Joululoman lukutuokioita ja -maratonia

Blogissa Pinon päällimmäinen julistettiin 26.12. alkavaksi Rauhaa maailmaan -lukumaraton. Maratonissa edetään hiljaa ja nautinnolla, joustavalla aikataululla kukin tyylinsä ja aikataulujensa mukaan 2.1. saakka. Minun maratonini ei muodostu mistään yhtäjaksoisesta lukupyrähdyksestä, vaan lomilleni tyypillisistä nojatuoli-, VR- ja ennen unta -hetkistä.

Minäkin varauduin joululomaan suunnittelemalla lukemiseni huolellisesti, ettei vaan kävisi niin ikävästi, että kirjat loppuisivat kesken matkojen. Aloitin lomani Kjell Westön seurassa. Kangastus38 on ollut lukulistalla jo pidempään, ja koska Kirjan vuoden lukuhaasteesta puuttui nimikirjaimiani vastaavan kirjailijan teos, päätin kuitata sen Westöllä - vaikkei KW olekaan sama kuin KV! Melkein ja ihan riittävästi kuitenkin. Kangastus38 vaikuttaa hyvältä, mutta se on vielä kesken, joten en paneudu siihen tämän enempää. Joululogistisista syistä se on tällä hetkellä eri paikkakunnalla kuin minä.

Joulunpyhien ajan luin illat Liane Moriartyn tuoretta teosta Mustat valkeat valheet, jonka sain joululahjaksi. Olin pyytänyt lahjaksi jotain vuonna 2015 Suomessa ilmestynyttä käännöskirjaa, joita en ole vielä monta lukenut. Moriartyn teos osoittautui niin vetäväksi, etten olisi varmaan nukkunut kovinkaan paljon jouluöinä, ellen olisi ollut niin väsynyt uuden Menolippu UK:n pelaamisesta! Kerron Mustista valkeista valheista myöhemmin lisää.

Tänään aloitin ystäväni sohvan nurkassa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan. Kirjaa suositteli minulle pari kuukautta sitten serkkuni, ja nyt kun löysin sen ystäväni kirjahyllystä, aloitin saman tien ja sujautin sen lähtiessä laukkuuni. Onhan hänelläkin minun teoksiani lainassa. On kivaa kun kirjat matkaavat hyllystä toiseen vaikka välimatkaa on satoja kilometrejä. Niiden tietää olevan hyvässä kodissa.

Huomenna junassa matkalla kotiin perehdyn Marcel Proustiin. Pienessä lukupiirissä päätimme yleissivistyksen vuoksi kokoontua kerran vuodessa keskustelemaan Proustista - emme ota tämän tiiviimpää aikataulua. Kaiken ahkeran lukemisen lomassa yksi Proust vuodessa riittää mainiosti!

Lukuiloa vielä joulun jälkeenkin!

Jouluiloa! & Silja Järventausta: Kaupungin lippuluukulla

Silja Järventausta. Kaupungin lippuluukulla. Teos. 2015. Ulkoasu Camilla Pentti. 75 sivua.

Kaupungin lippuluukulla on proosarunoutta, joka kokoaa yhteen itsenäisiä runo- tai tekstikokoelmia. Järventaustan pienet tekstit liikkuvat jossain runouden ja novellien välimaastossa. Siellähän se aamu on -kokonaisuudessa näkisin jopa pieniä esseitä, tietysti runoilijan vapauksilla höystettynä. Ihan perinteisiä runoja ne eivät missään tapauksessa ole, sillä niiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä parin sivun novelleiksi.

Olimme syöneet sen leivokset alta ja päältä. Olimme nuokkuneet sitä vasten illalla, auringon vieraan alapuolella, auringonlaskussa ja -nousussa, seismisillä alueilla, hekotelleet. Olimme liikutelleet sitä, siihen siirtyilevää, kuuluvaa.
Maalla on hiljaista, nytkähtelevää. Matkavalmistelut istuvat keittoluukussa.

Itsenäisyydestään huolimatta teksteillä on kuitenkin kytköksiä toisiinsa kokonaisuuksien ulkopuolellakin: osa niistä jatkaa elämäänsä pienessä palassa toista tekstiä. Muutenkin teosta lukiessa on tunne kuin olisi liikkeessä, ehkä kaupungin kaduilla, asunnoissa tai niiden osissa, ennen tai nyt.

Tekstit ovat havaintoja ja muistiinmerkintöjä. Keskenään epäloogisilta ja jopa absurdeilta vaikuttavista jatkumoista syntyy varsin loogisia kokonaisuuksia. Järventausta yhdistää sisällä olevaa ulkona näkyvään, käsinkosketeltavan näköhavaintoihin ja pienet suuriin. Kun hän puhuu vaikkapa tyynynpäällisten erilaisuudesta, tekee mieli kysyä, saako tämän yleistää. Asioita kuvaillaan monesti näkökulmista, joita ei tule ajatelleeksi, mutta toisaalta - mistä loppujen lopuksi puhutaan: kuvattavasta vai kuvailun välineistä?

