotka käsittelevät yhteiskunnallisia asioita, kuten edellä mainitut kaksi huipputeosta. Kotimaisia kirjoista on 38%; käännöskirjoista eniten kirjoja on Iso-Britanniasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Parhaimmat arvosanat ovat keskimäärin brittikirjoilla. Naisten kirjoittamia kirjoja lukemistani on valtaosa, 71%, ja ne ovat saaneet hitusen miehiä paremmat arvosanat. E-kirjoja luen vain vähän. Peräti 64% kirjoista on lainattu kirjastosta. Kirjaostokset osuvat kirjamessujen syksyyn.

Helmetin haastekohtiin liittyviä tilastoja selasin erikseen. Haasteen kohta 39 (sain vinkin mediasta) keräsi eniten teoksia, peräti 47 kappaletta. Kakkoseksi nousi kohta 40 (kirjassa hylätään jotain). Sen jälkeen kolme seuraavaa eniten kirjoja kerännyttä haastekohtaa olivat 19 (paikka jossa olen käynyt), 10 (ohjeita ja neuvoja) sekä 22 (kirjassa on aihe, josta olen lukenut paljon). Vain yhden kirjan luin kohtiin 34 (kirja sijoittuu Ukrainaan) ja 25 (nimessä on viikonpäivä tai kuukausi). Kaksi kirjaa osui kohtiin 43 (kirja kertoo tulevaisuudesta jossa on toivoa - tulkitsin tämän niin että kirja myöskin sijoittuu tulevaisuuteen), 36 (olen ennakkoluuloinen kirjailijaa kohtaan) sekä 7 (klassikko Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta). Kirjaston työntekijän suosittelemia kirjoja en tilastoinut, enkä myöskään kirjoja, jotka sopivat johonkin toiseen haastekohtaan.

Kirjavuoteen on siis mahtunut Helmet-haaste, mutta myös Goodreadsin Around the Year in 52 Books (ATY) -haaste, Pohjoinen lukuhaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste sekä Piki-kirjastojen bingo. Näistä lisää blogin haastesivulla. Kesällä osallistun aina Naistenviikon haasteeseen, mutta tänä vuonna se jäi omalta osaltani hyvin vaisuksi. Samoin alkukesän Dekkariviikko meni ohi. Vuotta 2024 varten olen jo aloittanut uuden Goodreadsin ATY-haasteen, sillä se julkaistiin jo loka-marraskuun taitteessa. Suunnitelmat uutta Helmetiä, Pohjoista lukuhaastetta ja Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten ovat myös pitkällä. Aion haastaa itseni myös taltuttamaan kaksi työkavereideni kehumaa klassikkoa: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä John Steinbeckin Vihan hedelmät. Alkuvuodesta Blogistaniassa äänestetään vuoden 2023 parhaat kirjat.  

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

Heli Pekkarinen 2023. Avain. 191 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja olisi kannattanut ostaa ihan omaksi, sillä kirjaa lukiessa on pakko merkata kohteita ylös jonnekin. Nyt merkkasin niitä kännykän karttasovellukseen, mutta muistanko enää myöhemmin, miksi. Roomassa asuva "kylähullu" Heli Pekkarinen on kerännyt kirjaksi suosikkikohteensa Italiassa: keskiaikaiset kylät. Niitähän Italiassa tietysti riittää enemmän kuin kirjaan mahtuisi, mutta tämäkin 21 kylän kokoelma on erinomainen ja inspiroiva kattaus.

Kuvien lisäksi kustakin kylästä on houkuttelevia kuvia ja kirjan alkuun on tietysti Italian kartta. Eniten Pekkarisen valitsemia kyliä on Italian keskiosissa, mutta mukana on myös upeita kyliä ihan pohjoisesta läheltä Alppeja, ja kaksi sisilialaista kylää. Jokaiseen kylään tuntuu mahtuvan hirmuinen määrä historiaa. On roomalaisten, arabien, kreikkalaisten tai bysanttilaisten valtaamia kyliä, Italian yhdistymisen aikainen ensimmäinen pääkaupunki, unohdettuja vuoristokyliä, eurooppalaisen postilaitoksen syntykylä, rikkaan ruotsalaisen elvyttämä kylä...

Historian lisäksi Pekkarinen on löytänyt lähes jokaiseen kylään tarinan, jossa saattaa olla hitunen historiaa, tai sitten ei. Esimerkiksi erään kylän linnoituksessa tuomiotaan kärsinyt valekreivi liittyy tarinan mukaan itsensä Marie Antoinetten timanttikaulanauhaan. Keskiaikaisissa kylissä on lähes poikkeuksetta paljon kirkkoja suhteessa niiden kokoon - pienin kylistä on vain 0,12 neliökilometriä - tai asukaslukuun. Lähes kaikkien kylien rakenne on säilynyt sellaisenaan keskiajalta lähtien, vaikka osaa niistä on toki kunnostettukin. 

