Dolores Redondo: Luualttari

Dolores Redondo 2013. Espanjankielinen alkuteos Legado en los huesos. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2020. Pokkarissa 610 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä on jo lähes kuusi vuotta, kun luin Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan aloitusteoksen Näkymätön vartija. Olen sen jälkeen hankkinut hyllyyni sarjan toisen ja kolmannenkin teoksen, mutta nyt vasta tartuin kakkoseen, Luualttariin. Rikosylikonstaapeli Amaia Salazarin johtamissa tutkimuksissa pyöritään hänen kotiseudullaan Baztanin laaksossa Pohjois-Espanjan Baskialueilla.

Elizondon hiljaisuus kätki sisälleen rauhan, jota siellä ei oikeasti ollut, sillä pinnan alla kuohui, aivan kuin Baztanjoen alla olisi virrannut samassa tahdissa maanalainen, metallinhehkuinen laavajoki, ja nämä joet yhdessä välittivät laakson asukkaille omanlaista telluurista energiaansa, joka pullpusi samasta tuonelan lähteestä.

Redondon dekkarit ovat ihan omanlaistaan luettavaa, tai ainakaan en ole ihan samantyyppisiin dekkareihin vielä törmännyt. Niissä on toisaalta perinteistä poliisityötä, poliisikunnan sisäisiä ristiriitoja ja tutkijoiden sinnikkyyttä, mutta rikosten motiivit ja taustat linkittyvät aina Baskimaan mytologiaan, historiaan ja paikallisiin perinteisiin. Tällä kertaa nuorten naisten surmia ja heitä tappaneiden miesten itsemurhia yhdistää piirre, joka saa Amaian perehtymään rituaaliseen uhraamiseen ja kastamattomana haudattuihin vauvoihin.

Amaian omaa poliisityötä haastaa hänen oma pieni vauvansa Ibai ja ihan uudet äidintunteet. Vasta äidiksi tullut nainen saa tietää omasta perheestään asioita, jotka häntä ovat vaivanneet lapsesta saakka. Amaian välit hänen omaan äitiinsä ovat vähintäänkin vaikeat, eikä tutkimuksia helpota se, että todisteet johtavat suoraan häneen itseensä. Lähistöllä olevasta luolasta löytyy luita, joiden perimässä on samaa kuin hänen perimässään, ja rikoksia orkestroi joku joka vierailee säännöllisesti hänen äitinsä hoitolaitoksessa. 

Baskimaan murhissa on jälleen kerran paljon makaabereja aineksia, mutta Redondo osaa kirjoittaa ainekset niin hyvin osaksi kokonaisuutta, että tarinaa on vain pakko ahmia eteenpäin. Makaabereja yksityiskohtia löytyy surmatöistä ja rikollisista, mutta myös mytologiasta ja paikallisten asukkaiden tavoista. Kaikkein karmeinta on kuitenkin se, mille Amaia itse on altistunut lapsena. Kauhukirjallisuuden kaltaista tunnelmaa vahvistavat jokatalviset rankkasateet jotka nostavat Baztanjoen pintaa ja uhkaavat upottaa Elizondon kylän alleen.

Ei ole pahempää pelkoa kuin se, jonka olemme kokeneet ennenkin ja jonka maku, haju ja kosketus ovat meille jo vanhastaan tuttuja. --- Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, jonka joskus jo olemme kohdanneet ja joka on jähmettynyt liikkumattomaksi ja odottaa läähättäen jossain mielemme sopukoissa. Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, joka herättää pelkästään tuon pelon paluun mahdollisuuden.

Hieman sivusta  - minun mielestäni - löytyy tämänkertainen pääsyyllinen, olisin nimittäin odottanut hänen olevan joku muu, vaikka pieni vihje hänestä toki löytyy jostain kohtaa tarinaa. Mutta jottei sarja päättyisi tähän, loppukohtauksen aikana pakenee joku, jolla on vielä merkittävä tehtävä suorittamatta. Niinpä Amaia ei pääse omakohtaisesta painajaisestaan eroon vaan joutuu jatkamaan tuoretta perhe-elämäänsä lapsuudenpelkonsa kanssa. En siis voi olla lukematta sarjan kolmatta osaa, Myrskyuhria!