Aihepiirit ammentavat kaupungista ja luonnosta, ystävistä, jopa makeisverosta. Teos on eräänlainen

ylistys kaupungille, mutta myös vaikkapa sen varpusille, sillä ovathan nekin erottamattomia. Kaupunki on kuitenkin vain raamit. Tekstien sisältämä yleisinhimillisyys on niin täynnä kaikkea, että sitä on mahdotonta pukea tyhjentävästi kielelliseen ilmaisuun. Siksi on hyvä rikkoa lauserakenteita ja logiikkaa. Kun lause alkaa, lukija ei voi ennustaa sitä, miten se päättyy. Tällaisesta proosarunoudesta, joka ylistää kaunista, ottaa hieman kantaa ja saa ajattelemaan, jää hyvä ja kevyt olo.

Hän seisoo keskellä torilla. On hyvin aukeaa. Hän on sen verran suuri, ettei kojujen luota välttämättä näe. Viereisen kojun pöydällä myydään auringonkukansiemeniä. Siinä myydään muutakin, josta ei tiedä niiden käyttäjää. Siinä myydään korvarenkaita ilman korvia. Myydään korkokenkien äkkirikkaita korkoja. Linnunpelättämiä seisoo sisäsyntyisesti kojupöydän vieressä viisaampina kuin muut, kuin katinkulta korvamerkityssä purkissa, viisaampina kuin hammasraudat, halkeilevat paneelit, rautakauppiaan sylkinäyte, tukipiste 8 e.

En löytänyt muista blogikirjoituksia tästä teoksesta, mutta toivon kovasti, että sitä luetaan. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Girl on the Train. Otava. 381 sivua. Suomennos Oona Timonen.

Suhtauduin pitkään skeptisesti teokseen, jota kirjakaupat pursusivat kesällä. Nainen junassa on ollut myyntimenestys Atlantin molemmin puolin. Melkoinen saavutus esikoisromaanille! No, lopulta minäkin halusin tietää, mistä tässä oikein on kysymys. Voivatko miljoonat lukijat olla väärässä?

Eivät tietenkään. Nainen junassa on niin mukaansatempaava ja koukuttava, että luin sen alusta loppuun vain nukkumalla ja shoppailemalla hieman välissä. Jännäreitä on kirjoitettu kautta aikojen ja ne ovat aina myyneet suurelle yleisölle hyvin. Silti sanoisin, että tässä on jotain uutta, jotain erilaista.

Juonen voisi tiivistää lyhyesti näin: Eronnut, alkoholisoitunut, työtön Rachel kulkee päivittäin junalla entisen naapurustonsa läpi. Hän seuraa radanvarressa asuvaa pariskuntaa ja kuvittelee heidät onnellisen täydellisiksi. Kunnes eräänä päivänä hänen kuvitelmansa hajoaa ja nainen katoaa. Rachel yrittää auttaa, mutta ajautuu liian lähelle ja päätyy sotkemaan kuviot, joihin sekaantuu oudolla tavalla myös hänen entinen miehensä uuden perheensä kanssa.

Tarinassa on tyypillisen jännärin osaset: joku katoaa, löytyy ruumis, syyllisiä etsitään, hahmot alkavat epäillä toisiaan, jännitys tiivistyy, väkivaltainen loppuhuipennus. Se, mikä tässä tarinassa on uutta, on se, että tapahtumista kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. Miesten rooli on olla epäilyksen alla. Näkökulmat ovat osin hyvin sumeat, sillä esimerkiksi Rachel ei aina muista, mitä on kännissä ollessaan tehnyt. Rakkauskin sumentaa näkökenttää.

Uutta on myös se, että Rachel on toivottoman rasittava, heikko ja jääräpäinen. Miksi tämä säälittävä olento ei voi unohtaa ja jatkaa eteenpäin? Hänen alkoholisoitunut hahmonsa ei asetu samaan antisankarikaavaan kuin niin monet alkoholisoituneet mieshahmot. Rachelista on vaikea pitää, eivätkä hänestä pidä muutkaan. Hän on kuitenkin se, joka näki, kertoi ja lopulta muisti. Hän on hahmoista myös se, jonka elämä on säälittävyydessään aitoa, empatiaa herättävää.

"Yksi muistijälki johti toiseen. On kuin olisin harhaillut pimeässä päivä-, viikko-, kuukausitolkulla ja lopulta saanut otteen jostakin. Kuin käsiini olisi osunut seinä, jota pitkin saan tunnusteltua tieni huoneesta toiseen. Liikkuvat varjot alkoivat lopulta sulautua toisiinsa, hetken kuluttua silmäni tottuivat hämärään ja aloin nähdä eteeni."