Pekkarisen valitsemissa kylissä ei välttämättä ole paljonkaan palveluita, sillä ne eivät kaikki ole suurten turistimassojen tiedossa. Jos siis suuntaa matkansa näihin kyliin, kannattaa varautua siihen, ettei lounasta löydy ainakaan loma-aikojen ulkopuolella. Pieniä kahviloita, leipomoita, ravintoloita ja museoita kuitenkin löytyy useimmista. Tärkeintä ovatkin kauniit kujat, toisiinsa nojaavat vanhat talot, kyliä kiertävät muurit ja näköalat, sillä useimmat keskiaikaiset kylät on rakennettu korkealle. Julkisilla ei aina pääse ihan perille asti eikä kaikissa kylissä saa ajaa autolla. Mukana kannattaa siis olla hyvät kengät.

Laitoin itselleni karttasovellukseen muistiin ainakin Montemeranon Toscanassa, Tellaron Liguriassa lähellä kuuluisampaa Cinqueterran aluetta, romanttisen Orta San Giulion Piemontessa, taidemuraaleistaan tunnetun Dozzan lähellä Bolognaa ja kauniin Monforte d'Alban lähellä Lounais-Ranskaa. Nyt sitten pitää selvittää, miten saan edes osan kylistä kierrettyä yhden Italian-matkan aikana!

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Maria Adolfsson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Fallvind. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2022. Pokkarissa 374 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Olen ihan vaivihkaa koukuttunut Maria Adolfssonin Doggerland-sarjaan. Jouluruokaostoksilla osui silmään tämä pokkari ja tiesin heti, että se on juuri sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä. Tarina lähti vähän kankeasti liikkeelle - tai sitten en joulukiireiltäni ehtinyt keskittyä kunnolla - mutta viimeistään vieraiden lähdettyä olin sen imussa. Tämä Doggerland-sarjan viides osa jättää erään Karen Eiken Hornbyn kollegan tulevaisuuden niin herkullisesti avoimeksi, että kuudes osa on varmasti jo tuloillaan.

Karen itse päätyy kahdeksan kuukauden vanhempainvapaan jälkeen hieman etuajassa töihin, sillä hänen apuaan kaivataan epämääräisissä oloissa menehtyneen nuorukaisen kuoleman tutkintaan. Vain vähän aikaisemmin on löytynyt kuolleena samanikäinen nuori nainen, jonka tutkinnassa Karenin kollegat painivat. Vähitellen tutkimukset yhdistyvät, sillä nuorten menneisyydestä löytyy yhteinen tekijä, ja poliiseilla herää pelko kuolemantapausten lisääntymisestä.

Kuten dekkarisarjoissa usein käy, itse poliisitutkinta ja rikokset jäävät jännittävistä asetelmista huolimatta päähenkilöiden elämänvaiheiden jalkoihin. Päähenkilöihin kiintynyt lukija haluaa tietää lisää, millaista Karenin ja tämän puolison Leon uusi elämä vauvan kanssa on, onhan Karen jo viisikymmentävuotias eikä suhde ole vielä kovin pitkäikäinen. Kapuloita rattaisiin heittävät korona ja eräs tulipalo, joiden vuoksi Karen luopuu kotitalostaan ja suuntaa ystävineen uuden projektin kimppuun. Veikkaan, että tapaamme ystäväporukan jatkossa tältä uudelta alueelta.

Karenin ohella tässä teoksessa saa tilaa hänen kollegansa Astrid Nielsen, josta en paljon muista aikaisemmista teoksista. Muut kollegat tai ystävät ovat olleet aiemmin enemmän esillä; nyt he toimivat turvallisina taustajoukkoina. Astridilla on vaikea elämänvaihe, jonka seurauksia hän yrittää piilotella työpaikalla. Nainen tarvitsisi tukea ja ystävää, mutta torjuu kaiken huonoin seurauksin. Astridin tulevaisuuteen liittyykin se koukku, jonka Adolfsson tällä kertaa asettelee tarinaansa. Jatkaako taitava rikostutkija Karenin kollegana?

Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmeressä. Sen asukkaissa, kielessä, nimissä ja kulttuurissa on ihanasti sekaisin brittiläisiä, hollantilaisia ja skandinaavisia elementtejä. Kerrassaan hauska idea rakentaa täysin uusi miljöö vanhoista aineksista. Merellinen ympäristö antaa oman leimansa sarjan osiin ja myös tähän, jossa kamppaillaan asuntolaivalla, selvitään rajumyrskystä ja harrastetaan purjehdusta, kauniin karuista maisemista puhumattakaan. Doggerlandin rannikolla olisi kiva kävellä!

Elly Griffiths: Lukittu huone

Elly Griffiths 2022. Englanninkielinen alkuteos The Locked Room. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin BookBeatista, josta myös kuva.

