Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen. 2017. Suomen historia. Otava. 157 sivua.

Onpas mainio teos itsenäisyyden juhlavuodelle! Petri Tamminen on koonnut yhteen suomalaisten muistoja itsenäisyytemme ajalta, haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa ihmistä ja kirjoittanut ylös heidän kertomiaan kaskuja, tarinoita ja kokemuksia merkittävimpien vuosien varsilta, merkittävimpien tapahtumien reunoilta.

Kaikki rupesivat puhumaan osakkeesta. "Ne menee sinne osakkeelle." "Niillä on se osake." "Nekin osti nyt osakkeen." Yleensä se tarkoitti yksiötä Nurmeksen keskustassa. Ensin osakkeessa asuttiin vain talvisin, kesäksi tultiin takaisin oikeaan kotiin. Mutta jotkut lähtivät suoraan pääkaupunkiin. Reilussa kymmenessä vuodessa koko kylä oli tyhjentynyt. Kaikki oli jossain osakkeessa. - Maaltamuutto, 1970.

Olen lukenut aikaisemmin vain yhden Tammisen teoksen, Meriromaanin, ja vaikka Suomen historia ei olekaan romaani, tunnistan teoksissa jotain samaa: hellää, hieman lakonista huumoria, pienen ihmisen näkemyksiä ja kokemuksia. Suomen historian sivuilla pienet muistot kattavat Suomen etelästä pohjoiseen, kaupunkeja ja maaseutua myöten. Äänessä ovat pienet tytöt ja pojat, äidit ja isät, naapurit ja työläiset. Tarinat ovat traagisia, tragikoomisia, lempeitä, surumielisiä, kohtalokkaita. Ne luovat kuvan kansasta, joka yrittää, pelkää, uhmaa, ihailee ja ennen kaikkea ymmärtää toinen toista. On sotia, lamaa, nousua ja taas lamaa. Vanhat rakenteet ja ihanteet sortuvat, mutta uusia syntyy. Ruotsalaiset ovat ruotsalaisia ja venäläisten kanssa on tultava toimeen.

Tällainen historiankirja on mieleeni, vaikka tietysti kyseessä on ihan omanlaisensa tietokirja. Mieleeni siksi, että muistan jo lukiossa haaveilleeni siitä, että historiankirjoissa pääsisi tavallisen ihmisen ääni esille. Se, millaista elämä oli oikeasti ja mitä ihmiset oikeasti ajattelivat. Tammisen teos on kamalan pieni ja sen lukaisee parissa tunnissa. Olisi kai haastatteluista voinut koostaa laajemmankin teoksen ja sen parissa olisin viihtynyt toisenkin tovin, mutta toisaalta tällaisenakin kirja on toimiva ja jotenkin suloinen.

Blogeissa Suomen historiaa on luettu jo paljon, muun muassa näissä: Lumiomena, Kirja vieköön!, Lukuisa ja Järjellä ja tunteella. Helmetin haasteessa käytän tämän kohtaan 8: Suomen historiasta kertova kirja :)

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Fred Vargas. 2015. Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires. Gummerus 2016. Suomentanut Marja Luoma. 481 sivua. 

Olen lukenut Vargasin kaikki seitsemän komisario Adamsberg -mysteeriä, eikä ole vielä kertaakaan tuntunut siltä, että nyt riittää. Sarjan hahmot ja komisarion tiimi ovat muotoutuneet vuosien myötä ja uusimmissa teoksissa lukija jo tietää, millaisia he ovat. Vaikka hahmot ovat tuttuja ja siten heidän tapansa toimia ennalta-arvattavaa, luovat ne teoksiin omanlaisensa, lämminhenkisen ja hykerryttävän humoristisen tunnelman. Olisin todella pettynyt, ellei Retancourt olisi vankka ja luotettava, ellei Danglard muistaisi kaikkia pieniä yksityiskohtia valkoviinin suurkulutuksestaan huolimatta tai ellei Estalére muistaisi millaisena kukin juo kahvinsa.

