Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Emily St. John Mandel 2022. Englanninkielinen alkuteos Sea of Tranquility. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2025. 261 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Palkitun kanadalaiskirjailijan kuudes romaani jatkaa osin Lasihotellista tutuilla hahmoilla ja paikoilla. En osaa sanoa, toimiiko Rauhallisuuden meri itsenäisenä teoksena, sillä ainakin minusta tuntui että hyödyin siitä, että tavallaan kertasin, mitä Lasihotellin Vincentille oli tapahtunut, mutta uskon kirjailijan tarkoittaneen tämänkin teoksen täysin itsenäiseksi romaaniksi. Siinä missä Lasihotelli ei ollut dystooppinen eikä scifiä, kuten kuuluisa Asema 11, Rauhallisuuden meri palaa molempiin genreihin ja pelaa useilla aikatasoilla.

Vuonna 1912 nuori aatelissuvun vesa Edwin St. Andrew karkotetaan Englannista Kanadaan etsimään suuntaa elämälleen. Haahuiltuaan hetken eri puolilla maata hän kokee metsän laidassa suuren vaahterapuun alla hyvin omituisen hetken. Edwin kuulee ja näkee asioita, joita ei osaa edes nimetä. Samanlaisen hetken kokee myös 1990-luvulla elävä onneton lapsi Vincent (Lasihotellin päähenkilö), jonka videotallenne päätyy hänen veljensä taiteeseen 2000-luvulla. 2200-luvulla kirjailija Olive Llewellyn kiertelee Maata kirjakiertueella ja luennoi virtuaalitilaisuuksissa. Hän on kirjoittanut samasta omituisesta hetkestä menestysromaanissaan. Kaksi sataa vuotta myöhemmin tapauksia tutkitaan osana simultaaniteoriaa ja aikavääristymiä.

2400-luvulla Kuuhun perustetussa siirtokunnassa Gaspery-Jacques Robert pääsee mukaan tiedeprojektiin, jonka kautta hän pääsee matkustamaan ajassa - niin Edwinin, Vincentin kuin Olivenkin aikaan. Gaspery selvittää omituisten tapausten välisen yhteyden, mutta rikkoo sopimusta ja tutkijan etiikkaa niin, että joutuu itsekin karkotetuksi. Mikä hänen kohtaamissaan ihmisissä ja näiden elämissä vaivaa häntä niin että hän päättää vaikuttaa ajankulkuun? Onko hän Edwinin lailla itsekin ajelehtija, joka etsii paikkaansa ja merkitystä elämälleen?

Emily St. John Mandel on kirjoittanut eri aikatasot toisistaan kivasti poikkeaviksi ja tunnistettaviksi, mutta samalla jouhevasti yhteen punoutuvaksi tarinaksi, jonka palaset selittävät toisiaan kiehtovalla tavalla. Kerronnaltaan perinteisempi Lasihotelli tulee luontevalla tavalla osaksi Rauhallisuuden meren aikatutkimuksia ja intertekstuaalisuus teosten välillä toimii hyvin. Viittaukset Shakespeareen ja maailmassa aika ajoin toistuviin pandemioihin linkittävät romaanin myös Asema 11:een. 

Emily St. John Mandelin tarinankerronta on vetävää ja sen sävy on ymmärtävän lempeä, ehkä hivenen melankolinenkin. Hänen hahmonsa ovat vikoineen inhimillisiä eikä hän pyri selittelemään näiden valintoja. Vaikka hahmoja on tässäkin romaanissa melko paljon, ja niiden yhdisteleminen eri aikatasoihin oli välillä haastavaa, kirjailija onnistuu jälleen kerran luomaan seesteisen ja rauhallisen maailman. Vangitseva tarinankerronta on jälleen hivenen maagista ja se saa pohtimaan maailmanmenoa monesta näkökulmasta, kuten ihmisen tekniset saavutukset, pandemiat, luontokato ja vaurauden keskittyminen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Anna Soudakova 2024. Atena. 334 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Soudakovan kaksi edellistä romaania, Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoani, ovat olleet niin hyviä ja vakuuttavia, että kolmas oli melko selvä valinta joululahjalistalle. Edellisissä romaaneissa teemana on suuren naapurimaamme lähihistoria ja maahanmuutto, eikä tämä kolmaskaan kirja kauaksi lähde. Tarina kertoo Valko-Venäjästä, mutta päätyy jälleen Suomeen. Täytyy sanoa, että Valko-Venäjä on minulle poliittista uutisointia lukuun ottamatta hyvin vieras maa, vaikka se sijaitsee niin lähellä. Ehkä en ole sitä koskaan osannut erottaa Venäjästä, mikä on tietysti paikallista väestöä kohtaan väärin.

