Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommi Kinnunen 2024. WSOY. 204 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Kinnusen romaanit ovat olleet niin pidettyjä meidän perheessä, että uuden ilmestyminen on aina juhlaa. Tällä kertaa sain teoksen myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi, ja nyt kun olen sen lukenut, annan sen eteenpäin luettavaksi lähipiiriini heti huomenna. 

Kun luin Kinnusen edellistä romaania Pimeät kuut, mietin, olisiko siinä mainituista partisaaneista seuraavaksi romaaniksi, ja niinhän siinä kävi, että kirjailija oli miettinyt ihan samaa. Kinnunen jatkaa teemalla naisten sotakokemukset - aihe, josta on tätä aikaisemmin kirjoitettu kovin vähän. Teoksen loppuun hän on lisännyt pienen infotekstin neuvostopartisaanien hyökkäyksistä ja muistuttaa, ettei Suomi ole koskaan virallisesti vaatinut naisten ja lasten palauttamista, vaikka miesvankeja palautettiinkin. Se on surullista.

Tarinan Laina elää viimeisiä hetkiään sairaalassa vuonna 2001. Hänen poikansa Martti on pysytellyt koko elämänsä äidin lähellä, mutta tyttäret Marjan ja Eevan tämä on ajanut etelään jo nuorina. Lainan mielestä rajaseudulla eläminen olisi ollut tyttärille liian vaarallista. Hän itse on pitänyt sisällään salaisuutta jo vuosikymmeniä, sitä mitä rajaseudulla tapahtui kesällä 1944. Tapahtumien jälkeen Lainasta tuli kolmen pienen lapsen huoltaja, hän löysi puolison ja rakensi selkosille kodin, mutta ei palautunut iloiseksi itsekseen enää koskaan. Lapsia kasvattaessaan hänen oli vaikea olla pullantuoksuinen äiti, iskut osuivat tyttäriin ja naisen oli pakko viilentää kiukkuaan ulkona. 

Kahdesta rikkinäisestä ei tullut yhtä ehjää. Enää Lahja ei tahdo haaveilla, sillä hänestä tuntuu, että kaikki kaunis on totta jossakin muualla kuin täällä. Hän ei enää osaa nähdä ensi vuoteen, tuskin edes ensi viikkoon. Elämässä ei enää ole syvyyttä, ei mitään suurempaa arjen takana.

Marja ja Eeva eivät ole antaneet äidilleen anteeksi, eivätkä ehdi enää ymmärtämään, mistä tämän vihaisuus johtui. Eivätkä haluakaan, vaan piipahtavat kotikylällä ainoastaan Martin toiveesta. Isoveljen vastuulle jäävät tulevat hautajaisjärjestelyt. Marttia harmittaa, miten siskoille jää äidistä niin negatiiviset muistot, sillä hän muistaa enemmän eikä pelkästään pahaa. Puhuminen on kuitenkin vaikeaa. 

Romaani käy läpi Lainan elämää muutamina lukuina taaksepäin kerien. Vähitellen paljastuu, mitä heinäkuisina päivinä vuonna 1944 tapahtui ja miten Laina ja lapset pääsivät turvaan. Lukija tietää Marttia enemmän, sillä lukija tutustuu Lainalle tärkeään serkkutyttöön ja tämän rankkaan kohtaloon. Kinnusen tuoreessa romaanissa on hyvin tummat sävyt ja rankka aihe - puolessa välissä ajattelin, että tarina on esimerkiksi Ei kertonut katuvansa -romaania synkempi, mutta Lainan kesäpäivissä on myös valoa ja auringonsäteitä, jotka jäävät mieleen. Ei ole tarkoitus moittia synkkyydestä kuitenkaan, sillä näin raakaa ja vähän käsiteltyä aihetta on käsiteltävä ja hyvin synkkähän se on. Neuvostopartisaanien raakuudet ovat jättäneet jälkensä varmasti moneen naiseen.

Martin kotikylä on sama selkosten pitäjä, jonne Kinnunen on sijoittanut aikaisempiakin romaanejaan. Tunnistan neljäntienristeyksen, vanhan hotellin, Nilojoen, viitostien ja monia muitakin entisen kotikuntani yksityiskohtia ja sen, miten entinen vilkkaalta tuntunut kirkonkylä on autioitunut ja väsähtänyt.