Kirjasta myös blogeissa Kirjahullun päiväkirja ja Luetut. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirja liittyy mytologiaan, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa kohtaan 10: Ravintolassa tai baarissa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 30: A book related to mythology.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Benedict Wells 2016. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co. 2021. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elämä ei ole nollasummapeliä, joutuvat romaanin päähenkilöt toteamaan. Epäonnisien tapahtumien ja surullisten menetysten jälkeen sitä toiveikkaana haluaisi luottaa siihen, että elämä näyttäisi jatkossa onnekkaamman ja onnellisemman puolensa. Mutta voiko siihen luottaa? Mitä jos yhden ihmisen elämään osuu useita menetyksiä?

Jules Moreaun vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, kun Jules on vasta vähän toisella kymmenellä. Hänet lähetetään isosiskonsa Lizin ja isoveljensä Martyn kanssa sisäoppilaitokseen, jossa sisarusten välit heikkenevät ja heidän on pärjättävä kunkin omillaan. Jules kääntyy sisäänpäin ja kätkee tunteensa, Liz kerää huomiota ja kapinoi, Martylla on tieteensä ja tavoitteensa. Jules on yksin, kunnes hänen viereensä istuu Alva, sisäoppilaitoksen lähellä asuva punatukkainen tyttö, jolla on omat surunsa. Menetyksistä ei juurikaan puhuta, kun Jules ja Alva alkavat viettää nuoruutta yhdessä.

Aikuisuuden kynnyksellä Julesin ja Alvan välit kuitenkin ikävästi katkeavat, eivätkä sisaruksetkaan ole vuosiin kovin läheisiä toistensa kanssa. Jules keskeyttää yliopisto-opinnot, lopettaa pitkään tärkeänä pitämänsä valokuvausuran ja tuntuu ajelehtivan vuodesta toiseen ilman otetta elämästä. Lizillä menee lujaa, eikä tämäkään kykene pitkiin suhteisiin. Marty on löytänyt paikkansa elämässä, eikä muistele menneitä. Julesin sen sijaan on todettava itselleen, että menneisyys on osa häntä, Alva on osa häntä, eikä tulevaisuus ilman menneisyyden haamuja ole mahdollinen.

Onko onnea mahdollista saavuttaa, jos esteitä on niin paljon? Kolmikymppisenä Jules ja Alva löytävät taas toisensa, mutta elämä on heittänyt väliin monimutkaisia suhteita ja moraalisia velvotteita. Jules löytää Alvan ja tämän aviomiehen luota Sveitsistä mahdollisuuden toteuttaa itseään kirjoittajana, kun taas Alva saa hänestä seuraa. Enempää en juonesta halua paljastaa, mutta onnen ja surun keskinäinen kamppailu on rankkaa. Romaanin kertoja on Jules, ja näkökulma elämään on hänen, mutta epäonnelta eivät ole välttyneet muutkaan. Tarinaan mahtuu kuoleman lisäksi lapsettomuutta, katoamisia, dementiaa ja rakkautta ilman vastakaikua. Miten pitkälle lapsena menetettyjen vanhempien opit ja muistot kantavat ja miten on mahdollista kasvaa itse aikuiseksi ilman heitä?

Yksinäisyyden jälkeen on vetävä osin omaelämäkerrallinen romaani, josta haluaa pitää kiinni ja jota haluaa suorastaan ahmia, vaikka välillä huomasin toteavani, ettei itse teksti ole kaunokirjallisesti ihan taitavimmasta päästä. Asetelmat ja henkilöhahmot ovat paikoin hyvin bestsellerhenkisiä tai kuin romanttisesta komediasta. Silti teos herättää valtavasti myötätuntoa. Tekstistä välittyy kirkkaus ja herkkyys, ja jokin Julesin ja hänen läheistensä elämässä pureutuu niin syvälle omiin tunteisiin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kerronta on myös miellyttävän rauhallista, vaikka suru puskee välillä hyvinkin lähelle ja saa peilaamaan tarinaa omiin ihmissuhteisiin ja perheensisäisiin tapahtumiin. Toivoakin onneksi on.

Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kirjamies. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Puistossa tai puutarhassa. Goodreadsin haastekohdista kuittaan tällä kohdan 6: A book with an image of a source of light on the cover.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Hauru 2021. Like. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjoitin Hanna Haurun Jääkannesta vuonna 2017, että kirja on pieni ja kevyt, mutta tarina jättää vahvan muistijäljen. Kovin suuri ei ole fyysisesti tämäkään Viimeinen vuosi, mutta hieman pidempi kuitenkin. Muita teoksia en ole Haurulta lukenut, mutta tämä kirjailijan viimeiseksi jäänyt romaani muistuttaa kovasti Jääkannen karuutta ja köyhyyttä. 

Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän.

Romaanin minäkertoja, kirjailija, elää yksin tölliään jossain päin Pohjois-Pohjanmaata 1950-luvulla. Jo pitkään kirjoittanut mies joutuu nälkäisenä kerjuulle lähiseudun taloihin, mutta sinnittelee ankaran talven yli. Kevättä kohti hän saa kirjoitustöitään eteenpäin ja rahaa sen verran, että pärjää - juuri ja juuri. Kirjailijan ura ei tietenkään ole ollut se, mitä miehen isä olisi pojalleen toivonut, ja isän haamu kiusaa aikuista ihmistä edelleen. Eivätkä kaikki kyläläisetkään arvosta henkisen työn raatajaa. Viinaan taipuvaisesta miehestä on tullut eräänlainen silmätikku ja juorujen kohde.

Syrjään vetäytyvä, ihmisten seurasta ahdistuva mies joutuu vastoin tahtoaan välillä ihmisten ilmoille, sillä kaupassa on käytävä, naapuria on autettava ja yhteyttä kustantamoon on pidettävä yllä. Joskus vuosikymmeniä sitten oli kuitenkin nuori Liisa, joka sytytti miehen tunteet ja jätti rakkaudenkaipuun. Liisa lähti kaupunkiin töihin eikä mies ole hänestä sen jälkeen kuullut, mutta kaipaus on edelleen kova. Muut naiset eivät miehen mielessä saa ylistystä. Kylän akat ovat rumia juoruämmiä ja naapurin tytöt pikkuhutsuja.

Hauru kuvaa maaseudun hiljaista arkea hienolla tavalla ja muistuttaa, miten lähihistoriassamme nälkä ja puute ovat koskettaneet monia. Luonnon yksityiskohdat ovat alati läsnä ja arkea vietetään sen armoilla. Hieman ehkä minun makuuni liikaakin oli tekstissä vertauskuvia ja rinnastuksia. Verhojen takana myrskystä selvinneiden puiden luiset varret heiluvat kuin kuoleman kutsuvat sormet. --- Puut heiluvat kuin suruliput. --- Tuuli vinkuu kuin heinäpilli yötä päivää.

Muuten Hauru on kyllä mestari kuvailemaan hauraita tunteita, yksinäisyyttä, epävarmoja ajatuksia tai vaikkapa kohmeloista oloa. Tarina on ihailtavan kokonainen ja realistinen. Kirjailijan viimeiseksi jäävä vuosi herättää empatiaa, eikä ole ankeudesta huolimatta ihan vailla lämpöä. Miehen elämässä on toiveikkaitakin hetkiä, varovaista kauneutta ja etenkin sitkeyttä. Hieman melankoliseksi lukukokemuksen tekee tarinan lisäksi se, että romaani on jäänyt Haurun viimeiseksi. Kirjailija menehtyi heinäkuussa 2021.

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Tuijata ja Lukutuulia. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 23: Pieni kirja. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 3: Kirja joka sisältää kirjeitä. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesta tällä kuittaa kohdan 2: Kylmissä oloissa, ja Goodreadsin haasteesta kohdan 52: A book with a time-related word in the title.

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

Sami Sillanpää 2021. HS-kirjat. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva HS.