Aika vähän historiaa ja arkeologiaa oli tässä viimeisimmässä suomennetussa Ruth Galloway -sarjan teoksessa. Yleensä tarinat on ankkuroitu hyvin arkeologi Ruth Gallowayn tutkimuksiin tai vanhoihin tarinoihin, joita Norfolkin rannikolla tuntuu riittävän. Tällä kertaa rikoksen takana kummittelee Harmaa nainen, jonka tiedetään jääneen vuosisatoja sitten ruttoepidemian makaaberiksi uhriksi.

Epidemia on myös nykyajassa, sillä teoksessa eletään kevättä 2020, kun korona leviää myös Englannissa. Ruth jää kotiin tyttärensä Katen kanssa, kuten kaikki muutkin, paitsi avaintyöntekijät. Heitä ovat muun muassa poliisit, esimerkiksi Harry Nelson, joka selvittää tiiminsä kanssa epäselvissä olosuhteissa kuolleiden naisten tapauksia. Nelsonin vaimo on lähtenyt tapaamaan iäkästä äitiään ja joutuu olemaan poissa kotoa usean viikon. On kai luonnollista, että Nelson päätyy viettämään yönsä tyttärensä Katen äidin, Ruthin, luona?

Griffiths kuvaa pandemia-ajan tunnelmaa, huolia, käytännön toimia ja haasteita hyvin elävästi ja tarkkaan. Ihmisillä on huoli läheisistään, etenkin vanhuksista, mutta myös yksin jäävistä yliopisto-opiskelijoista, joista kaksi liittyy jollakin tapaa Nelsonin ja Ruthin tutkimuksiin. Huoli on myös sairaanhoitohenkilökunnan jaksamisesta ja venymisestä nyt kun potilaita on niin paljon. Yksi heistä on valitettavasti kaikkien rakastama Cathbad, perhetuttu ja Nelsonin työparin Judyn puoliso, druidi, jonka viisaus ja kestävyys ovat pelastaneet monet. Onko hänen taipumuksistaan hyötyä koronaa vastaan?

Nyt kirjan luettuani päällimmäinen fiilis kirjasta on, että sen antia olivat tällä kertaa ihmissuhteet,  tuttujen hahmojen välinen lämpö ja rakkaus. Uusiakin ihmissuhteita alkaa, sillä yllätyksekseen Ruth saa itselleen siskopuolen. Luonnollisesti sarjaa enemmän lukeneet odottavat, miten Ruthin ja Nelsonin suhde etenee. Kirjan antia eivät nyt siis olleet historia tai muinaiset luurangot, vaikka ikivanhoilla kapeilla kujilla kuljetaankin, ollaan maan alla lukitussa huoneessa ja teoksen alussa pohditaan vanhan hautausmaan sijaintia. 

Rikosten motiivi jää tällä kertaa mysteeriksi lukijalle ja myös poliiseille, mutta se linkittyy laihduttajiin ja laihdutusryhmään, jonka jäljille Judy päätyy tapauksia tutkiessaan. Painonhallinta ja naisten ulkonäkö on vilahtanut Elly Griffithsin sarjassa sivujuonteena usein ennenkin, yleensä kuitenkin vain Ruthin ajatuksissa. Griffiths onkin saanut kovasti kehuja siitä, miten hänen sankarittarensa vaikuttaa niin itsetunnoltaan kuin ulkonäöltään hyvin tavalliselta siinä missä Nelsonin vaimoon tai pomoon on ladattu kliseisempiä ominaisuuksia. 

Norfolkin karun kaunis rannikko on mukana kävelyretkissä, joilla Ruth ja Kate tuulettavat päätään. Selvitin että siellä kulkee noin 80 kilometrin pituinen kävelyreitti, jota olisi upea päästä kulkemaan jonain kesänä. En oikein usko, että Lukittu huone toimii kovin hyvin itsenäisenä teoksena, mutta alusta asti sarjaa lukeneelle se oli jälleen kerran nautinto. Onneksi hoksasin ladata tämän e-kirjaksi, sillä kirjaston jono on vielä pitkä. Odotan jo innolla seuraavaa!

Vappu Kannas: Rosa Clay

Vappu Kannas 2020. S&S. 381 s. Lainasin kirjastosta. 

Keskustelimme lukupiirissä siitä, miten välillä ärsyttää lukea autofiktiivistä teosta. Fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti ollut elossa. Vaikka romaani olisi kuinka hyvä, ei voi olla ajattelematta, mikä kaikki siinä onkaan sepitettä, historiallisen hahmon ajatuksia myöten. Sitä pohtii myös Vappu Kannas kirjassaan. Ja silti useimmat lukemani autofiktiot ovat olleet niin hyvää kirjallisuutta, että ärsytys on täysin turha - aion lukea niitä vastakin.

