Mitä luin vuonna 2020

Vuoden vaihtuminen tarkoittaa katsausta menneeseen myös blogin puolella. Vaikka vuosi 2020 oli monelle ja monella tapaa hyvinkin poikkeuksellinen, minun lukemisissani koronavuosi ei näy. En ole lukenut enemmän, vaikka olen ollut kotona hieman enemmän. Eivätkä lukutottumukseni ole muutenkaan merkittävällä tavalla muuttuneet.

Luin vuoden aikana yhteensä 78 teosta. Näistä peräti 54 on naisten kirjoittamia, mikä ei sinänsä ole yllätys. Jokunen vuosi sitten keskityin siihen, että lukisin enemmän naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, mutta nyt näyttää siltä, että siitä on tullut seikka jota ei tarvitse enää suunnitella. Myöskin eniten lukemieni kirjailijoiden joukossa on vain yksi mies, JP Koskinen, kahdella teoksella. Hänen lisäkseen luin eniten Maja Lunden (ilmastokvartetin kolme osaa), Elly Griffithsin (3 dekkaria), Louise Pennyn (2 dekkaria) ja Camilla Greben (2 dekkaria) teoksia.

Dekkareita olen aina lukenut paljon ja määrää lisää niiden sarjamaisuus. Vaikka useimpia pystyisi lukemaan itsenäisinä teoksina ja vaikka dekkaritarjonta on päätähuimaava, päädyn usein lukemaan lisää sarjoja, joihin olen ihastunut. Siksipä listalla komeilevat Penny ja Griffiths, kuten aikaisempinakin vuosina. Uutena dekkaristina otin avosylin vastaan Camilla Greben.

Minulle arjesta poikkeavaa luettavaa ovat sarjakuvateokset, säeromaanit, kuvakirjat, elämäkerrat, kokoelmat ja tietokirjat. Niitäkin onneksi mahtui vuoteen, esimerkiksi nämä: Sarah Crossanin Yksi, Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi, Sisaret 1918, Rajatut sekä Eeva ja Harmaakaapu. Kaksi viimeksi mainittua ovat ystävieni kirjoittamia. Olenkin hirmu ylpeä siitä, että lähipiiriini lukeutuu lahjakkaita kirjailijoita, jotka omalta osaltaan laajentavat lukumakuani.

Lukemistoani laajentaa myös lukupiiri, jonka kanssa kokoonnumme noin kuuden viikon välein. Ilman lukupiiriä tuskin olisin tarttunut muun muassa Herman Kochiin tai Antti Tuuriin. Ehdottomasti yksi antoisimmista asioista viime vuosina on (bloggaamisen lisäksi) ollut lukuhaasteisiin osallistuminen. Niidenkin ansiosta maailmankuvani laajenee ja opin lukemaan muutakin kuin peruskaunoa tai dekkareita. Vuonna 2020 luin muun muassa scifi-kirjallisuutta, keräsin uusia maita (Meksiko, Uganda, Libya, Mongolia) ja perehdyin eri aikakausia kuvaavaan kirjallisuuteen. Haasteista lisää blogin välilehdillä.

Eniten luin kesäkuussa, kuten aikaisempinakin vuosina. Kesäloman alku on nimittäin usein omaa aikaani ennen kuin puoliso aloittaa omansa heinäkuussa. Kesäkuuta vauhdittavat myös dekkariviikko sekä heinäkuun naistenviikkoon valmistautuminen. Vähiten kirjoja luin toukokuussa, joka taitaa olla monelle muullekin opettajalle kiireinen kuukausi. Vuosi 2020 yllätti näin jälkikäteen tilastoja katsoessani siinä, että luin yllättävän paljon käännöskirjallisuutta. Kotimaisia, suomenkielellä julkaistuja teoksia luin vain 23 kappaletta. Paksuin lukemani kirja oli Nix, vähiten sivuja oli Neiti Branderista kertovassa sarjakuvaromaanissa. Yhteensä luin 24165 sivua kirjallisuutta!

Mitkä sitten olivat vuoden parhaat teokset? Goodreadsin tilastojen mukaan annoin täydet 5 tähteä poikkeuksellisen monelle kirjalle, tässä parhaista parhaat: Maja Lunden Mehiläisten historia, Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis, Édouard Louisin Ei enää Eddy, Colson Whiteheadin Nickelin pojat, Suvi Vaarlan Westend, Tiina Laitila Kälvemarkin H2O, Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija, Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa.

Pettymyksiäkin kirjaisaan vuoteen tietysti mahtuu. Muutaman teoksen jätin kesken, nämä luin loppuun saakka, mutta jotain jäi puuttumaan: Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kanssa, Kate Atkinsonin Liian kirkas taivas (rakastin ennen Jackson Brodie -sarjaa) ja Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree. Pettymys oli myös se, ettei kirjamessuille päässyt livenä, mutta yllätyin positiivisesti siitä, miten paljon ja miten innokkaasti seurasin haastatteluita ja keskusteluja netin välityksellä. Kirjamessuviikonloppu oli kuin olikin ihana!

Uudelta alkavalta vuodelta odotan tietysti kivoja haasteita, joista paria olen jo katsellut, sekä tietysti livenä toteutettavia kirja-alan tapahtumia! Kirjarikasta vuotta 2021!

Kari Hotakainen: Tarina

Kari Hotakainen 2020. Siltala. 268 s. Kirja on kaverilta lainassa. Kuva kustantajan.

Vanhastaan kirjallisuus ja suullinen kerronta ovat olleet tapa kertoa tarinoita, ja ovat sitä edelleen, mutta tarinoita luodaan muutenkin ja muuallakin. Kerromme jatkuvasti tarinaa siitä, mistä olemme tai mistä kansamme on lähtöisin, mietimme tarkkaan mitä kirjoitamme työhakemukseen ja millaisen päivän kuvaamme Instaan. Media ja some ovat tietysti täynnä tarinoita, joilla ei ole välttämättä todellisuuden kanssa mitään yhteistä.

Hotakainen vie tarinan merkityksen vielä pidemmälle. Luomalla tarpeeksi mielenkiintoisen tarinan itsestään saa mahdollisuuden nousta parempiin piireihin, saa asunnon arvostetulta alueelta. Näitä hakemuksia, eli tarinoita, edeltää kuitenkin yhteiskunnallinen muutos, jossa maaseutu on autioitettu kokonaan ja ihmiset ovat muuttaneet Kaupunkiin. Kaupunki ei meinaa kestää muuttovirtaa eikä asuntoja riitä kaikille. Osa muuttajista asuu parakeissa, osa hylätyissä kauppakeskuksissa, osa pienissä vuokra-asunnoissa. Töitäkään ei ole kaikille, koulutuksen merkitys on laskenut, mutta mielikuvien ja sanan voima on edelleen vahva. 

Hotakaisen lakoninen tyyli pääsee parhaiten esiin hahmojen - hakijoiden - kirjoittamissa tarinoissa itsestään. On välinpitämättömyyttä, taparikollisuutta, masennusta ja tyytymättömyyttä, mutta miksipä ei olisi. Muutos on ollut liian nopeaa. Politiikka on mielikuvia ja vilppiä, vahvoja puheita ja itsepetosta. Media määrittelee ja luokittelee niin ihmiset kuin alueetkin. Tarinan maailma on tavallaan hyvin tuttu ja lähellä meitä, jopa mahdollinen. Se lähentelee hullua tositeeveetä, dystopian kaltaista eloonjäämiselokuvaa ja satiirista näkemystä siitä, mihin olemme menossa.

Romaanin tunnelma onkin paikoin suorastaan vihainen. Sitä voimistavat kirjailijan pitkät virkkeet, jotka vimmaisesti listaavat muutosta, epäkohtia tai ominaisuuksia. Varsinkin kirjan alku meinasi uuvuttaa tiiviillä ja seikkaperäisellä selonteolla siitä, miten Tarinan yhteiskunta oli muuttunut. Tekstiä olisi ehkä pitänyt nautiskella pienissä paloissa, mutta kerronnan vimmaisuus ei antanut sille lupaa. Yhteiskunnan nopea muutostahti ja sen vinoutuneisuus olivat siirtyneet taitavasti kirjan sivuille ja lauseisiin, ja niinpä lukemisestakin tuli liian nopeaa.

Tarinassa on paljon herkullisia ykstyiskohtia, kuten muutama hakemuksen kirjoittaja, nimensä muuttanut julkkishahmo, presidentin hermot tai vaikkapa metsänlaidasta Virkistysalueelle leviävät eläimet. Sitten oli valitettavasti myös yksityiskohtia joista en saanut tarpeeksi irti, jotka tuntuivat irrallisilta ja turhilta kokonaisuuden kannalta. Takakannessa luonnehditaan Hotakaisen tyyliä pitelemättömäksi, ja sen kyllä alleviivaan. Tähän romaaniin hän on saanut suoltaa paljon kaikkea sellaista, mikä nykymaailmassa inhottaa, ärsyttää ja huolestuttaa, ja vaikkei Tarina mielestäni ole Hotakaisen tuotannon parhaasta päästä, olen huolenaiheista ihan samaa mieltä. 

Kirsin Book Clubissa ja Amman kirjablogissa myös ajatuksia Tarinasta. Kiitos kirjasta Taunolle ja Elinalle!

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Jhumpa Lahiri 2018. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo. Suomentanut Helinä Kangas. Tammi 2020. 148 s. Lainasin kirjastosta. 

