Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythell 2017. Englanninkielinen alkuteos The Diary of a Bookseller. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kirjapaja 2019. 340 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olivat mielikuvasi kirjakaupan pitämisestä mitkä tahansa, tämän teoksen jälkeen ne ovat muuttuneet. Shaun Bythellin käytettyjen kirjojen kaupassa Skotlannin Wigtownissa käy asiakkaita, jotka ovat kuin suoraan huonosta romaanista tai sketseistä, ja niinpä kauppias päätti alkaa pitää päiväkirjaa liikkeensä tapahtumista ja asiakkaista vuoden ajan, alkaen 5.2.2014. Tämä teos ei siis ole huono romaani, vaan päiväkirja ja totisinta totta.

Torstai, 13. marraskuuta

Online-tilauksia: 4

Kirjoja löytyi: 2

Juoksin portaat alas viittä vaille yhdeksältä vastatakseni puhelimeen, joka oli soinut jonkin aikaa. Matkalla onnistuin läikyttämään teetä nivusiini. kurkotin puhelimeen, ja minulta kysyttiin: "Tiedättekö mihin aikaan seuraava bussi lähtee Wigtowniin Newton Stewartista?"

    Kirjoitin matelevat anteeksipyynnöt niille kahdelle Amazon-asiakkaalle, joiden tilauksia en löytänyt, siinä toivossa, etten saisi negatiivista palautetta.

    Kun yritin laittaa seinälle Random Book Clubin mainosjulistetta, huomasin ettei niittipistooli toiminut, joten kokeilin sitä käteeni, missä vaiheessa se päätti ruveta toimimaan.

Kassa £34,50

3 asiakasta

Päiväkirja toistuu päivästä toiseen tiedolla, kuinka monta tilausta kauppa on saanut ja moniko teoksista on löytynyt hyllyistä. Usein löytymättömyyden takana on omituinen kauppa-apulainen Nicky, jonka hyllytyslogiikkaa eivät muut ymmärrä. Kauppa on vahvasti riippuvainen nettimyynnistä ja Amazonista, joka hirviön lailla nielee kitaansa perinteisen kirjamyynnin ja kauppiaiden tahdon hinnoitella kirjoja. Kunkin päivän päätteeksi on myös merkintä kassaan jääneestä summasta ja päivän asiakasmäärästä, jottei kukaan vaan pääse kuvittelemaan, että kirjojen myymisellä voisi rikastua.

Käytettyjen kirjojen kauppias saa jatkuvasti laatikoittain kirjoja myytäväkseen, kuolinpesiä, muuttoraivausta ja unohtuneita kirjoja, mutta harvoin niistä löytyy kultakimpaleita tai nopeasti kiertoon pääseviä niteitä. Shaunin arki onkin paljolti kirjojen läpikäymistä, nostamista, siirtelyä, hinnoittelua, raivaamista ja kantamista. Selkää särkee, kun kirjoja haetaan pakettiautolla ympäri Skotlantia.

Päiväkirjassa kukin kuukausi alkaa lainauksella George Orwellin 1930-luvun teoksesta Muistoja kirjakaupasta. Miten moni asia onkaan pysynyt samana, jopa asiakkaat! Wigtownin kirjakaupan tuottoisin asiakasryhmä ovat eittämättä rautatiekirjallisuuden harrastajat. Usein kaupassa poikkeaa kirjojen äänekkäitä ystäviä, jotka eivät osta mitään, pihejä lukijoita jotka tarkistavat josko kirjan saisi Amazonista tilaamalla halvemmalla, eläkeläisiä tiukoissa pyöräilytrikoissaan tai lapsia, jotka saavat jättää lukemansa kirjat hujan hajan pitkin myymälää. Paljon on myös vakioasiakkaita, kuten mr Deacon, masentunut nainen, kahden kuukauden välein soittava sokea vanhus, kävelykeppejä myyvä pakana ja aina tervetulleet kesävieraat.

Ensimmäinen asiakas astui ovesta sisään kello kymmenen: " En ole oikeastaan kiinnostunut kirjoista", ja perään: "Minäpä kerron mitä mieltä olen ydinvoimasta." Kun kello oli puoli yksitoista, elämänhalustani oli jäljellä vain etäinen muisto.