Romaani kertoo ensin Andréista, joka kasvaa köyhässä, alkoholisoituneessa perheessä. Äiti juhlii eikä isä ole kovin paljon paikalla. Kun Andréi saa pikkusiskon, tästä tulee hänen silmäteränsä ja poika tekee kaikkensa, jotta Sveta saisi hyvän elämän. Olosuhteiden vuoksi sisko sijoitetaan enon perheeseen Minskiin, jossa lähtökohdat ovat huomattavasti paremmat. Mitä Andréin nuoruudesta tulee? Hänen on vaikea löytää suuntaa elämälleen, vaikka naapurin opettaja Margaríta Serafímovna kovasti auttaakin. 

Vuosia myöhemmin pikkusisko Sveta on mukana diktatuurin vastaisessa toiminnassa ja ikävoi rinnalleen Andréita, joka on valinnut elää toisaalla. Poliittinen aktivismi on vaarallista eikä edes eläköitynyt opettaja ole turvassa väkivallalta ja vankiloilta. Maassa kuohuu ja kadut täyttyvät mielenosoittajista, mutta kuten tiedämme, mukaan ei saada niin paljon väkeä, että valta vaihtuisi.

Valko-Venäjän lähihistoriaa avataan Margaríta Serafímovnan äidin ja Andréin isoäidin menneisyyden kautta. Opin muun muassa sen, miten monen maan valtaama Valko-Venäjä on historiassaan ollut, ja millä tavalla kieli on ollut puristuksissa diktatuurin ja venäläismielisyyden aikana. Ihmisten köyhyydessä pitäminen on mahdollistanut heidän sumuttamisensa ja hiljaisena pitämisen, mutta vastarintaakin on aina ollut, aina hiljaa metsässä kokoontuneista ajattelijoista valkoisiin pukeutuneisiin naisiin Minskissä vuonna 2020. 

Totesin Soudakovan esikoisromaanista, että se parani ja kehittyi sivu sivulta. Samaa voisin sanoa tästäkin. Laadukas teos alusta alkaen, jonka tunnelma kiihtyy ja rikastuu loppua kohden. Olen aina tyytyväinen kun opin jotain uutta maailmasta ja niin todellakin kävi tämän romaanin kanssa. Andréin ja Svetan tarina on tunteikas, suorastaan pakahduttava, mutta Soudakovalle tyypilliseen rauhalliseen tapaan. Se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana, tai se, miten ihmisiä kohdellaan 2020-luvulla, on yhtä lailla mieleenpainuvaa, järkyttävää, synkkää ja paikoin melkoisen toivotonta. 

Soudakovan kerronta on välillä vähän makeaa ja yksityiskohdissa on söpöyttä, jota ilmankin pärjäisi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tyyli tasapainottaa kivasti rankkaa elämää ja kohtaloita. Näiden yhdistelmästä on myös tullut Soudakovalle tunnistettava tyyli, jota osasin jo odottaakin. Pidin kovasti siitä, miten tämän romaanin keskiöön nousee sisarusten välinen rakkaus, ei parisuhteessa elävien välinen kaipuu. Andréin ja Svetan side on väkevyydessään koskettavampaa. Sen kun yhdistää historiaan, poliittiseen vainoamiseen ja turvanpaikanhakuun, on resepti lähes täydellinen.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Naturliga beteenden. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minun piti käydä omilla blogisivuillani lukemassa, millainen oli Hashemzadeh Bonden edellinen lukemani teos. Muistin kyllä hänen nimensä, mutta romaanin aihetta en muistanut lainkaan. Kannattaa käydä lukemassa seitsemän vuoden takainen postaus teoksesta Olimme kerran, sillä ilmeisesti olen pitänyt kirjasta kovasti.

Tälläkin kertaa teemassa on äitiyttä, mutta edellistä romaania huimasti enemmän. Tai se puutetta. Lily on nimittäin juuri synnyttänyt poikavauvan eikä tahdo päästää tätä silmistään. Hänen ei pitänyt haluta lapsia, sillä hän ymmärsi jo nuorena, ettei hänestä ole mihinkään eikä hän kelpaa kenellekään. Miksi hän siis pärjäisi äitinä? Miten hän muka pystyisi antamaan kenelläkään mitään sellaista, mitä hän ei itse ollut koskaan saanut - rakkautta ja huolenpitoa?

Tarina liikkuu kahden aikatason välillä. On nykyaika, jossa Lily alkaa seurustella ja perustaa lopulta perheen. On lapsuus, jossa Lily on kaiken vapaa-aikansa yksin. Nykyajassa nainen on päässyt urallaan pitkälle, hänellä on vakaa parisuhde ja kaunis asunto, mutta hänellä on koko ajan tunne, että hänen täytyy näytellä, esittää ja myöntyä kaikkeen, minkä puoliso haluaa. Sillä eihän Lily tiedä, mikä hänelle sopii tai millaista aikuisen elämän kuuluisi olla.