Lahirin aikaisemmat teokset Tämä siunattu koti, Kaima, Tuore maa ja Tulvaniitty tekivät minuun suuren vaikutuksen ja uskallan sanoa, että ne muovasivat lukemistoani ja tietysti sitä kautta maailmankuvaani. Lahirin sukujuuret ovat Intian Bengalissa, mutta hän on kasvanut Yhdysvalloissa. Maahanmuuttajaperheen ja nuoren naisen kokemuksia ruotivat teokset ovat olleet avartavaa lukemista. Missä milloinkin on kuitenkin hyvin erilainen ja olen siitä hieman hämmentynyt.

Italiaan vuonna 2013 muuttanut Lahiri on opiskellut rakastamansa kielen ja kirjoittaa nyt ensimmäistä kertaa italiaksi. Samalla kerronta on muuttunut ilmavammaksi ja terävämmäksi. Sivuja on vähän ja ne on täytetty väljästi. Poissa ovat bengalilaiset mausteet, esiäitien arvomaailma ja uuden maailman konfliktit. Kuin lukisin ihan eri kirjailijan teosta!

Nimensä mukaan romaani koostuu katkelmista mistä milloinkin. Omaa elämäänsä pohtiva nimetön päähenkilö on milloin kotonaan, kahvilassa, kadulla, piazzalla, milloin illallisella tai yksikseen. Näistä tuokiokuvista koostuvat romaanin pienet luvut. Niitä yhdistää arkinen toiminta, arkiset havainnot ja usein toistuvat kontaktit. Tunnelmaltaan luvut ovat hieman melankolisia, sillä päähenkilö kokee olevansa melko yksinäinen. Välillä hän pohtii suhdetta vanhempiinsa ja sitä, mitä he ovat hänelle jättäneet, miten hänen elämänsä eroaa heidän elämästään ja arvoistaan. Mukana - ainakin ajatuksissa - on myös mies, ystävä, mahdollinen rakastaja.

Sillä loppujen lopuksi ympäristöllä ei ole mitään merkitystä: tilalla, valolla, seinillä. Ei ole väliä, olenko aurinkoisen vai sateisen taivaan alla, vai kesällä kirkkaassa vedessä. Junassa vai autossa, lentokoneessa pilvien keskellä, jotka ovat hajallaan kuin meduusaparvi. En pysy paikoillani vaan olen alituisessa liikkeessä, odottamassa perillepääsyä, palaamista, pois lähtemistä.

Pienistä katkelmista piirtyy herkkä kokonaisuus ja kuva minäkertojan elämästä. Liike on tärkeää, kertoja on jatkuvasti siirtymässä paikasta toiseen, mutta kiire hänellä ei kuitenkaan ole. Kotona on askeettisempaa. Kotikortteleissa on paljon toisteisuutta ja tuttuja kasvoja, ja muuallakin voi törmätä ystävällisiin ihmisiin ja mielekkäisiin yksityiskohtiin. Kirjoitin muutama vuosi sitten Lahirin tekstistä  (Tuore maa) näin: Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa.

Jotain samaa löysin tästä uudestakin romaanista: rauhallisuutta, pinnanalaista liikettä ja arjen valintoja. Miniromaania oli mukava lukea, mutta en silti pysty nostamaan sitä Lahirin aikaisemman tuotannon tasolle. Ihailtavaa on kuitenkin sekä se, että hän on rohkeasti kirjoittanut hyvin erilaisen romaanin että se, että hän on kirjoittanut sen vieraalla kielellä. Ja tietysti ymmärrän uudistumistarpeen, onhan sekin liikettä.

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön!

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebe 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Dvalan. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2019. 589 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

18-vuotiaan Samuelin elämä on ollut haastavaa, eikä vähiten hänen yksinhuoltajaäitinsä Pernillan mielestä. Nuorukainen on ajautunut huonoon seuraan, ja kun Pernilla löytää hänen repustaan pieniä jauhopusseja, poika joutuu karmivalle pakomatkalle. Samaan aikaan poliisit saavat tietää nuorten miesten ruumiista, joita ajautuu eteläisen Ruotsin rannikolle. Onko Samuelin pelkäämä Igor murhien takana ja mitä ihmettä tapahtuu sosiaalisessa mediassa?

Rikostutkija Manfredin pieni tytär joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa perheen elämän totaalisesti. Sairaalasängyn vieressä päivystävä vaimo löytää tukea ja turvaa blogeista ja Facebookista, kun taas Manfred yrittää surunsa keskellä selvittää, mihin Samuel on kadonnut. Pysyäkseen Igorilta piilossa Samuel on ottanut vastaan työpaikan kauniilta saarelta samanikäisen Joonaksen hoitajana. Samuelilla on taka-ajatuksensa, vaikka sairaan pojan kaunis äiti Rakel saakin pään pyörälle. Mutta miksi Rakelilla on ollut jo useampi apulainen? Onko Joonas oikeasti niin vihannes kuin Samuelin annetaan ymmärtää?

Greben jännärissä ei alkuun ollut sellaista intensiteettiä kuin mitä odotin Lemmikin jälkeen. Vähitellen kerronta kuitenkin kiihtyy ja kuvio muuttuu mielenkiintoiseksi. Lukija on askeleen Samuelia, tämän äitiä ja poliisia edellä, mutta saa silti yllättyä. Tarina muuttuu vähitellen myös melko karmivaksi, vaikkei se varsinainen trilleri olekaan. Huumekiemurainen alku väistyy psykologisen painajaisen tieltä helteisessä kalastajakylässä.

Grebe jatkaa osin samoilla poliiseilla kuin Lemmikissä. Tällä kertaa päähenkilönä heistä on Manfred, jonka oma suru vie voimia, mutta linkittyy jännittävällä tavalla kyseiseen murhatutkintaan. Vanhemmuutta ja jatkuvaa syyllisyyttä pohtii tahollaan myös Samuelin äiti, jonka on aika irtautua dominoivasta kirkosta ja isänsä opeista. Vanhemmuutta ja hoivaviettiä on kirjassa monenlaista: sairasta ja huomiohakuista, sinnikästä ja epäitsekästä.

Tiivistyvään tunnelmaan sopii loistavasti helteinen kesä, ja nykyaikaan tarinan ankkuroivat sosiaalisen median rooli ja kännykkäriippuvuus. En tiedä, onko Grebellä tarkoitus myllertää jokaisen poliisin yksityiselämää vuorollaan, mutta ainakin Malin ja Manfred ovat nyt saaneet osansa. Poliisit ovat mielestäni hyvin rakennettuja hahmoja, mikä siis tarkoittaa sitä, että liioilta stereotypioilta on vältytty, eikä heissä oikeastaan ärsytä mikään. Samuelin hahmo keskittymisongelmista ja impulsiivisuudesta kärsivänä nuorena on samoin uskottava ja todellisen oloinen. Eikä sovi unohtaa Pernillaa, joka kipuilee oman uskonnollisuutensa kanssa, ja jonka oma nuoruus on ollut haastava sekin.

Nyt alkaa tuntua siltä, että hahmoilla oli jos jonkinlaisia oman elämän epäkohtia ja koukeroita - oliko niitä jopa liikaa? Ehkä ei kuitenkaan, sillä lukiessa en näin ajatellut. Nyt tuntuu, että isojakin asioita jää kertomatta, mutta Grebe on tarinankertojana hyvä. Minkäänlaista ähkyä en tuntenut, joten vaikka  kaikki se runsaus hieman ihmetyttääkin, osaset olivat hienosti tasapainossa. Lue myös mitä mieltä teoksesta ovat Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kulttuuri kukoistaa.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Risto Isomäki 2020. Into. 418 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viidentoista vuoden takaisen Sarasvatin hiekkaa -teoksen teemat saavat jatkoa Isomäen tuoreessa jännitysromaanissa, kun tarina vie kaukaisille merialueille, Indus-joen lämpimään suistoon ja Pohjois-Amerikan hyiselle itärannikolle. Teos kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 6676 eKr. ja meidän ajastamme nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Epilogi sen sijaan sijoittuu reilun neljän tuhannen vuoden päähän. 

Isomäki kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa leikittelevänsä ajatuksella meri-ihmisistä, merenneitomytologialla ja ihmisen menneisyyden vaihtoehtoisella historialla. Itse asiassa Isomäki on tämän aiheen kanssa ihan tosissaan ja perustaa ajatuksensa melko varman tuntuiseen eteläafrikkalaiseen tutkimustietoon - tästä lisää kirjan jälkisanoissa. Vedenpaisumuksen lapsissa rannikolla asuva Manno Ann tapaa viehättävän merinaisen, Ishin, vanhojen ihmisten tarinoissa esiintyvän hahmon, jonka ihmismäisyys hämmästyttää.

Ish liikkuu vedessä kuin kala, mutta näyttää ja kuulostaa ihmiseltä. Manno Annin ja Ishin kohtalot kietoutuvat yhteen, kun valtava tsunami iskee päin Aasian rannikoita ja tuhoaa ison osan siihenastisesta ihmisten rakentamasta kulttuurista. Rakastavaiset lähtevät merimatkalle, jonka aikana Manno Ann tutustuu meri-ihmisten elämään, näiden symbioosiin muiden isojen merinisäkkäiden kanssa, ja joka vie heidät kohti länttä. Näin Isomäki punoo yhteen muinaiset tarinat vedenpaisumuksista ja idästä saapuneista seitsemästä viisaasta, jotka levittivät uusia tekniikoita Lähi-idän alueille.