Kirjailija höystää päiväkirjansa välillä hyvinkin arkisia ja toistuvia tapahtumia ihanan kuivalla huumorilla. Kohtaamiset asiakkaiden kanssa ovat teoksen ehdoton suola, samoin pohdinta ja kuvaus siitä, mikä on kirjakauppojen tulevaisuus. Bythellillä näyttää olevan pienessä Wigtownin kaupungin kulttuurielämässä keskeinen rooli ja hän on mukana järjestämässä monia tapahtumia kauppansa kanssa. Kaupassa yövytään, ruokaillaan, herätään krapulassa, juhlitaan ja kuunnellaan runoutta. Hänen yksityiselle takapihalleen eksyy turisteja, hänen kissansa Kapteeni saa kehuja lihavuudestaan ja kaupan Facebook-sivuille lähetellään postikortteja kirjallisin lainauksin.

Kirjakauppiaan elämä ei ole aina herkkua, mutta tämän päiväkirjan lukeminen oli. Se on huumorinsa ja lämpimän yhteisöllisyyden lisäksi täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjallisuudesta, Skotlannista ja ihmisyydestä. The Book Shopista on varmasti tullut viimeistään kirjan myötä alueen nähtävyys, ja minustakin tuntuu, että haluaisin pian päästä käymään tuossa Skotlannin unohdetussa kolkassa. Toivon Shaun Bythellille monia hyviä vuosia kirjojen kanssa!

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarikas elämäni ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. PopSugar Reading Challenge: A book about a book club.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Heather Morris 2018. Englanninkielinen alkuteos The Tattooist of Auschwitz. Suomentanut Pekka Tuomisto. Aula & Co 2019. 286 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjailija ja käsikirjoittaja Heather Morris tapasi erään iäkkään miehen jo vuonna 2003. Viisitoista vuotta myöhemmin miehen kertomasta tarinasta tuli maailmalla menestynyt romaani. Mies oli nyt jo edesmennyt slovakialaissyntyinen Lale Sokolov, joka kertoi vuosistaan keskitysleirillä toisen maailmansodan aikana ja kuinka hän tapasi siellä tulevan vaimonsa Gitan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin mies uskalsi kertoa, mitä tuolloin tapahtui.

Vaikka Lale oli luvannut itselleen pysytellä hengissä, vasta Gitan tapaaminen sai hänet todella sinnittelemään. Kielitaitoisella miehellä oli rutkasti onnea matkassaan, mutta hän oli myös uskomattoman rohkea ja neuvokas, ja päätyi kerta toisensa jälkeen auttamaan muita - oman henkensä uhalla. Lalen oma asema kammottavalla kuoleman leirillä oli hieman muita parempi, mutta ei hänkään välttynyt vaaralta eikä pahoinpitelyltä.

Lalen tehtävä tatuoijana toisaalta pelasti hänet apatialta ja liian raskaalta fyysiseltä työltä. Toisaalta hän näki läheltä valtavan ihmisraukkojen virran, ja usein myös sen, mitä näille tapahtui. Nuorukainen oli romahtamispisteessä vain hetkittäin ja pystyi pitämään päänsä kylmänä, sulkemaan karmeat kohtalot ajatustensa ulkopuolelle. Supliikki mies sai helposti ystäviä ja solmi vastahakoisiakin suhteita, joista oli hyötyä. Parasta ja kauneinta oli kuitenkin Gita, jota pääsi tapaamaan aina silloin tällöin. Myös Gitan onni oli tehdä töitä hallintorakennuksen varsin turvallisissa olosuhteissa. Romaani onkin selviytymistarina ja muistutus siitä, mitä on tapahtunut, muistutus jälkipolville ettei samanlaista tapahtuisi enää. Se on myös rakkaustarina pariskunnasta, joka piti toisistaan huolta noiden järkyttävien kolmen vuoden ajan ja vuosikymmenet sen jälkeen.

Morrisin kirjoitustyyli on raakuuksista ja tuntemistamme faktoista huolimatta yllättävän kevyttä ja helppolukuista. Tarina korostaa elämänmyönteisyyttä, lähimmäisenrakkautta ja sinnikkyyttä jopa niin, että teksti on paikoin siirappista. Jotenkin tässä kontekstissa inhottaa käyttääkin tuollaista adjektiivia, mutta näin sen koin. Toisaalta siirappisuuden tarkoituksena on auttaa lukijaa eteenpäin ja tarjota mielekäs lukukokemus mahdollisimman monelle.

Gitan keskitysleiriystävistä Cilka on nuori nainen, jonka tarinan Heather Morris kirjoitti seuraavaksi romaanikseen. Minulla on lukulistalla Markus Zusakin Kirjavaras, joka sekin paneutuu juutalaisvainoihin. Tästä romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjanmerkkinä lentolippu, Lukupino ja Kirjoihin kadonnut. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. Seinäjoen kirjastohaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Sota-ajasta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book with a map.

