Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro 2021. Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2021. Pokkarissa 371 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Yöpöydän lukupinossa jo jonkin aikaa vuoroaan odottanut Nobel-voittajan teos pääsi lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi. Ehdotin sitä juuri tähän rakoon, sillä se sopii Helmetin haastekohtaan 21: Kirja on scifiä. Luin jostakin, että teosta on rinnastettu Ishiguron rakastettuun romaaniin Ole luonani aina. Tiettyä samankaltaisuutta teoksissa onkin, mutta pidin Klarasta enemmän.

Klara on keinoystävä, joka on myynnissä. Hän ei ole enää viimeisintä mallia, mutta liikkeen johtajatar pitää häntä poikkeuksellisena ja haluaa tämän löytävän hyvän kodin. Keinoystäviä ostetaan yleensä teini-ikäisille kasvua ja tunne-elämää tukemaan, estämään yksinäisyyttä ja auttamaan oppimisessa. Klaran valitsee Josie, muunneltu tyttö, joka sairastelee usein. Tyttöjen välille syntyy nopeasti hyvä yhteys, Klara oppii nuorestaan paljon ja tulee hyvin toimeen myös Josielle tärkeiden ihmisten kanssa.

Keinoystävät käyvät aurinkoenergialla ja Klaralle on tärkeää seurata auringonvalon kulkua eri olosuhteissa. Vaikka kehittynyt onkin, Klara näkee maailman eri tavalla kuin ihmiset, ja saa päähänsä, että auringon kanssa voisi tehdä sopimuksen Josien parantamiseksi. Omituinen taikausko tuntuu erikoiselta muuten niin loogisesti toimivan Klaran päätelmissä, mutta sillä on keskeinen rooli Josien tulevaisuuden kannalta. Sitä ennen tytön äiti ehtii tuttavansa kanssa suunnitella pelottavalta kuulostavan vaihtoehdon, jossa Klaralla olisi vielä merkittävämpi rooli, siltä varalta ettei Josie parantuisikaan.

Josielle on äidin lisäksi läheinen naapurissa asuva Rick, joka vierailee lähes päivittäin ja jonka kanssa Josiella on sopimus tulevaisuudesta. Nuoret kuitenkin kasvavat ja suunnitelmat horjuvat. Heitä havainnoidessaan Klara oppii paljon ihmisyydestä, tunteista ja vastavuoroisuudesta. Hänen kauttaan on mielenkiintoista havainnoida ihmisten välistä kommunikointia, sen tapoja, sen aiheuttamia väärinymmärryksiä ja muita vivahteita, sillä Klara ei koneena lähde tunteisiin juurikaan mukaan. Hän havainnoi ne ja toimii niiden perusteella järkevällä tavalla, mutta ei lähde draamaan mukaan. Se tekee lukukokemuksesta etäännyttävän, mutta samaan aikaan hyvin mielenkiintoisen. Minulla ei nimittäin syntynyt teoksen ihmisiin minkäänlaista tunnesidettä, vaan pystyin hyvin tarkkailemaan heitä Klaran tavoin ikään kuin ulkopuolisena.

Romaanissa ei kerrota, mitä aikaa eletään, eikä kovin pian paljastu sekään, missä eletään. Maailma on kuitenkin vähintään yhden sukupolven edellä meidän aikaamme, sillä vanhoihin tapoihin ja tunteisiin viitataan välillä ikään kuin Josien äidin sukupolven ominaisuuksina. Sitäkään ei paljasteta, mikä on se geneettinen muunnos, joka lapsiin on riskien uhallakin tehty - ei kaikkiin kuitenkaan, ja sekin aiheuttaa skismaa ihmisten välille. 

Klara ja aurinko oli vetävää luettavaa, suorastaan ahmaisin sen alkukankeuden jälkeen, mutta en kuitenkaan usko sen nousevan lempikirjojeni joukkoon. Ehkäpä juuri siksi, että se jätti aika kylmäksi, vaikka joku voisi lukea sitä päinvästoin hyvinkin kylmäävin tuntein eli varoituksena potentiaalisesta lähitulevaisuudesta. Kuka tietää, miten pitkälle tekoälyn kanssa mennään! Romaanista myös blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Risingshadow.

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris 2001. Englanninkielinen alkuteos Five Quarters of the Orange. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2002. 476 s. Lainasin kirjastosta.