Vuonna 2066 tapahtuu pohjoisilla jääalueilla se, mitä pelkäämme parhaillaan. Grönlannin jäät lähtevät sulamisvesien myötä liikkeelle ja laittavat alulle nopean ilmastonmuutoksen, joka tuhoaa ihmiskunnan. Tämäkin skenaario pohjautuu vankkaan tutkimustietoon ilmaston lämpenemisen seurauksista. Osin myös Suomen puolelle sijoittuvat tapahtumat nivovat yhteen lähitulevaisuuden dystopian ja keskisen Suomen geologiset yksityiskohdat. Onko mahdollista, että jääkauden aikana Suomessa on tapahtunut jotain sellaista, mikä voisi toistua Grönlannissa ihan pian?

Pohjois-Amerikan rannikolle suuntaava retkikunta hyödyntää maailmaa pelastaessaan ydinvoimatekniikkaa, eikä se ollut ainoa tekninen teema joka minulla meni välillä hieman yli hilseen. Muuten erittäin vetävä ja mielenkiintoinen lukukokemus takelteli teknisten yksityiskohtien kanssa, mutta joku toisenlainen lukija saattaa niistä saada paljonkin irti. Joskus - tai aika usein - olen kritisoinut huvittuneena Isomäen kömpelöä tapaa kuvailla ihmissuhteita tai jopa hahmojen tapaa kommunikoida keskenään. Tässä romaanissa kömpelöyttä oli huomattavasti vähemmän, ja vaikka hahmot ovat hieman kärjistettyjä tai pelkistettyjä, heidän parissaan viihtyi hyvin.

Minulle tämän teoksen parasta antia oli merinaisen ja ihmisen yhteinen tarina, spekulaatio ihmisen taipumuksista ja sen seurauksilla. Kuten yleensä, Isomäen teemat ovat huippukiinnostavia ja ihailen hänen kykyään yhdistää tiedettä, historiallisia löydöksiä ja mytologiaa toisiinsa. Mytologia herää eloon ja saa päälleen uskottavan selityksen, sillä kirjailija ei pelkästään yhdistä aineistoja toisiinsa, vaan tosissaan pyrkii luomaan uusia teorioita. Mielenkiintoisia sellaisia oli runsaasti myös hänen parin vuoden takaisessa teoksessaan Viiden meren kansa.

Vedenpaisumuksen lapset myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Elly Griffiths 2016. Englanninkielinen alkuteos The Woman in Blue. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2020. 362 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Uskomatonta - jo kahdeksas Ruth Galloway -sarjan teos! Elly Griffithsin arkeologiaa, murhatutkimuksia ja ihmissuhdekuvioita yhdistelevät dekkarit ovat olleet tasalaatuisen hyviä alusta alkaen, ja ainakin minä odotan jatkoa edelleen. Onneksi tämäkin teos päättyi hetkeen, jonka jälkeen sarjaa on vaan pakko jatkaa. Kävin juuri vakoilemassa kirjailijan nettisivuja, ja luvassa on ainakin neljä osaa lisää (huh!), kunhan ne suomennetaan. Päähenkilö Ruth Gallowayn lisäksi suomentajakin - Anna Kangasmaa - on arkeologiaan hyvin perehtynyt!

Tällä kertaa Norfolkin karulla rannikolla perehdytään ikivanhan pyhiinvaelluskohteen historiaan, kun kirkon järjestämälle kurssille osallistuva naispappi saa vihamielisiä kirjeitä. Pappi on Ruthin vanha opiskeluaikainen ystävä, ja Ruth vie kirjeet rikoskomisario Harry Nelsonille. Samaan aikaan hautausmaan kupeesta löytyy kuollut nuori nainen. Miksi nainen on niin kovasti samannäköinen kuin Nelsonin vaimo, ja miksi muitakin samannäköisiä vainotaan? 

Tapaus liittyy myyttiin Neitsyt Marian rintamaidosta ja reliikkeihin, mutta ennen kaikkea pienen lapsen kokemaan läheisyyteen ja kateuteen. Nelson tapaa tutkimuksissaan kirkkoherran, jonka nuorena kuollut äiti oli jopa sadan lapsen rakastama sijaisäiti. Ruth päätyy yllätyksekseen viettämään railakasta pubi-iltaa pappien seurassa. Niin murhatutkinnan kuin uskonnollisten tapahtumienkin keskiössä on tietysti myös Cathbad, molempien läheinen ystävä, druidi. Vihamielisten kirjeiden kirjoittaja löytyy lähempää kuin arvaisi.

Ruthin panos arkeologina on tässä teoksessa vähäisempi kuin aiemmin, mutta hänen ja Nelsonin välisen suhteen kiemurat eivät ole lainkaan vähäiset. Pääseekö Ruth lapsensa isää lähemmäksi, vai haluaako hän edes sitä? Mikä on tilanne Nelsonin kotona sen jälkeen kun eräs tämän alaisista on rientänyt ritarillisesti hänen vaimonsa avuksi? Ruthin ja Nelsonin välinen suhde koukuttaa lukijaa, eikä lopputulos - jos sellaiseen koskaan päästään - ole mitenkään ennustettavissa.

Vaikka itse rikokset ja niihin liittyvät tutkimukset jäivät tässä teoksessa varsin tylsiksi, työkiireiden keskellä oli ihana uppoutua tuttuihin maisemiin ja rakastettaviin hahmoihin pariksi päiväksi. Norfolkin marskimaan ja loputtomien vesisateiden sijaan maisemassa oli tällä kertaa vanhoja kirkkoja, luostari, ikiaikaisia raunioita, hautausmaita, neitsytpatsaita ja uskonnollinen kulkue. Historian havinaa ja kiehtovia yksityiskohtia, kuten aina. Uskonnollisen miljöön ja uskonnollisten tapahtumien keskellä on monenkin pohdittava suhdettaan uskontoon ja vanhoihin tapoihin. 

Yhdeksäs osa Maan alla ilmestyy suomeksi jo ensi keväänä. Siniviittainen nainen on luettu myös näissä blogeissa: Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Jonnan Lukunurkkaus.

C. J. Tudor: Paluu pimeästä

C. J. Tudor 2019. Englanninkielinen alkuteos The Taking of Annie Thorne. Suomentanut Laura Beck. WSOY. 432 s. Lainasin kirjastosta.

---joskus elämässä on jotain väistämätöntä, jokin suunta jota on vaikea muuttaa. Se kaikki alkoi sieltä, luolasta. Ja näyttää siltä kuin kaikki päättyisikin sinne.

Joe Thorne palaa vuosikymmenien jälkeen takaisin Arnhillin pikkukaupunkiin, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Kuten moni muukin, hän ei uskonut enää koskaan tarvetta palata, mutta siellä hän on taas, uudessa opettajan virassaan. Ennen kaivostoiminnasta elantonsa saanut kaupunki ei ole enää entisensä, vaikka mikään ei olekaan muuttunut. Aikoinaan 15-vuotiaita houkutellut luolasto on osin vielä olemassa. Maan syvyydessä tapahtui jotain, mikä sai Joen nuoren elämän raiteiltaan. Onko Arnhillissa tapahtunut taas jotain, minkä olisi parempi pysyä maan alla?

Joe rakasti pikkusiskoaan Annieta kovasti, kunnes tämä muuttui, ja perheen alamäki alkoi. Kun Joe muuttaa takaisin Arnhilliin, hän vuokraa talon, jossa vain vähän aikaa sitten eräs äiti on syyllistynyt karmeaan tekoon, surmannut väkivaltaisesti poikansa. Oliko äiti todistanut jotain samankaltaista, jota Joe näki tapahtuvan siskolleen? Vaikkei Joe siitä piittaakaan, talossa on selkäpiitä karmiva tunnelma, kylmyys ja putkistossa ritisevät äänet.

Haluaisin nautaa kaiken mielipuolisuudelle, nauraa kunnes huudan. Koko juttu on kuin hirveää, makaaberia unta. Ja silti tiedän syvällä sisimmässäni että tämä on armotonta totta. Hereillä nähtävä painajaisuni joka alkoi kaksikymmentä viisi vuotta sitten.

Joella on raskaan menneisyytensä lisäksi myös mittavat pelivelat, joita hän yrittää paeta. Vaikuttaa siltä, ettei kukaan toivota häntä Arnhilliin takaisin - päinvastoin. Mikä siis onkaan hänen todellinen syynsä palata, ja mikä rooli rasittavalla Hurstin suvulla on hänen ystävänsä Chrisin kuolemassa, koulukiusaamisessa tai Joen menneisyydessä ylipäätään? Vähitellen selviää, muistaako Joe edes kaikkea mitä 25 vuotta sitten oikeasti tapahtui ja voiko hän luottaa ihmisiin jotka olivat hänelle aikoinaan tärkeitä.

Paluu pimeästä on lukupiirimme tämänkertainen kirja. Tudorin esikoisteos, Liitu-ukko, oli maailmanmenestys, jonka ostin pari vuotta sitten puolisolleni lahjaksi, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea sitä itse. Enkä nyt kyllä tiedä, saako Paluu pimeästä minua lukemaankaan sitä. En nimittäin ihastunut tähän jännäriin - tavallaan ihan vetävää ja jännittävääkin luettavaa, mutta jotain kömpelöä siinä oli. Päähenkilön sarkastinen asenne oli kulunutta ja toisteista, enkä ihan ymmärtänyt kaikkien asianomaisten roolia tapahtumissa. Jos juoni olisi keskittynyt selkeämmin menneisyyteen ja sen ratkomiseen, antaisin kirjalle paremmat pisteet. Joen nykyisyyden solmut olivat kuitenkin ylimääräiseltä tuntuva rasite (hänelle itselleen tietysti, mutta myös lukijalle) ja erään kanslistinkin olisin yliviivannut käsikirjoituksesta. Lopussa lukija kohtaa yllätyksen, mikä piristää ja saa lukemaan lopun reippaampaan tahtiin, mutta parempiakin on nähty.