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: H2O

Tiina Laitila Kälvemark 2020. WSOY. 265 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään päättyy naistenviikko. Hyvää nimipäivää Tiinalle! Vuoden 2017 Tiinan-päivää juhlisti Laitila Kälvemarkin teos Seitsemäs kevät. Tänään on vuorossa H2O.

Hester Hanna Ofelia Luodon pään sisällä mellastaa ainakin kaksi sivupersoonaa, jotka ottavat välillä vallan ja vaikuttavat naisen käyttäytymiseen. Hani on heistä se räväkkä, vastuuton nautiskelija, jonka jäljiltä Hester ei muista, kenen kanssa on viettänyt yön ja missä on tanssinut. Ofelia pitää järjestystä yllä, niuhottaa yksityiskohdista ja tietää kaiken. Joskus, onneksi harvoin, keskelle pääsee myös Hanna P., joka vain itkee ja nukkuu. Kun Hester haluaa rauhoittaa ajatuksensa ja pitää itsensä keskellä, hän uppoaa veteen. Uimahallin, järven, kylpyammeen - ei väliä, vedessä kaikki on hyvin.

Olen alkutilassa, äidin kohdussa, universumissa, jota kukaan ei ole ehtinyt pilata.

Ajatukset kiukenevat yksi kerrallaan, nousevat kuplina pintaan ja käviävät.

On niin hyvä olla, ettei tarvitse ajatella mitään.

On niin hyvä olla, ettei tarvitse edes hengittää.

Veden rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta Hester myös pelkää vettä. Hän pelkää raamatullista vedenpaisumusta, kaiken alleen peittävää tsunamia, jota ei pääse pakoon taitavinkaan uimari. Hesterin isäpuolen Jacekin sairastuessa vakavasti kolmekymppinen nainen haluaa tietää, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuoden aattona. Miksi hän itse aiheutti tulvan ja vesivahingon? Mikä on se lapsuuden muisto, joka saa aikaan mielen vedenpaisumuksen?

Tiedän tuon kaiken tapahtuneen. Jäljellä on eräänlainen sisäinen filmi, jonka pääosaa esittää näköiseni tyttö. Silti se ei tunnu oikeasti tapahtuneen minulle.

Laitila Kälvemarkin teoksessa on jännä tunnelma. Hester on tietysti kertojana hyvin epäluotettava, sillä hän ei muista kaikkea, eivätkä sivupersoonatkaan kerro kaikkea. Tämä tekee tunnelmasta unenomaisen ja koska lukijakin haluaa vähitellen tietää, mitä kaikkea Hesterin lapsuudessa on tapahtunut, on tunnelmassa kiihkeyttä ja kiireenkin tuntua. Sillä Jacek saattaa kuolla pian, mummo on jo vanhuudenhöperö eikä äitikään halua muistaa kaikkea. Kirjailija pureutuu perheen sisäisiin suhteisiin ja jännitteisiin, muistiin ja muistoihin dissosiatiivisen identiteettihäiriön kautta. Erittäin onnistunut ratkaisu!

Romaanin nimi H2O viittaa tietysti veteen, uimiseen ja painajaisiin, mutta kertomuksen taustalla vaanii myös ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu, joka uhkaa merenrantakaupungin elämää. Kumpi saavuttaa Hesterin ensin, pintaan pyrkivät muistot vai oikea vedenpaisumus? Romaanin nimi viittää ovelasti myös Hesterin sivupersooniin.

Laitila Kälvemark luottaa lukijaan eikä selitä asioita puhki. Sellaisesta olen aina pitänyt. Tässäkin romaanissa jää lukijan varaan muodostaa käsitys äidin vastuuttomuudesta, isoäidin kasvatusmenetelmistä tai Jacekin luotettavuudesta. Sivupersoonien ja epäselvien muistojen kanssa menee helposti lukijakin sekaisin, mutta se kuuluu asiaan. Kuva menneisyydestä on yhtä hämärä kuin kuva lähimmäisistä ja Hesterin identiteetistä. Kokonaisuus on mielenkiintoinen, jopa jännittävä, ja tarina pitää hyvin otteessaan.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata, Kirjaluotsi sekä Marjatan kirjat ja mietteet. Lukuhaasteissa saan sijoitettua tämän Helmetin kohtaan 14: Urheiluun liittyvä kirja.

Tiinan päivään sopivat lisäksi:

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Naistenviikko: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2

Francesca Cavallo ja Elena Favilli 2017. Englanninkielinen alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls 2. Suomentanut Maija Kauhanen. S&S 2018. 212 s. Lainasin kirjastosta.

