Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki 2016. Korkea aika. WSOY. 280 sivua. 

Anna ja Olavi Otso saapuvat Karjalasta Hämeeseen evakkoina kuten niin monet sodan jälkeen. Heidän perheensä saa Pihlajan tilan maata uuden kodin ja elämän rakentamiseen. Olosuhteet ovat paremmat kuin monilla ja Anna tuntee loputonta kiitollisuutta Pihlajan emäntää, Heljää kohtaan. Heljän sodassa vammautunut mies ja lapsettomuus, Annan elinvoima ja pienet lapset ovat kuitenkin yhdistelmä, joka tekee naisten välisestä suhteesta vaikean.

Oli kuin asiat ja talot olisivat lakanneet olemasta, jos niistä ei olisi puhuttu. Sellaisia puheenaiheita oli ollut paljon, asioita joita ei muka enää ollut, vaikka olivathan ne edelleen jossakin, kulkivat heidän verenkiertonsa mukana uudestaan ja uudestaan---

Jälleenrakentamisen vuodet, jatkuva työnteko ja velan maksaminen vaikuttavat Annan ja Olavin parisuhteeseen, eikä nuorena alkanut kiihkeä rakkaus kanna loppuun saakka. Niin monet asiat jäävät sanomatta kun niistä puhuminen on vaikeaa. Vaikeaa on tunteiden osoittaminen myös heidän pojalleen Laurille. Lapsuuden raskas menetys vaikuttaa ihmissuhteisiin läpi elämän. Laurin tytär Saana kantaa huolta ikääntyvän isänsä yksinäisyydestä ja huomaa elävänsä väärässä parisuhteessa. Otsojen perheessä jokainen sukupolvi kokee omat menetyksensä ja omat vaikeutensa kohdata parisuhteensa, lapsensa tai vanhempansa.

---ihmiset katsoivat toisiaan aina toivoen jotain, arvoiden omaa asemaansa suhteessa toiseen.

Evakkojen kokema ulkopuolisuuden tunne, yhdessä olemisen vaikeus, menetykset - romaanissa on paljon syvästi inhimillisiä, tuttuja teemoja. Samoin läpi sukupolvien jatkuva ristiriita siitä, millaiseksi ihminen itse kokee itsensä ja millaisena muut tämän näkevät. Heljä näkee Annan kiitollisuuden ja auttamisen halun vain yrityksenä nostaa itsensä muita paremmaksi. Laurin tapa vaatia ja tuhahdella ovat rakkautta ja pelkoa, eivät pettymystä. Kullakin sukupolvella on omat ajalleen tyypilliset tavat surra, mutta myös etsiä onnellisuutta ja tasapainoa elämäänsä. Sellaista kokee Annakin, kun hän viettää aikaa lapsenlapsenlapsensa Emman kanssa vuonna 2015.

Romaani on vahvasti Annan tarina, vaikka osansa saavat Olavi, Lauri, Heljä, Lea, Saana ja Emmakin. Naisten ääni kulkee voimakkaasti vuosikymmenestä toiseen, miesten tarinat jäävät ohuiksi ja ehkä vähän käsittelemättäkin. Korkean ajan kaltaisia sukupolviromaaneja on muitakin ja tuttuuden kaiku on usein läsnä. Kirja on kuitenkin niin miellyttävää luettavaa, ettei se haittaa. Ajan vyöry tuntuu voimakkaalta, hahmot tuleva lähelle ja Lähteenmäen kieli on kaunista, mutta napakkaa. Se viipyilee välillä hetkissä ja maalishangen kimalteessa, mutta osaa jättää rivien väliin sopivasti tilaa. Olisin suonut kirjan olla pidempikin. Pieni koukkukin tarinassa on, sillä perheessä on salaisuus, joka antaa pieniä vihjeitä itsestään pitkin matkaa halki vuosikymmenten. Miksi Emman hiuksissa kuultaa Heljän punaista väriä?

Asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.

Lähteenmäen tuore teos on ollut blogimaailmassa suosittu. Siitä ovat kertoneet myös mm. Tuijata, Jonna, Ulla, Sara ja Katja.

Miranda July: Avokämmen

Miranda July. 2015. Englanninkielinen alkuteos The First Bad Man. Siltala 2016. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 344 sivua.