Rosa Clay on elänyt oikeasti ja osan elämästään Suomessa. Vappu Kannas rajaa teoksensa kertomaan Rosan mahdollisesta elämästä juurikin Suomessa. Ensin kahden lähetyssaarnaajan kasvattityttärenä, sitten opettajaseminaarin opiskelijana ja lopulta uraansa aloittelevana opettajana. Nuoren naisen muistoissa käydään usein Ambomaalla, josta orpotyttö tuotiin Suomeen. Ambomaalle jäävät hänet synnyttänyt äiti, lapsuus, ystävät, yhteisö ja omannäköinen maailma.

Suomessa Rosa on äitinsä väheksymä ja kiusaama näyttelyeläin, joka kärsii ujoudesta ja rakkaudettomuudesta senkin jälkeen kun hänet lähetetään seminaariin. Ankarat kasvuolosuhteet jättävät naiseen arpia, ystävystyminen on vaikeaa eikä Rosa voi sietää huomiota. Sillä sitä hän on aina saanut, vastoin tahtoaan. Muista erottuva ihonväri aiheuttaa ihmetystä, päivittelyä, hylkäämisiä, kiusaamista ja huutelua. Vasta kuorossa laulaminen antaa Rosalle jotain ihmeellistä ja omaa, jotain missä hän on muita parempi.

Rosassa on laulajana jotain poikkeuksellista, ja historia antaa kertoa, että hän elää oikeasti aika poikkeuksellisen elämänkin, kunhan pääsee Suomesta pois Amerikkaan jossa hänen ulkonäkönsä ei enää herätä huomiota. Kannaksen sepitteellinen, vain löyhästi oikean Rosan elämänvaiheisiin nojaava tarina painottuu tytön kärsimykseen, yksinäisyyteen, haaveisiin, uniin ja selviytymiseen. Tarina herättää myötätuntoa ja huomasin jatkuvasti odottavani, että olosuhteet paranisivat. Yhtä ankaria ovat kuitenkin ihmiset niin Sortavalassa, Mustinlahdella kuin Tampereellakin.

Siinä vaiheessa kun historialliset faktat kertovat, että Rosan elämä Suomessa alkaa tulla päätökseen, Vappu Kannas alkaa keskustella teoksensa ja lukijan kanssa vaihtoehdoista. Hän esittelee yksityiskohtia löytämistään tiedoista ja spekuloi jatkoilla. Hän kirjoittaa erääseen myrskyiseen iltaan ja yöhön kaksi vaihtoehtoista tarinaa, joista toisessa Rosa pelkää ja jatkaa yksinäisenä, toisessa hän löytää rakkautta ja lämpöä. Meistä kukaan ei tiedä, onko tuollaista iltaa ollut ja mitä silloin on tapahtunut, mutta se oli ihana yksityiskohta. Romaanissa olisi ollut mahdollista leikitellä lukijalle tarjottavien vaihtoehtojen välillä muuallakin, mutta oli kiehtova ratkaisu tehdä se ihan teoksen lopussa. Pitkin romaania Kannas vaihtaa välillä näkökulmaa minäkertojasta kaikkitietävään kertojaan, ja loppu on vielä ihan omanlaisensa.

Paikoitellen Kannaksen kieli on minun makuuni turhan lyyrinen, maalaileva ja viipyilevä, mutta tarina pysyy hienosti kasassa. Kirjailija poimii hienosti yksityiskohtia ihmisten eleistä, ilmeistä, katseista ja oletetuista ajatuksista, niiden vaikutuksista toisiin, ihmisten välisiin arkoihin suhteisiin tai suhteiden puuttumiseen. Samoin pidin siitä, miten hän antaa kasvuolosuhteiden näkyä Rosan persoonassa ja tavassa olla ihmisten kanssa. Kasvutarinaakin tässä on, sillä Rosassa näkyy selkeästi aikuistumista ja vähän itsetunnon kasvuakin töissä Tampereella Cederin kansakoulussa (joka on ollut suunnilleen Metso-kirjaston kohdalla!).

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen 2023. WSOY. 479 s. Oma ostos.

Vaikka olen itsekin koulumaailmasta ja keskustelen koulujen tilasta säännöllisesti tuttavieni kanssa, oli hyytävää aloittaa Rytisalon ja Kinnusen teoksen lukeminen samana päivänä, kun PISA-tulosten romahduksesta uutisoitiin. Mikä sattuma! Mikään, mistä nämä kaksi kokenutta opettajaa kertovat, ei tule minulle uutena eikä yllättävänä, mutta oli silti koskettavaa lukea asioista niin henkilökohtaisella tasolla. Miten hieno keksintö kirjailijoilta avautua ja purkaa tärkeää aihetta tällaisena vuoropuheluna! Tämä kirja pitäisi saada kaikkien päättäjien luettavaksi.