Iltasatuja kapinallisille tytöille oli valtava menestys pari vuotta sitten. Lue täältä miten se vaikutti minuun ja mitä kirjoitin siitä silloin. Täydellinen teos naistenviikkoon!

"Älä kulje polkua pitkin. Mene sinne missä ei ole polkua ja luo uusi reitti." - Ruby Nell Bridges, aktivisti

Tarinat esimerkillisistä naisista eivät tietenkään loppuneet noihin ensimmäiseen sataan, vaan tässä tulee lisää. Kirja on koottu ihan samalla tavalla kuin ykkönenkin: aukeaman vasemmalla sivulla on naisen tarina ja oikealla sivulla kauniisti taiteiltu kuva hänestä. Mukana kirjan kuvituksessa on ollut viisikymmentä upeaa naistaiteilijaa. Naiset ja tytöt ovat kirjassa kronologisesti ja maantieteellisesti sekaisin.

Mahtavia naisia löytyy siis kaikilta aikakausilta, kaikista maanosista, kaikista yhteiskuntaluokista, lähes kaikilta kuviteltavissa olevilta aloilta aktivisteista fyysikoihin, laulajista geologeihin. He ovat keskenään eri-ikäisiä, erinäköisiä ja eläneet hyvin erilaisissa olosuhteissa. Joku on taistellut tiensä huipulle vammasta, ulkonäöstä tai rodustaan huolimatta, toiset ovat uhmanneet asenteita, lasikattoja ja poliitiisia tilanteita. Yksi on aloittanut kapinallisen uransa salassa muilta, toinen on ponkaissut julkisuuteen saman tien.

"Jos joutuu valitsemaan helpon ja vaikean asian väliltä, kannattaa aina muistaa, että yleensä se vaikea on jotain paljon hauskempaa." - Samantha Cristoforetti, astronautti

Teos toimii iltasatuina kenelle tahansa. Tekstit alkavat aina tuttuun tapaan "Olipa kerran..." ja ovat varsin yksinkertaista kieltä, jotta niitä voi lukea lapsellekin. Lapsia ajatellen aukeaman rakennekin on varmasti kiva ja toimiva. Aikuisena minua viehättää erityisesti se, miten valtavan laajasti naisten tarinoiden kautta avautuu näkökulmia maailmaan. Opin itsekin uutta historiasta, tieteistä, taiteista, urheilusta tai asenteista.

Helmetin haasteessa tämä voimaannuttava kirja pääsee kohtaan 2: Iloinen kirja. PopSugar Reading Challenge: A book with only words on the cover. Seinäjoen kirjastohaastetta varten tästä löytyy tarinoita miltä tahansa aikakaudelta, mutta minä sijoitan tämän kohtaan 13: Sijoittuu aikaan ennen ajanlaskun alkua, esimerkkinä yksi faaraoiden ajan kuningatar.

Naistenviikko: Patricia Cornwell: Punainen usva

Patricia Cornwell 2011. Englanninkielinen alkuteos The Red Mist. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2012. 399 s. Lainasin kirjastosta.

Usvaa todellakin oli palata vuosien tauon jälkeen Patricia Cornwellin tuotantoon. Valitsin teoksen, joka mielestäni jatkoi siitä, mihin jäin kymmenisen vuotta sitten, enkä onneksi ihan pihalla ollut siitä, kuka on kukin. Silti Punaisen usvan informaatio-, henkilö- ja tapahtumien määrä meinasi uuvuttaa ja oli todellakin tehtävä töitä, jotta pysyi kärryillä. Vaikka oli ihana palata kuolinsyytutkija Kay Scarpettan tutkimuksiin pitkästä aikaa, en voi suositella tätä teosta niille jotka eivät ole hänestä aikaisemmin lukeneet.

Bostonissa työskentelevä Scarpetta vedetään mukaan tutkimaan yhdeksän vuoden takaista perhesurmaa. Georgian naisvankilassa kuolemantuomiotaan odottava syytetty ei ehkä olekaan yksin tapahtumien takana. Scarpettan sisarentyttären Lucyn entinen kumppani Jaime Berger ketkuttelee Scarpettan kiinnostumaan tapauksesta, jolla tuntuu olevan yhtäläisyyksiä toiseen vankiin, naiseen joka oli vietellyt Scarpettan pitkäaikaisen työntekijän tämän ollessa vasta 12-vuotias. Vanki, Kathleen Lawler, paljastaa jotain mikä auttaa Scarpettaa yhdistämään useamman ennenaikaisen vankilakuoleman perhesurmaan, ennen kuin kuolee itse.

