Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Husband's Secret. WSOY 2014. 444 sivua. Suomentanut Helene Bützow

Olikohan tässä nyt ilmeisen helppo valinta Helmetin haastekohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama teos? Kirjan alkusivuilla alkoi tuntua, että vaikka olenkin kovasti pitänyt Moriartyn teoksista Mustat, valkeat valheet ja Nainen joka unohti, pitäisi lukemisten välillä pitää kunnon tauko. Noin niin kuin vuosi tai jotain, sillä hieman liian tutulta tuntui tämän kanssa. Moriartylla on oma, sarkastisen hauska, samaan aikaan melankolinen tyylinsä, josta kyllä pidän, mutta hänen kirjojensa aihepiirit ja hahmot ovat keskenään niin hirvittävän samankaltaisia, että voisin jo käyttää termejä tehtailu, hyvä menestysresepti ja niin edelleen. Mikäpä siinä :)

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta ja heidän perheistään Sydneyssä. Rachel, jo eläkeikäinen kanslisti, on menettänyt tyttärensä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tytär, Janie, oli silloin vasta 17-vuotias ja päättänyt kertoa poikaystäväehdokkailleen, kumman hän heistä on valinnut. Valinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Rachel on oppinut elämään surunsa kanssa, mutta nyt kun hänen ainoa lapsenlapsensa, elämänsä ilo on muuttamassa toiselle mantereelle, tuntuu kuin tyttären muistot alkaisivat piinata häntä entistä voimakkaammin.

Tess sen sijaan on juuri kuullut, että hänen rakas serkkunsa ja aviomiehensä ovat rakastuneet toisiinsa. Tess jättää Melbournen ja muuttaa pienen poikansa kanssa Sydneyyn auttamaan rampautunutta äitiään. Sydneyssä Tess törmää entiseen poikaystäväänsä ja heittäytyy tämän kanssa intohimoiseen uusintaan. Connor sattuu muuten olemaan toinen niistä pojista, jotka kilpailivat Janiesta vuonna 1984. Samalla alueella asuu myös Cecilia, kolmen tyttären äiti, Tupperware-myyjä ja tehopakkaus, joka on naimisissa John Paulin kanssa. Toinen niistä Janien mahdollisista poikaystävistä vuosikymmenten takaa.

Melkoinen salaatti naisia, puolisoita, lapsia, äitejä, suhteita ja verkostoja, joiden kanssa sai lukiessa olla tarkkana, että muistaa miten kaikki liittyy kaikkeen. Tarinan taustalla on tietysti nuoren Janien kuolema. Mutta miten siihen liittyy John Paulin kirjoittama kirje, jonka Cecilia löytää vintiltä? Janien murha on nimittäin jäänyt selvittämättä, vaikka Rachelilla onkin varma aavistus siitä, kuka se voisi olla. Kun vyyhti lähtee purkautumaan - tai itse asiassa sotkeutumaan entistä pahemmin - joutuvat naiset läpikäymään kipeitä asioita. Tessin on valittava, kenen kanssa hän jatkaa ja kuka saa anteeksi. Rachelin on kohdattava tosiasiat ja tehtävä päätös, joka vaikuttaa Cecilian perheen elämään. Cecilia puolestaan joutuu ottamaan harteilleen liian suuren vastuun ja teon, jonka paljastuminen vaikuttaisi hyvin monen ihmisen tulevaisuuteen.

Moriartyn kirjoja yhdistävät ruuhkavuosia elävät naiset, jotka rimpuilevat ajankäytön, velvollisuuksien ja parisuhteittensa kanssa. Lasten koulumaailma tuntuu vievän loputtomasti aikaa juhlineen ja askarteluineen, sosiaalinen paine on valtava ja aina tuntuu olevan joku, joka pärjää taistelussa muita paremmin ja se joku, joka kapinoi naisten itsensä luomaa systeemiä vastaan. Aihepiirit ovat siis sinänsä hyvin kaukana omasta arjestani. Tarinoissa on kuitenkin aina mukana se mysteeri, kevyt jännityselementti, joka vetoaa dekkariminääni. Ja tietysti se tyyli, millä Moriarty kirjoittaa: näennäisen kepeää, vaivatonta tekstiä ja dialogia, joka on kuitenkin pirullisen tarkkaa ja herkullisen havainnoivaa. Viimeksi totesin, että kirjailijalla "on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla". Mutta nyt kyllä pidän sen vuoden tauon ennen kuin luen tänä vuonna suomennetun uutuuden!