Loppuratkaisu ei tullut yllätyksenä ja jossain keskivaiheilla olin jo vähän kyllästynyt ruikutukseen, mutta silti kirja piti otteessaan. Luulen sen johtuvan nimenomaan Rachelista, en niinkään tapahtumien kulusta. Rachelin kautta teoksessa tarkkaillaan kolmikymppisille tärkeitä asioita, kuten pariutumista ja lastensaantia, mutta myös ihmisten vaikutusta toisiinsa, väärinkäsityksiä ja elämän haavoittuvaisuutta, eivätkä ne jännäriainekset nouse lopulta niin suureen rooliin.

Menestystarinassa on siis kaikki oikeat osaset ja lisäksi jotain uutta.

Kirjaa on luettu tietysti paljon myös blogeissa. Google-haulla ensimmäisen joukossa ovat Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena - kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin ja Kaisa Reetta T.

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Undertaking. Atena. 2015. Suomentanut Heli Naski. 332 sivua.

Huokaus. Olen vilkuillut Sopimuksesta kirjoitettuja blogeja syksyn mittaan ja painanut nimen muistiini. Kun nyt sitten viimein päästin itseni sen kimppuun, oli se menoa ensimmäiseltä sivulta lähtien. Irlantilainen Audrey Magee on sijoittanut esikoisensa Saksaan ja toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa sen näkökulmasta, joka tuo sodan poikkeuksellisen lähelle, iholle, verkkokalvoille. Tavallisten saksalaisten valintojen taustat, selviytyminen, ihmisarvo, hyväksikäyttö. Sopimuksessa käsitellään näitä ja monia muitakin teemoja armotta ja lakonisesti.

Peter ja Katharina avioituvat tapaamatta toisiaan. Peterin motivaationa on loma rintamalta. Kathariinaa houkuttelee leskeneläke siinä tapauksessa että aviomies kaatuu. Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Peterin palattua rintamalle alkaa kirjeenvaihto, joka kuvaa nuorten kaipuuta toisiaan ja normaalia elämää kohtaan.

Rintamalla ei mikään ole tietenkään normaalia. Venäjän aroilla kärsitään kylmästä, ainaisesta nälästä ja täistä. Miehet, jotka taistelevat suuremman Saksan vuoksi, joutuvat etsimään itsestään oikeutusta lukuisille surmille. Miehet, jotka ovat loppujen lopuksi vain "tykinruokaa", kokevat ja näkevät miten vähäinen arvo ihmisyydellä voi olla. Kuvaus taistelun etenemisestä ja piirityksistä on kuvottavan yksityiskohtaista ja säälimätöntä. Lukijan iholle jäävät paleltuneet pikkuvarpaat, ulosteet, kylmettyneet ruumiit ja rotanliha. Mieleen jäävät myös kyyneleet, antautuminen ja mielen hajoaminen, sillä kun osat vaihtuvat, on kohtelu ihan yhtä raakaa.

"Kerro heille, että kuolet pian, koska noudatat jotain saatanan typerää käskyä marssia sataviisikymmentä kilometriä tammikuun lumessa. Kerro heille se."
"Pidä perkele turpasi kiinni."

Samaan aikaan Katharina elää varsin yltäkylläistä elämää Berliinissä. Suklaakakut, samettimekot ja makkara ovat opportunistisen isän ansiota, jota Katharina kyseenalaistaa kovin vähän. Perhe ei tunne omantunnon pistosta muuttaessaan hienoon asuntoon, joka on jäänyt juutalaisilta tyhjäksi. Berliinissä asuvat natsimieliset käyttävät asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja ummistavat silmänsä siltä mitä maassa oikeasti tapahtuu. Näiden naisten valinnat herättävät inhoa, mutta hekin ovat sodassa, hekin joutuvat selviytymään. Katharinan perheessä koetaan menetyksiä, vajotaan peiton alle, suojaudutaan pommituksilta ja pelätään.

"Hän häilyi taittuneessa valossa, tilassa, jossa kaikki oli särkynyt - hänen edessään kellui ja ajelehti valkoista, keltaista, hänen veljensä kasvojen ja aviomiehensä hymyn pirstaleita. Hän --- tarvitsi jonkun lopettamaan epävarmuuden, jota koki ajelehtiessaan pirstoutuneen maailman läpi."

Sopimus on realistinen ja säälimätön kuvaus siitä, mitä sota saa ihmiset tekemään. Sopimus ei valitse puoltaan, vaan näyttää, miten puute ja hätä kuluttavat, nylkevät ihmistä päivä päivältä, ajavat mielenterveyden heikoille jäille. Kuka vajoaa seuraavaksi? Kenellä ei ole jäljellä enää mitään mikä pitäisi pinnalla? Teos ei todellakaan romantisoi sotaa eikä ihannoi aatteita. Puute ja hätä tekevät opportunistiksi, kaunaiseksi, epäluuloiseksi. Lihakeiton tuoksu saa nälkäisen antautumaan.

"Pääsi kestää hieman paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?"
"Kestääkö? Enpä ole huomannut."