Tämänkertaisessa mysteerissä yhdistyvät Islannin pohjoisrannikko ja Ranskan vuoden 1789 vallankumous. Vuosikymmen aikaisemmin Islantiin lähteneen retkikunnan jäsenistä yksi löytyy kuolleena ja merkit viittaavat samaan aikaan autiolle lämpimän paaden saarelle sekä Robespierreä tutkivan yhdistyksen salamyhkäisiin kokouksiin. Kun yhdistyksen jäseniä murhataan lisää, olisi luontevaa kohdistaa tutkimukset noihin omituisiin tyyppeihin, jotka pukeutuvat valkoisiin peruukkeihin ja toistavat sanatarkkaan vallankumousajan tapahtumia. Adamsbergiä kuitenkin kutittaa eikä hän voi unohtaa Islantia. Tiimin sisäisestä kyräilystä huolimatta hän lähtee matkaan ja löytää syrjäiseltä saarelta todisteita, jotka järkyttävät kaikkia.

Kuten lähes aina, Adambergin tutkimukset vievät maaseudulle. Tällä kertaa liikutaan Pariisin ulkopuolella Le Croix´n kylässä hevostalleilla, jossa lapsena toisistaan erotetut veljekset palaavat yhteen, komisario saa syödäkseen maukkaita perunaohukaisia, variksenkakka karkoittaa kyyt ja jossa suuri villisika Marc suojelee emäntäänsä. Vargasin dekkareissa herkutellaan yksinkertaisilla nautinnoilla, sympaattisilla hahmoilla ja annetaan tilaa vanhanaikaiselle taikauskolle. Paksun teoksen sivuille mahtuu luontoelämyksiä, yksinkertaisia kyläläisiä, historiallista faktaa ja fanaattisuutta sekä runsaasti makeita viinejä. Adamsberg itse luottaa sumeaan logiikkaansa ja kävelee ajatuksenpoikasensa pintaan, sillä onneksi hänellä on tiimissään niitä, jotka hoitavat järjestelmällisyyden ja tekniikan hänen puolestaan.

Näissä dekkareissa ei herkutella vauhdilla eikä takaa-ajoilla, näissä ei perehdytä ruumiinavauksiin eikä rikosteknisiin yksityiskohtiin. Vargasin teoksissa pureudutaan pikemminkin ihmismielen arvoituksiin, menneisyyden mysteereihin ja perinteiseen, pohdiskelevaan poliisityöhön ja uskon, että näistä kirjoista voisi nauttia moni sellainenkin joka ei ole tiennyt pitävänsä dekkareista.

Lisää lukukokemuksia vaikkapa Kirsin Book Clubin Sasulta, Tuijalta, Riitalta tai MarikaOksalta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Fred Vargas on lainannut taiteilijasukunimensä erään elokuvan hahmolta.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones. 2014. Englanninkielinen alkuteos Fallout. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. 419 sivua.

Luke Kanowskin äiti on elänyt mielisairaalassa aina siitä lähtien kun poika oli 5-vuotias. Laitoksesta on tullut pojalle kuin toinen koti, sillä hän vierailee siellä säännöllisesti ja vastaanottaa kärsivällisesti äitinsä henkisesti hauraan tilan. Luken puolalaissyntyinen isä erakoituu hiljalleen eikä suostu ottamaan osaa vaimonsa hoitoon. Kohtalokas törmääminen kahteen lontoolaisnuoreen, Pauliin ja Leighiin, alkuillan vesisateessa saa Luken jättämään pienen kotikaupunkinsa ja muuttamaan Lontooseen, joka on täynnä mahdollisuuksia lahjakkaalle, kirjoittamisen ja teatterin lumoissa eläneelle nuorelle.