Rytisalon ja Kinnusen teokseen mahtuu todella paljon asiaa, joten valitsen sieltä muutaman mieleeni jääneen asian. Molemmat uupuvat siihen, miten eivät saa enää olla niitä aineenopettajia, joiksi ovat kouluttautuneet ja työssään kasvaneet. Rytisalo kokee, ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi ja luopuu palkkatyöstään raskain sydämin. Kinnunen luettelee moneen otteeseen, miten opettajalle on langetettu tehtäväkseen niin paljon kaikkea muuta kuin aineen opettaminen. Ei kukaan aineenopettaja saa koulutusta kaikkeen siihen raportoitiin, tukeen, kokoustamiseen ja muuhun sälään, mihin heidät velvoitetaan aina vaan enemmän ja enemmän. Taustalla ovat niin opetussuunnitelmauudistukset, varhaisen tuen mallit, vaativat vanhemmat kuin kuntien säästötoimetkin.

Ja silti kumpikin rakastaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työtä, kieltä, opiskelijoitaan ja työyhteisöään todella paljon. He vievät lukijan keskelle kirjoittamisen opettamisen ihanuutta, lukemisen äärelle, kielen rakenteiden yksityiskohtiin. He osaavat avata maailmoja opiskelijoilleen, ihailevat näiden kehitystä, mutta samalla joutuvat todistamaan myös nuorison taitojen vähittäistä katoamista. Pidin kovasti siitä, miten Rytisalo ja Kinnunen lainaavat kirjeissään muidenkin ajatuksia ja tekstejä, lukevat ajankohtaisia artikkeleita ja kiinnittävät ajatuksensa ihailtavan taitavasti osaksi laajempaa viitekehystä. Kirjeistä huokuu kahden todella taitavan ajattelijan ja kirjoittajan laaja-alainen osaaminen. 

Rytisalo houkuttelee Kinnustakin jättämään opetustyön ja heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Tässä kohtaa kirjaan ujuttautuukin mielenkiintoinen juonenkaltainen. Alan seurata sitä, millä tavalla Rytisalo riuhtaisee itsensä irti koulumaailmasta, tekee surutyötä ja kasvaa vähitellen ammattikirjailijaksi. Seuraan tarkkaan, millä tavalla Kinnunen edelleen sinnittelee opettajana, vaikka lahjoja olisi muuhunkin, tarkkailee väsymystään ja reaktioitaan työnpaljouteen, remontoi taloaan ja luopuu lopulta jostakin, mutta ei opettamisesta. Vuoden kestävän kirjeenvaihdon päätyttyä molemmat ovat tyytyväisiä valintoihinsa.

Vaikka teoksen nimi viittaa koulumaailmaan, siinä on paljon myös kirjailijuuden kuvausta ja työn pohdintaa. Oli mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea kirjailijan vuoteen kuuluu. On omien ideoiden pallottelua ja hahmottelua, tekstien työstämistä kustannustoimittajan tuella, karsimista ja alati uuden oppimista. On tilaisuuksia joissa voi käydä saamassa vertaistukea tai vain näyttäytymässä, jos haluaa. On lukijoita, lukupiirejä, faneja, omia idoleita ja julkisuutta, johon pitää oppia suhtautumaan. Teos sopii hyvin siis niille jotka vasta pohtivat, olisiko minusta kirjailijaksi.

Ja tietysti on Kinnusta, Rytisaloa ja minua yhdistävä Kuusamo! Nautin suunnattomasti niistä pienistä yksityiskohdista, joita he ripottelevat kirjeisiin Kuusamosta - onhan se molemmille tärkeä. Tunnistan mäntymetsien hiekkaisuuden, kuivan pakkastalven ja lyhyen kesän. Olin aivan täpinöissäni, kun selvisi, että entinen luokanopettajani on myös Kinnusen entinen luokanopettaja. Laskin että meidän on täytynyt olla hänen oppilainaan ihan peräkkäin. Ja tämä sama luokanopettaja, nyt jo iäkäs nainen, on lukupiirin jäsen, jossa Rytisalo ja Kinnusen äitikin käyvät. Ihania sattumia ja muistoja!

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Ragnar Jónasson 2011. Islanninkielinen alkuteos Myrknætti. Englanninkielisestä laitoksesta Blackout suomentanut Antti Saarilahti. Tammi 2023. 312 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan osista Pimeys, Saari ja Sumu, jotka luin vuosi sitten syksyllä. Nyt kirjailijan tuotannosta on suomennettu aikaisemmatkin kahden kirjan Ari Thor -sarjan osat Lumisokea ja Tuhkayö. En hoksannut lainata kirjoja järjestyksessä, mutta Tuhkayö tuntui toimivan ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena. Tosin nyt veikkaan, ettei ykkösosan lukemiselle ole tarvetta. 