Sopimus on vangitsevan hyvä teos ja minulle yksi vuoden parhaita. Sen eleetön ja koruton tyyli on vaikuttavan armoton, muttei toivoton. Keveyttä tekstiin tuo vahvasti dialogiin perustuva kerronta. Dialogi kantaa sittenkin kun kaikki muu on jo hajonnut.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teosta on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Katja, Mari A., Kirsi, Krista ja Jonna.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka. Musta kuin eebenpuu. Tammi. 2014.

Kun mietin haastetta varten, minkä nuorille tai nuorille aikuisille suunnatun kirjan valitsen, muistin kuulleeni kovasti kehuja tamperelaisen Simukan tuotannosta. Ja ilmeisesti hänestä ovat pitäneet muutkin kuin ystäväni, sillä Lumikki-trilogiaa on myyty jo 37 maahan. Uskomattoman huikea maailmanmenestys! Tottakai tällaiseen nimeen täytyi tutustua.

Nappasin kirjaston hyllystä epähuomiossa (jo toistamiseen tälle syksylle!) trilogian kolmannen osan, mutta eipä se haitannut lainkaan. Vaikka lukioikäinen Lumikki on seikkaillut aikaisemmissakin teoksissa, hänen tarinaansa pääsee hyvin mukaan niiltä osin kuin se päätösosan kannalta on olennaista. Eli hyvin tämä toimii itsenäisenäkin teoksena!

Toivuttuaan Liekin menettämisestä itsenäinen, kaunis Lumikki on taas valmis seurusteluun. Uusi poikaystävä on turvallinen, tavallinen ja tervehenkinen. Lumikki rakastuu, mutta ei unohda Liekkiä, jonka silmät ja kosketus saisivat edelleen hänen päänsä pyörälle, jos hän vain antaisi periksi ja antautuisi. Lumikin menneisyydessä on tapahtunut jotain mitä hän itse ei muista, mutta minkä joku on saanut selville. Hän alkaa saada painostavia viestejä, uhkauksia ja rakkaudentunnustuksia. Vähitellen Lumikki alkaa itsekin muistaa vaiettuja yksityiskohtia perheensä salaisuudesta. Samaan aikaan koulun teatteriryhmä valmistautuu joulujuhlaan kunnianhimoisen Lumikki-näytelmän kanssa. Lumikilla on luonnollisesti nimirooli. Näytelmän intensiteetti ja elämän varjot saavat Lumikin vajoamaan syvälle itseensä, kun hän yrittää selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka häntä vainoaa.

"Lumikista tuntui kuin hän olisi joutunut hyökyaallon alle, ja aalto olisi vienut mukanaan katon, lattian ja seinät. Tulvavesi oli viskannut hänet keskelle tyhjyyttä. Missään ei ollut turvallista, tukevaa pohjaa, ja kaikki mihin hän oli uskonut oli valhetta, mustaa pimeyttä."

Musta kuin eebenpuu on sadunomainen, vauhdikas ja romanttinen jännäri nuorille, mutta täytyy sanoa, että keski-ikäinenkin nautti sen suomasta viihteestä pari iltaa. Lumikki on hahmona vetävä: mystinen, lahjakas ja periksiantamaton. Jännitystarinassa on läsnä perinteiset koukut, käänteet ja takaa-ajot. Nuorten riutuva rakkaus on täynnä epätoivoa, epäluuloa ja ihanuutta - erotiikkaa unohtamatta. Lisäksi oli hauskaa seikkailla Tampereen tutuilla kaduilla, puistoissa ja rakennuksissa Lumikin perässä. Simukan kieli vetää mukanaan: mielen mustat maisemat on maalattu maagisen kauniisti. Samalla nuorten välinen dialogi on aidon arkista. Menestyksen ainekset ovat siis todellakin paketissa!

Lisää Lumikista voi lukea vaikkapa Kirsin, Elinan ja Annamin blogeista.

Kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen koonti

HelMet-kirjastojen lanseeraama lukuhaaste kirjan vuoden 2015 kunniaksi lähti minun kohdallani käyntiin vasta myöhään keväällä. Mutta kuten HelMetin sivuilla sanotaan, "ei ole vaarallista, vaikka kaikkia 50 kohtaa ei saisikaan toteutettua tai yhdellä kirjalla tulisi kuitanneeksi useamman rivin. Tärkeintä on saada uusia, yllättäviä ja ilahduttavia lukuelämyksiä." 

Täytyy sanoa, että vuosi 2015 on todellakin ollut minulle melkoinen kirjan vuosi! ❤

No, ihan kaikkia kohtia en saanut toteutettua. Ja koska aloitin niin myöhään, olin itselleni armollinen ja kuittasin joillakin teoksilla useamman kohdan. Muutenkin saatoin tulkita kriteeriä joskus löyhästi... Sopivien teosten metsästäminen oli kuitenkin hauskaa, eikä aina ihan helppoa! Eräs vaikeimmista oli löytää (35.) kirjailija, jolla olisi samat nimikirjaimet kuin minulla. KV on yllättävän harvinainen yhdistelmä...