Vuosina 1972 ja 1973 teatterimaailma elää murrosta, kun nuoret tekijät pyristelevät irti vanhoista kaavoista ja pyrkivät luomaan uutta. Paul, Leigh ja Luke ovat ja haluavat olla osa alaa, jossa mikään ei ole varmaa, jossa elanto on tiukassa ja luovuus koetuksella. Vuodet täyttyvät työnteosta, mutta osansa on myös rakkaudella. Leighin ja Luken suudelmalla pitkäksi venyneen illan päätteeksi on kauaskantoiset seuraukset, mutta ennen kuin tarina päättyy, solmitaan suhteita muihin, piehtaroidaan mustasukkaisuudessa, ystävyyden ja uskollisuuden haurailla rajoilla, kompastellaan ja kokeillaan. Kovin kevyesti naisiin suhtautunut Luke lumoutuu Ninasta, nuoresta näyttelijästä ja on valmis jättämään tämän vuoksi kaiken muun.

Luken rinnalla Ninan hahmo on romaanissa kiehtovan ristiriitainen. Hento, sääliä herättävä olento, joka päätyy alalle uralla epäonnistuneen äitinsä painostuksesta ja päätyy naimisiin vastenmielisen, vaimoaan fyysisesti ja henkisesti pahoinpitelemän tuottajan kanssa. Ninan intohimoinen ja herkkä suhde Lukeen on kaunista vastapainoa kodin ja lapsuuden painostavalle tunnelmalle, mutta onko Nina kuitenkaan valmis pelastettavaksi? Luken ystävät Paul ja Leigh ovat romaanissa merkittävissä rooleissa, mutta heidän tasapainoisuutensa ja tavallisuutensa jää näiden kahden taiteilijan varjoon, eikä heidän menneisyyttään avata samalla tavalla kuin Luken tai Ninan. Epätasapainosta huolimatta kirja on neljän nuoren kiihkeä, romanttinen, melankolinen ja paikoin hyvin koskettavakin kasvutarina.

Ehkä rakkaus oli totta on teatteria täynnä. Sitä luodaan käsikirjoituksista lähtien, rakennetaan fyysisesti, luodaan puitteet, etsitään näytteljöitä - tai Ninan tapauksessa, käydään koeluvuissa -, painitaan rahoituksen kanssa ja luodaan mainetta. Lontoo on teatteria täynnä ja romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti. Sadie Jones on itsekin käsikirjoittaja, joten tarinan sijoittuminen tuttuun maailmaan on ymmärrettävää ja hän tekee sen erittäin uskottavalla tavalla. Mutta hieman vähemmänkin olisi riittänyt minulle. Perinpohjaisuus ja yksityiskohtaisuus tekee kokonaisuudesta tukkoisen, vaikka puitteet ovat toisaalta aika hienot.

Jollei Luken ja Ninan hahmoissa olisi ollut heidän kasvuympäristöjensä selittämää säröä, ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuutta, voisi sanoa, että tällaiset luovien, intohimoisten, humaanien kaupunkilaisnuorten hahmot ja kasvukivut on nähty ennenkin. Asetelmissa oli alkuun jotain kovin tuttua, joka onneksi karisi matkan varrella eikä lopulta enää häirinnyt. Odotin kovasti, että pääsen Jonesin kirjan kimppuun, mutta jostain syystä luin sitä hirvittävän pitkään. En osaa nimetä tarkkaan mistä kompurointi johtui. Tekstissä oli jotain, mikä jätti kirjan yöpöydälle useammin kuin olisin uskonutkaan. Se ei pitänyt otteessaan ja olin aika yllättynyt, sillä Jonesin Kotiinpaluu oli mielestäni huikea teos.

Vaikkei romaani ihan my cup of tea ollutkaan, siitä on yleisesti ottaen pidetty paljon ja blogitekstejä löytyy runsaasti, esimerkiksi Katjan, Marikan ja Amman. Kuittaankin tällä Helmetin haasteen kohdan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja. 2014. Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther. Tammi 2015. Suomentanut Ilona Nykyri. 277 sivua.

En muistanut enää, miksi heitä etsin ja miten alkuperäinen kysymys kuului, etsimisen pakko oli aikoja sitten jo ottanut minussa vallan, mutta olin aavistelevinani, että jos löytäisin täältä jotain, palaisin takaisin, vaikken tiennytkään mihin, minkälaiseen kotiin, mihin perustuvaan, kieleenkö vai paikkaanko vai sukulaisuuteen.