Kun vyyhtiin sekoitetaan vielä tonnikalasurmat ja Lawlerin tytär Dawn Kincaid, joka muutamaa kuukautta aikaisemmin oli yrittänyt tappaa Kay Scarpettan, ei kai ole ihme että olin usvassa itsekin. Lisäksi Cornwellin tapa kirjoittaa on täynnä yksityiskohtia ja mutkia, jotka moni muu kirjailija olisi vetänyt suoremmiksi. Teokset vilisevät titteleitä, laitoksia, lääketeteellistä tietoa, patologisia yksityiskohtia, tietoa materiaaleista, aseista tai vaikkapa elintarvikkeista. On vaikea pitää sekavan tapausvyyhdin langat käsissään kun asiatietoa puskee niin järkyttäviä määriä. Samaan aikaan kun Scarpetta puhuu miehensä, FBI-agentti Bentonin kanssa puhelimessa, hän käy mielessään läpi valtavaa määrää dataa, jonka palasista kokonaisuus muodostuu.

Cornwelliin teoksiin ihastuneet tunnistavat informaatioähkyn ja varmasti nauttivatkin siitä. Ja niin kai minäkin vielä vuosituhannen alkupuolella, sillä olen lukenut Kay Scarpettan tutkimuksia pitkälle toistakymmentä, ellen ihan kaikkia tätä edeltäviä. Vuonna 1999 hahmo palkittiinkin Sherlock Awardilla parhaana yhdysvaltalaisen kirjailijan luomana salapoliisina. Lukumakuni on kuitenkin vuosien mittaan muuttunut ja nykyään nautin suoraviivaisemmasta ja aukkoisemmasta tekstistä. Silti oli jotenkin ihanaa olla tuttujen seurassa muutama päivä, oli kiva lukea että Scarpetta, Benton, Pete Marino ja Lucy työskentelevät monien mutkien ja yhteenottojen jälkeenkin edelleen yhdessä.

Naistenviikkoon Cornwellin teos sopii tietysti hyvin, ovathan sekä kirjailija, sankari että pahikset tällä kertaa kaikki naisia. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa. PopSugar Reading Challenge: A book from a series with more than 20 books.

Nimipäiväänsä viettävät seuraavat kirjailijat:

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna Weselius: Alma!

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet

Naistenviikko: Sisaret 1918 (toim. Reetta Laitinen)

Hyvää Reetan päivää!

Reetta Laitinen (toim.) 2018. Sisaret 1918. Arktinen banaani. 110 s. Lainasin kirjastosta.

Sisaret 1918 kertoo kymmenen sisällissotaan osallistuneen naisen tositarinan. Sarjakuva-antologia voitti Suomen suurimman sarjakuva-alan tunnustuspalkinnon, Sarjakuva-Finlandian, vuonna 2018, sata vuotta sisällissodasta. Sarjakuvatarinat ovat niin ikään naisten piirtämiä ja kirjoittamia. Teos alkaa Laitisen kirjoittamalla esipuheella ja kukin sarjakuva alkaa taiteilijan taustoituksella, joka auttaa lukijaa tapahtumien hahmottamisessa. Teos on kokonaisuutena kuin eläväksi piirretty ja kirjoitettu katsaus kevääseen, joka hajoitti Suomen kahteen leiriin.

Jos olet lukenut Anneli Kannon Veriruusut tai olet lukenut jotain muuta sisällissotaan liittyvää, tunnistat nopeasti sisarten roolit, heidän vaiheensa ja kohtalonsa, mutta kuten sanoin, taustoituksetkin helpottavat kontekstin ymmärtämistä paljon. Kymmenen kertomusta ovat kymmenen naisen kokemus sodasta, ei siis koko kuva. Kukin kertoja ja niiden piirtäjä on tulkinnut kuvan omalla tavallaan, ja lukija jatkaa tulkintaa.

Tarinoissa on eri ikäisiä tyttöjä ja naisia, he ovat kotoisin eri puolilta Suomea, lähtöisin eri yhteiskuntaluokista ja päätyvät taistelun eri puolille. Käytän tarkoituksella sanaa päätyvät, sillä sotaan lähtijöiden väri oli usein hyvin riippuvainen ympäristöstä, siitä aatemaailmasta tai yhteiskuntaluokasta johon sattui syntymään. Sotaan lähtöön vaikutti usein myös rahattomuus tai seikkailunhalu - monet olivat hyvin nuoria. Mutta oli tausta mikä hyvänsä, näitä naisia yhdistää aktiivisuus ja vuosien jälkeenkin he ovat ylpeitä osallisuudestaan.