Mitkä jäivät lukematta? (Tiedän, vuotta on vielä pari viikkoa jäljellä, mutta lopetan tämän nyt ja keskityn loppuvuoden muihin haasteisiin.)

Kohta 21: Kirja, joka piti lukea koulussa mutta en lukenut. Hmm, en muista yhtäkään teosta jota en olisi lukenut. En myöskään enää löytänyt viime vuosituhannen lukulistoja yliopiston kirjallisuuden laitokselta. Tähän olisi tietysti voinut soveltaa jotain, mutta jätin sen suosiolla pois. Kohta 31: Elämäntaito- tai self-help-kirja. Arvelin, ettei aikani tule riittämään, joten jätin heti pois kohdan joka kiinnosti vähiten! Lukematta jäi myös Kirja, joka pelottaa, kohta 45. Monikin kirja on saattanut pelottaa pienen hetken, mutta sen enempää kauhua en halua iltoihini!

Aika hyvin siis kuitenkin - vain kolme kohtaa jäi toteutumatta. Olen tyytyväinen itseeni!

Alla kaikki haasteeseen laskemani teokset. Suurimman osan niistä olen blogannut vuoden varrella, mutta bloggaamatta jäänevät seuraavat: Kaupunkimatkailijan kävelyopas Barcelona (9. Tietokirja), Asterix ja suuri merimatka (30. Sarjakuva; 25. Syntymävuonnani julkaistu, 39. Teos jonka muistan lapsuudestani) ja E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey (34. Kirjan nimessä numero; 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa - no aika paljon!). Kirjatrilogiasta (26. Milla Ollikaisen Ylläs-trilogia) bloggasin vain viimeisen, Pirunkurun. Teoksen, jonka kirjailijalla on nimikirjaimet KV, bloggaan vielä tämän vuoden puolella ja Salla Simukan Musta kuin ebenpuu (27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu) ilmestyy blogiini lähipäivinä.

Tässä muut:
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin, 14. Tositapahtumiin perustuva kirja, 22. Muistelmateos: Jari Tervon Esikoinen.
2. Kirja, josta on tehty elokuva, 29. Kirjassa on taikuutta, 38. Kirja jonka olen joskus aloittanut mutta jättänyt kesken: Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti.
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja: Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa.
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli kirjan julkaisuhetkellä alle 25-vuotias ja 10. Suositun kirjailijan ensimmäinen teos: Olli Jalosen Unien tausta.
5. Kirjan henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä, 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä, 32. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini: Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.
6. Kirjan nimi on yksi sana ja 13. Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 41. Kirjassa on yli 500 sivua: Ulla-Lena Lundbergin Jää.
7. Novellikokoelma, 41. Kirjailija oli kirjan julkaisuhetkellä yli 65-vuotias: Alice Munron Liian paljon onnea.
8. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Colm Tóibínin Äitejä ja poikia.
11. Suosikkikirjailijaltani sellainen jota en ole aiemmin lukenut: Ian McEwanin Lauantai.
12. Ystäväni suosittelema kirja, 28. Kirjan nimessä on väri: Anilda Ibrahimin Punainen morsian.
15. Kirja, jonka lukemista olin harkinnut jo pitkään, 16. Äitini rakastama kirja, 24. Kirja sijoittuu paikkaan jossa olen halunnut käydä, 33. Kirjailija ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, 44. Klassinen rakkausromaani: André Brinkin Tuokio tuulessa.
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassikosta: Riina Katajavuoren Wenla Männistö.
18. Yli sata vuotta vanha kirja: Teuvo Pakkalan Elsa.
20. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella: Ayad Akhtarin Appelsiinikuorten katu.
23. Kirja, jonka pystyin lukemaan vuorikaudessa: Kari Hotakaisen Huolimattomat
36. Runokirja: Silja Järventaustan Kaupungin lippuluukulla.
37. Kirja on kielletty jossain päin maailmaa: Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesus.
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Emmi Itärannan Teemestarin kirja.
46. Kirja kertoo jostain alkuperäiskansasta, 48. Kirja kertoo henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin minä: Chinua Acheben Kaikki hajoaa.
47. Hauska kirja: Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa.
49. Jännityskirja tai dekkari: Risto Isomäen Kurganin varjot.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.

Leena Krohn: Erehdys

Leena Krohn. Erehdys. Teos. 2015. 155 sivua. 

"Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan."

Kyllä kannattaa olla kuulolla, kun ystävä luettelee tämän vuoden parhaimmistoa. Tässä sitä ollaan sen äärellä. Pienehkö, vaivattomasti etenevä Erehdys on huomattavasti kokoaan suurempi teos, jonka tarinat jäävät varmasti kytemään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Todennäköisesti ne myös muuttavat tapaa ajatella, kuten hyvän kirjallisuuden kuuluu välillä tehdä!