Minun pitäisi kai pitää kunnon tauko toisen maailmansodan vainoista kertovista kirjoista, tai ylipäätään kirjoista, jotka käyvät läpi epäonnistuneiden ideologisten kokeilujen aiheuttamaa surua ja menetystä. Aihe on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ikuinen, eiväthän nämä näytä koskaan loppuvan vaikka kirjallisuuden tehtävä olisikin muistuttaa ja estää niitä tapahtumasta uudelleen. Lukijan kestävyydellä on kuitenkin rajansa. Erinomaisenkin kirjan jälkeen on hieman liian raskas olo.

Katja Petrovskaja syntyi neuvostokansalaiseksi juutalaiseen sukuun, mutta hän on kadottanut historiansa. Matkustin saksanvenäläisenä sukulaisteni juutalaiseen Varsovaan, Poleniin, Polšaan, ja oli kuin molemmat kieleni olisivat tehneet minusta miehitysvaltojen edustajan. Olin mykkyyttä vastaan taistelleen suvun vesana lähtövalmis, mutta kieletön, en hallinnut yhtäkään esivanhempieni kielistä, en puolaa, en jiddišiä, en hepreaa, en viittomakieltä, en tiennyt mitään shtetlistä, en osannut yhtään rukousta, olin aloittelija kaikilla niillä elämänaloilla, jotka sukulaiseni olivat kokeneet kutsumuksekseen. Sukulaisista kulkee paljon tarinoita, he ovat kulkeneet ympäri Eurooppaa, ovat olleet mukana lähes kaikissa tuntemissamme Euroopan käännöskohdissa ja tragedioissa, mutta jäljellä ei ole enää paljon. Kun kirjailija päättää lähteä kulkemaan heidän jäljillään, hänen on selvitettävä sukulaistensa oikeat nimet, kansallisuudet, kielet ja kaupungit, hänen on selvitettävä ne reitit joita pitkin keskitysleirien vankeja on kuljetettu ja ne tiet, joita pitkin on paettu - itään tai länteen.

Suomalaisesta näkökulmasta on käsittämätöntä, miten yhden suvun vesoja ja haaroja saattaa levitä Kiovasta tai Varsovasta Leningradiin, Wieniin, Pariisiin tai Berliiniin, aivan kuin nämä olisivat yhtä ja samaa maastoa. Ehkä näin on monille juutalaissuvuille ollutkin. Monikielinen ja kulttuurisesti rikas perhe, jonka jäsenten lempinimissä kaikuu useita kieliä. On isosetä Judas Stern, jonka teko saattoi laukaista Saksan ja Neuvostoliiton välisen vihanpidon, on isoisä Vasili, joka palasi kotiin keskitysleiriltä 41 vuoden jälkeen. Tai vaikkapa isän babuška, ehkä Esther, sillä kukaan ei ole enää varman hänen nimestään. Ja ne lukuisat kuuromykkien kouluja pyörittäneet sedät ja tädit Odessasta Krakovaan. Niin, tämä on sukutarina, mutta myös kokonaisen maanosan tarina.

Tietysti kun kyseessä on juutalainen suku, on natsiajan vainoilla valtava merkitys. Tämän suvun kohdalla vainot ulottuivat yhtä laajalle kuin suku itse. Babi Jarin rotko Kiovassa tai Gunskirchenin vangit Itävallassa - en ihan aina pysynyt kartalla enkä perässä, mutta ehkä sijainnilla ei näissä kertomuksissa ollut niinkään merkitystä. Jokaisesta kohteesta oli kirjailijan kuitenkin löydettävä jotain, joka todisti, että hänen sukulaisensa oli siellä ollut. Joskus kävi niin - useimmiten - ettei maisema paljastanut enää mitään, mutta Googlesta löytyi tiedonjyviä. Tai sitten kävi niin että ne kadunpätkät ja parvekkeet, vastapäiset leipomot tai risteykset jotka olivat joskus muodostaneet perheen lähiympäristön, olivat tuhoutuneet ja uusi kaupunki kasvanut tilalle.