Siis niinku hä? No oho! Eikä!?

Siinä keskeisimmät reaktioni, kun luin yhdysvaltalaisen Miranda Julyn absurdia romaania. Kun elokuvantekijä-muusikko-mediataitelija kirjoittaa kirjan, voi tietysti olettaakin, ettei se ehkä asetu mihinkään muottiin. Joo ei asetu ei. Avokämmen jättää jälkeensä ihastusta ja ärtymystä, mutta ennen kaikkea hämmennystä ja hämmästystä, ajoittaista kikatustakin.

Nelikymppisen Cheryl Glickmanin elämässä ei tapahdu hirveästi. Sinkkunaisen arki rullaa lähes neuroottisen tarkasti juuri niin kuin hän on sen suunnitellut. Töissä itsepuolustusvideoiden parissa on hän on kuin huomaamaton, mutta tarpeellinen huonekalu. Romantiikan hän kuittaa fantasioilla työkaveristaan.

Kun parikymppinen Clee tunkee Cherylin kämppäkaveriksi, on rutiineista pakko joustaa. Upeakroppaisella, hunajaisella naisella ei näytä olevan aikomustakaan tehdä muuta kuin maata sohvalla, juoda kevytkolaa ja tuijottaa aivottomana televisiota. Asunnossa haisee jalkahiki ja tiskivuoret kasvavat. Molemminpuolinen viha purkautuu yllättäen väkivaltana. Väkivalta on naisille tapa löytää roolinsa, kommunikoida ja purkaa pahaa oloa. Vähitellen se saa kuitenkin myös eroottisia sävyjä. Terapiassa käyvän Cherylin on vaikea ymmärtää, mistä himo kumpuaa.

En paljasta juonta pidemmälle. Sanon kuitenkin, että tähän saakka olin aivan ihastuksissani. Julyn tyyli kirjoittaa on kuin isku avokämmenellä, se ravistelee ja pistelee, mutta siitä nauttii. Niin kuin hänen väkivallasta nauttivat päähenkilönsäkin. Kieli on raikasta ja ronskia. Olohuoneen lattialla lojuu käytettyjä alushousuja, sohva haisee sipseille. Nolot sänkykohtaukset, itsetyydytys ja liian pienistä vaatteista vilkkuvat ruumiinosat tuodaan silmien eteen niin varoittamatta, ettei niitä ehdi säikähtää.

Sitten Cherylille ja Cleelle tapahtuu jotain, mikä hieman latistaa loppua. Loppu on seesteisempää, arkisempaa eikä enää niin yllättävää. Täytyy kuitenkin sanoa, että Miranda July käsittelee aihetta kuin aihetta ilman minkäänlaisia ennakkoasetelmia ja turhia analysoimatta. Häränpyllyä heittävät parisuhteet, vanhemmuus ja seksuaaliset identiteetit. Tai vaikkapa terapia ja pakkomielteet. Avokämmen on älykästä tragikomiikkaa ja mielikuvitusta. Romaanin sankarit herättävät välillä myötähäpeää, mutta sekin kuuluu asiaan.

Olen siis edelleenkin hieman että häh. En voi sanoa, että pidin kirjasta alusta loppuun, mutta romaanin yllätyksellisyys ja tapa näpäyttää lukijaa aiheuttavat ihailua. Ei voi mitään. Lue vielä, mitä Suketus, Krista ja Annika tästä tuumasivat. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Han Suyin: Päivien kimallus

Han Suyin. 1952. Englanninkielinen alkuteos A Many-splendoured Thing. Otava 1983. Suomentanut Marja Niiniluoto.

Päivien kimallus, on kiinalais-englantilaisen naisen pitkälti omaelämäkerrallinen romaani vuosilta 1949 ja 1950. Se on ollut hyvin suosittu ja luettu ja siitä on tehty näytelmiä ja elokuva. Kirja on Suyinin, englannissa opiskelleen lääkärin muistelmateos ajasta, jolloin kommunistit valtasivat Kiinan, pakolaisia vyöryi Hongkongiin ja Pohjois-Korea aloitti sodan. Ennen kaikkea se on kuitenkin rakkaustarina.