Hyvän aviomiehen ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Paula, Ulla ja Leena.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Tanja Kaarlela. 2017. Lasissa on tyttö. Reuna. 179 sivua. 

Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.

Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.

Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.

Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.

Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.

Saara Kesävuori: Askeleen edellä

Saara Kesävuori. 2017. Askeleen edellä. Tammi. 271 sivua.

Kirjan takakansi lupaa, että Askeleen edellä on vetävä päätösosa Anni Eloranta -trilogiaan. Ja niin se todellakin oli, ehkäpä jopa paras näistä kolmesta. En hirveästi innostunut Kesävuoren edellisestä Holma-jännitystrilogiasta, mutta tämä Tampereelle sijoittuva sarja on ollut mieleeni.

Anni on entinen nyrkkeilijä, nykyinen uimahallivalvoja, joka pohtii, pitäisikö hänen vielä opiskella kunnon ammatti, vakiintua ja asettua aloilleen kuten niin moni kolmikymppinen tekee. Suhde Arttuun, poliisiin, on kestänyt jo pidempään ja miehellä olisi kova halu etsiä pariskunnalle yhteinen asunto. Äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen Anni on seurannut toisaalta isänsä Saarisen surutyötä ja muuttoa, toisaalta huumeiden vuoksi mielenterveyden kanssa tasapainoilevan veljensä Santun tasapainoisempaa elämää hevostilalla. Kun Annin ystävän pyörittämästä perhekodista Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen lapsi, ei Anni voi olla sekaantumatta tapahtumiin.

Pispalanharjulta avautui näkymä Näsijärvelle. Anni katseli aaltoja, kaupungin valojen välkettä, kuunteli hälytysajoneuvojen ulvontaa. Hän oli valinnut puolensa, lopultakin hän tiesi missä hänen paikkansa oli.

Kidnappaus osoittautuu vain pieneksi käänteeksi monimutkaisessa vyyhdissä, johon liittyvät Annin nuoruuden aikainen ystävä Johanna, tämän uusi harrastus miekkailukoulussa, kovaotteiset miehet ja yllättäen myös Saarinen, Annin isä. Kaiken takana on mies, joka ilmiannettiin Suopolle 27.9.1969 ja joka sen jälkeen katosi Tampereelta. Työläisperheen vesa, jonka valintoihin vaikuttivat edelleen punaisen lähisuvun vaiheet vuoden 1918 sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Mutta mitä tekemistä tällä miehellä on Annin perheen kanssa, Kattilan kanssa tai Johannan kanssa?

Kuten olen aikaisemminkin todennut, Kesävuoren jännäreiden rikoksissa on melko puistattavia ja ehkä hieman epäuskottaviakia piirteitä. Okei, epäuskottavaahan tämä kaikki on, ei Tampereella oikeasti tapahdu tällaista, mutta välillä tuntuu, että ovatkohan tarinoiden kuviot hieman turhan kunnianhimoisia. Toisaalta teoksen tunnelma on tiheä ja niin vetävä, että uskottavuudet sikseen. Annista ja hänen  läheisistään on tullut kolmen kirjan myötä tuttuja hahmoja. Kirjoitin aikaisemmin, että "Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia." Näin ajattelen edelleen. Tässä teoksessa uusia ulottuvuuksia löytyi Saarisesta, jonka menneisyys paljastui vähitellen lukijalle mutta joka jätti tyttärelleen paljon avoimia kysymyksiä.

Kesävuori ottaa tarinoihinsa mukaan ajankohtaisia ilmiöitä luontevalla tavalla. Pätkätyöt, työttömyys, syrjäytyminen ja mielenterveys ovat olleet keskeisiä teemoja alusta saakka. Perhekoti Kattilan asiakkaat olivat tässä romaanissa sivummassa kuin aikaisemmin, mutta kyseisten ongelmien kanssa saavat edelleen painia monet. Lisäksi Tampere ympäristönä on mukana hyvin tuntuvalla tavalla, nyt myös Tampereen puna-valkoinen historia. Annin seikkaillessa päästään samalla kritisoimaan kunnallispolitiikan päätöksiä, tunnelihankkeita tai kaavoitusta. Tarina vilisee tamperelaiselle tuttuja paikannimiä ja osoitteita, mikä tekee lukemisesta ainakin minulle mukavaa ja entistä kiinnostavampaa. On kuin seuraisi sarjaa televisiosta, kun tuntee maiseman missä kaikki tapahtuu.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän luonnollisesti kohtaan 27: Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja.