Petrovskajan teos on kertomuksia, mutta samalla se on dokumentaarinen selvitys, jota muutamat valokuvat ja raportit tukevat. Kun sukua ei enää ole paljon jäljellä, muuttuvat kertomukset hieman myyttisiksi, mutta tasapaino värikkäiden hahmojen ja todellisen historian kanssa on toimiva. Kirjailijan teksti on niin ikään värikästä ja rönsyilevää, katkeaa välillä ja jatkuu taas myöhemmin. Fragmentaarisuus pakottaa lukemaan hitaasti, mutta koska sulateltavaakin on, hitaus tekee vain hyvää. Tekstiä keventää älykkään ironinen huumori, mikä on paikallaan etenkin raskaammaksi muuttuvaa loppua kohden. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddišin kielen katoamisesta. Upea, valtavirrasta erottuva teos identiteetin rakentumisesta, muistamisesta ja yhteisestä historiasta.

Myös Ulla ja Mari A. ovat lukeneet kirjan. Helmetin haasteessa sijoitan sen kohtaan 14: Valitsin kirjan takakannen perusteella (joo, joskus viime kesänä).

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen. 2008. Puhdistus. WSOY. 375 sivua.

Aliide Truu elää siskonsa kanssa, tämän varjossa. Ingel on kaikessa taitavampi ja näppärämpi, eikä ole yllätys, että Hans, johon Aliide on iskenyt silmänsä, rakastuu Ingeliin. Toisistaan huumaantunut nuoripari on Aliidelle melkein liikaa, mutta yhdessä eletään ja odotetaan, että äiti ja isä saisivat vielä palata kotiin. 1930-luvun loppu taittuu toiseksi maailmansodaksi, saksalaiset tulevat mutta eivät jäädäkseen. Pian virolaismielinen Hans joutuu metsään ja piiloon, sillä venäläiset valtaavat maan. Alkavat kuulustelut ja puhdistukset, kaikki joiden epäillään vastustavan uutta ideologiaa, viedään pois. Aliide katsoo parhaaksi löytää itselleen mies puolueorganisaation sisältä. Siten hän olisi turvassa, eikä kukaan saisi tietää totuutta.

Sen päivän aamuna Aliide oli kuitenkin tuntenut pienen toivon jyväsen: ehkä ne jättäisivät heidät rauhaan. Jos ne nyt uskoisivat, että he eivät tienneet mitään. Jos ne nyt antaisivat heidän tehdä rauhassa työnsä, hillonsa ja säilykkeensä, antaisivat heidän olla.

Vuonna 1992 yksin elävä, ikääntynyt Aliide löytää pihastaan nuoren, pahoinpidellyn ja nälkäisen naisen. Nainen piilottelee miehiltä, joiden vankina hän on ollut, alistunut kaikkeen, mitä on vaadittu. Nainen, Zara, on kasvanut kaukana Vladivostokissa ja saapunut länteen kouluttautuakseen. Hänellä on mukanaan isoäidin vanha kuva kahdesta tytöstä. Kuvasta Aliide tunnistaa itsensä ja Ingelin, siskonsa, jonka olemassaolon hän on kieltänyt itseltään. Mitä Aliiden ja Ingelin nuoruudessa tapahtui? Miksi Vladivostokissa ovat vain perheen naiset, mitä tapahtui Hansille?

Puhdistus on naisen näkökulma Viron lähihistoriaan, menneiden vuosikymmenten painostukseen ja epäluuloon. Aliiden tarina valottaa niitä valintoja, joita perheiden on täytynyt tehdä kahden erilaisen ideologian puristuksessa ja sen jälkeen, kun kommunismi sai vallan. Se on tarina hiljaisesta selviämisestä, vallan oikeuttamasta väkivallasta ja perheen hajoamisesta. Hansin oletetun katoamisen jälkeen Aliide, Ingel ja jopa pieni Linda joutuvat kuulusteluihin, jollaisia ei haluaisi edes ajatella, jollaisia ei haluaisi kenenkään kohdalle. Aliide sitoutuu petokseen, josta kärsivät hänen ainoat perheenjäsenensä. Samalla hän pysyy kuitenkin uskollisena valheelle, jonka pitäisi pelastaa Hans, mies jonka Aliide uskoo edelleen voittavan puolelleen jonain päivänä.

