Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia. 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Emily St. John Mandel 2020. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel. Suomentaja Aleksi Milonoff. Tammi 2023. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Veikkaan että Emily St. John Mandelista tulee kirjailija, jonka teoksia luetaan pitkälle tulevaisuuteen - ja siis hänhän on jo, pelkästään kahdella ensimmäisellä teoksellaan, Asema 11 ja Lasihotelli. Toivon vaan, että hän kirjoittaa paljon lisää! 

Odotin, että Lasihotelli olisi dystopia kuten esikoisteos, mutta eipä se ollutkaan. Tarinan keskiössä on vuoden 2009 finanssikriisi, jonka edeltäviä vuosia ja sen jälkeisiä seurauksia käydään läpi muutaman henkilön näkökulmasta. Alun pahaenteinen, selvittämättä jäävä tapahtuma hotellissa paljastuu viimeisessä luvussa ja kehä sulkeutuu kauniisti. Sitä ennen tarina poukkoilee vuosien, ihmisten ja tapahtumien välillä. Välillä viivytään Kanadan kauniissa erämaassa vauraiden hotellivieraiden seassa, välillä haaveillaan New Yorkin kaduilla tai juhlitaan finanssiväen kanssa. Lopuksi työskennellään rahtilaivalla ja istutaan pitkää tuomiota vankilassa.

Hassua, että vaikka pidin kirjasta valtavasti, en ole ihan varma mistä kirjoittaisin, mutta yritetään. Tarinassa on nuoria, jotka hakevat paikkaansa maailmassa ja sisarpuolet, jotka etsivät haurasta suhdetta väliltään. Toisaalla on vauraita menestyjiä, vuosikymmenen vedätystä piilotelleita pyramidihuijareita, joiden teot tuhoavat monia elämiä. On taloudellisia romahduksia, mutta myös yksityisiä tragedioita ja paljon moraalikysymyksiä.

Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa, kun nuori Vincent ja kuusikymppinen Jonathan tekevät sopimuksen ja aloittavat yhteisen elämän. Sopimuksesta hyötyvät molemmat, mutta neljä vuotta myöhemmin Vincentin on kysyttävä itseltään, tiesikö hän koko ajan kaiken, mutta ei tiedostanut tietävänsä? Samaa pohtivat myös monet Jonathanin työkaverit sinä päivänä kun kaikki romahtaa. Tiesivätkö he kaiken jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ummistivat silmänsä? Onko mahdollista tietää ja olla tietämättä?

Vincentin velipuoli Paul etsii itseään ja löytää itsensä myöhemmin menestyksestä, mutta siskonsa kustannuksella. Oliko menestykseen johtanut päätös oikein, tuliko hänestä onnellinen, löysikö hän tapansa olla maailmassa? Jonathanin ystävä- ja asiakasverkostossa on Olivia, taiteilija, joka satsaa säästönsä huijauksen vietäväksi, kuten niin moni muukin. Myöhemmin hän palaa Jonathanin elämään haamuna paikassa, jossa Jonathan kuvittelee itselleen vastaelämän Dubaihin. Mieleenjäävä hahmo on myös Leon, joka joutuu romahduksen myötä jättämään kaiken taakseen, mutta löytää vaimonsa kanssa uudenlaisen vapauden. Tämän romaanin henkilöitä ei pysty jakamaan hyviin ja pahoihin, sillä kaikki pohtivat syyllisyyttä, selviytymistä ja itsepetoksen hintaa.

Välillä en ihan heti hoksannut, kenestä on kyse, eli henkilöitä taisi olla minun makuuni melko paljon. Silti romaanissa on jotenkin uskomaton rauha ja seesteisyys. Ja siitäkin huolimatta, että tarinassa on rankkoja kohtaloita ja voimakkaasti tuntevia hahmoja. Samaa voi muuten sanoa myös Asema 11:sta. Emily St. John Mandel kirjoittaa viehättävän maagisella tavalla, joka pakottaa lukemaan ja pohtimaan lukemaansa. Tarinassa on jotain hyvin vangitsevaa, vaikka sen avautuminen vie aikansa. Suomentaja Aleksi Milonoffin ammattitaitoa on kääntää tuollainen rauhan ja vangitsevuuden yhdistelmä. 

Romaanista myös blogeissa Savannilla, Kirjasähkökäyrä ja Tarukirja. 

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Brander 2023. WSOY. 303 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.

Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.

Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.

Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia! 

Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.

Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.