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri. 2016. Tangopojat. Otava. 317 sivua.

Tuottelias ja suomalaisille hyvin rakas kirjailija Antti Tuuri on ollut jostain syystä minulle vieras, vaikka hänen tuotantoaan löytyy mm. vanhempieni kirjahyllyistä. Tangopojat herätti kuitenkin kiinnostukseni talvella ja niinpä laitoin kirjan varaukseen. Alkuvuoden hurjaa lukuintoa ja -tahtia ei valitettavasti ole löytynyt nyt maaliskuussa eikä sitä herättänyt Tuurinkaan teos. Luin kirjaa pitkään ja hitaasti ja sytyin sille oikeastaan vasta ihan lopuksi.

Tuija kirjoittaa blogissaan, että Tangopojissa on paljon tuttua ja turvallista Tuuria. Minulle hänen kerrontatapansa tuntui alkuun hyvin vieraalta ja meni aikansa, että pääsin kyytiin mukaan. Ei tule mieleeni ketään ihan samanlaista. Mutta nyt kun siihen olen tutustunut, en pidä mahdottomana, ettenkö lukisi lisääkin tulevaisuudessa. Varsinkin jos aihe on yhtä mielenkiintoinen kuin Tangopojissa.

Romaanin minä-kertoja, Sauli, on parikymppinen hanuristi Etelä-Pohjanmaalta. Saulin rakastettu Elina on laulanut samassa tanssiorkesteri Hurmassa, mutta lähtenyt vieraan miehen mukana, eikä Sauli saa häneen yhteyttä. Huhut liikkuvat, että Elina olisi muuttanut Ruotsiin, kuten niin monet muutkin 1960-luvun Suomesta. Vaasassa rekrytoidaan työvoimaa Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin ja sinne Saulikin päättää lähteä, ajatuksissaan haaveena löytää Elina ja selvittää hiertämään jääneet asiat.

Tangopojat on tavallaan melko miehinen romaani, mikä osaltaan selittää alun kankeutta. En olisi millään innostunut autojen rassaamisesta, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Miehistä on tapa, miten niin nuoret kuin vanhemmatkin miehet kutsuvat toisiaan sukunimillä, naisia etunimillä. Erotiikka, jos sitä siksi voi kutsua, on suorasukaista ja jopa karkeaa. Romaanin miesten maailma on kuitenkin sellainen joka on helppo kuvitella viidenkymmenen vuoden takaiseen maalaisyhteisöön ja sinänsä hyvin realistinen. Saulilla on mukavan lakoninen tapa kuittailla muille, mikä tuo kerrontaan pienen pilkahduksen huumoria. Se mikä Tuurin tekstissä vei oman aikansa, on hänen tapansa referoida dialogia osaksi kerrontaa. Romaanissa nimittäin sanaillaan ja keskustellaan paljon, mutta varsinaista vuoropuhelua ei ole lainkaan. Se teki lukemisesta alkuun jähmeää ja raskasta, vaikka tarina sinänsä on varsin raikas ja naseva.

Ruotsissa Sauli pääsee jälleen soittamaan ja saa samalla mahdollisuuden kysellä Elinan perään. Naisen etsiminen ja löytäminen ajaa Saulia eteenpäin ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Samalla Tangopojat kiertää kesäisillä lavoilla soittamassa naapurimaan suomalaiselle yleisölle. Kirja onkin mainio kuvaus aikansa lavatansseista ja tanssiorkesterin koettelemuksista. Rahaa ei kenelläkään ole, mutta soittaminen ja suomalaisten kokoontuminen tanssilavoille on tärkeää. Romaani on myös hieno kuva siitä suuresta muuttoaallosta, johon päähenkilöt lähtevät mukaan. Suomalaisyhteisöt paiskivat töitä Ruotsin tehtailla ja töitä riittää. Kielitaito ei päätä huimaa, välillä menetetään vähätkin rahat kortinpeluussa ja alkoholin kulutus on runsasta.

Sanoisin, että Tangopojat on Tuurilta tarkkaan ajoitettu näpäytys maahanmuuttokeskustelulle. Eihän tuosta nyt ole kovinkaan kauan kun meiltä lähti paremman elämän toivossa Ruotsiin satoja tuhansia ihmisiä! Muutenkin Tuurin ajankuva on tarkkaa ja antaa lukijalleen paljon. Vaikken edelleenkään ihan tunnusta ihastuneeni teokseen, siinä oli paljon herkullista tietoa, se avaa lähihistoriaamme ja tekee siitä hyvin elävää.