Kirjailija E. saapuu kirjaston yleisötapahtumaan lukemaan otteita teoksistaan ja keskustelemaan kuulijoiden kanssa. Jo ajomatka saa hänet hermostumaan, mutta se on vasta pientä. Vastassa on välinpitämättömältä ja tylsistyneeltä vaikuttava yleisö, josta irtautuu välillä muuta julma kommentti ja typerä kysymys. Joukosta löytyy myös muutama menneisyyden hahmo, jotka ovat paikalla ihan kuin kiusallaan muistelemassa tai oikomassa kokemiaan vääryyksiä. Keikka on painajaismainen.

E. lukee yleisölleen kirjoittamiaan novelleja. Näissä kiehtovissa, tragikoomisissa ja kauniissa novelleissa pohditaan - ei mitään pieniä aiheita! - elämän todellisuutta, ihmisen tietoisuutta, sattuman vaikutusta, harhaa ja kuvitelmaa, kauneutta ja epätäydellisyyttä. Novelleissa tapahtuu selittämättömiä - sitä minkä oli kuvitellut olevan, ei ehkä ollutkaan. Vai tapahtuiko mitään sittenkään? Tarinat horjuttavat ja kyseenalaistavat aisteja ja muistikuvia. Ne pistävät loogisen ajattelun koetukselle. Voi kunpa vain E:n yleisö olisi ollut niiden arvoinen!

Erehdyksessä otetaan myös kantaa. Nykypäivälle tyypilliset piirteet, kuten kiire tai massan mukana juokseminen asetetaan naurun alaisiksi. Kirjailija E. joutuu myös koville perustellessaan yleisölle muun muassa kirjailijan tekemiä valintoja, jopa kirjallisuuden olemassaoloa.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa.

Vaikka tarinakokoelma on täynnä olennaista ja viisasta, se ei sorru mutkikkaaseen pohdiskeluun eikä se todellakaan yritä liikaa. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Krohn ei alleviivaa mitään, vaan lukija saa rauhassa itse hämmästyä ja sitten naurahtaa omille lukkiutuneille ajatuskuvioilleen. Tarinoiden loputkin jäävät usein ikään kuin avoimiksi tulkinnoille. Ratkaisuja ei anneta. Samalla tavalla on ilmavaa ja leppoisaa myös Krohnin lause. Se kulkee vaivatta eteenpäin ilman turhia koristuksia.

"Pienet ruumiit olivat muurahaisten, joiden toivioretki oli päättynyt. Sitä mitä ne olivat etsineet, ne eivät olleet löytäneet. Ne olivat tehneet sen, mitä niiden täytyi tehdä, täyttäneet oman heimonsa käskyt, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Simo ajatteli, että mitä niiden täytyi tehdä, sitä ne myös halusivat. Niiden pakko oli yhtä kuin niiden tahto."

Erehdyksestä ovat bloganneet myös mm. Omppu ja Suketus, sekä ne viisaat ystäväni Elina ja Sara.

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Hassan Blasim. 2013. Irakin Purkkajeesus. Arabiankielinen alkuteos Al Masih al-iraqi. WSOY. Suomentanut Sampsa Peltonen. 192 sivua.

Kuten jo muutamassa blogissa on ihmetelty, ihmettelen minäkin sitä, miksei tamperelaistunut Hassan Blasim ole jo kaikkien huulilla tai ainakin yöpöydillä? Irakin Purkkajeesus voitti nimittäin The Independent -lehden käännöskirjapalkinnon viime vuonna. Eikä syyttä. Novellikokoelma on ajankohtainen, hirvittävän taitavasti kirjoitettu, älykäs ja rohkea. Irakin Purkkajeesus on avartava ja opettavainen lukupaketti kenelle tahansa. Se ei kumartele eikä selittele.

"Keväisin kaupungit olivat täynnä kukkia, mutta emme koskaan oppineet niiden nimiä. Kukkien sijaan meille opetettiin koulussa panssarivaunujen piirtämistä."

Novellien tarinat ovat synkän ja kaoottisen Irakin masentavan absurdia todellisuutta parin viime vuosikymmenen ajalta. Niissä käsitellään kipeitä asioita, eikä meikäläisen tyyppisestä normaalista arjesta ole tietoakaan. Kuolema taitaa olla läsnä kaikissa novelleissa tavalla tai toisella. Mutta jos menetykset, pelko, selviämistaistelu ja piileskely kuuluvat elämään, on hyvä että niistä pystyy kirjoittamaan. Niistä pitää kirjoittaa.

Absurdi elämä selittää varmasti myös osaltaan kirjailijan kykyä kirjoittaa monipuolisesti, välillä surrealistisesti, välillä runollisen kauniisti. Taustalla näkyy kotimaan lyyrinen kertomaperinne. Olennaista on musta huumori, räävittömät jutut ja ronskit otteet. Silmitöntä väkivaltaa ja kafkamaista yhteiskuntaa pystyy kai paremmin kuvaamaan, kun realismia maustaa magiikka ja näkökulma on satiirinen.