Lisää näissä blogeissa: Luetut, Kirjoihin kadonnut ja Kirjakaapin kummitus.

Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunde 2019. Norjankielinen alkuteos Przewalskis hest. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064. 

Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.

Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.

Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.

Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.

Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy. 

Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Yaa Gyasi 2020. Englanninkielinen alkuteos Transcendent Kingdom. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2020. 274 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maa ja taivas on tarina ghanalaistaustaisesta tytöstä Giftystä, hänen veljensä huumeriippuvuudesta, äidin masennuksesta, isän poissaolosta, tieteen tekemisestä ja uskosta Jumalaan. Gifty on syntynyt Alabamassa, mutta hänen vanhempansa lähtivät Ghanasta kun isoveli Nana oli pieni. Äiti tekee lujasti töitä juurruttaakseen perheensä maahan ja kirkkoon, jossa mustat ovat vähemmistö. Isä ei pitkään jaksa, lähtee takaisin kotimaahan, eikä yhteys säily.

Kirkolla ja uskolla on merkittävä rooli Giftyn elämässä. Tyttö kirjoittaa päiväkirjaa Jumalalle, mutta kun Nanan huumeriippuvuus karkaa käsistä, suhde Jumalaan alkaa rakoilla. Uskon tilalle nousevat epäluulo ja tiedonjano, vastausten etsiminen. Gifty joutuu kantamaan vastuuta liian pienestä pitäen, hän seuraa vierestä kun äiti hautautuu viikkokausiksi sänkyyn, huolehtii talosta ja itsestään. Syrjäänvetäytyväksi kasvava nuori nainen löytää neurotieteet ja alkaa tehdä tutkimusta, jossa hiiret auttavat häntä pääsemään lähemmäksi veljen riippuvuutta ja äidin surua. Tiede ja tutkijan työ on myös tapa käsitellä omia menetyksiä, eikä loppujen lopuksi uskokaan katoa ihan kokonaan.

Ennen näin maailman Jumalan muodostavan linssin lävitse, ja kun se linssi sameni, käännyin tieteen puoleen. Molemmista tuli minulle arvokas tapa nähdä, mutta molemmat ovat lopulta pettäneet siinä mielessä, että ne eivät ole tavoittaneet omia päämääriään: kirkastaa, luoda merkitystä. --- Kysymyksistä tulee arvauksia, joista tulee filosofisia ajatusia siitä, miten jonkin ehkä mahdollisesti pitäisi olla.

Yaa Gyasin toinen romaani on vahva teos, eikä ihan helpoimmasta päästä. Gyasi käsittelee teemojaan tavalla, joka pitää lukijan älyllisesti hereillä. Ainakin minulle lukeminen oli suorastaan älyllisesti piristävää. Kirjailija osoittaa, ettei uskon ja tieteen rinnakkaisuus ole mahdottomuus. Giftyn kasvutarina on tavallaan sydäntäraastava, mutta vaikka tyttö itse on tarinansa kertoja, romaani ei sorru sentimentaalisuuteen. Riippuvuuden ja masennuksen vierestä seuraaminen on kuvattu tavalla, joka pitää lukijan katseluetäisyydellä, ei päästä liian lähelle. Tai ehkä se riippuu lukijasta - minun oli helpompi samaistua Giftyn tieteelliseen otteeseen ja pitää itseni hieman etäällä.

Ja se, että kirkossani supateltiin vähättelevästi "heikäläisistä", oli minulle niin syvä ja niin kätketty hengellinen haava, että sen löytäminen ja käsittely on kestänyt vuosia. En tiennyt, miten olisin ratkaissut ristiriidan. Kun äiti ja minä teimme rukouspyynnön Nanan puolesta, rukoiliko seurakunta oikeasti?

Maa ja taivas on tietysti myös kuvaus maahanmuuttajuudesta ja tummaihoisen naisen kokemuksista. Minun lukukokemuksessani nämä jäivät kuitenkin edellä mainitsemieni teemojen alle, mutta maahanmuuttajuus ja rotu kulkevat tietysti mukana läpi kasvuvuosien, suhteessa seurakuntaan, äidin työhön, isän lähtöön, yhteisön suhteessa Nanan huumeriippuvuuteen ja kuolemaan, samoin kuin Giftyn menestyksessä tiedeyhteisössä. Mahdollisuudet ovat olemassa, mutta se ei tarkoita että maailma olisi tasa-arvoinen tai ennakkoluuloton.

Romaanista lisää näistä blogeista: Reader, why did I marry him? ja Kirjaluotsi. Lue myös Gyasin upea esikoisteos Matkalla kotiin.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Johanna Vuoksenmaa 2020. Otava. 320 s. Sain lainaksi kaverilta. Kuva kustantajan.

Vuoksenmaan esikoisromaani sijoittuu Hämeenlinnaan, kevääseen 1977. Suomessa on sähkölakko, ja kaupunki joutuu säännöstelemään sähkönjakelua. Pauliinan isä Esa on yksi työntekijöistä, jotka jakavat päivien tunnit valoisiin ja pimeisiin. Kevät on muutosten aikaa, Pauliina keikkuu nuoruuden kynnyksellä, aikuisten väliset suhteet rakoilevat, kuolema koskettaa läheltä ja salaisuuksia paljastuu.

Romaanin kertojat ovat tytär ja isä, mutta yllättäen myös pimeys itse, tai jokin joka tarkkailee kaupunkia ylhäältä käsin. 12-vuotiaan Pauliinan keväässä kutkuttaa ihastuminen ja seksuaalisuuden ensikosketukset, mutta viattomana hän ei vielä ymmärrä kaikkia merkkejä. Suhde isään ja mammaan on vielä hyvin lapsekas, kun taas isoveljensä ystävän Jyrkin kanssa tyttö olisi valmis vaikka mihin. Uutta kevääseen tuo tulleessaan myös uusi ystävä Liisa ja tämän perheen normaalista poikkeavat tavat. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ei Liisan kotona kuten ei myöskään isän ja äidin välillä.

Lapsen näkökulma perheessä, ihmisissä ja tunteissa tapahtuviin muutoksiin on kivalla tavalla viaton ja vastaanottavainen, vaikka raskaita muutoksia ovatkin. Välillä tuntuu, että kirjailija lataa kevääseen hieman liikaakin, mutta toisaalta tapahtumat pitävät lukijan otteessaan. Tunnelma voisi olla raskas, ellei kevät toisi siihen toiveikkuutta. Surusta ja kaikesta uudesta huolimatta kosketukset, suudelmat, rohkeat siveltimenvedot ja isoäidin halaus tekevät romaanista lämpimän.

Paljon on ladattu myös ajankuvaan. Tarinan sijoittuminen vuoteen 1977 vaatii kirjoittajalta tarkkuutta, ja siinä Vuoksenmaa on onnistunut hyvin: musiikki, kampaukset, vaatteet, ruoka... Onko yksityiskohtia enemmän kuin tarpeeksi? Tyttöjen maailmassa ne toimivat erinomaisesti, mutta välillä huomasin etenkin Esan ikäänkuin selittävän asioita lukijalle. Edellä mainittujen lisäksi ajankuva tuli hyvin esiin ihmisten asenteissa ja tavoissa, siinä mikä silloin koettiin normaaliksi tai uudeksi. Vappukulkueessa oli vasemmistolaisuutta, avioerot olivat harvinaisia, masennus tai vaikkapa homoseksuaalisuus suorastaan tabu.

Pimeät tunnit oli tietyllä tapaa ärsyttävän tuttu ja tavanomainen - ehkä tunnistin siitä paljon omaa nuoruuttani -, mutta ihmeellisen vetävä ja mukavaa luettavaa. Kertojien vaihtuminen varsin nopeassa rytmissä teki rakenteesta keveän, ehkä myös Pauliinan aito lapsekkuus. Kaikkinäkevän kertojan luvut olivat puolestaan runollisempia, ja ne toivat kokonaisuuteen tunnelmaa, arvokkuutta ja armollisuutta. Päähenkilöiden raskaista kokemuksista huolimatta suru tai järkytys ei yltänyt lukijaan asti, mikä sekin oli vaihteeksi plussaa, sillä kovin paljon olen viime aikoina itkenyt romaaneja lukiessani!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata ja Jorman lukunurkka. Kiitos lainasta Elinalle ja Taunolle!

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. Pokkarissa 268 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

En kyllä kertoisi hänelle, että äiti oli antanut minulle nimeksi Ladydi, koska häntä inhotti se miten Charles oli kohdellut Dianaa.

Meksikossa on kylä, jonka miehet ovat jättäneet ja jonka tyttärillä on jatkuva vaara tulla kidnapatuiksi. Aluetta terrorisoivat huumekauppiaat ja lähestyvien autojen ääniä pelätään. Kylässä kasvaa alkoholisoituneen äidin kasvattama Ladydi, joka monen muun tytön lailla haaveilee kauneudesta ja paremmasta elämästä.