Vain Hongkongissa oli vielä mahdollista odottaa ja valita. Vain Hongkongissa Markin ja minun oli mahdollista rakastaa ja uneksia hetki. Rakkautemme eli vain Hongkongissa; missään muualla maailmassa ei sille ollut aikaa eikä sijaa.

Suyin ja englantilainen Mark tapaavat yhteisten ystävien luona illallisella ja rakkaustarina alkaa. Mark on toisaalla naimisissa ja kirjeenvaihtajana joutuu matkustamaan pitkiksi ajoiksi ympäri Aasiaa. Toisistaan etäällä olevat rakastavaiset riutuvat ja ikävöivät, mutta luonnollisesti myös epäröivät ja pelkäävät tulevaisuutta. Varakkaan kiinalaisperheen koulutettuna tyttärenä Suyin on poikkeuksellisen taitava useiden kulttuurien tulkki, älykäs ja itsenäinen nainen. Hän ei pelkää aloittaa suhdetta, mutta ei ole myöskään kovin valmis heittäytymään tunteidensa valtaan.

On aika pelottavaa kantaa rinnassaan niin monta eri olentoa, joilla on niin erilaiset ja yhtä voimakkaat tunteet, kiintymykset, ajatukset, poltteet, käsitykset; tajuta niin monia hienoja, piileviä eroavaisuuksia, kolmen eri kielen lausetapojen muunnelmia, että elämä käy sietämättömäksi.

Kirja on erittäin yksityiskohtainen ja elämänmakuinen kuvaus ihmisistä, jotka vallankumousten ja sotien keskellä yrittävät löytää paikkansa uudessa maailmassa. Hongkong on muotoutumassa juuri siksi kapitalistiseksi niemekkeeksi kommunistisen Kiinan reunalla, jollaisena se myöhemmin tunnetaan. Vauraimpia kiinalaisia uhkaavat puhdistukset ja omaisuuden menetys. Pelko tulevasta tekee heistä apaattisia. Kiinassa työskennelleet länsimaalaiset, mm. katolilaiset lähetystyöntekijät, pakenevat Hongkongiin. Vuoden 1950 kesällä Koreaa koetellaan raa'alla sodalla. Kaikki tämä vaikuttaa rakastavaisten elämään ja yhteiseen kohtaloon.

"Päivien kimallus" viittaa niihin rakkauden täyttämiin, suloisiin hetkiin, jotka Suyin ja Mark saavat viettää yhdessä. Kirja on mahdollisesti yksi romanttisimmista, mitä olen koskaan lukenut. Silti Suyin osaa nostaa kertomuksensa sellaiselle filosofiselle, taolaisen pohdiskelevalle tasolle, ettei teksti ole liian imelää. Vaikka varsin kosmopoliittien, Hongkongin seurapiireihin kuuluvien ihmisten tarinalle olisi romantiikan lisäksi helppo kirjoittaa loisteliaat fyysiset puitteet, näkyy poliittinen tilanne heidän elämässään hyvin realistisella tavalla eikä arki ole helppoa. Töitä on niukasti, asuminen on kallista ja kaupunki täyttyy nopeasti.

Yksityiskohtien runsaus tekee teoksesta hieman työlään lukea, mutta se avaa maailmanhistoriasta jälleen kerran sellaisia lukuja, joita opiskelin mielelläni. Kirjaa pidetään ennen muuta rakkaustarinana, mutta väittäisin sillä olevan historiallista arvoa muutenkin. Pelon ja muutosten keskellä täydelliseltä tuntuva onni vain korostuu, vaikka Suyin muistaakin aina kysyä itseltään: Mitä on onni? Mitä oikein on rakkaus?

Kirjan on lukenut myös Mai, ja veikkaan että lukupiiriystäväni postaavat myös kirjasta jonain päivänä. Sijoitan sen Helmetin haastekohtaan 20: Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Saan siitä myös pisteen Kurjen siivellä -haasteeseen!

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen. 2012. Hetken hohtava valo. Otava. 511 sivua.