Tarinoissa näkyvät tunteet laidasta laitaan. On pelkoa, toivetta, ahdistusta, rakkautta ja huumoria. Piirtäjän taitoa on havahduttaa ja tuoda ankarat olosuhteet lähelle lukijaa. Ainakin minua sykähdyttää ja liikuttaa se, kuinka tavallisia ja ketä tahansa nämä naiset olivat, miten paljon he näkivät ja silti selvisivät kertomaan kokemastaan jälkipolville. Sisaret 1918 on yksi niistä merkittävistä teoksista, jotka tuovat naisen roolia näkyvämmäksi historianvaiheissa, jotka niin usein ovat miesten kirjoittamia ja miehistä kertovia.

Samalla tavalla kuin moni muukin sisällissodasta kertovat teos, tämä herättää varmasti miettimään, millä tavalla sota kosketti omaa sukua vai koskettiko se. Lähes jokaisella perheellä ja suvulla on siitä varmasti jonkinlaista kerrottavaa, ellei muuta niin ainakin pelko siitä, mitä tapahtuu ja minne asti taistelut yltävät. Lyhyen mutta verisen kevään jälkeen arvet ovat olleet auki pitkään.

Teokset sarjakuvataiteilijat ovat: Reetta Niemensivu (kuva yllä), Tiitu Takalo (myös kansi), Elina Ovaskainen, Annukka Leppänen, Mari Ahokoivu, Emmi Nieminen, Ainur Elmgren, Aino Sutinen, Hannele Richert ja Warda Ahmed. Lue myös mitä blogeissa Reader, why did I marry him?, Kirjailuja ja Lumiomena kerrotaan tästä teoksesta. PopSugar Reading Challenge: An anthology. Seinäjoen kirjastohaaste: 1910-luvulle sijoittuva teos. Helmetin haastekohta 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Muita nimipäiväsankareita:

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Reetta Niemensivun sarjakuvaromaaneja

Naistenviikko: Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan 2015. Englanninkielinen alkuteos One. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 439 s.

Hyvää Saaran päivää! Kuten olen monesti kehunut, lukuhaasteet saavat lukemaan teoksia, joita ei muuten ehkä valitsisi. Tämän vuoden Helmet-haasteesta opin uuden terminkin, säeromaani. Sellainen on Sarah Crossanin Yksi. Nuorten kirjallisuutta edustava teos, joka on kirjoitettu säkeiksi kuin romaanin mittainen runoteos ikään. Tunnustan, että hieman epäillen suhtauduin siihen alkuun, mutta onneksi tajusin rakenteen hienouden heti ensimmäiseltä sivulta. Ihailen myös sitä, miten Kaisa Kattelus on saanut säkeet toimimaan niin hienosti käännöstyössä.

Romaani kertoo siamilaisista kaksostytöistä Tippista ja Gracesta. Grace on heistä tarinan kertoja. Tytöt ovat lääketieteellinen ihme, eläneet 16-vuotiaiksi asti. Heidän on aika siirtyä kotiopetuksesta normaaliin lukioon ja kouluunmeno jännittää tietysti hirveästi. Tuijotuksen määrä olisi loputon. Tässä kohtaa tarinaa minulle tuli vahvasti mieleen R. J. Palacion romaani Ihme, jonka päähenkilö Auggie on vastaavanlaisen haasteen edessä. Koulutie alkaa peloista huolimatta hyvin, mutta kouluvuoteen mahtuu runsaasti muita huolia.

Huolista pienimmältä saattaa kuulostaa se, että Grace rakastuu. Ihanaahan se olisi, jos sisko ei olisi hänessä lantion kohdalta kiinni. Tytöt ovat realistisia eivätkä tavoittele kuuta taivaalta, mutta silti. Teini-ikäisillä on haaveensa. Kotona on tiukkaa rahasta eikä isän mieli meinaa kestää työttömyyttä. Pikkusisaren tanssiharrastus on vaarassa eikä hän taida syödä tarpeeksi. Onnekasta on kuitenkin se, että tytöt saavat ystäviä ja ehtivät kokea monia merkittäviä hetkiä ennen kuin heidän terveytensä romahtaa.