Anna Burns: Maitomies

Anna Burns 2018. Englanninkielinen alkuteos Milkman. Suomentanut Laura Jänisniemi. Docendo 2019. 399 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas erikoinen ja omaääninen romaani! Anna Burnsin Maitomies on voittanut vuoden 2018 The Man Booker -palkinnon sekä seuraavana vuonna Orwell Price for Political Fiction -palkinnon ja National Book Critics Circle Award -palkinnon. Melkoinen teos siis ja ehdottomasti haastavin romaani, jota olen pitkään aikaan lukenut. 

Maitomies yhdistää erikoisella tavalla Pohjois-Irlannin poliittisen kuohunnan, ihmissuhteet ja perhedraaman. Kertoja on 18-vuotias perheensä keskimmäinen tytär, joka joutuu Maitomieheksi kutsutun paljon häntä vanhemman miehen piirittämiseksi. Mies ei nuorta tyttöä piirittäessään välitä tämän ehkä-suhteesta, mielipiteistä eikä harrastuksista. Tilanne johtaa laajamittaiseen juoruamiseen, mutta tyttö itse vaikenee ja yrittää olla välittämättä kuulopuheista tai niiden vaikutuksista.

---kun ensimmäinen lanko aavistaa hänen salaisuutensa ja huhut alkavat velloa, keskimmäinen sisko muuttuu "kiinnostavaksi". Se on pahinta mitä kenellekään voi tapahtua. Jos on kiinnostava, silloin huomataan, ja jos on huomattu, on vaarassa...

Monimutkaiseen tilanteeseen ei voi tietenkään olla vaikuttamatta alueen puolisotilaalliset joukot, irtautujat, perheenjäsenet tai perheet, jotka ovat menettäneet jäseniään 1970-luvun pohjoisirlantilaisille konflikteille. Romaani kuvaa hienolla tavalla sitä, mitä kaikkea nuoren naisen on otettava huomioon tekemisissään, tekemättä jättämisissään, sanomisissaan tai liikkeissään. On leskeksi jäänyt äiti, joka haluaa tyttärensä nopeasti naimisiin, on ehkä-poikaystävä josta perheessä ei tiedetä, sekä ennen kaikkea irtautujat, jotka ovat tappaneet niin monia.

Lähes kaikki romaanissa ovat nimettömiä ja niinpä heidät tunnistetaan vain suhteistaan toisiinsa. Keskimmäisellä tytöllä on isosiskoja ja näiden miehiä järjestysnumeroineen, on atomipommipojan äiti ja tablettitytön sisko, oikea maitomies ja hurskaat naiset. Myöskään kaupunkia ei nimetä ja alueisiin viitataan suhteessa puolisotilaalliseen konfliktiin sen mukaan millä puolella ollaan - "vettentakaisista" alueista puhumattakaan. Alkuun meni hetki ennen kuin ymmärsin, mihin asioihin tai paikkoihin nimettömillä nimillä viitattiin.

Konflikti vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä nimiä pidetään sallittuina ja millaisia symboleja tai logoja saa olla näkyvillä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten poliittinen uskollisuus voi vaikuttaa alueella niin voimakkaasti ja miten perusteellisesti lapset kasvavat sen sääntöihin. 18-vuotias tyttö osaa ajatella mahdollisten valintojen, sanomisten ja tekemisten seurauksia niin monimutkaisella tavalla, että lukija ei voi kuin ihmetellä, nauraa tai puistella päätään.