Erään varsin tavallisen suomalaisen perheen tarina alkaa vuodesta 1964, kun Esko, 26-vuotias perheenisä ja tuleva menestyvä kodinkonekauppias, saapuu Tokion olympialaisiin. 47 vuotta myöhemmin, vuonna 2011, Esko katsoo kiikareillaan amerikkalaisten viimeistä miehitettyä avaruuslentoa Floridassa. Välissä oleviin vuosiin mahtuu paljon sellaista, mitä kenen tahansa elämään olisi saattanut mahtua: lapsia, avioeroja, työntekoa, huolta ja murhetta, lapsenlapsia, uusia alkuja. Hetken hohtava valo on kirja, joka voisi kertoa melkein kenestä tahansa.

Tämän tarinan pääosassa ovat Esko, hänen vaimonsa Liisa ja heidän vanhin poikansa Esa. Eskolla on nuoresta pitäen vankka usko kasvuun ja kehitykseen, tekniikan riemuvoittoon ja kapitalismiin. Ikuinen optimisti pärjää kauppiaana, hänellä on laaja sosiaalinen verkosto ja nimeä pienessä kasvukaupungissa. Esko ihailee Amerikkaa lujasti ja uskollisesti ja tietää, että jonain päivänä joku hänen pojistaan täyttää hänen saappaansa kaupan johdossa.

Liisa alkaa odottaa esikoistaan liian varhain, vahingossa. Hänestä kasvaa Eskon varjossa kiltti vaimo, joka siivoaa miestensä jäljet, kattaa pöydät ja laittaa ruoat valmiiksi. Liisa peittää epävarmuutensa ja pahan olonsa puheliaisuudella ja satunnaisilla viinilasillisilla. Ja onpa hänellä oma salaisuutensakin, jonka avulla pääsee välillä irti. Menee kuitenkin vuosikymmeniä ennen kuin Liisalla on oikeasti aikaa ja mahdollisuutta miettiä, mitä hän itse haluaa.

Esakin päätyy vanhemmaksi nuorena, suhteessa joka ei oikein koskaan alkanut eikä sellaisena sitten kestänytkään. Sen sijaan hän rakentaa maailmaa tyttärensä kanssa, aloittaa idealistisen, uhkarohkean kokeilun paikallislehden parissa ja lopulta, ihan liian nuorena, romahtaa yhdessä 1990-luvun talouden kanssa. Esasta ei tullut isänsä jatkajaa, aatteellisestikin hän kallistui lähemmäksi toista laitaa. Eikä hänelle asti riittänyt isänsä vankkumatonta optimismia, uskoa elämään ja maailmaan.

Hetken hohtava valo on periaatteessa mukava, tutulla tavalla mielenkiintoinen romaani, jota on leppoisaa lukea. Mielenkiintoiseksi sen tekee sen perusteellinen, mikrotason katsaus Suomen lähihistoriaan, etenkin 1960 - 1990-lukujen taloudelliseen, ensin valtavan kasvun ja sitten laman ilmapiireihin, ihmisten arkisiin arvoihin ja valintoihin. Ehkä Esko ei ollut minun isäni, mutta hän olisi saattanut asua naapurissa. Samoin Liisa ja heidän jääkiekkoilevat poikansa.

Kun on kyse perheestä, on tietysti kyse myös ihmissuhteista. Niinpä tämäkin romaani käsittelee vanhemmuutta, miehen ja naisen välistä suhdetta eri vuosikymmenille uskollisena, lasten kasvua ja irtautumista, kansakunnallemme tyypillistä puhumattomuutta ja työntekoon pakemista, avioerojen syitä sekä niitä lausumattomia odotuksia, joiden täyttymättömyys masentaa. Itkosen kuvaus on samaan aikaan kitkerää ja kaunista, levollista ja raastavaa. Tunnelma on melankolinen, mutta toiveikas. Hänen eskonsa ja liisansa ajatuksineen ja arkisine yksityiskohtineen ovat uskomattoman eläviä ja tarkkoja.

Periaatteessa siis mukava romaani ja mielenkiintoiset (joskin hyvin tutut) hahmot ja aiheet, mutta sitä kesti liian kauan. Alku tuntui tahmealta, jossain kohtaa pääsin jonkinlaiseen imuun, kunnes aloin jo toivoa, että historiikki loppuisi. 47 vuoteen mahtuu niin hirveän paljon, ettei kaikesta olisi ollut tarpeen kirjoittaa. Olisin kaivannut keskittymistä massiivisten sivupolkujen ja yksityiskohtien sijaan. Vähemmilläkin muistoilla olisi saanut yhden perheen tarinan kasaan.