Crossanin nuoret päähenkilöt ovat ihanan reippaita, sanavalmiita ja fiksuja. Grace ja Tippi ovat yksi, mutta samalla kaksi hyvin erilaista persoonaa. He ovat vahvoja yhdessä, tukevat toisiaan ja kantavat huolta toisistaan. Romaani kannustaa hyväksymään erilaisuutta ja näkemään tavallisuutta siellä, missä sitä eniten kaivataan. Mikään ei ole teini-iässä niin kamalaa kuin joukosta poikkeaminen. Teoksen loppuun lukija tarvitsee nenäliinoja, sillä tyttöjen on tehtävä raastavan vaikea päätös, joka muuttaa molempien loppuelämän.

Erinomainen teos myös niille (nuorille), joille lukeminen on haaste. Crossanin (ja Katteluksen) teksti on helppolukuista ja säkeet antavat mahdollisuuden hengähtää, kerrata tai ihan vaan nauttia sanoista. Romaanista ovat kirjoittaneet postauksen myös Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen ja Yöpöydän kirjat. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii siis kohtaan 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Tässä muita Saaran nimipäivään sopivia teoksia:

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Kesävuoden dekkarit, tässä Musta hevonen

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Salminen: Katrina

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Naistenviikko: Riikka Pulkkinen: Vieras

Hyvää tänään alkanutta naistenviikkoa! Aikaisempina vuosina olen juhlistanut viikkoa julkaisemalla postauksia vain naistenviikon nimipäiväsankareiden kirjoittamista kirjoista. Tänä vuonna suunnitelma ei ihan onnistunut, joten mukana on muitakin naistenviikkoon sopivia teoksia - myös nimipäiväsankareiden kirjoittamia. Naistenviikon lukuhaastetta emännöi Tuijata-blogi. Tänään nimipäiväänsä viettää Riikka joten aloitan Riikka Pulkkisen teoksella, kuten monena aikaisempanakin kesänä (Raja, Totta ja Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.)

Riikka Pulkkinen 2012. Vieras. Otava. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Maria on kolmikymppinen pappi, joka lähtee yllättäen sinne missä hänen äitinsä asui ennen kuin meni naimisiin pohjoissuomalaisen miehen kanssa. Äiti kuoli sairauteen kun Maria oli murrosiän kynnyksellä, jätti tyttärelleen eksoottisen ulkonäön ja valtavasti kysymyksiä. Edelleen aikuisena Maria kamppailee identiteettinsä, minuutensa rajojen ja ruumiillisuutensa kanssa.

Marian teinivuosia leimaa äidin poissaolon lisäksi pakkomielteiseksi muuttuva uskonnollisuus ja syömishäiriö. Nämä kaksi liittyvät vahvasti toisiinsa ja mitä pidemmälle Maria suunnittelee uskon kilvoituksia, sitä vähemmän hän syö. Tyttö perustaa pienen seurakunnan, joka kokoontuu puhdistaakseen kirkon opeista kaiken turhan. Hän tietää painavansa jo liian vähän, mutta vaatekaupan pukukopin peilistä on hurmaavaa seurata, miten puhtaasti vartalon rajat piirtyvät esiin. Missä Maria tavoite on? Sitä hän ei itsekään taida hahmottaa.

Vaati valtavia uskonponnistuksia pitää suuntansa. Aurinko halkaisi minut, vaikken minä sitä tarvinnut. Kirkkaus oli asunut minussa jo pidemmän aikaa. Oli vain kiihdytettävä vauhtia.

Ruumiillisuus on vahvasti läsnä myös kun Maria tutustuu New Yorkiin ja vuokraemäntäänsä. Maria on tanssinut lapsesta lähtien ja kehon kurittaminen on tuttua, mutta Mélanie haastaa hänet tanssiin joka ei noudata sääntöjä eikä perinteitä. Maria puolestaan yrittää haastaa Mélanieta, kritisoi tätä menneisyytensä hylkäämisestä, provosoi niin itseään kuin oppejaankin, ja antautuu omien fyysisten halujensa vietäväksi. Ennen lähtöä kotona Helsingissä on tapahtunut jotain, mitä Maria pelkää. Hän on ystävystynyt 7-vuotiaan maahanmuuttajatytön kanssa. Yasmina on joutunut väkivallan kohteeksi eikä Marialla ole ollut keinoja ehkäistä tapahtunutta. Yasmina on vieras, samalla tavalla kuin Marian äiti oli ollut vieras ja ihan kuten Maria itse on vieraana New Yorkissa.