Paula oli häipynyt. Estefani aikoi muuttaa Méxicoon, jotta hänen äitinsä saisi parempaa hoitoa. Maria ei enää koskaan puhuisi minulle. Ruth oli viety pois. Isä oli rajan toisella puolella.

Guerreron osavaltiossa läsnä ovat välivalta, taikausko ja iholla kipittävät hämähäkit. Kylä on juuri niin syrjässä, ettei sen kaduilla ammuta päivittäin, mutta tyttölapset puetaan pojiksi ja piilotetaan maakuoppiin heti kun tuntematon auto lähestyy. Läheistä valtatietä eivät ole kaikki ylittäneet hengissä. Acapulcoon on kohtuullinen työmatka, mutta sen läheisyys tarkoittaa myös huumeparonien läheisyyttä. Unikkopeltojen lannoittaminen kirvelee silmiä, eivätkä opettajat uskalla viipyä kokonaista lukuvuotta.

Ajattelin vihamielistä maankolkkaamme, missä aikoinaan oli ollut oikea kylä, mutta huumekauppiaitten roistovaltio ja ihmisten häipyminen Yhdysvaltoihin olivat tuhonneet sen. Maankolkkamme oli hajonnut tähtikuvio, jonka kaikki pikku kodit olivat palaneet tuhkaksi.

Huhu Ladydin ystävän Paulan kauneudesta on kiirinyt miesten tietoon ja tyttö katoaa. Myöhemmin Acapulcossa Ladydi kuulee tytön vuodesta huumeparonin vankina. Ladydi pääsee hetkeksi nauttimaan ylellisyydestä ja rakkaudesta talossa, jossa kukaan ei asu, mutta matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän joutuu tutustumaan myös Méxicon vankilaan ja sen omalaatuisiin asukkaisiin. 

Varastettujen rukousten vuori on vahvojen tyttöjen ja naisten tarina. Se on kasvutarina ja selviytymistarina Meksikosta, jossa nuorten köyhien naisten katoaminen on liian yleistä. Vaikka romaani saa haukkomaan henkeään ja sen hahmot ovat ihanalla tavalla uskomattomia, en hetkeäkään epäile etteikö näin oikeastikin tapahdu. 

Clement kirjoittaa ihanan väljästi, tavalla johon mahtuu paljon mutta joka ei selittele, vaan antaa tilaa ajatuksille ja hengitykselle. Romaani tulvii epäuskoa, toivoa, hentoista magiikkaa ja ötökkäistä luontoa. Luvut ovat lyhyitä ja kirja pieni, mutta niihin mahtuu kokonainen, traaginen, epäoikeudenmukainen maailma. Kirjailija on tehnyt teostaan varten perusteellista taustatyötä ja suosittelen myös hänen teostaan Rakkaudesta aseisiin (2018).

Lue lisää näistä blogeista: Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa ja Reader, why did I marry him?

Herman Koch: Suomen päivät

Herman Koch 2020. Hollanninkielinen alkuteos Finse dagen. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiireissä on upeaa se, että saa luettavakseen kirjoja, joihin ei ehkä muuten törmäisi. Välillä kohdalle osuu teoksia, joista ei niin innostu, mutta kirjoista keskusteleminen on aina yhtä ihanaa ja ehkä lukumakukin laajenee huomaamatta. Herman Koch ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta kansiliepeestä luen, että hänen teoksensa Illallinen (2012) on menestynyt Suomessakin hyvin. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen - tai ainakin autofiktiivinen, sillä kirjailija on saattanut käyttää kirjallisia vapauksia luodakseen vetävämmän tarinan! - ja sen nimi viittaa Kochin Suomessa viettamään aikaan vuonna 1973.

19-vuotias nuorukainen on vastikään menettänyt äitinsä ja päättää lähteä mahdollisimman kauaksi miettimään, mitä haluaa elämällään tehdä ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Itäisen Suomen pieneen kylään maatilalle päätyvä Herman paiskii töitä metsässä, oppii hieman kieltä ja on ennen kaikkea yksin ajatustensa kanssa. Viikonloppuretkellä Lappiin hän ihastuu Annaan, joka jää mieleen, vaikkei yhteyttä enää olekaan. Kuukaudet Suomessa jäävät hänen yksityisiksi muistoikseen, sillä kotona Amsterdamissa ei tunnu löytyvät sanoja eikä yleisöä, jolle kertoa niistä oikein.

Kochin muistelmissa pääpaino on hänen nuoruudessaan. Hän ajattelee paljon äitiään, suhdettaan isäänsä, äidin ja isän avioliittoa ja paljon myös erästä leskirouvaa, jonka kanssa isällä oli pitkä suhde. Koch puntaroi usein, mikä vaikutus asioilla on ollut toisiinsa, mitä on sanottu tai jätetty sanomatta. Tarinoinnissa vilisee läheltä piti -tilanteita, eräänlaista kömpelöyttä ja nuoruuden irrallisuutta. Suomen päivät on kasvukertomus, ja erikoisen siitä tekee se, että vaikka Herman on itse minä-kertoja ja pääosassa, minusta tuntuu, etten missään vaiheessa pysty muodostamaan hänestä selkeää kuvaa. Ehkä se ei ole tarpeenkaan.

Kun kirjailija palaa Suomeen yli 40 vuotta myöhemmin, hän tunnistaa runoteoksesta tuttuja sanoja ja itsensä. Hän löytää Nurmeksesta museon, jossa on tuttuja kasvoja ja muistoja. Hermanin muistot poukkoilevat vuodesta toiseen, ajatuksesta toiseen, mutta niinhän ne tekevät, harvoin ajatus kulkee kronologisesti. Se tekee teoksesta mukavalla tavalla hiomattoman ja viimeistelemättömän, ja siksi hyvin yksityisen, ikään kuin kirjoitusprosessi itsessään avaisi kirjailijalle ovia omaan menneisyyteen. Tekstissä on kautta linjan hieman surumielinen sävy, mutta missään vaiheessa Koch ei sorru itsesääliin, ehkä nostalgiaan kuitenkin. 

Kiitos Tarjalle kirjan löytämisestä! Lisää näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön! ja Annelin lukuvinkit.

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskinen 2020. Like. 231 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.

Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?

Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?

Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta? 

Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill 2016. Englanninkielinen alkuteos The Nix. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2017. 716 s. Sain kirjan kaveriltani.

Nix on menestysteos muutaman vuoden takaa ja Nathan Hillin tarinankerronnan taitoja on ylistetty kovasti. Nix onkin vaikuttava teos. Kuten olen ennenkin sanonut, minulla on haasteita hyvin paksujen romaanien kanssa, mutta Nix oli melko vaivaton selättää. Hillin tyyli on perusteellista ja muistuttaa monia pitkän linjan yhdysvaltalaisia, paksuista romaaneistaan kuuluisia kirjoittajia, kuten vaikkapa Irvingiä tai Franzenia. Lukeminen ei kuitenkaan ollut vaivatonta fyysisesti, sillä raskaan kirjan pitäminen käsissä nukkumaan mennessä oli suorastaan hankalaa! 

Mitä paksuun romaaniin sitten mahtuu? Tekisi mieleni sanoa, että ihan kaikki Yhdysvaltain lähihistoriasta ja nykypäivästä, mutta eihän näin tietenkään ole. Nix on tarina äidistä ja pojasta, ja heidän vaiheistaan 1960-luvulta vuoteen 2011. Tapahtumapaikkoina ovat mm. Keskilännen pikkukaupunki, Chicago ja New York. Tarina lähtee liikkeelle, kun collegessa kirjallisuutta opettavan Samuelin äiti Faye päätyy uutisotsikoihin hyökättyään republikaanipoliitikon kimppuun. Äiti ja poika eivät ole tavanneet toisiaan vuosikymmeniin. Mitä äiti on tehnyt nämä vuodet ja miksi hän lähti kotoa Samuelin ollessa vasta yksitoista?

Fayen nuoruus 1960-luvun lopulla kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jota nuoren haaveiden, vanhempien toiveiden, pikkukaupungin paineiden ja perinteiden välillä on aina ollut. Faye lähtee opiskelemaan Chicagoon, tutustuu siellä poliittisesti aktiivisiin opiskelijoihin, muttei kuitenkaan jää suureen kaupunkiin, vaan palaa kotiin, menee naimisiin kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja lopulta jättää perheensä. Faye on täynnä ristipaineita, eikä Samuel vuosikymmeniä myöhemmin tapaa ollenkaan sellaista äitiä, josta hänellä on muistot. Samuelin oma elämä entisenä kirjailijalupauksena on yhtä alamäkeä, ja äidin löydyttyä katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Vuoden 1968 Chicagossa eskaloituu opiskelija-aktivismi, vapauden huuma sekä konservatiivien ja liberaalien väliset näkemys- ja toimintaerot. Kun Samuel saa tietää äitinsä osallisuudesta tapahtumiin, se horjuttaa hänen tulkintaansa hänen omasta lapsuudestaan ja lähellä olevista ihmisistä. Samalla kun hän selvittää äitinsä historiaa, hän läpikäy lapsuutensa ystävyyssuhteita, ensirakkautta, norjalaisen isoisänsä menneisyyttä ja omia valintojaan. 