Burnsin kerronta on hyvin omaperäistä. Ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja lukuisia lauseita sisältävät virkkeet kasvavat pitkiksi kuin ajatus konsanaan ja lukijan on pysyteltävä tarkkana, kun ajatukset poukkoilevat ja neuvottelevat toistensa kanssa. Kieli on mukaansatempaavaa, mutta sille pitää antaa aikaa. Tekstiä kannattaa lukea paljon kerrallaan, sillä muuten vaarana voi olla kärryiltä tippuminen. Tekstin sävy pystyttelee jännän leikkisänä - välillä huomasin naurahtavani ääneen, vaikka aiheet käsittelevät traumoja, menetyksiä, kuolemaa ja alistamista. Ajatusmainen kieli onnistuu olemaan myös käsittämättömän tarkka. Se ottaa huomioon niin monia näkökulmia, että se väkisinkin haastaa omaa ajatusmaailmaa.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Édouard Louis 2016. Ranskankielinen alkuteos Histoire de la violence. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin vuosihaasteessa on kaksi kohtaa, joihin pitäisi lukea kansiltaan samannäköiset kirjat. Édouard Louisin teokset ovat olleet lukuprojektina jo jonkin aikaa, joten kuittaan nuo haastekohdat kahdella hänen teoksillaan - ne kun ovat hyvin toistensa näköisiä. Väkivallan historian jälkeen luen teoksen Muutos/metodi. Aikaisemmat Louisilta lukemani romaanit ovat Ei enää Eddy sekä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. 

Väkivalta on teemana myös Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisteoksessa Ei enää Eddy, mutta nyt hän on nuori aikuinen ja asuu Pariisissa. Louis kertoo tarinaansa lukijalle, mutta ei ole sen ainoa kertoja. Hän on kertonut raiskauksesta ja väkivaltaisesta illasta aikaisemmin siskolleen, joka kertoo sitä nyt miehelleen Louisin kuunnellessa viereisessä huoneessa. Claran selonteko tapahtumista mahdollistaa sen, että väkivallan kokija pystyy kuuntelemaan omaa tarinaansa ulkopuolelta, kunnes teoksen loppupuolella hän ei enää jaksa kuunnella siskoaan, vaan kertoo loput itse. Erikoinen kerronnallinen ratkaisu, joka toimii loistavasti ja saa pohtimaan niin kuulijan kuin kertojankin motiiveja.

Teos ei ole pelkästään kuvausta väkivaltaisesta illasta toisen miehen kanssa, vaan myös sen seurauksista, traumoista ja siitä, miten moneen kertaan tarina on kerrottava saadakseen apua tai oikeutta. Kotiseudulle palaaminen ja Claran luona vierailu palauttaa mieleen myös lapsuuden ja sen luokkayhteiskunnan, jonka paljastamisesta Louisin tekstit ovat kuuluisia. Pariisin ja maaseudun välinen kuilu, vähän koulua käyneiden duunareiden ja yliopistossa opiskelleiden välinen juopa, köyhyys ja kotiseudulle palaamisen aiheuttama sopeutuminen - teemoja, joista Ranskassa ei ilmeisesti ole paljon kirjoitettu, sillä ne herättävät nyt kiivasta keskustelua. Louis onkin suorastaan pelottavan tarkkanäköinen.

Nuorukaisen kohtaamasta väkivallasta lukeminen on järkyttävää, mutta siitä kertominen on välttämätöntä, vaikka päähenkilö haluaisi kovasti olla puhumatta siitä. Hänen ystävänsä saavat hänet taipumaan poliisilaitokselle ja siitä seuraa reissu, jossa hänen riisutaan jälleen, kuvataan yksityiskohtaisesti ja hänen asuntonsa myllätään. Raiskauksen vuoksi hänen on syötävä hiviä ehkäisevä lääkekuuri, joka panee hänen vatsansa sekaisin - myllerrys ja pelko eivät ole pelkästään pään sisäisiä, vaan ne saavat elimistönkin sekaisin.

Édouard Louisin teksti on varmasti tarkkaan mietittyä ja viimeisteltyä, mutta se ei tunnu siltä. Kerronta poukkoilee ja on välittämättä kirjallisista konventioista tai koulussa opetetuista säännöistä. Claran kerronta tuo mukaan puhekielisyyttä ja karkeutta, kun taas Louisin oma kerronta tasapainottelee rajuuden ja hienotunteisuuden välillä. Tekstiä on melko vaivatonta lukea ja tuntuu että se onnistuu sanomaan paljon vähillä sanoilla. Kiivastakin se on, kun päähenkilö kokee enemmän kuin mitä pystyy noissa olosuhteissa ilmaisemaan. Surettaa, miten paljon häpeää väkivallan uhri joutuu kokemaan ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen.