Tuhkayö sijoittuu aikaan juuri kuuluisan tulivuorenpurkauksen jälkeen keväällä 2010. Tuhkaa on ilmassa eikä lyhyt kesä pääse kukoistamaan. Islanti myös kärsii talouskriisin vaikutuksista. Pienen pohjoisislantilaisen Siglufjördurin poliisiasema saa töitä, kun rakennustyömaalta löytyy tapettu mies. Ari Thorin tutkimaa tapausta alkaa selvittää myös toimittajan töihin palannut Ísrún. Tutkimukset vievät molemmat kuolleen miehen työkavereiden luo ja lapsuuden kontakteihin. Vähitellen selviää myös, että mies on tehnyt päivätyönsä ohella kaikkea muutakin. Hänen innostuksensa hyväntekeväisyyteen herättää ihmetystä, samoin lentomatka Nepaliin saakka vain vähän ennen kuolemaa.

Jónassonin teoksessa on paljon hyviä säikeitä ja aineksia huippudekkariksi. Teemojen käsittely jää kuitenkin hyvin ohueksi ja niitä on liikaa. On Ari Thorin työkaverin uupumus ja menneisyyden painajaiset, on Ísrúnin kasvava väsymys ja isoäidin päiväkirja, Arin ihmissuhdesotkut ja valtava ikävä entistä tyttöystävää kohtaan. Rikokseen liittyvät teemat seilaavat ihmiskaupan, raiskausten ja lapsuuden pahoinpitelyjen välillä. Mikä tahansa näistä olisi ollut painava ja hyvä teema rikostarinalle, eikä sekava paletti oikein pysynyt hanskassa. Täytyy sanoa, että Jónassonin tuotannon taso on jälkeenpäin noussut. Samaa sekavuutta ei ole enää Hulda-sarjassa.

Tuhkayö oli liiallisista aineksistaan huolimatta kuitenkin hyvin vetävä. Siitä tunnistaa saman eteenpäin vievän kerronnan, jonka Jónasson on säilyttänyt tuoreemmissa kirjoissaan. Tätä oli siis kaikesta huolimatta ihan kiva lukea ja tämä sopi oikein hyvin sairaslomalaisen ajanvietteeksi!

Liv Strömquist: Peilisalissa

Liv Strömquist 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Inne i spegelsalen. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2023. 140 s. 

Feministisen sarjakuvan kansainvälisen supertähden (kustantajan ilmaisu kansiliepeestä) viimeisin suomennos on yhtä raikas, räväkkä ja perusteellinen kuin aikaisemmin lukemani teokset Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Strömquistilta on suomennettu näiden lisäksi kolme muutakin teosta. 

Peilisalissa on satiirinen teos pakkomielteisestä suhteesta kauneuteen. Se lähtee liikkeelle nykyajan ilmiöstä nimeltä Kylie Jenner ja siitä millä tavalla Jennerin julkisuus on saanut monet nuoret naiset pakkomielteisesti kuvaamaan itseään, postaamaan itsestä, muokkaamaan vartaloaan ja ostamaan tuotteita joita Jenner käyttää tai mainostaa. Strömquist vie tutkielmansa kuitenkin paljon kauemmaksi ja syvemmälle ja pohtii, millä tavalla nyky-yhteiskunnan ihanteet mahdollistavat tällaiset ilmiöt.

1800-luvun kuninkaallinen julkkis, prinsessa Sissi oli kuuluisa kauneudestaan, suhtautui sen säilyttämiseen pakkomielteisesti ja vältteli julkisuutta heti kun kauneus alkoi rapistua. Teos tuo hyvin esiin historiallisten esimerkkien ja filosofien avulla, miten kauneus ylipäätään on aina katoavaista, sitä on mahdotonta säilyttää, ja ehkäpä juuri siksi siihen suhtaudutaan niin intohimoisesti. Kuitenkin vasta 1800-luvulta alkaen kauneus on ollut selvästi osa avioliittomarkkinoita ja vallankäyttöä. Sitä ennen sukujuurilla ja varallisuudella oli merkittävämpi rooli.

1900-luvun markkinatalous teki kauneudesta seksikkään myyntivaltin. Seksikkyyden avulla on myyty lähes kaikkea ja kuluttajan on ollut mahdollista tuntea itsensä kauniiksi/seksikkääksi lankeamalla noihin tuotteisiin, näyttämällä samalta kuin muutkin kuluttajat. 1900-luku teki valokuvaajan työstä ja valokuvattavan katseesta merkittävän osan ilmiötä, mikä on 2000-luvulla muuttanut muotoaan selfieiden myötä. Enää ei tarvita valokuvaajaa, kun kuka tahansa voi rajata selfiellään näyttämään itsestään vain tietyn puolen. Voyerismi on kääntynyt kohti itseä.