Minulla on ikuisuusprojektina muiden haasteiden ohessa MeNaisten 101 kirjaa -lista, josta löysin sopivan teoksen Helmetin haastekohtaan 3: Kirjan nimessä on kasvi. Kuvittelin lainaavani jotain kevyehköä kesälukemista (tällainen kokemus minulla on Joanne Harrisin teoksesta Pieni suklaapuoti ja sellaisen kuvan antaa kirjan nimi...), mutta olinkin ihan väärässä. Jo klassikkomaineessa oleva romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan, pieneen ranskalaiskylään saksalaismiehityksen alla. 

Vaikka Harrisin teos on aistien juhlaa, sen nimi Appelsiinin tuoksu ei viittaa mihinkään suloiseen, vaan äidin migreeniin, jonka voi laukaista appelsiinin tuoksu. Sitä röyhkeästi hyödyntämällä 9-vuotias Framboise pelastaa itselleen ja sisarilleen vapaita hetkiä Loire-joen varrelle tai läheiseen Angersin kaupunkiin. Siellä hän on tavannut saksalaisen sotilaan, jonka kanssa lapset alkavat käydä kauppaa. Sotilas lumoaa lapset rennolla, isovelimäisellä olemuksellaan. He tapailevat salaa Loiren rannalla, jossa Framboise pyydystää Haukimuoria, suurta myyttistä haukea.

Tarinaa kertoo lähellä nykyaikaa 65-vuotias Framboise, joka on palannut kotikyläänsä vuosikymmenten jälkeen. Hän perustaa bistron, eivätkä kyläläiset arvaa, kuka hän oikeasti on. Sillä jos arvaisivat, hän ei olisi tervetullut. Lukijalle ei paljasteta, mitä saksalaisten kanssa tapahtui sotakesänä 1942, mutta Framboisen äiti syyllistyi johonkin sellaiseen, mitä kylä ei varmasti unohtaisi eikä antaisi anteeksi. Tuona kesänä saksalaisten kanssa oltiin varovaisia, ihmisiä katosi ja asioita tehtiin salaa, mutta heistä myös yritettiin hyötyä.

Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Näkökulma on kuitenkin nuoren tytön, joka ei ymmärrä, mitä aikuisten välillä tapahtuu. Villi Framboise elää täysin omassa maailmassaan, mikä ei johdu pelkästään saksalaissotilaan lumosta, vaan epävakaasta äidistä, joka ei tee lapsuudesta helppoa. Pienen sisukkaan päähenkilön lisäksi keskiössä on yhä useammin migreeneihin kaatuva leskiäiti, hyvin vähän lempeyttä tai hoivaa suova nainen, traaginen hahmo, jonka kanssa tytär käy kesän ajan omaa sotaansa. Äidin ja tyttären välinen suhde onkin yksi romaanin kiehtovimmista puolista, sen arvaamattomuus, julmuus ja piilossa pysyvä hellyys.

Framboise pääsee sisarustensa kanssa kielletyn hedelmän makuun, ja sen seuraamukset ovat yllättävän suuret. Palattuaan kylään aikuinen nainen alkaa vanhan ystävänsä Paulin kanssa käydä läpi äidin hänelle jättämää muistikirjaa, jonka reseptit aiheuttavat perheensisäistä kilpailua. Kun äidin käyttämä salakieli avautuu tyttärelle, tämä saa vihdoin selvyyden kesän 1942 tapahtumista, kyläläisten osallisuudesta, ja lopulta myös sivussa pysyttelevän ystävänsä merkittävästä roolista. 

Kovapäisten hahmojensa ansiosta Appelsiinin tuoksu ei ole lainkaan niin tunteikas tai surullinen, kuin sen voisi traagisuudessaan kuvitella olevan. Se on jännittävää seikkailua, voimakkaiden persoonien yhteenottoa, selviytymistä ja sinnikkyyttä. Se on toki myös aistien juhlaa: äidin reseptejä, hedelmäpuita, kasvisten säilöntää, ruoanlaittoa, monenlaisia tuoksuja ja kotipuutarhan lääkkeitä. Aistillisuutta on myös Harrisin tavassa kuvailla Framboisen kalastamista, ulkonaoloa, ihmisten kohtaamisia, aikuisten vakoilemista tai vaikkapa äänimaailmaa. Minulle aistien juhlaa ovat lisäksi kaikki ranskankieliset nimet ja paikat!