Irakin surkea lähimenneisyys on valitettavan hyvin saanut meidät unohtamaan, millainen sivistyksen kehto alue on alkujaan ollut. Viime viikonlopun HS:n kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen artikkeli neljästä Suomessa asuvasta, jo eläkeläisikäisestä irakilaismiehestä. Miehet olivat kokeneet järkyttäviä asioita kotimaassaan ja saaneet turvapaikan. Näillä vasemmistoälyköillä ei olisi ollut Irakissa mitään mahdollisuutta selvitä. Korkeasti koulutetut miehet harrastivat edelleen runoutta, muistelivat Bagdadin korkeatasoista yliopistokoulutusta ja kansainvälistä meininkiä. Sellaista mielikuvaa ei enää nykyihminen saa Bagdadista. Samalla tavalla Irakin Purkkajeesus on hyvä muistutus siitä, että nykyistenkin pakolaisten seassa on viisautta, älyä ja filosofiaa. Niiden ei sovi mennä hukkaan.

Teoksen ovat lukeneet myös Omppu, Erja, Mari A. ja Elina. Kuittaan sillä HelMetin lukuhaasteen kohdan 37: kielletty jossain päin maailmaa.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi. Pedot. 2015. Tammi. 308 sivua.

Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun HS nosti lavalle vuosittaisen esikoispalkintonsa 10 finalistia. Vuokko Sajaniemen Pedot herätti heti mielenkiintoni, vaistosin että pitäisin siitä. Ja vaikkei se palkintoa voittanutkaan, päätin että se tulee olemaan vuoden esikoisista ensimmäinen jonka luen.

"Kuva alkaa särkyä, sitä ei voi enää nähdä entiseen tapaan. Siellä se on, uhka, tai uhan mahdollisuus - läsnäolon tuntu, jolta ei voi sulkea silmiään. Se tulee syvältä korvesta, ja vaikkei se olekaan vielä saanut näkyvää hahmoa, se on vain ajan kysymys."

Syrjäinen, pieni pitäjä lähellä itärajaa kokee rauhaisan elonsa uhatuksi, kun asutuksen laitamilta löytyy suden jälkiä. Ikiaikainen taistelu susia vastaan ja niiden puolesta alkaa uudestaan. Myös 17-vuotias Maria on valmis jahtiin.

Teemana sudet - pedot - asettaa Marian, hänen isänsä ja kyläyhteisön tarinalle ulkoiset raamit. Pedon läheisyys, metsän pimeys ja pientareelle painuneen tassun jäljet luovat jännitystä ja vastakkainasettelua. Teemoiltaan rikkaan teoksen varsinainen tarina taitaa kuitenkin olla Marian oma sisäinen kamppailu ja surusta selviäminen. Äidin menettäminen varhaislapsuudessa ja parhaan ystävän menettäminen nyt lukioiässä koettelevat Marian omia rajoja, ehjyyttä ja identiteettiä.

Teoksessa käsitellään rajatematiikkaa monella eri tasolla: toisaalla on kyläläisten turvallisuudentunne, raivo oman pihan rajojen loukkaamisesta, kirkon tapojen noudattaminen ja perinteiden jatkuvuus. Toisaalla on ruumiillisuus, raskaat muistot ja inhimilliset tarpeet. On metsän pimeys ja mielen pimeys. Kuka määrää rajoista, voiko niitä hallita?

"Leivässä on elämä, tämä ja tuleva, ja kun sen syö, tulee ruumiiksi. Ja jos sitä taas ei syö, tulee ruumis pelkäksi tyhjyydesi, olemattomaksi tilaksi." Pedot on hyvin vahvasti minuuttaan käsittelevän tytön kasvutarinaa. Maria ei muista äitiään, mutta äiti elää hänen vihreissä silmissään. Ystävän kuolema ajaa mielensä rajojen kanssa taistelevan tytön entistä ahtaammalle, syvälle omiin ajatuksiin, kunnes sieltä on vaikea nousta takaisin. "Pian koittaisi taas yksi ylösnousemusjuhla lisää - ja niin monella tapaa pitäisikin nousta ylös, täytyisi jaksaa nousta. Läpi koko vuoden eikä vain nyt. Ylös haudasta ja aamulla sängystä."

Ortodoksisuus luo teokselle voimakkaan lämpimän, hieman mystisen ja kauniin taustan. Pienen kirkon ikivanhat perinteet, tuoksut ja hymnit sekoitettuna suden metsäpoluilla rasahteleviin askeliin tekevät teoksesta lämpimän ja lempeän, vaikka moni kylän asukas on arkisuudessaan tuttu ja tunnistettava. Ortodoksisuus ei kuitenkaan ole teoksessa pelkkiä sanoja tai pintaa, vaan sen kanssa mennään syvälle, sitä puntaroidaan ja siihen otetaan lopulta etäisyyttäkin.