Strömquistin teoksessa on runsaasti esimerkkejä läpi historian, kuten Nefertitin patsaan aiheuttama himo ja Marilyn Monroen kolmipäiväisen valokuvaussession jälkeinen itsemurha. Mukana on myös eri aikakausien ilmiöitä, Raamatun tarinoita, fiktiivisiä hahmoja kuten Lumin ilkeä äitipuoli ja filosofisten teorioiden lisäksi sosiologien näkemyksiä kauneudesta.  

Sarjakuvateos on jälleen täynnä asiaa, jopa niin että näkökulmien laajuus ja syvyys hämmästyttää. Strömquistin teokset ovat todellakin tietokirjallisuutta, jotka pureutuvat aiheisiinsa perusteellisesti. Sivuilla on tekstiä, piirroksia, valokuvia ja lainauksia. Väritys on runsasta ja ote ihanan satiirisen nokkela. Strömquist tekee itsestään selvinä pitämistämme asioista naurunalaisia ja opettaa katsomaan niitä kriittisin silmin. Naurunpyrskähdykset johtuvat vinoutuneesta katseesta ja asioiden hullunkurisesta asetelmasta.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Brit Bennett 2020. Englanninkielinen alkuteos The Vanishing Half. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdysvalloissa valtavasti kehuja saanutta nuorta Brit Bennettiä on verrattu jopa Toni Morrisoniin. Huomasin itse hänen teoksensa vasta kun luin Hesarin arvion hänen esikoisteoksestaan Äidit. Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että Mikä meidät erottaa on loistava romaani, joten täytyy tuo esikoinenkin laittaa heti varausjonoon.

Lähtökohtakin on jo kutkuttava - tai siis se, minkä takakansi paljastaa. Romaani kertoo identtisistä kaksosista, joista toinen päättää elää valkoisena ja jättää lapsuudenperheensä täysin. Toinen heistä saa lapsen hyvin mustan miehen kanssa ja palaa lapsuudenkotiinsa. Miten tämä on mahdollista? Tarina kertoo, että kun mustat vapautuivat 1800-luvulla, he perustivat Louisianassa pienen Mallardin kaupungin, jossa sukupolvi toisensa perään pyrki lähemmäksi valkoisuutta. Niinpä vuosisata myöhemmin syntyneet kaksoset olivat jo niin vaaleita, että irtautuminen omasta taustasta oli täysin mahdollista.

Kaksoistytöt ovat vasta 16-vuotiaita, kun he jättävät Mallardin ja äitinsä. Pian sen jälkeen toinen heistä, Stella, jättää siskonsa Desireen ja katoaa täysin. Kymmenisen vuotta myöhemmin Desiree yllättää kotikaupunkinsa ja äitinsä palaamalla Mallardiin pienen mustan Juden kanssa. Hän rakastuu vähitellen mieheen, jonka työ on jäljittää rikollisia ja velkaantuneita, mutta joka tietää myös mistä Stellan saattaisi löytää. Kun ajassa siirrytään jälleen kymmenisen vuotta eteenpäin, Jude törmää Los Angelesissa vaaleaan, sinisilmäiseen Kennedyyn ja selvittää kuin vahingossa Stellan salaisuuden. 

Bennettin romaanissa on ihanalla tavalla luettavaa, tarinoita, älykkyyttä ja ajankohtaisia teemoja, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1960 - 1980-luvuille. Se on katsaus Yhdysvaltain lähihistoriaan värillisen näkökulmasta, asenteisiin ja normeihin, jotka eivät ole tainneet kovin paljon muuttua. Niin kaksosten isän, kuin Desireenkin kohtaama väkivalta on surullinen mutta tarinassa ikään kuin välttämätön osa perheen historiaa, joka vaikuttaa valintoihin, lähtemiseen, paluuseen ja ihmissuhteisiin sukupolvien yli.

Mikä meidät erottaa näyttää hyvin havainnollisesti, miten etuoikeudet määrittyvät, miten ihonväri vaikuttaa asemaan ja miten me sen näemme tai olemme näkemättä. Juden, Stellan ja Desireen elämästä löytyy esimerkkejä, joissa ihon väri vaikuttaa työpaikan saamiseen, asuinalueisiin, ystävyyssuhteisiin, koulukiusaamiseen ja osallisuuteen ylipäätään. Romaani tarkastelee myös yksilön tasolla, mitä tapahtuu identiteetille, jos pyrkii peittämään sen, miksi on syntynyt. Millaisia uhrauksia Stella joutuu tekemään, miten paljon hän joutuu valehtelemaan ja unohtamaan elääkseen valkoisena. Mihin kaikkeen yönmustan Juden ihonväri vaikuttaa ensin pikkupaikkakunnalla, sen jälkeen suurkaupungissa.