Upeasta romaanista myös blogeissa Villasukka kirjahyllyssä sekä Järjellä ja tunteella.

Meg Mason: Murhe ja autuus

Meg Mason 2020. Englanninkielinen alkuteos Sorrow and Bliss. Suomentanut Marja Lyytinen. Otava 2022. 346 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas vaikuttava lukukokemus! En oikein enää muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan, enkä muista miksi päätin laittaa sen kirjaston varausjonoon, mutta olen erittäin tyytyväinen että se tuli tehtyä.

Romaani on kasvutarina, tarina Marthasta hänen lapsuudestaan aina 41-vuotiaaksi saakka. Tarina alkaa siitä, miten hän kertoo juhlissa jollekin hänen aviomiehestään, siitä miten Patrick on ollut aina olemassa. Ihan niin ei kuitenkaan ole; romaani paljastaa milloin he tapasivat, millä tavalla he sivusivat toistensa elämää pitkään ennen kuin päätyivät yhteen. Avioliitossa on valtavasti rakkautta ja tukea, mutta se on myös tavaroiden heittelyä, syyttelyä, ilkeyksiä ja toivottomuutta, sillä Martha sairastaa ---, mielenterveyden häiriötä, jota ei jostain syystä (jännä ratkaisu!) koskaan kirjoiteta romaanin sivuille muuten kuin katkoviivoilla.

"Että en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille."

Marthan elämä on lukioiässä sattuneen romahduksen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Välillä menee oikein hyvin ja hän tuntee olevansa lähes normaali. Hänellä on vahva side vauvoja maailmaan syytävään siskoonsa Ingridiin ja isäänsä, runoilijaan, joka ei saa ensimmäistä runokokoelmaansa koskaan valmiiksi. Hänellä on läheiset välit tätinsä perheeseen ja taiteilija-äiti, jonka rasittavista piirteistä voi siskon kanssa aina vitsailla. Välillä Martha ajautuu masennukseen, viettää päivät pöydän alla tai sängyssä, eikä näe missään mitään järkeä. Avioliittovuosina masennusjaksot purkautuvat raivona miesparkaa kohtaan. Patrick ei nimittäin koskaan pane vastaan, vaan nielee kaiken, sillä hänelle on ollut tärkeintä saada Martha elämäänsä. Mutta kestääkö vahvinkaan rakkaus kaikkea?

Kun Martha lopulta 40-vuotiaana saa --- -diagnoosin, palaset loksahtelevat paikoilleen, mutta ihmissuhteet eivät. Välit äitiin katkeavat, sillä äidillä olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin velvollisuus sanoa --- mahdollisuus ääneen, mutta hän uskoi että puhumattomuus auttaa. Marthasta tulee Patrickia kohtaan entistä häijympi, sillä olisihan lääkärinä toimivan aviomiehen pitänyt diagnosoida vaimonsa ajoissa. Kaiken kestänyt siskokin saa tarpeekseen. Niin kuitenkin käy, että välirikot johtavat rehellisyyteen, puhumiseen ja itsetutkiskeluun. 

Minua on viime vuosina kiehtonut kovasti romaanit, joissa käsitellään perheenjäsenen mielenterveyttä ja sen vaikutuksia kasvuun ja ihmissuhteisiin. Kristisoin tätä teosta kuitenkin tavasta, millä Martha saadaan nousemaan murheen alhosta vähitellen ylös ja ymmärtämään ettei maailma pyöri hänen ympärillään. Kunpa lääke olisikin aina niin toimiva. Harvoin se taitaa mennä romaanissa kuvatulla tavalla, mutta silti tässä oli jotain. Ehkä diagnoosi onkin paras pitää viivatasolla, sillä romaanin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus eikä kuvaus minkään todellisen sairauden oireista. Ehkä diagnoosilla ei tässä oikeasti ole merkitystä tunteiden ja tapahtumien näkökulmasta.

Pidin kovasti myös ei-niin-ruusuisesta parisuhteesta, sen romanttisesta alusta ja sen epätoivon täyttämästä arjesta, vaikka välillä se ahdisti niin että halusin panna kirjan hetkeksi kiinni. Marthan ja Ingridin välinen suhde oli yksi tarinan parhaita ja vaikka ihailen kirjailijan kieltä läpi teoksen, se oikein sykkii siskosten välisessä dialogissa. Siitä tietysti iso kiitos taitavalle suomentajalle! Rakastin myös sitä miten teoksen hahmot olivat selväpiirteisiä, suorastaan elokuvamaisia, toisistaan erottuvia ja huvittavia. Jostain syystä annan kerrankin anteeksi sen, ettei lukijan tarvitse itse päätellä juuri mitään.