Zaran kohtalo puolestaan on esimerkki siitä, miten häikäilemätöntä alistaminen ja hyväksikäyttö voi olla epätasa-arvoisessa maailmassa. Lännen houkuttelema Zara ajautuu tahtomattaan osaksi orjuuttavaa seksikauppaa, eikä pakokeinoa löydy ennen kuin hänet omistava mies lähtee ajomatkalle kohti Tallinnaa, parempia markkinoita, Zara kyydissään. Tyttö pääsee pakoon ja juokseen henkensä edestä kohti isotätinsä taloa maalla, pitkän hopeapajujen reunustaman pihatien päässä. Aliide löytyy, mutta menee päiviä ennen kuin tälle selviää, kuka resuinen ja likainen tyttö onkaan. Naisten elämästä löytyy kuitenkin jotain samaa, jotain mikä saa Aliiden käyttämään asettaan ja lähettämään tytön kohti parempaa elämää.

Etkä sinä koskaan voi tietää, kuka kadulla vastaan tuleva ihminen on nähnyt ne. Ne vain katsovat, etkä sinä voi koskaan tietää, onko sinut tunnistettu. Ne nauravat keskenään ja katsovat sinuun päin, etkä sinä voi tietää, puhuvatko ne sinusta.

Puhdistus sai valtavasti huomioita ja lukijoita, kun se ilmestyi vuonna 2008, olihan teos tullut tunnetuksi jo teatterissa ja voitti sitten Finlandia-palkinnonkin. Eikä ihme. Puhdistus on romaani, jossa historia herää henkiin koskettavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Viron valtion traagiset tapahtumat koskettivat yksittäisiä ihmisiä. Se pohtii väkivallan lisäksi nationalismia ja sen eri puolia; millainen isänmaallisuus on hyväksyttävää, millainen ei? Vaikka vuodet ja vuosikymmenet kuluvat,  vielä vuonna 1992 Aliide tuntee, miten aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, korsut romahtaneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat.

Aliiden ja Zaran tarinat ovat raastavia lukea. Elämää varjostaa jatkuva pelko, paljastuminen ja väkivalta niin että naisten kokema fyysinen ja psyykkinen tuska tuntuu lukijankin kainaloissa. Silti onkin ihme, että Oksasen tekstistä huokuu samaan aikaan jonkinlainen viileys. Ehkä sen saa aikaan  tekstin tietynlainen suoraviivaisuus ja uskottavuus. Oksanen on värittänyt tarinan kiehtovilla maalaiselämän yksityiskohdilla. Ingelin ja Aliiden jatkuva pilkkominen, keittäminen ja säilöminen tuovat piparmintun, sipulin ja omenakompotin tuoksuja omaan olohuoneeseen saakka. Rehellistä ja eleettömyydessään aitoja ovat myös maalaisluonto, pajut, koivut, metsä - jopa poskella kiusaavat likaiset kärpäset. Itse tarina jättää lukijalle muutamia mystisiä aukkoja, joita paikkaillaan lopuksi sosialistisen organisaation salaisilla selonteoilla, raporteilla, jotka paljastavat päähenkilöistä seikkoja joita ainakaan minä en tekstiä lukiessani osannut odottaa. Romaani on hyvin täyteläinen sekä tapahtumiltaan, tunteiltaan että kieleltään.

Puhdistusta on luettu valtavasti. Kattava lista postauksista löytyy vaikkapa blogista Anna minun lukea enemmän.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson. 2008. Norjankielinen alkuteos Jeg forbanner tidens elv. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011. 218 sivua.

37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.

Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.

Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?

Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.

Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.