Juden elämään osuu muitakin marginaalissa eläviä ihmisiä, jotka tuovat laajemman perspektiivin toiseuteen. Bennett kirjoittaa hyvin myötätuntoisesti, mutta vaikka romaanissa on hyvin rankkoja taustoja ja muistoja, niistä päästään aina eteenpäin eikä niihin jäädä vellomaan. Romaanin naisten elämät ja kohtalot ovat hyvin koskettavia, osa niistä olosuhteiden määräämiä, osa itse valittuja. Minulle raastavinta oli kaksosten välinen etäisyys, täydellinen tietämättömyys niin läheisen ihmisen olemassaolosta. Bennettin kirja on myös rakkausromaani, mutta sitäkin hyvin monipuolisesti. Hän osoittaa että romanttista rakkautta on monenlaista ja monenlaisissa olosuhteissa. Perheenjäsenten välinen rakkaus saattaa kestää välimatkat ja poissaolot, kun rakkaus on hyväksyvää ja anteeksiantavaa.

Tämä teos jää varmasti mieleen ja uskon että Brit Bennettin teoksissa on todellakin aineksia tulevaisuuden klassikoiksi. Romaani opettaa, avaa silmiä ja vaikuttaa samalla tavalla kuin vaikkapa Colson Whiteheadin, Bernardine Evariston tai vaikkapa Johannes Anyurun teokset. 

Annie Ernaux: Tapaus

Annie Ernaux 2000. Ranskankielinen alkuteos L'événement. Suomentanut Lotta Toivonen. Gummerus 2023. 87 s. Lainasin kirjastosta.

1960-luvulla ei-toivottu, avioliiton ulkopuolinen raskaus olisi tarkoittanut monien mahdollisuuksien menettämistä, ja nuori yliopisto-opiskelija Annie Ernaux halusi edetä elämässään. Abortin teettäminen oli kuitenkin rikos, joten hänen täytyi tehtävä kaikki salaa, ja lähes yksin.

Pienoisteoksessaan Erxaux kuvailee, miten se kaikki tapahtui minulle, jotta kertoisin siitä. Häntä suorastaan harmittaa, ettei hän kirjoittanut kokemuksistaan jo aikaisemmin, mutta ehkä aika oli oikea vasta vuonna 1999. Ernaux kertoo kokemuksistaan raskaaksi tulemisen ajoista lähtien, salaisesta enkelintekijän etsimisestä, siitä miten hän pitää tiedon raskaudesta vain itsellään, pelottavasta operaatiosta Pariisin XVXII:nnessa kaupunginosassa ja sen jälkeisistä vaarallisista komplikaatioista.

Selonteko on hyvin rohkea, henkilökohtainen ja tapaus arka. Kokemus on muovannut kirjailijaa ja hänen tapaansa nähdä maailma. Ernaux kirjoittaa hyvin eleettömästi, hän ikään kuin tarkkailee itseään ja ajatuksiaan matkan päästä eikä ole edes ihan varma, mitä tunsi kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Silti hän onnistuu tarkkanäköisyyteen, muistaa yksityiskohtia huoneista, ihmisistä, heidän ilmeistään ja sanoistaan. 

Olen nyt pukenut sanoiksi sen, mikä on minulle äärikokemus elämästä ja kuolemasta, ajasta, moraalista ja tabuista, laeista, ja koin sen alusta loppuun kehoni kautta.

Tapauksen traumaattisuuteen vaikuttaa tietysti se, että abortti pitää tehdä salaa ja että se on tuomittava teko. Nuori nainen joutuu alistumaan häpeälle, julmuudelle, välinpitämättömyydelle ja halveksunnalle. Ernaux ei kuitenkaan jää vellomaan mihinkään yksittäiseen tunteeseen eikä kohtaukseen, vaan toteaa asioiden olleen näin. Lukijalle tilanteet tulevat samalla tavoin suoraan silmille. Kehon tuntemukset ovat hyvin vahvasti läsnä alusta loppuun.

Varsinaisen kertomuksen väliin Ernaux kirjoittaa sulkeisiin metatekstiä, jossa hän valaiseen ajan henkeä, kirjoittaa 1960-luvun ilmapiiristä ja siitä miten hän nyt, vuonna 1999, sen muistaa. Hän myös pohtii suhdettaan tapaukseen ja kokemukseen, sen vaikutusta itseensä ja elämäänsä, sen väistämättömyyttä, sen hyväksymistä ja sille alistumista. Hän keskustelee itsensä kanssa. Näillä väliteksteillä Ernaux nostaa tarinansa yleiselle, yhteiskunnalliselle tasolle samalla tavalla kuin Eduard Louis omissa teoksissaan. Eri luokkien yhteiskunnallinen asema tulee tässäkin raa'alla tavalla esille.

Minulla on kesken Ernaux'n teos Vuodet, jossa on samaa eleetöntä tarkkanäköisyyttä. Sen lukeminen on keskeytynyt jo useaan kertaa, sillä koen etten saa teoksesta oikein mitään. Siitä puuttuu Tapauksen koskettavuus; se on liiankin yleisluontoinen ja luettelomainen, mutta yritän vielä.