Niin, Murhe ja autuus on lämminhenkinen, ja tavallaan aika hauska ja huvittava, mutta nenäliinoja on parasta pitää käden ulottuvilla, sillä se on myös sydäntäraastava. Hauskuus on piikikästä sanailua tai älykkäitä sitaatteja. Tunteet ovat vimmaisia niin kuin vain --- sairastavalla ne voivat olla, näin uskon.

Kunhan toivun tämän teoksen aiheuttamasta tunneryöpystä - peilasin sitä yllättävän paljon omaan elämääni - , jatkan Annie Ernauxin Vuodet-kirjan kanssa. Sekin vaikuttaa hyvältä, mutta pitää sopivasti käsivarren mitan päässä, joten nenäliinoja ei ainakaan tarvita. Murheesta ja autuudesta lisää blogeissa Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus sekä Luetut.

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä

Sofie Sarenbrant 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Andra Andningen. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2022. 348 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämänkin teoksen latasin lomareissua varten ja löysin sen, kun huomasin Facebookissa jonkun Helmet-haasteeseen osallistujan ehdottavan tätä kohtaan 24: Kirja kertoo urheilijasta. Eletään jo sitä aikaa vuodesta, kun haasteita varten pitää alkaa taktikoida - mikä tahansa lukemani kirja ei sovikaan enää välttämättä juuri niihin haastekohtiin, jotka ovat vielä suorittamatta. 

Mutta eipä mitään, olen lukenut Sofie Sarenbrantilta dekkarin aikaisemminkin - Syntipukki, joka edustaa Emma Sköld -sarjaa vähän edempää. Kuoleman kintereillä on sarjan toinen osa, eikä näköjään haitannut lainkaan, etten ole lukenut niitä järjestyksessä. Ne toimivat ihan itsenäisinäkin teoksina. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Tukholman maratonille, jota varten nuorten lahjakkaiden juoksijoiden Mission-joukko on harjoitellut. Heistä yksi on kuollut tapaturmaisesti  vuotta aikaisemmin. 18-vuotiaan Wilman isä Johan ei usko tyttärensä hypänneen jyrkänteeltä itse, eikä suostu hyväksymään sitä että poliisi on lopettanut tutkinnan. Niinpä Johan alkaa selvittää tapausta itse. 

Raivoisa tuuli piiskaa kasvoja, ja sadepisarat porautuvat takin läpi. Kun vetta noruu pitkin kaulaa rintaa kohti, minua hytisyttää. Tämän täytyy olla kaikkien aikojen kylmin Tukholman maraton: vain neljä plusastetta, vaikka kesäkuussa pitäisi olla mukavan lämmintä. 

Nykyhetkessä ollaan kuitenkin siis jo maratonilla, jonka aikana löytyy kahden kilpailijan ruumiit. Kun Emma Sköld ymmärtää heidän molempien liittyneen Missioniin, hän alkaa tonkia myös Wilman kuolemaan johtaneita hetkiä. Maratoniin osallistuu myös hänen siskonsa Josefin, joka on sattumalta Wilman isän Johanin personal trainer. Johan ja Josefin juoksevat yhdessä, mutta kuka on se haamukisaaja, jonka ajannäyttö sekoittaa poliisityön?

Tarina etenee siis kahdessa aikatasossa. Lukija seuraa miten Johan taistelee surutyön, epäuskon ja epätoivoisten tutkimustensa kanssa, ja alkaa treenata Josefinin kanssa. Välillä palataan nykyhetkeen, jossa poliisit yrittävät juosta aikaa vastaan, kun mahdollinen murhaaja on saatava kiinni ennen maratonin päättymistä. Ensimmäinen surmatuista on Missionin vetäjä, nuorten tyttöjen ihailema valmentaja, jonka syyllisyydestä Johan on lähes varma. Maratonin päätteeksi syyllinen selviää kyllä, mutta selviääkö samalla Wilman kohtalo?