Suosittua Itkosta on luettu paljon ja esimerkiksi Katjalla ja Suketuksella on arviot tästä romaanista. Tokion olympialaisten ansiosta saan pisteen Helmetin haastekohtaan nro 31: Olympialaisista kertova kirja.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki. 2013. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otavan Seven-pokkari. 369 sivua.

Mia Kankimäki jätti työnsä kustantamossa, haki apurahaa, sai sitä ja lähti Japaniin tutkiakseen 1000 vuotta sitten elänyttä hovinaista, Sei Shōnagonia. Tämä arvoitukseksi jäänyt hovinainen kirjoitti aikoinaan muistiinpanoja hovin elämästä, omista ajatuksistaan ja ennen kaikkea miesten ja naisten välisestä suhteista. Kuuluisinta hänen kirjoituksissaan lienevät listat, joita hän on koonnut asioista, jotka ovat viehättäviä, ärsyttäviä tai jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.



[Sei Shōnagon kirjoittaa]
Asioita, jotka menettävät jotain kun ne maalaataan:
     Neilikat, iirikset, kirsikankukat. Tarinoiden henkilöt, joita on ylistetty kauneudestaan.

Asioita, joista tulee säälittävä vaikutelma:
     Naisen ilme, kun hän nyppii kulmakarvojaan.

Rankkaa syysmyrskyä seuraavana päivänä kaikki on hyvin koskettavaa.

Kankimäen kirjasta muodostuu eräänlainen päiväkirja tutkimustyöstä, matkustamisesta ja elämästä Kiotossa. Tutkimusta rasittaa kielimuuri ja se, että Sei Shōnagonia on tutkittu lopultakin niin vähän. Myös naisen maine rakkaus- ja seksisuhteiden kuvaajana on osin vesittänyt hänen ansionsa Heian-kauden arvokkaana tietolähteenä. Vuosisatojen ajan osa tutkijoista on pitänyt Sei Shōnagonia hankalana kohteena, vaikeasti tavoitettavana, sekavana ja epämääräisenä. Osan tutkijoista hän on kuitenkin lumonnut huumorillaan, suorasanaisuudellaan ja yllättävällä asemallaan.

Heistä äänesi on tänäkin päivänä niin elävä, että he tunnistavat sinut kuin tunnistaisivat ystävän.

Välivuotensa aikana tutkijalla on myös aikaa miettiä, mihin suuntaan keski-ikä häntä vie. Onko vuoden jälkeen enää paluuta entiseen? Kirjassaan hän käy jatkuvaa dialogia Sein kanssa, puhuttelee tätä, kertoo Seille olettamuksiaan ja löytää valtavasti yhtäläisyyksiä sielunsiskonsa kanssa - tunnistaa siis ystävän. Ei mikään ihme, sillä niin yleismaailmallisia ja todellakin tuttuja Sein mietteet ovat. Tutkimuksen myötä piirtyy vähitellen kuva nokkelasta, älykkäästä ja yllättävästä naisesta, jonka ajatuksissa on jotain vahvasti feminististä.

Matkakuvauksena Kankimäen teos on aivan loistava. Kioto näyttäytyy historiallisena, hienostuneen kauniina, eteerisenä ja houkuttelevana. Silti se on samaan aikaan nuorekas, sieltä löytyy menevää kansainvälistä seuraa ja runsaasti nähtävää. Kankimäki pyöräilee, patikoi kukkuloille, levittää piknikvilttejä puistoihin, tutustuu vähitellen kieleen ja paikalliseen ruokaan, kokee maanjäristyksen ja tietysti rakastuu kirsikankukkiin, joita kaupunki on keväällä täynnä. Olen nyt saanut Kiotosta sellaisen kuvan, että pakkohan sinne on joskus päästä! Kuka ei haluasi pakahtua kaikesta sen kauneudesta?

Asioita, joita ei voi kuin rakastaa:
     Salaisten puutarhojen vihreät sammalmatot ja mäntyjen neulaspilvet, joita saa rauhassa silittää, kun kukaan muu ei ole näkemässä.
     Kupillinen matchaa ja teemakeinen bambumetsänäköalalla. 