Romaaniin mahtuu luokka- ja tuloeroja, idealismia ja kapitalismia, yllättävän ajankohtaisia teemoja poliisiväkivallasta, nettipelaamisesta ja syrjäytymisestä. Sukupolvien väliset erot ovat räikeitä etenkin yliopistossa ja suhteessa mediaan. Samuelin ja Fayen lisäksi Hill antaa tarinassaan runsaasti tilaa muun muassa miehelle, joka on antanut elämänsä roolipeleille, opiskelijatytölle jonka moraalikäsitys on vähintäänkin vinksahtanut ja hippiradikaaliin ihastuneelle poliisille. Henkilökavalkaadi on rikas ja upean elävästi kirjoitettu, eikä onneksi liian runsas. Ihan lopussa paljastuu tosiasioita myös Fayen Norjasta lähteneestä isästä. Hänen kertomuksensa näkeistä ja haltioista vaikuttavat tyttären elämään yllättävän pitkään.

Nix on tavallaan ihan mieletön siinä, miten paljon siihen mahtuu yhteiskunnallisia virtauksia ja henkilökohtaisia valintoja. Eikä se siltikään ole mikään ähkypakkaus, vaan tarinat pysyvät hyvin kasassa, ja lopuksi yksittäiset langanpäät sidotaan yhteen. Loppuratkaisuissa ja paljastuvissa yksityiskohdissa on paljon suorastaan uskomattomalta tuntuvia seikkoja, mutta Hill tekee koko romaanin ajan selväksi, ettei mikään ole mahdotonta, kunhan tarina vain kerrotaan oikealla tavalla.

Teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Amman kirjablogi.

Kirjamessut verkossa

Aloitin messu-urakkani perjantaina töistä tultuani. Laitoin torstain ja perjantain tallenteita kuulumaan, samalla leivoin, laitoin ruokaa ja siivosin. Jo ensimmäisen tallenteen aikana ajattelin, että onpas tämä vaan mainio tapa nauttia kirjamessuista. Kodin rauhassa, omaan tahtiin. Ei tarvitse pettyä kun lavan edus on jo ihan täysi ja ihmismeren takaa ei saa valokuvia. Tietysti "oikeat" kirjamessut ovat ihan oma juttunsa ja vuoden kohokohta, mutta yllätyin siitä, miten nautinkaan tallenteista omassa keittiössäni!

Kuuntelin ensin Risto Isomäen haastattelun. Uusin teos Vedenpaisumuksen lapset yhdistää ilmastonmuutoksen teemoja merenneitoihin ja ihmissuhteisiin, ja linkittyy kuuluisaan Sarasvatin hiekkaa -teokseen. Isomäki puhui kirjan lisäksi muutenkin kasvihuonepäästöistä ja lihansyönnistä, ja siitä miten ihmiskunnalla on vielä toivoa. Hän kritisoi ennen kaikkea rakennusteollisuuden jähmeyttä olla muuttamatta tapojaan ilmastoystävällisempään suuntaan. Vedenpaisumuksen lapset on kirjaston varausjonossa!

 

Juha Hurmeen haastattelu oli yksi eniten odottamiani ja siksi pidin sen kohdalla taukoa kotitöistä ja istuin alas tekemään muistiinpanoja. Suomi-teos ei ole varsinaisesti Niemen jatko-osa, vaikka sitä voi sellaisenakin lukea ja vaikka se keskittyy vuosiin Niemen jälkeen. (Tampereen pääkirjasto Metso mainittu - siellä kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä ja hakenut inspiraatiota!) Kirjan kirjoittaminen on ollut melkoinen luku-urakka ja tutkimusmatka. Hurme on etsinyt teemoja, jotka huvittavat ja hetkauttavat, eikä ole halunnut edetä perinteisen historiankirjoituksen mukaan. Näin Suomeen on tullut teemoja, joista ei aikaisemmin ole paljon kirjoitettu. 1800-luvun Suomi näyttäytyy kansainvälisenä maana, jonka monet ilmiöt ovat tuontitavaraa. Hurme haluaa painottaa, että emme ole kasvaneet umpiossa, eivätkä suomalaisina pitämämme ilmiöt ole kehittyneet niin kuin meille on valehdeltu (hyvässä uskossa, nationalistisista syistä). Kuten moni muu kulttuurin osa-alue, kielikin on tulosta kansainvälisestä kehityksestä ja kontakteista. Pahoillaan hän on siitä, miten Kalevalaa on käytetty mm. alku-Suomi ja suur-Suomi-ajatusten äänenä sen sijaan että sitä olisi oikeasti luettu. Tulkinnat ovat suorastaan mielipuolisia. Kalevala on kuitenkin vain yksi teema monien joukossa. Yksi näistä on huoli metsiemme tilasta, joka on peruja jo 1800-luvun alusta, ajasta jolloin kaskeamisen jäljet ovat olleet mittavia. Teatteri saa niin ikään Suomessa oman osansa. Hurme kertoo teatterin monikielisestä menneisyydestä ja alkusysäyksistä, Kiven merkityksestä suomenkieliselle teatterikulttuurille ja siitä, mikä valtava voima ja yhteiskunnallinen vaikuttaja teatteri on pitkään ollut. Hurmeen kulttuurihistoriaa täydentää urheilu, jonka suurkuluttajaksi hän itsekin lukeutuu. Suomi ostetaan meille viimeistään jouluksi!

Juustokakkua sekoittaessani kuuntelin, kun dekkarikirjailijat Jarkko Sipilä, JP Koskinen ja Marko Kilpi keskustelivat poliisiromaanien kirjoittamisesta, jännityksen ja kehystarinan suhteesta tai vaikkapa rikosmaailman ilmiöistä. Kasviksia pilkkoessani antauduin mukaan Seilin saaren historiaan. Susan Heikkisen teos Pullopostia Seilin saarelta kertoo erään potilaan tarinan, mutta samalla näyttää palan historiaa, herättää henkiin historiaa josta ei ole haluttu kertoa. Samalle saarelle sijoittuvat myös parin vuoden takaiset romaanit Sielujen saari ja Yön kantajat. Pahamaineinen saari on synnyttänyt paljon tarinoita ja historiaa, josta kannattaa kertoa. Laitoin tämänkin kirjan varausjonoon. Saarella pitää päästä joskus käymään!

Mielenkiintoisista naisista kertoi myös Maria Pettersson. Hänen tuore teoksensa Historian jännät naiset kertoo lukuisista naisista, jotka kiihottavat mielikuvitusta ja voimaannuttavat toteuttamaan itseään, uskaltamaan oma itsensä. Mukana on merirosvoja, meedioita, varkaita tai vaikkapa vakoojaprinsessoja. Teoksessa näyttäytyy historian ja naisen aseman lisäksi sukupuolten moninaisuus, mitä on varmasti ollut aina, mutta miten historiankirjoitus on saattanut usein tulkita henkilöt ihan väärin. Kiehtova näkökulma, ja jos ennen tätä haastattelua mietin, onko tämä minun kirjani, nyt en epäile tämän paikkaa omassa lukupinossani lainkaan. Mahdollinen joululahja itselle?

 

Tietokirjallisuuden puolelta silmiini pisti otsikko Mistä kieli meihin tulee? Kirjan kirjoittanut tutkija Anneli Kauppinen avaa teemaa kahdesta näkökulmasta: miten kieli on ihmisille ylipäätään tullut ja kehittynyt, ja miten lapsi oppii kielen. Kauppinen kertoo, että kieli on multimodaalinen ilmiö, ei siis pelkästään puhetta, vaan myös vahvasti kehollista. Ihmisellä on poikkeuksellinen herkkyys aistia sosiaalisia tilanteita eleiden, ilmeiden, liikkeiden ja kielen pienten vivahteiden kautta. Kieli opitaan vuorovaikutuksesta; esimerkiksi dialogissa tärkeä vuoronvaihto on universaali ilmiö ja synnynnäiseltä vaikuttava asia. Äiti ja lapsi jäljittelevät toinen toistaan, mutta lapsi harjoittelee kielen rakenteita myös itsekseen. Lapsi matkii ja jäljittelee, ja sitten lahjakkaasti siirtää oppimiaan rakenteita sujuvasti varioiden erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Hyvin mielenkiintoisia ajatuksia ja tutkimustuloksia kielen evoluutiosta ja teos, josta saattaisi olla hyötyä kielten opettajille!

Perjantai-illan viimeinen tallenne on tässä. Yksi tämän vuoden lempiteoksiani on ollut Tiina Laitila Kärvemarkin H2O, joka kertoo sivupersoonista eli persoonallisuushäiriöstä. Avainteema ovat muistot ja niiden oikeellisuuden problematiikka, traumat ja ihmisen ihmeellinen kyky selviytyä niistä. Romaanissa sivutaan myös ilmastonmuutosta ja vesi on teemana monella tapaa läsnä. Haastattelija kehuu Laitila Kälvemarkin kieltä, mistä olen täysin samaa mieltä. Romaanissa on myös hyvin rakennettu juoni, joka paljastaa muistoista vähän kerrallaan. Oma postaukseni täällä. 

 

 

Lauantaiaamuni aloitti yksi tämän vuoden parhaimmista dekkareista, Arttu Tuomisen Hyvitys. Kirjailija kertoi haastattelussa, että hänen teostensa syntyyn vaikuttaa hänen halunsa tarttua häntä huolestuttavaa yhteiskunnalliseen ilmiöön. Vaikka hän kirjoittaa rikoksista, niitä ja syyllisen löytymistä tärkeämpää on ihmisen monisyisyys ja tunnemaailma, arvojen punnitseminen. Täällä minun postaukseni kirjasta. Seuraavaan teokseen on ilmeisesti tulossa jotain SS-vapaaehtoisista kertovaa. Tuominen kertoo, että viihteeksi tarkoitetun kirjan tulee olla ensisijaisesti vetävä, mutta pohjalla täytyy ollaa jotain syvällistä ja yhteiskunnallista.