Kirjan on lukenut Tuijan lisäksi mm. Arja. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan sillä kohdan 29: Päähenkilö osaa jotain mitä haluaisit oppia (soittaminen!).

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen. 2016. Ei saa mennä ulos saunaiholla. Karisto. 242 sivua.

Olipas hieno ratkaisu, että jätin Antti Tuurin Tangopojat tauolle (ei etene, ei millään, mutta siitä lisää joskus toiste) ja lukaisin välillä ystäväni (Kiitos Elina!) kehuman esikoisromaanin. Nyt on taas lukuintoa!

Eeva on kuusikymppinen leski, joka on muuttanut tyhjästä omakotitalosta kerrostalokaksioon kaupunkiin ja alkaa suunnitella omia hautajaisiaan. Joskushan ne kuitenkin ovat, eikä hänestä ole kunnon valokuvaa kehyksiin pistettäväksi. Samaan syssyyn hän huomaa sairastavansa rintasyöpää ja kaipaa pientä pojantytärtään, joka asuu kaukana Ruotsissa. Muinainen säpinä Juhanin, entisen luokkakaverin kanssa herää kuitenkin yllättäen eloon ja Eeva saa elämäänsä uutta potkua. Ja muutenkin, hän on nimittäin päättänyt ettei hänen ole mikään pakko olla se tylsä ja järkevä ihminen, joka ei tee koskaan mitään vaarallista.

Samassa talossa asuu Eevan kuorokaveri, kolmikymppinen Sini, joka on suunnitellut täydelliset häät ja upean suhteen aviomiehensä kanssa, jota ei kuitenkaan vielä näy. "Hän oli valmistautunut avioitumiseen paremmin kuin kevätflunssaan tai vesivahinkoihin." Sini on sinkku, joka kaipaa miestä sohvalle viereensä. Netistä löytyy Ilkka, joka viihtyy naisen lakanoissa, muttei näytä pystyvän enempään. Samaan aikaan Sinin paras ystävä Veera on eroamassa miehestään Pertistä, joka tuntuu Sinistä tutulta ja turvalliselta, melkeinpä rakkaalta. Kuka onkaan Sinin mahassa kehittyvän pienen elämän isä ja ketkä kokoontuvat ristiäisiin sen jälkeen kun Sini on käynyt ultraäänessä Eevan kanssa, auttanut sisustamaan Ilkan uutta asuntoa ja lohduttanut eteisen lattialla potkivaa Veeraa?

Ja mitä miettii Eevan kissa Kyllikki? Olento joka arvostelee ja näkee asiat omasta ylimielisestä näkökulmastaan. "Kärsin erityisherkkyydestä. En siedä kovia ääniä, Vesku Loirin laulua enkä huonoa kirjallisuutta. Minun on vaikea löytää tasoistani seuraa."

Ei saa mennä ulos saunaiholla on ihanan soljuvaa, nautinnollista luettavaa, jonka tarinassa tasapainoillaan hymyn ja vakavien ajatusten, sairauden, kuoleman, erojen ja uusien alkujen kanssa. Naisten elämässä tapahtuu paljon kerralla eikä elämä näytä menevän käsikirjoituksen mukaan. Välillä kyyneleet valuvat, kun terveys ja miehet pettävät, mutta vähitellen elämä näyttää aurinkoisen puolensa ja naiset löytävät itsestään jotain uutta ja vahvaa. Mäkisellä on huikea taito kirjoittaa lakonisen humoristisesti ja ironisesti niin banaaleista kuin surullisistakin asioista. Teksti on kauttaaltaan hyvin lämmintä ja voi miten se pitikään otteessaan. Oli ihan pakko imaista koko romaani yhdeltä istumalta! Onneksi töissä oli lyhyt päivä :) Lisää tällaisia, kiitos!

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirja lisää hyvinvointiani.

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker. 2002. Saksankielinen alkuteos Das Herzenhören. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2017. 326 sivua.