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on teos, johon on helppo uppoutua. Se on keksiäällä tavalla kirjoitettu, sillä historiantutkimus, chick-lit-henkinen omaelämäkerrallisuus, kauniit otteet Sein listoista ja upea Kioto lomittuvat toisiinsa niin, että lopputulos on ihanan kevyt ja suloinen. Kankimäen teksti on perusteellista, viehättävää ja vie mukanaan, vaikka siinä on myös seikkoja jotka hieman ärsyttävät. Sei Shōnagonista on ilmeisesti ollut vaikea saada otetta, sillä ajoittain tuntuu, että teksti polkee paikallaan ja dialogi tuon muinaisen naisen kanssa toistuu samana. Yhtenä syynä voi tietysti olla se, että lukemisessani oli välillä useamman kuukauden tauko, kun emme osuneet kirjan kanssa saman katon alle. Onneksi kirja on luonteeltaan sellainen, ettei sitä ole mikään pakko imaista kerralla. Sen kanssa pystyy jatkamaan unenomaista seikkailua milloin tahansa.


Lue myös, mitä Sara, Suketus ja Kirsi pitivät kirjasta! Kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 6: Kirjastosta kertova kirja.

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain pari viikkoa sitten ihanalta kulttuurinystävältä ja kulttuurikaveriltani, P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta haasteen kertoa kulttuuriharrastuksistani. Uskon olevani kulttuurin kuluttajana melko keskiverto kansalainen, mutta aika selvästi minullakin on ne omat juttuni, mistä nautin eniten.

Haasteen säännöt ovat leppoisat, sillä niitä ei ole. Haasteen saa myöskin ottaa vastaan kuka tahansa, joka haluaa aiheesta kertoa! Here we go:

Kirjoista

Tarvitseeko tästä edes kertoa, on niin selvää, että kirjat ovat kulttuuriharrastuksista minulle se ykkönen. Paitsi että luen (kai) melko paljon, pidän myös sen sosiaalisesta aspektista. Tämän lukublogin ja blogimaailman seuraamisen lisäksi ihanaa on keskustella kirjoista lukupiirissä, jonka kanssa kokoonnumme 1 - 2 kuukauden välein. Käännän puheenaiheen kirjoihin yleensä muidenkin kanssa ennemmin tai myöhemmin. Mieluisimpia keskustelukavereita ovat lähisukulaiset ja oma kumppani, sillä todella paljon hekin lukevat.

Robbie Hill Paapan jazzkapakassa

Keikoista

En ole ahkera musiikin kuuntelija kotona, mutta rakastan keikkoja. Minusta on ihanaa uppoutua katsomaan muusikkojen ja esiintyjien työskentelyä lavalla, ja tietysti kuunnella musiikkia livenä. Tampereella suosikkikeikkapaikkojani ovat Kulttuuritalo Telakka ja kesällä ravintola Kaisla. Pienet staget, leppoisa ympäristö ja sopiva lähietäisyys lavaan ovat tärkeitä elementtejä. Joskus maistuvat isommatkin keikat esimerkiksi Tullikamarin Klubilla. Kesällä on kiva käydä ainakin yksillä festareilla. Luulen, että perinteeksi on jo muodostumassa Pori Jazz, vaikka siellä sataakin aina. Vuonna 2015 pidin kovasti myös Sideways-festereista Helsingin Teurastamolla. Ensi viikonloppuna käymme tsekkaamassa, millaista on Flowssa. Huomenna istumme nurtsilla Pispalan Folkin piknikhenkisessä tapahtumassa. Festareissakin pieni on yleensä kauniimpaa. Keikoilla seuraa pitää miehekkeeni, jolla on yleensä hyvä näkemys siitä, missä kannattaa käydä.