Sajaniemen kieli on rytmikästä ja värikästä, suorastaan lyyristä. Kuvaus on tarkkaa ja paikoin tekee mieli pysähtyä keskelle musiikin katkeamattomuutta tai takkuiseen turkkiin. Silti teoksen tarinat kulkevat jäntevästi eteenpäin omissa ulottuvuuksissaan eikä teksti ole uneliasta.

"Ja Maria voi melkein nähdä, kuinka se vilahtaa puiden välissä. Harmaa kylki, joka sulautuu osaksi puiden tummunutta kaarnaa, kiven pintaa kiipeävää solukkoista sammalta, suokankaan kuivaa heinikkoa, harjut kummuiksi kohottavaa jäkälää. Se roikkuu naavana kuuden oksissa, tuulessa väreilevinä seitteinä pusikossa, risukkoisena tuulenpesänä tiheässä oksistossa. Se tulee näkyviin joka paikassa ja katoaa jälleen, kietoutuu metsän muotoihin ja väreihin: nousee kosteasta maaperästä ja kohoaa lopulta pilviin, revittyihin ja hauraisiin, jotka liukuvat yli puiden latvojen, korkealla taivaalla."

Krista on lukenut Pedot ja kirjoittanut siitä, mutta muuten arvioita on vielä hyvin vähän. Toivon, että tämä vahva esikoinen saa runsaasti lukijoita. Keskisuomalaisen arviossa sitä verrataan teemoiltaan ja tyyliltään jopa Kultarintaan ja Taivaslauluun.

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Chinua Achebe. Things Fall Apart. 1958. Kaikki hajoaa. Basam Books 2014. Suomentanut Heikki Salojärvi. 236 sivua.

"Kun me kokoonnumme kuun valaisemalle aukiolle, me emme tee sitä kuun takia. Jokainen mies näkee sen omalta pihaltaan. Me kokoonnumme koska sukulaisten on hyvä tehdä niin."

Rohkea, kunnioitettu Okonkwo kasvaa Umuofian kylässä Nigerin alajuoksulla. Kunnianhimoinen nuorukainen menestyy kyläyhteisössä, kasvattaa suuren perheen ja kerää mainetta naapurikyliä myöten. Vuosisatojen ajan perinteiden mukaan eläneessä kylässä kaudet seuraavat toisiaan niin kuin ennenkin. Miehet johtavat, kuuntelevat jumaliensa neuvoja ja kasvattavat jamssia. Vaimot kuuntelevat miehiään, laittavat ruoan ja kasvattavat lapsia. Esi-isien henget ja ikiaikaiset uskomukset jäsentävät elämänkatsomusta.

Kun valkoiset saapuvat alueelle, he aiheuttavat alkuun hämmennystä ja jopa huvittuneisuutta. Kyläläiset huomaavat, ettei valkoisten mukanaan tuomassa uskonnossa ole mitään järkeä. Kaunis musiikki ja kaikkivaltiaan tasa-arvoisuus saavat kuitenkin vähitellen uusia seuraajia. Kylän viereen jäänyt seurakunta alkaa kasvaa. Vuosien kuluessa myös valkoisten hallinto ja oikeuslaitos saavat jalansijaa. Perinteinen klaaniyhteisö pyristelee sitä vastaan, mutta Okonkwo joutuu katsomaan, miten hänen kansansa maailma hajoaa.

Teos on saanut kansainvälistä huomiota tyylistään kertoa igbo-heimon sisäisestä arjesta ja maailmasta sellaisena kuin se oli ennen siirtomaavaltaa, ilman "menetetyn idyllin kaipuuta". Kaikki hajoaa pystyy myös kertomaan ilman kiihkeitä asenteita sen, mitä siirtomaavalta sai heimoissa aikaan, sortumatta saarnaamiseen. Se on realistisen kaunis kuvaus maailmasta jota ei taida olla enää paljon jäljellä. Teos onkin nostettu Afrikan englanninkielisen kirjallisuuden kulmakiviksi.

"Kuinka sinä luulet että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryytään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut vlejiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme."

Kaikki hajoaa on lopun surumielisyydestään huolimatta mukavan rauhallista luettavaa, kuin kuuntelisi nuotiolla vanhaa satua. Se on täynnä yksityiskohtia, hienoja ihmisiä ja opettavaisia tarinoita. Vaikka nykylukijan on vaikea sulattaa vanhan heimon väkivaltaa ja epätasa-arvoa, kirjan merkitystä ei voi olla arvostamatta. Ihmisyys ja sen edellytykset tuntuvat olevan hyvin samanlaisia 1890-luvun igboilla kuin nykypäivän bloggaajallakin. Suosittelen!

Kirja on huomattu Suomessa ilmestyttyään melko hyvin. Siitä ovat aikaisemmin bloganneet muun muassa Mari A., Leena, Jane ja bleue. Kuittaan teoksella HelMetin haasteen kohdan 46: alkuperäiskansasta kertova kirja. Samoin osallistun tällä uuteen Kansojen juurilla -haasteeseen.