Kun yhdysvaltalainen uranainen Julia lähtee Burmaan selvittämään perheensä jättäneen isänsä taustoja, ei hänellä ole aavistustakaan mitä on vastassa. Hänellä on ollut läheiset välit isäänsä, mainetta ja omaisuutta keränneeseen lakimieheen, joka saapui Manhattanille 50 aikaisemmin nuorena lahjakkaana miehenä. Aika on kuitenkin vähissä ja miehen on palattava takaisin menneisyyteensä. Isäänsä etsivä Julia pohtii, kuinka hyvin tunnemmekaan läheisemme, omat vanhempamme? Onko meidän jokaisen menneisyydessä asioita, joista emme ole kertoneet kenellekään? Burmassa naista on vastassa U Ba, paikallinen mies joka tuntee hyvin naisen isän, Tin Winin ja tämän nuoruuden rakastetun, Mi Min tarinan.

Tin Win menettää vanhempansa jo lapsena ja jää naapurintädin kasvattamaksi. Poika sairastuu harmaakaihiin ja menettää myös näkönsä. Kasvatustädin mielestä lahjakas poika tarvitsee apua ja lohtua, joten hän vie Tin Winin tutun munkin oppiin luostariin. Viisaan munkin avulla poika oppii luottamaan aisteihinsa ja jalkoihinsa, oppii selviytymään arjesta ja saa lisää itseluottamusta. Eräänä päivänä hän kuulee kaunista sydämenlyöntiä, seuraa ääntä ja tutustuu ihmeelliseen tyttöön, Mi Miin. Kävelykyvyttömästä, elämäniloisesta tytöstä ja sokeasta nuorukaisesta tulee erottamaton parivaljakko, joka tutustuu ympäristöön ja nauttii elämästä neljän ihanan vuoden ajan. Vähitellen rakkauskin astuu kuvioon, mutta juuri kun nuoripari olisi valmis avioon, saa Tin Win kutsun kaupunkiin ja silmäleikkaukseen. Kestääkö suhde eron? Miten suhteen käy, jos Tin Winin näkö palautuu? Entäpä kun leikkauksen kustantavalla sukulaissedällä on omat suunnitelmansa pojan tulevaisuuden suhteen?

Oliko Mi Mi huomannut hänen pelkonsa? Haittasiko se? Tyttö oli luotsannut hänet labyrintin halki. He eivät olleet törmänneet seiniin eivätkä pudonneet kuiluun. Mi Mi oli rakentanut siltoja ja repinyt muureja maan tasalle. Hän oli taikuri.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on hieman lapsekkaan romanttinen, coelhomaisen filosofinen romaani, joka meinasi ensi alkuun edellä mainituista syistä epäilyttää, mutta joka kuitenkin piti hyvin otteessaan ja jota oli mukava lukea. Sendkerin tarinankerronta on tavallaan hyvin sadunomaista ja sitä korostaa burmalainen taikausko, luottamus astrologiaan ja vanhoihin perinteisiin. Hahmot ovat niin ikään ylikorostetun lumoavia ja varsinkin Mi Min tarina suorastaan epäuskottava, mutta silti kyyninenkin lukija haluaa tietää, mitä päähenkilöiden menneisyydestä paljastuu ja kuka on U Ba, joka tietää tämän kaiken.

Romaani on aistien juhlaa. Se opettaa, että näkemäänsä ei sovi luottaa liikaa, ja että maailma tarjoaa paljon kuunneltavaa, haisteltavaa ja kosketeltavaa. Burmalainen maaseutu pursuaa kasvillisuutta, mausteita ja ääniä, joita Tin Win oppii tulkitsemaan ja rakastamaan. Sydämenlyönneissä ikuisuus oli (loppujen lopuksi, imelyydestään ja epäilyistäni huolimatta) yllättävän nautinnollinen välipala raskaampien romaanien keskelle!

Kirjasta lisää Hemulin kirjahyllyssä, Kirsin Book Clubissa ja Mari A:n kirjablogissa. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 1: Kirjan nimi on kaunis. Lisäksi saan maailmanvalloitukseen ja Kukko kainalossa -haasteeseen yhden maan lisää!

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr. 2014. Englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See. WSOY 2015. Suomentanut Hanna Tarkka. 543 sivua.

Menestys maailmalla ja ilmeisesti meilläkin (yksi myydyimpiä kirjoja vuoden 2015 lopulla), kirja jota olen kierrellyt ja kaarrellut. Maininta Pulitzer-palkinnosta kirjan pokkariversion kannessa sitten lopulta teki sen, että hain kirjan kirjastosta ja otin mukaani lomareissulle. Ja kyllä se kannatti. Alkuun kärsin hienoisesti lukujumista ja -väsymyksestä, enkä ihan päässyt tarinan imuun. En usko, että vika oli tarinassa vaan todellakin lukijassa. Lopulta sain onneksi sen kauniista rytmistä kiinni ja halusin saada selville, miten tarina päättyy.