Teatteri(kesä)

En ole kovin ahkera teatterissa kävijä, mutta kerran vuodessa olen päättänyt keskittyä siihen tosissani. Tampereen jokavuotinen Teatterikesä tarkoittaa viikkoa täynnä teatteria ja hieman muutakin oheisohjelmaa. Kulunut viikko oli minulle hyvin onnistunut, sillä sain käytyä kunnianhimoisesti neljässä näytöksessä. Viikko alkoi Politiikkakollektiivin ja Ryhmäteatterin Eduskunta III:lla, joka on ohjaaja Susanna Kuparisen dokumenttinäytelmätrilogian päätösosa. Näytelmä käsittelee kriittisesti vuosien 2013 - 2016  talouspolitiikkaa, avaa vaikeaa tematiikkaa tavalliselle kansalaiselle ja näyttää konkreettisesti mitä vaikutuksia leikkauksilla on. Perusteellinen ja varsin vaikuttava esitys! Kannattaa lukea lisää blogista P. S. Rakastan kirjoja.

Tiistai-iltana oli vuorossa Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave. Näytelmässä oli elementtejä, jotka muistuttivat Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö.  Vähäeleinen, lakoninen kuvasarja tragikoomisista hahmoista ja otoksista, joissa tavallisuus ja epänormaali kohtaavat. Kokonaisuuteen mahtuu tulkintaa niin tavallisesta kodista ja sen opeista, koulukiusaamisesta kuin vaikkapa moraalin rajoista. Naurua ja itkua, tanssia ja puhumattomuutta. Kaikkein paras olisi jos osaisi olla ihan vaan tavallinen.

Torstaina saimme kokea jotain sellaista, jota maailma tarvitsee enemmänkin. Näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Anna Paavilainen havainnollistaa Play Rapessa, miten naisen jatkuva alistaminen, pahoinpitely ja raiskaaminen on yleistä ja yleisesti hyväksyttävää teatterin lavalla. No mutta tarvitseeko sitä ottaa niin tosissaan, sehän on vain näyttelemistä. Relaa vähän. Miten tällainen on edelleen, tänä päivänä asia, josta ei puhuta ja jota ei edes huomata? Eikö teatteri kuitenkin heijasta elämää...? Vahva suositus! Käykää katsomassa!

Tänään oli teatteriviikon omituisin näytelmä, Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta. Kolmiosaisen esityksen aihepiirit ja sanoman voisi kai tiivistää näin: itsekkyys, minä-keskeisyys, kontrollintarve ja pakonomainen tarve puida, analysoida kaikkea (itsessä). Suuri hatunnosto näyttelijöille pitkistä, nopeatempoisista ja nopeasti vaihtuvista repliikeistä. Niissä on ollut opettelemista!

Ron Mueckin veistos

Mitä muuta?

Nyt kun Tamperetta hemmotellaan tänä kesänä (ainakin) kahdella huippuhienolla näyttelyllä, voisin ryhdistäytyä ja alkaa harrastaa näyttelyitä enemmänkin. Sara Hildénin taidemuseossa on lokakuulle asti kuvanveistäjä Ron Mueckin mainetta kerännyt hyperrealistinen kokoelma ihmishahmoja. Ihan hillitöntä! Toinen kiinnostava kohde olisi Tampereen taidemuseossa vuoden nuoren taitelijan Reima Nevalaisen näyttely.

Toukokuinen Museoiden yö on mukava tapahtuma. Taiteen ja gallerioiden lisäksi siinä pääsee tutustumaan paikallisten (kuva)taiteilijoiden työhuoneisiin, työmenetelmiin ja -prosesseihin ympäri kaupunkia.

Elokuvista nautin eniten pienessä Elokuvakeskus Niagarassa. Siellä esitetään joskus ns. kassamagneettejakin, mutta usein ohjelmistossa on tuntemattomampia elokuvia ja esimerkiksi tulevana syksynä keskitytään puolalaisiin ja espanjalaisiin teoksiin.

Louise Erdrich: Pyöreä talo ja Kansojen juurilla -haasteen koonti

Louise Erdrich. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Round House. Yhdysvallat. Basam Books 2013. Suomentanut Laura Lahdensuu. 448 sivua.