Fríða Ísberg: Merkintä

Fríða Ísberg 2021. Islanninkielinen alkuteos Merking. Suomentanut Tapio Koivukari. WSOY 2023. 279 s. Lainasin kirjastosta.

Olen niin tyytyväinen kun sain pitkästä aikaa luettua kirjan loppuun saakka. Olen tahkonnut viime viikkojen ajan kolmen romaanin kanssa, eikä alkuun mikään niistä lähtenyt vetämään. Olisi varmaankin ollut parempi taktiikka yrittää vaan eteenpäin yhden kanssa sen sijaan että aloitin uusia, mutta onneksi tämä Merkintä sai minut vihdoin puolelleen, ja keskityin parin päivää siihen.

Lähitulevaisuuden Islannissa odotellaan äänestystä siitä, pitäisikö merkintä eli myötätuntotesti ottaa virallisesti käyttöön. Sen suosio on kasvanut, ja sen käyttö on levinnyt sen alkuperäisestä ideasta huomattavasti laajemmalle. Ihmiset käyvät testissä ja jos se menee läpi, he antavat merkitä itsensä. Samaan ovat päätyneet myös monet yritykset ja taloyhtiöt. Merkityillä henkilöillä on paremmat mahdollisuudet työelämässä, asuntomarkkinoilla ja vähitellen kaikilla elämän osa-alueilla.

Uusi tekniikka sulkee merkitsemättömiä ulkopuolelle. Heistä tulee vähempiosaisia, heitä jää työttömäksi ja heidät eristetään omille asuinalueilleen. Väkivalta, mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö lisääntyvät, vaikka alkuperäisenä ideana on ollut nimenomaan taata laajat psykologi- ja muut tukipalvelut sitä tarvitseville. Yksi merkitsemättömistä nuorista on Trístan, joka kokee että hänen ainoa mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin on ehtiä ostaa asunto ennen valtakunnallista äänestystä. 

Jos myötätuntotestistä ja merkinnästä tulee kaikille pakollinen, mitä se tarkoittaa niille, jotka eivät pääse siitä läpi? Lähestyvä kansanäänestys kuumentaa tunteita puolin ja toisin. Sitä ajava psykologi Óli kipuilee avioliitossa, jossa hänen vaimonsa on eri kannalla. Joku vainoaa häntä, ja vainon kohteeksi on joutunut myös nuori opettaja Talvi, joka näkee työssään perheiden toisaalta ihailevan, mutta myös pelkäävän testin tuloksia ja julkisia listoja. Alkujaan hyvää tarkoittava psykologinen koe on muuttamassa Islantia valtioksi, joka jakaa kansan kahtia.

Alkuun Merkintä tuntui hieman epäselvältä ja siitä oli haastavaa saada otetta, mutta kun päähenkilöt tulivat vähitellen tutuiksi, lähestyvä kansanäänestys ja sen mahdolliset vaikutukset alkoivatkin kiehtoa. Merkintä on onnistunut dystopiatarina aiheesta, joka voisi olla periaatteessa mahdollinen. Siinäkin näkyy yksilönvapautta korostavien näkemysten ja yhteisöllisen vastuunkannon välistä juopaa, kuten nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan. On niitä, jotka painottavat talouskasvua hyvinvoinnin ainoana mahdollistajana, ja niitä, jotka pelkäävät ettei apua ja tukea riitä jatkossa kaikille tasapuolisesti.

Ísberg kirjoittaa paikoitellen erikoisella tavalla melkein kuin ajatuksenvirtana, ja näkökulmien vaihtuessa tekstin tyylikin vaihtuu. Trístanin luvuissa teksti on puhekielisempää, siinä vilisee englanninkielisiä sanoja ja ajatus on poukkoilevampaa, kun taas Ólin luvuissa teksti etenee loogisemmin, perinteisemmin. Välillä on myös kahden naisen välistä kirjeenvaihtoa, mikä ei ihan asetu muun tarinan sekaan, mutta on itsessään mielenkiintoinen keskustelu ystävyydestä ja sen sallimasta toraisuudesta. Kokonaisuutena hyvin ajatuksia herättävä teos!