Werner on nuori, valkohapsinen ja hento poika, joka elää 1930-luvun lopun Saksassa, orpokodissa siskonsa Jutan kanssa. Huonokuntoisesta radiosta lapset kuuntelevat vanhan miehen tarinoita kaukaa Ranskan pohjoisrannikolta. Werner on loputtoman kiinnostunut tekniikasta ja radioista ja hänen maineensa taitavana korjaajana kiirii alati kasvavan natsihallinnon korviin. Jutta varoittaa Werneriä astumasta pahan palvelukseen, mutta onko pojalla vaihtoehtoja? Hän ei halua töihin kaivokseen, jossa hänen isänsä ja niin moni muu on saanut surmansa. Ehkä hänestä voisi tulla jotain. Vuodet Schulpfortassa, neljänsadan pojan koulutuslaitoksessa eivät ole helppoja, mutta ainakin Werner saa käyttää lahjojaan siinä missä moni muu alistetaan ja hylätään heikkoina.

Pariisilaistyttö Marie-Laure sokeutuu kuusivuotiaana. Hän oppii ympäristönsä lukkoseppäisänsä avulla, joka rakentaa tytölleen yksityiskohtaisen pienoismallin lähikortteleista. Marie-Lauren sormet ja aistit terävöityvät, hän oppii lukemaan ja uppoutuu tarinoiden maailmaan, kunnes Saksa hyökkää ja kotikaupunki on pakko jättää. Isä ja tytär saavat majapaikan pohjoisrannikon Saint-Malosta, erakoituneen isosedän ja tämän apulaisen luota. Marie-Lauren on opeteltava uudet korttelit, meren tuoksu ja talon salaperäiset huoneet. Sota pitää heitä vankina muurien ympäröimässä kaupungissa, mutta isosedän vanha radio, jota ei luovuteta edes saksalaisten käskystä, avaa portin ulkomaailmaan ja vastarintaan pommitusten keskellä.

Radioyhteydet yhdistävät Wernerin ja Marie-Lauren, kun sota on jo melkein päättynyt. Signaalit johdattavat saksalaissotilaan sokean ranskalaistytön luokse, mutta vanhat tarinat pelastavat määrätyltä kohtalolta. Pisamaisen, takkutukkaisen tytön nähdessään Werner hoksaa, että hänelläkin on vielä yksi mahdollisuus valita itse, tehdä niin kuin sydän sanoo.

Kaikki se valo jota emme näe on sodan julmuuden keskellä kaunis tarina, joka hehkuu runsasta, sadunomaista ja rikasta kieltä. Joskus on vaikea nähdä tai tuntea kaikkea sitä mitä ympärillämme on, kuten luonnon ihmeellisiä yksityiskohtia, meren pauhua, liukkaita simpukankuoria, värikkäitä lintuja. Valoa sodan keskelle tuo myös rintamaveljeys, rohkeus, hentokin vastarinta, luottamus ja uuden ystävän parantava vaikutus. Kuvaus saattaa kuulostaa siirappiselta, mutta sitä romaani ei missään nimessä ole. Tunnistan siinä jotain tyypillisen ranskalaista, sellaista sadunomaista tunnelmaa, johon olen ennenkin törmännyt, ilman että se peittäisi alleen raa'an todellisuuden. Rankkaan aiheeseen se tuo ennemminkin kaivattua vastapainoa, sitä suloista valoa. Kaikki se valo jota emme näe on upea ja ihana, samalla järkyttävä, mutta onneksi myös lohdullinen. Joskus kaihdan paksuja romaaneja, mutta Doerrin romaanin paksuus ei haitannut lainkaan, kansien välissä oli tarinaa juuri sen verran kuin pitikin.

Pari viikkoa sitten kirjoitin, että sota-aiheiset romaanit pitää pistää vähäksi aikaa sivuun. No se ei nyt ihan onnistunut ja olen erittäin tyytyväinen että luin tämän teoksen. Helmetin haasteessa haluan sijoittaa tämän kohtaan 21: Sankaritarina. Sodan aiheuttaman muuton vuoksi merkkaan kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen mukaan. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Sari ja Katja.