Vieras käsittelee uskon, fyysisyyden ja ruumillisten rajojen rinnalla toiseutta ja identiteettiä vieraalla maalla. Teemoja on paljon, mutta Pulkkinen nivoo ne hienosti yhteen, hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tarinat ovat riipaisevampia ja teksti tunteikkaampaa, jopa runollisempaa, kuin muissa lukemissani Pulkkisen teoksissa. Hän kuvaa voimakkaalla tavalla ikävää, anoreksian kurimusta, tanssin aiheuttamaa kipua tai vaikkapa pienen tytön tahtoa sopeutua uuteen maahan. Ja vaikka Maria on kaiken keskellä ja kaiken tämän kertoja ja kokija, hänessä on jotain mitä en ihan tavoita, ehkä liikaa kaikkea. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että romaanin teemat ovat tärkeitä, ja Pulkkinen käsittelee niitä tavalla, jonka eteen hänen on täytynyt nähdä paljon vaivaa.

Monipuolinen romaani, josta ovat kertoneet myös blogit Luettua elämää ja Lumiomena. Helmetin haasteessa tämä sopii minulla kohtaan 47. - 48: Kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Näistä toinen on Shari Lapenan Vieras talossa.

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978 - 1984)

Riad Sattouf 2014. Ranskankielinen alkuteos L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1884). Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2015. 158 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Riad Sattouf on kirjoittanut ja piirtänyt neliosaisen sarjakuvaromaanin lapsuudestaan Lähi-idässä. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän vaaleakutrinen lapsi herättää huomiota ensin Gaddafin Libyassa, sitten al-Assadin Syyriassa. Perhe muuttaa yliopistotutkinnon suorittaneen isän työn perässä, ja lapsen silmin tarkkaillaan hämmentyneinä, miten erilaisia maailmat ovat.

Isä olisi panarabialaisen aatteen puolestapuhuja, mutta politiikka ja uskonto ovat vaikea yhdistelmä. Etenkin kun ympäristön ihmiset ovat niin vähän kouluja käyneitä ja kuuntelevat uskollisesti hallitsijoitaan. Isä haluaa kasvattaa pojastaan tulevaisuuden arabin. Riadin ensimmäisten vuosien aikana se ei ainakaan ole helppoa... pitää lukea pidemmälle, sillä ensimmäisen teoksen päätyttyä tarina on vasta alussa. Millainen kasvaa pojasta, jonka äiti ja isä edustavat eri kulttuureja, ovat tottuneet erilaisiin kasvuympäristöihin ja yhteiskuntiin? Mihin maahan perhe lopulta päätyy asumaan ja miksi?

Tulevaisuuden arabi 1 on voittanut heti alkuunsa vuoden parhaan albumin palkinnon 2015. Enkä ihmettele, sillä Sattouf käsittelee tapoja, kulttuuria, asenteita, politiikkaa ja henkilöpalvontaa reippaan rohkealla tavalla. Lapsen näkökulma tuo kerrontaan aitoa ihmetystä ja kykyä kyseenalaistaa asioita aikuista suoremmin. Mukana on mustaa huumoria ja sarkasmia silloinkin kun lähellä tapahtuu kamalia asioita.

Kuvissa ja teksteissä on vahvasti mukana tunnetta, hajuja, väkeviä sanoja ja värejä (vaikkei varsinaisia värejä juuri käytetäkään). Albumi aloittaa tarinan perheestä ja sen jäsenten sopeutumisesta yhteiskuntaan, joka tuntuu ottavan vain askeleita taaksepäin. Sattouf kuvaa miten eri tavoin perheensisäinen hierarkia tai kommunikointi voi ilmetä, mitä sanomattomat sanat tai väärin asetettu kenkä voi tarkoittaa. Moni asia jää näin ensimmäisen osan jälkeen ihmetyttämään, mutta tätä pitää tosiaan jatkaa pidemmälle. Teoksesta tulee mieleen Marjane Satrapin Persepolis-albumit - Sattoufilla on samanlainen kyky kirjoittaa ja piirtää esiin se olennaisin, hämmästyttävin ja joko hirvein tai hauskin. Kokonaisuus on kulttuurihistoriallisesti opettavainen ja merkittävä. Juuri näin opimme ymmärtämään ihmisten erilaisia taustoja.

Tulevaisuuden arabista myös näissä blogeissa: Luettua elämää ja Oksan hyllyltä. Lukuhaasteissa tämä sopii moneen: Helmetissä kuittaan tällä kohdan 32: Kirja on alunperin julkaistu kielellä jota en osaa. Seinäjoen kirjaston haasteessa kohta 7: Kirja kuvaa merkittävän tapahtuman aikaa. PopSugar Reading Challenge: A fiction or non-fiction book about a world leader (ei pääosassa mutta jatkuvasti taustalla kuitenkin). Maailmanvalloitusta varten saan tästä Libya-pisteen, seuraavasta osasta sitten Syyrian.