Keskellä virtaa Kongo on Helsingin Sanomien toimittajan Sami Sillanpään matkakertomus Kongojoelta, joka virtaa tuhansia kilometrejä läpi Afrikan ja laajan Kongon. 1700 kilometrin mittainen matka kestää noin kuukauden syksyllä 2020 ja kulkuvälineenä on ensin proomu, sitten puukanootti. Matkaseuranaan hänellä on Viktor Anasa, monikielinen ystävä ja opas, toimittaja Liselott Lindström sekä tietysti lukuisa joukko paikallisia. Kirjaa kuvittavat valokuvat matkan varrelta.

Matkan aikana toimittaja tapaa kirjavan joukon ihmisiä, joille Kongojoki on merkittävä kulkuväylä ja elinympäristö. Proomulla matkustaa perheellisiä, yksinäisiä, urheilijoita, sotureita ja liikemiehiä, eikä kenelläkään ole kiire, sillä matkalla Kisanganin sisämaakaupungista kohti pääkaupunki Kinshasaa ei ole aikatauluja. Koskaan ei voi tietää, kauanko pysähdykset kestävät ja mitkä ovat olosuhteet. Kun seikkailijat vaihtavat proomun puukanoottiin, seuraa on vähemmän, mutta luonto tulee lähemmäksi. Ahtaan ja haisevan proomun kaoottisuus vaihtuu rauhalliseen virtaan ja eksoottisen kasvillisuuden läheisyyteen. Valtavan leveä joki ei kuitenkaan ole aina helppo kulkuväylä. 

Sillanpää täydentää matkakertomustaan Kongon surullisella historialla Belgian Leopoldin väkivaltaisista vuosista kohti nykypäivän väkirikkautta. Vuosikymmeniin mahtuu riistoa ja sortoa, poliittista epävakautta ja itsenäistymistä, kehitystä ja kehittymättömyyttä. Monessa mielessä Kongo jumittaa edelleen eikä pääse itse nauttimaan valtavista rikkauksistaan. Kongolla on yllättävän suuri rooli esimerkiksi nykyään niin tarpeellisen koboltin louhinnassa, minkä vuoksi se voisi olla vauraampi, mutta siirtomaavuodet heijastuvat maan kehitykseen edelleen.

Yllättäen Kongossa on ollut myös suomalaisia, joista kahden kohtaloista Sillanpää kertoo enemmänkin, tamperelaisen Aleksander Mäntysen, joka teki töitä joella, sekä niin ikään tamperelaisen Saga Roosin, joka meni naimisiin höyrylaivakapteenin kanssa. Rakennustyöt ovat vetäneet Kongoon työntekijöitä pohjoisesta ja Kongojoki on tietysti ollut heillekin elinympäristö ja elinehto. Valitettavasti entisaikojen höyrylaivat ovat jo muisto. Sillanpäällä on muitakin kiehtovia yksityiskohtia, kuten Kongon yhteys Japanin atomipommeihin tai Picasson kubismiin! 

Kiehtovinta kaikessa ovat ehkä kuitenkin jokivarren asukkaat ja heidän kulttuurinsa. Kongojoen varrella on paljon pieniä kyliä, joiden ihmiset eivät ole kuulleetkaan koronasta, sillä nettiä ei ole, kännykkäverkot ovat olemattomia ja uutiset kulkevat hitaasti vettä pitkin. Vastaan tulee koulupuvuissa melovia lapsia, hyväntuulisia suurperheiden äitejä, kalastajia ja cassavaleipää myyviä isoäitejä. Joku kertoo väritettyä totuutta diktaattori Mobutu Sese Sekosta, toiset pakenevat maan itäosien sotia, monet matkaavat toiveikkaina Kinshasaa kohti, sääntöjä ei aina ole tai niitä ei noudateta, ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan epäluuloisen uteliaasti. Valtavien metsien ja veden ääreltä saapuminen pääkaupunkiin on tunteita herättävää. Kongon asukasluku kasvaa nopeaa vauhtia, mutta edes jokapäiväistä leipää ei riitä ihan kaikille. 

Kirjasta myös blogissa Paljon melua kirjoista. Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 8: tropiikissa. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 36: A book related to flora and fauna. Maailmanvalloitukseen saan tästä yhden uuden maan lisää!