Aamupalaa syödessä kuuntelin myös Selja Ahavaa, kun häntä haastateltiin teoksesta Nainen joka rakasti hyönteisiä. Oma postaukseni siitä täällä. Romaanissa hyönteisten kautta elämänvaiheita, ajankulua ja kykyä muuttua. Kirjailija toteaa, ettei ajalla voi aina mitata sitä, mikä on ollut tärkeä jakso elämässä. Merkittävä teema kirjassa on tietysti ihmisen ja luonnon välinen suhde ja sen muutos läpi vuosisatojen. Samalla kun päähenkilö elää ajasta toiseen, myös kirjailijan käyttämä kieli muuttuu modernimmaksi. Samoin muuttuu ihmisen suhde jumalaan. Upea teos!

Lauantain lounasta laittaessani kuuntelin, mitä JP Koskinen kertoi teoksestaan Hukkuva maa. Tarina sijoittuu muutaman vuoden päähän ja teemana on ilmastonmuutos. Koskinen on perehtynyt ilmastonmuutokseen jo 30 vuotta, ja aika dramaattisesti totetaa, että on koko tämän ajan toivonut, ettei kirjaa olisi tarvinnut kirjoittaa. Mutta niin vain kävi, että se on nyt ajankohtainen. Dekkarityylinen teos käsittelee myös rahaa, politiikkaa ja yhteiskunnallisia aspekteja. Se on myös perheromaani, jossa perheenjäsenten väliset näkemyserot tuovat jännitteitä ja skismaa. Kävin tänä aamuna hakemassa Hukkuvan maan kirjastosta!

Iltapäivän kohokohta oli Tommi Kinnusen haastattelu. Romaani Ei kertonut katuvansa on tarina naisista, jotka kävelevät 600 kilometriä Norjan rajalta Koillismaalle Lapin sodan päätyttyä. Saksalaisten mukaan lähteneet naiset leimattiin huoriksi ja heidän tarinoistaan vaiettiin. Kinnunen kertoi muistavansa lapsuudestaan puheita näistä naisista, mutta haastateltavia ei tietenkään enää ollut elossa, eikä heistä ole juuri kirjoitettukaan. Häpeä on leimannut näitä ihmisiä, jotka kuitenkin tekivät silloisissa oloissa parhaan mahdollisen päätöksen, saivat saksalaisilta töitä ja varsin hyvää palkkaa. Harva lähti sotilaiden mukaan rakkaudesta tai aatteen vuoksi, mutta takaisin tulleita naisia kohdeltiin huonosti. Sodassa palvelleita miehiä pidettiin kuitenkin sankareina. Tässä yksi historiankirjoituksen ristiriita ja vääryys, josta Kinnunen halusi kertoa. Haastattelun päätteeksi Tommi Kinnuselle myönnettiin Minna Canth -palkinto "äänen antamisesta vaiettujen kertomuksille". Onnea!

Yksi tänä syksynä kovasti odottamistani romaaneista on Anni Kytömäen kirjoittama Margarita. Haastattelussa Kytömäki avasi teoksen teemoja: naisen oikeutta määrätä omasta ruumiistaan, naisen roolista sotavuosina ja niiden jälkeen. Tarinassa on myös miehiä, jotka joutuvat valtion määrittelemään rooliin, ja siten ristiriitaan omien arvojensa, kuten luontosuhteen tai pasifismin, kanssa. Kytömäki on tehnyt paljon taustatyötä romaania kirjoittaessaan, ja odotinkin milloin keskustelu kääntyy luontoon. Lopulta se tuli: Jokihelmisimpukalla on kirjassa merkittävä rooli ja monitasoinen yhteys kirjan muihin päähenkilöihin. Tätä kirjaa odotan joululahjaksi!

Naisen itsemääräämisoikeus ja abortit olivat vahvasti esillä myös Satu Vasantolan haastattelussa. Hänen tuore romaaninsa Kaikki kadonneet on saanut paljon positiivista palautetta. Kehollisuus on teoksessa läsnä monella tavalla, ja naisten oikeuksien lisäksi yhdeksi teemaksi nousee hylkääminen. Vasantola kertoi järkyttäviä esimerkkejä naisiin kohdistuvista asenteista, joista ei ole kovinkaan kauan, ja jotka valitettavasti elävät edelleen - elleivät meillä niin monissa Eurooopan maissa. 

Kiitos Helsingin Kirjamessuille bloggaajapassista ja hyvin järjestetyistä haastatteluista! Taisin pystyä seuraamaan tänä vuonna ohjelmaa enemmän kuin koskaan livenä. Hieno kokemus, ehdottomasti, mutta toivotaan silti että ensi vuonna päästään takaisin Messukeskukseen.

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

Louise Penny 2008. Englanninkielinen alkuteos The Murder Stone. Suomentanut Outi Järvinen. Bazar 2020. 432 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Sillä ihmiset eivät menehdy luotiin tai veitseen tai nyrkiniskuun. He menehtyvät tunteisiin, jotka hyljeksittyinä ovat jähmettyneet jääksi.

Three Pines -sarjan suomentaminen on edennyt neljänteen osaan. Maailmalla suosiota jo pidempään niittänyt sarja on meillä hieman jälkijunassa, mutta sehän ei lukunautintoon vaikuta. Sarjan edelliset osat ovat Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus ja Kuukausista julmin. Kolme ensimmäistä osaa sijoittuvat Quebecissa sijaitsevaan pieneen Three Pines -nimiseen kylään ja sen asukkaat tulevat lukijalle tutuiksi. Neljännessä osassa ei murhia ratkotakaan herttaisen kylän ytimessä, vaan tapahtumat sijoittuvat sen läheisyydessä sijaitsevaan Bellechassen kartanohotelliin.

Montrealilainen rikoskomisario Armand Gamache viettää kartanossa hääpäiväänsä pahaa aavistamatta. Paikalla on myös vauras Finneyn perhe - iäkäs äiti puolisoineen, neljä keski-ikäistä lasta ja yksi lapsenlapsi. He ovat kokoontuneet Bellechasseen paljastaakseen jo edesmenneen isän muistoksi pystytettyä patsasta. Perheen vanhat kaunat ja riidanaiheet nousevat pintaan saman tien, eikä mene kauan kun Gamache joutuu luopumaan lomasuunnitelmistaan. Yksi perheen jäsenistä löytyy pihalta kuolleena.

Koska kukaan ei saa poistua hotellin alueelta ennen kuin murha on selvitetty, kiristyy tunnelma kuin Agatha Christien romaaneissa konsanaan. Mitä luurankoja löytyykään äveriään perheen kaapeista, ja mikä osuus tapahtumiin on kartanon vanhalla omistajalla ja tämän lojaaleilla työntekijöillä, hovimestarilla ja kokilla? Myös Gamache vaimoineen yllättyy, kun toinen perheen pojista osoittautuu heidän ystäväkseen Three Pinesin kylästä. Kyllä, tapahtumilla on kuin onkin yhteys tuttuihin.

Louise Penny on rakentanut jälleen kerran kutkuttavan dekkarin syvästi inhimillisistä tunteista ja väärinkäsityksistä. Miten painavia taakkoja kukin kantaakaan harteillaan: syyllisyyttä, häpeää, rakkauden ja hyväksynnän kaipuuta, sairauksia ja vihaa. Mikä merkitys on hotellin omilla hunajamehiläisillä, jalattomalla linnulla tai nuorilla kesätyöntekijöillä? Gamache ratkoo tietysti tapauksen omalla hienovaraisella ja lempeällä tavallaan, mutta ehkä lukijankin on mahdollista päätellä jotain. 

Se saattoi lojua näkymättömissä jopa vuosikymmeniä, ruokkia itseään, kasvaa ja kalvaa ihmisen sisintä rumana ja surullisena. Ja viimein se mursi kaikki inhimilliset esteet. Omatunto, pelko ja sosiaaliset normit eivät enää pystyneet sitä pidättelemään. Silloin oli helvetti valloillaan. Silloin ihmisestä tuli murhaaja.

Three Pines -sarja on cozy crimea parhaimmillaan - suloinen ympäristö, lempeän viisaat ja ymmärtäväiset hahmot sekä herkullinen ruoka, jota on aina tarjolla. Olin yllättynyt kun tämä teos sijaitsi kylän ulkopuolella eivätkä useimmat tutut hahmot olleet mukana, mutta vaihtelu virkistää ja olisihan se pienelle kylälle melkoinen taakka, jos sieltä olisi taas löytynyt ruumis. Jännärin tiivistä tunnelmaa syventävät erityisen paahteiset kesäpäivät ja lähestyvä ukkonen. Sinne tänne ripotellut ranskankieliset sanat sekä Kanadan ranskan- ja englanninkielisten kansanosien väliset vertailut ovat samoin herkullisia yksityiskohtia. Kuolettava kertomus - viides osa - ilmestyy huhtikuussa!

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Timo Mäkelä 2018. Arktinen Banaani. Valokuvat Signe Brander. 

Opin taas jotain uutta. Arkistoissa ja museoissa on runsaasti valokuvia menneistä ajoista, kaupungeista, maaseudusta ja kartanoista, mutta harvoin tulee selvitettyä, kuka kuvien takana on. Sarjakuvataiteilija Timo Mäkelä nostaakin tällä teoksella hienosti esiin valokuvaaja Signe Branderin, joka eli vuosina 1869 - 1942. 