Sekava ja epäoikeudenmukainen lainsäädäntö, joka hidastaa tai jopa estää oikeuden toteutumista reservaateissa sattuvissa raiskaustapauksissa, on yhä olemassa. Useampi kuin joka kolmas alkuperäiskansoihin kuuluvasta naisesta raiskataan elämänsä aikana. 86 % tekijöistä on muita kuin alkuperäiskansoihin kuuluvia miehiä. (Louise Erdrich)

Pyöreän talon tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Dakotaan, vuoteen 1988. Pääosassa on 13-vuotias Joe, joka elää vanhempiensa, ystäviensä ja Ojibwa-heimonsa kanssa reservaatissa, joihin Yhdysvallat ajoi suurimman osan alkuperäisväestöstään 1800-luvulta alkaen. Joen äiti raiskataan, tämä masentuu ja vetäytyy sänkyynsä. Menee päiviä, viikkoja, ettei hän halua puhua tapahtuneesta mitään.

Silloin oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli noussut portaat, ja makuuhuoneessa alkoi olla tunkkaista. Ilma oli raskaana hänen hengityksestään kuin hän olisi imenyt siitä kaiken hapen. Hän piti kaikki verhot alhaalla. Halusin laskea voileivän pöydälle ja juosta karkuun. Mutta hän pyysi minua istumaan.

Joen siirtyminen huolettomasta, onnellisesta lapsuudesta kohti aikuisten epäoikeudenmukaista maailmaa alkaa, kun hän tajuaa, että hänen täytyy itse selvittää mitä äidille tapahtui. Hän joutuu kantamaan sisällään salaisuuksia ja vihaa, jotka ajavat häntä kohti peruuttamatonta tekoa, jotta oikeus tapahtuisi. Kesään sijoittuvat tapahtumat sisältävät kuitenkin paljon muutakin: on poikien kolttosia, juhlia, kiinnostusta naisten muotoihin, keskusteluja papin kanssa, isoisän tarinoita, unia ja joutoaikaa.

Pyöreä talo on hyvin vaikuttava romaani. Se ei ole pelkästään kertomus oikeuden vääristymistä reservaatissa. Se ole pelkästään 13-vuotiaan pojan vimmaa ymmärtää syitä ja seurauksia tai klassinen kuvaus lapsuuden lopusta. Se on samalla ja ennen kaikkea erittäin inhimillinen tarina tiiviin yhteisön elämästä, historiasta, ikivanhoista uskomuksista ja vallan vääristymistä. Pyöreä talo on hirvittävän monipuolinen teos, josta jää päällimmäisenä mieleen ystävyyden ja rakkauden valtava voima ja merkitys keskellä ravisuttavia tapahtumia ja turhautumista.

Louise Erdrich on Yhdysvalloissa palkittu kirjailija, mutta minulle täysin uusi tuttavuus. Hänen tapansa kertoa on ilmavaa ja helppoa lukea, mutta samalla ihailtavan älykästä. Kerronnan rytmi sallii niin nopeita kuin rauhallisiakin jaksoja, ja Joen tarve selvittää tapahtunut pitää lukijankin mukanaan. Vivahteikkaan, suorastaan koomisen, mutta syvästi humaanin hahmogallerian lisäksi tarinaa sävyttää lakoninen huumori, joita ilman tapahtumien ylle jäisi liian musta pilvi.

Pyöreä talo on sellainen romaani, joita soisi löytävänsä useamminkin. Minulle on sitä ikävä jo nyt! Lue myös, mitä Lumiomenan Katja on siitä kirjoittanut. Osallistun teoksella Kansojen juurilla -haasteeseen, jonka kokoan tässä samalla kasaan omalta osaltani:

Eniten minua kiinnostaa tien Suketuksen emännöimä Kansojen juurilla -haaste päättyy siis alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Vähimmäistavoitteeksi emäntä asetti kolme alkuperäiskansoista kertovaa tai alkuperäiskansojen edustajan kirjoittamaa kirjaa. Oman tavoitteeni asetin neljään teokseen, jotka olivat:

• Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
• Louise Erdrich: Pyöreä talo
• Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
• Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit  

Lisäksi hoksasin, että voisin laskea mukaan myös Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset, jossa keskeisessä osassa ovat nykyisen Namibian pohjoisosan alkuperäiskansa ovambot noin sadan vuoden takaa. Niinpä tavoitteeni ylittyikin!

Kiitokset Suketukselle hienosta haasteesta! Haasteen ansiosta luin teoksia, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä huomiotta. Nyt tiedän maailmasta taas hieman enemmän!