Emman ja Josefinin henkilökohtaisen elämän kuviot pyörivät tietysti myös taustalla. Emma on vastarakastuneen huumassa, kun taas Josefin kaipaa perhearkeensa jotain omaa ja kutkuttavaa. En enää muista millainen heidän elämäntilanteensa on muutaman kirjan jälkeen, mutta eipä se haittaa. Ehkä joskus myöhemmin lisää. Ihan sinne lempidekkareitteni tasolle nämä eivät yllä, sillä niiden henkilökuvaus on malkoisen kömpelöä ja lapsekasta, mutta muuten kyllä yllättävän vetävä teos tämä oli aurinkopedillä maatessa. Teoksesta lisää blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Ankin kirjablogi.

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Jevhenija Kuznjetsova 2021. Ukrainankielinen alkuteos Спитайте Мієчку. Suomentanut Eero Balk. Aula & Co 2022. 320 s. Kuva kustantajan. 

Eurooppalaisia kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia napannut Kysykää Mialta olisi saattanut mennä minulta ohi, ellei Helmetin lukuhaasteessa olisi ollut ajankohtaista haastekohtaa 34: Kirja kertoo Ukrainasta. Samanlainen haastekohta on myös Pohjoisessa lukuhaasteessa. Kirjavaihtoehtoja oli toki muitakin - kiitos siitä Facebook-ryhmälle, josta sain tämän(kin) vinkin!

Mia ja hänen siskonsa Lilia ovat päättäneet pitää taukoa elämästään ja viettää kesän isoäitinsä luona maalla. Isoäiti on jo lähes 100-vuotias ja kokoaa rakkaaseen taloonsa mielellään porukkaa. Siskosten perässä rehevän puutarhan ympäröivään taloon saapuvat myös heidän raskaana oleva serkkunsa Marta, siskosten äiti Maria, Lilian miehen 2-vuotias tytär ja lopulta monia muitakin, kuten puhelias espanjalainen anoppi. Kesän aikana olisi tarkoitus tehdä päätöksiä, valita suunta elämälle, mutta onnistuuko se? Tuoko kesä mukanaan lisää vastuuta?

- Minä olen juuttunut mannerten ja lasten väliin, joita minulla onkin äkkiä kolme, sinä olet juuttunut kahden ihmisen väliin, etkä pääse ilman tätä eteenpäin. Marta yritti paeta ja on nyt muutosten kynnyksellä, äiti on löytämässä uutta vapaata elämää, mutta samalla hänkin sen kynnyksellä, että hänestä tulee talon vanhin. Hän tietää, että se on hänen velvollisuutensa, ja isoäitikin on kynnyksellä... - Älä jatka.

Kysykää Mialta on hyvänmielen kirjallisuutta, jossa on paljon lempeää elämänkokemusta, hauskoja yksityiskohtia, nasevaa sanailua ja välittämistä. Isoäiti hehkuu ymmärrystä ja elämänviisautta, vaikka ei aina ymmärräkään nykyaikaa. Nelikymppisten siskosten ja serkusten välillä on sanatonta kommunikointia ja he tuntevat toisensa silloinkin kun itse on hukassa. Kielimuurit eivät ole vieraiden välillä mikään este, ja kaikki ovat valmiita ottamaan huolehtiakseen kaksivuotiaan pellavapään, perheen yhteisen tyttären ja uuden perheenjäsenen.

Taloa ympäröivä puutarha ja viljelykset luovat suorastaan maagisen miljöön tarinalle. Kasvillisuus on päässyt isoäidin vanhetessa villiintymään ja rehevöitymään. Sitä täytyy raivata, siitä täytyy huolehtia ja sen täytyy päästä kukoistamaan. Vaikka teoksen kielessä on runsasta kuvailua, sen dialogi on herkullisen napakkaa ja älykkään humoristista. Rehevyyttä on miljöön lisäksi myös siinä miten kirjailija rohkeasti liittoittelee hahmojensa ominaisuuksia ja taipumuksia, kuten vaikkapa kulmakarvojen kasvua, ihon kalpeutta tai puheliaisuutta. 

Mitä eriskummallisempia miehiä käy korjaamassa talon vuotavaa kattoa, laajentamassa terassia tai vaan aiheuttamassa ylimääräisiä sydämenlyöntejä. Naisten kautta miesten rooli on täyttää tarpeita ja pysyä taustalla, vaikka ovatkin syy kesätauolle elämästä. Muuten naiset saavat pääroolin tässä varsin suloisessa kesäromaanissa. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjat kertovat ja Kirjakaapin kummitus.