Brander aloitti ateljeekuvaajana, mutta sai Helsingin kaupungilta toimeksiannon kuvata katoavaa kaupunkia vuosina 1907 - 1913. Katoavaa siinä mielessä, että Helsinki kasvoi kovaa vauhtia ja puutalokortteleita purettiin uusien rakennusten tieltä. Brander otti kaupungista yli 900 valokuvaa, joissa näkyy rakennusten lisäksi myös ihmisiä, kuten työläisiä, pyykkäreitä ja lapsia. Köyhälistön kuvaamisesta toimeksiantajat eivät olleet aina ihan samaa mieltä Branderin kanssa, mutta onneksi ammattilainen piti päänsä. Myöhemmin valokuvaajan ura jatkui suomalaisten kartanoiden parissa.

Neiti Brander on hyvää ajankuvaa monella tasolla: Helsingin historiaa, sen monikerroksista väestöä, naisen asemaa itsenäisenä ammatinharjoittajana ja yhteiskunnan nopeaa muutosta. Kaupunkikuvan lisäksi minulle jäi erityisesti mieleen Signen toteamus, että joko nainen on jotain tai sitten hän on jonkun vaimo.

Mäkelän piirroksissa on kivasti yksityiskohtia, mutta kokonaisuus pysyy rentona. Tyyli on eläväinen, ja teoksessa on valokuvien lailla hienosti sommiteltuja kuvia ja kohtauksia. Mäkelä kuvaa Branderin topakkana, humoristisena naisena ja sellainen hänen on varmasti täytynyt ollakin pitääkseen paikkansa miehisessä maailmassa. Kirjan lopussa on katsaus Signe Branderin elämään. Teoksesta on blogannut myös Jokke.

Delia Owens: Suon villi laulu

Delia Owens 2018. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2020. 416 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Delia Owensin esikoisromaani on ollut valtava menestys ja siitä on jo tekeillä elokuva. Olinkin yllättynyt, miten nopeasti sain sen kirjaston varausjonosta. Kirja liittyy viimeaikaisten, luonnon monimuotoisuudesta muistuttavien ja sitä ylistävien romaanien upeaan jatkumoon. Mieleeni tulevat muun muassa tänä vuonna lukemani Maja Lunden teokset Mehiläisten historia ja Sininen, kuin myös kotimainen Selja Ahavan uutuus, Nainen joka rakasti hyönteisiä. Myös naisilla on näissä romaaneissa merkittävä rooli.

Kyan äiti lähtee väkivaltaisesta suhteesta ja jättää lapsensa juopon isän hoteisiin. Vanhemmat sisarukset lähtevät yksi kerrallaan, kunnes pieni Kya on yksin. Isä on pitkiä aikoja poissa ja lapsen on keksittävä keinot selviytyä. Pian isäkin lähtee, eikä Kyalla ole seuranaan muuta kuin rämealueen moninainen eläimistö, tuoksut, äänet ja laguuni. Neuvokas tyttö selviää, mutta rähjäisen rannikon "Rämelikasta" alkaa liikkua kaikenlaisia huhuja. Tyttö oppii pärjäämään yksinäisyyden kanssa, sillä häntä ei auta juuri kukaan, eikä Kya oikein opi luottamaan ihmisiin.

Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.

Kya elää symbioosissa lähiympäristön ja luonnon kanssa. Hän kerää sulkia ja simpukankuoria, maalaa taitavia yksityiskohtia ja tallentaa oppimansa rähjäiseen mökkiinsä. Teini-iässä hän tutustuu lähellä asuvaan Tateen, poikaan joka on seurannut hänen kasvuaan läpi vuosien. Tate opettaa Kyan lukemaan ja laskemaan, eikä tytön oppimisella ole sen jälkeen mitään rajaa. Vuosia myöhemmin Kyan tarkoista maalauksista ja selonteoista kootaan kirjoja, joiden merkitys rämeen ja rannikon eläimistön tuntemiseksi on mittaamattoman arvokas.

Yksinäisiin vuosiin mahtuu myös ihastumista ja kohtaamisia miesten kanssa, mutta erot ja hylkäämiset satuttavat liikaa, eikä Kyasta olisi muutenkaan elämään ihmisten ilmoilla. Kun toinen Kyan miehistä löytyy kuolleena, kohdistuvat epäilyt omituiseen Rämelikkaan, jota kyläläiset eivät ole koskaan oppineet tuntemaan. 

Suon villi laulu on uskomattoman koukuttava ja kaunis romaani. Kyan tarina ja kohtalo on sydäntäsärkevän surullinen. Eristyneisyys, pettymykset ja jatkuvat hylkäämiset ovat raastavaa luettavaa vielä senkin jälkeen kun pikkutytöstä on kasvanut uljas, aikuinen nainen. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat täynnä epäluuloa ja piilottelua, mutta sisimmässään tyttö haluaa läheisyyttä ja hyväksyntää. Tarinassa on paikoitellen siirappisuutta ja rämeikön laidalla asuvan lapsen neuvokkuus on ehkä jopa epäuskottavaakin, mutta en antanut sen haitata, sillä kirjaa oli pakko ahmia eteenpäin.

Osa koukuttumisesta liittyy tietysti murhatutkintaan, jota leimaa paikallisten puolueellisuus, 1960-luvun asenteet ja nurkkakuntaisuus. Romaani onkin paitsi Kyan kasvutarina, myös mielenkiintoinen sukellus vanhaan, syrjäiseen kolkkaan Yhdysvaltain itärannikolla. Rotuerottelu ja muukin eriarvoisuus on arkea. Tietysti myös Kyan selviytymistarina vetää puoleensa. Merkittävä, ellei jopa merkittävin, rooli romaanissa on kuitenkin luonnolla. Kyan havaitsemat luonnon yksityiskohdat tekevät tekstistä uskomattoman kauniin ja saavat katsomaan omaakin lähiluontoa uusin silmin. Tämän monipuolisen romaanin lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin. 

Kirjasta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Leena Lumi.

Maria Lassila: Eeva ja Harmaakaapu

Maria Lassila 2020. Kuvitus Maria Vilja. Karisto. 48 s. Oma ostos.

Onnea ystävälleni Marialle tuoreesta esikoisteoksesta! Marian kirjoitusharrastus on ollut tiedossani jo pitkään, mutta harrastuksen muuttuminen päämäärätietoisemmaksi ja varsinkin sen muotoutuminen oikeaksi kirjaksi tuli kuitenkin iloisena yllätyksenä. Kirjan julkistaminen Lastenkirjainstituutissa eilen illalla oli lämmin ja innostusta henkivä tilaisuus, jossa esiteltiin kirjailijan ja hänen teoksensa lisäksi Eevan ja Harmaakaavun kuvittanut Maria Vilja.

Kirja kertoo Eevasta, jonka perhettä kohtaa suru. Suru muuttaa kodin ilmapiirin jännittyneeksi, eikä Eeva tiedä, mitä on soveliasta kysyä tai sanoa. Aikuiset keskustelevat salaa tai kuiskien. Eevan kysymyksiä vältellään tai sivuutetaan. Lapsen sisällä on möykky ja kodin yllä tummia pilviä. Öisin Eeva kuulee ja näkee Harmaakaavun, joka kolistelee ja käyttäytyy kummasti. Hahmo on pelottava, mutta sillä on mummun kutomat villasukat.

Lassilan teos kuvaa perheen kokemaa surua lapsen silmin. Vaikkei lapsi kaikkea ymmärräkään, se ei  tee hänen surustaan pienempää. Äiti käpertyy omaan suruunsa ja Eevan itku purkautuu koulussa. Hänellä on tarve ymmärtää, miksi vielä niin nuori eno on kuollut ja miksi enolle rakas puu pitäisi kaataa. Onko Eevan hätä kodin tunnelmasta ja aikuisten käyttäytymisestä kuitenkin suurempi kuin itse suru?

Kirjailija on löytänyt kuvittajakseen kaiman, jonka kynän jälki kuvittaa tarinaa saumattomasti. Tarinan tunnelmaan sopivalla tavalla kuvien värimaailma on vähäeleinen, harmaan sävyissä. Muita värejä on käytetty hyvin säästeliäästi. Värien sijaan kuviin tuovat ilmeikkyyttä ja eloa erilaiset tekstuurit ja tekniikat. Lyijykynän hento harmaa, tussin terävät piirrot, tarkkojen yksityiskohtien ja sumuisten taustojen vaihtelu luovat kontrasteja, jotka toimivat upealla tavalla. Suosikkini ovat alla näkyvät aukeamat.

 

Lastenkirjallisuus ei ole minulle kovin tuttua, joten en tiedä kuinka paljon surua käsitellään lastenkirjoissa ja niiden avulla. Eevan ja Harmaakaavun teema on joka tapauksessa tärkeä ja sellainen jota jokainen perhe joutuu joskus käsittelemään. Eevan hahmo on ihanan aito ja vaikka hänen tunteensa saavat lukijan varmasti kyynelehtimään, on hämmennyksen ja surun käsittely hienovaraista ja luontevaa. Lassila ei selittele turhia, vaan jättää lukijalle tilaa päätellä ja täyttää aukot itse. Juuri sellaista tyyliä, jota arvostan. Tällainen kertomus ei tarvitse sanoja liikaa, ja nekin joita kirjailija on käyttänyt, ovat tarkkaan harkitun tuntuisia ja oikeilla paikoilla.

Onnea niin kirjailijan kuin kuvittajankin uralle!