Lapsuudessa Lilyn äiti tekee niin paljon töitä, että lapsen on pärjättävä omillaan. Materiaalisesti kaikki on kunnossa, mutta Lily ei saa osakseen huolenpitoa eikä rakkautta. Hän janoaa äitinsä seuraa ja myötätuntoa, mutta mitä enemmän Lily haluaa, sitä kauemmaksi äiti katoaa. Äidin mielenliikkeistä ei ota selvää ja on aina vaara, että tämä raivostuu ja syyttää kaikesta pientä tytärtään. Eräänä päivänä äiti hankkii Lilylle kissan. Onko se lahja vai onko sekin keino siirtää huomio äidistä pois? Miten Lily toimii, kun kissa tulee raskaaksi ja synnyttää pienenpieniä pentuja?

Äitiys, vastuuntunto ja yksin pärjääminen ovat kudelma, joka on viedä aikuisen Lilyn mielenterveyden. Kun hän kuulee äitinsä kuoleman lähestyvän, jotain aukeaa ja lopuksi apua löytyy yllättävältä taholta. Niin lapsuudessakin. Kun jotain syntyy ja kuolee, sanaton tuki löytyy paikasta, josta sitä ei odottaisi. Luontainen käytös on kirkkaan terävää kerrontaa, lyhyt ja ytimekäs, ilman sivujuonteita ja rönsyjä. Se on tiiviisti kiinni Lilyssä ja tämän ajatuksissa. Tarina on järkyttävä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah 2015. Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2017. 307 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Zimbabwelainen albiinonainen Memory kärsii tuomiotaan kuolemansellissä. Hänet on tuomittu miehen murhasta. Miehen, joka osti hänet kun hän oli vasta lapsi. Tarinassaan Memory käy läpi lapsuuttaan, äitinsä hulluutta, kotiseudun elämää ja yrittää ymmärtää, miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon. Oliko syynä rahapula vai se, että äiti uskoi lapsen epänormaalin värityksen kiroavan koko perheen?

Gappah kertoo köyhän perheen elämästä pienten, valaisevien yksityiskohtien kautta. Siitä, mikä valta äidin suvussa kulkevalla kirouksella voi olla. Miten isä tekee kaikkensa että lapset pysyisivät hengissä, eivätkä he kaikki pysykään. Miten pieni lapsi käsittelee sisaruksensa menehtymistä. Tarina kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu koko elämänsä olla erilainen kuin muut, kiusaamisesta, tuijottamisesta ja pelkäämisestä.

Lloyd, jonka Memory uskoo ostaneen hänet, antaa tytölle paremmat mahdollisuudet sivistykseen ja kouluttautumiseen. Siihen lahjakas tyttö panostaakin täysillä, sillä eihän hänellä muutakaan ole. Perhe jää taakse ja muistot haalistuvat. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin Memory vasta vankilassa kuulee perheestään aikuisen kertoman totuuden, äidin mielenterveydestä, isän sinnikkyydestä ja sisarustensa kohtalosta.

Muistojen kirja on niitä teoksia, joista oppii lisää maailmasta, sillä se on myös tarina Zimbabwen kaoottisuudesta. Maa itsenäistyi Britanniasta Rhodesia-nimellä jo vuonna 1965, mutta kirjan tarinan aikoihin maassa kapinoidaan valkoista valtaa ja valkoista yläluokkaa kohtaan. Paikalliset valtaavat rikkaiden valkoisten maatilat ja talot, ja valta vaihtuu. Näin maan poliittinen tilanne vaikuttaa myös Memoryn elämään, pikaiseen tuomioon ja hänen uuden elämänsä ihmisiin. Brittivallan perinne näkyy hauskalla tavalla myös paikallisten kielissä ja ennen kaikkea nimissä, kuten Memory.

Romaanissa on todella viehättävä kerronta, vaikka itse tarinassa on paljon synkkää. Menneisyyden väärinkäsitykset ja tapahtuminen todellinen luonne avautuvat niin Memorylle kuin lukijallekin yhtä aikaa, vähitellen. Vaikka nainen elää kuolemansellissä, maan poliittinen tilanne mahdollistaa toivon. Romaanissa on yllätyksellisyyttä, viisautta ja ymmärrystä niissäkin tilanteissa, joissa tuomiot ja kohtalot tuntuvat täysin epätodellisilta ja epäreiluilta.

Lue myös millainen on Gappahin seuraava romaani Pimeydestä loistaa valo. 

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffiths 2014. Englanninkielinen alkuteos The Zig Zag Girl. Suomentanut Pauli Tapio. Tammi 2024. Pokkarissa 304 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Luulin ensin että tämä Brightonin mysteerit -sarjan avausosa olisi Elly Griffthsin uralta ennen Ruth Galloway -sarjaa, mutta tätä sarjaa hän onkin kirjoittanut yhtä aikaa tuon kuuluisamman sarjansa kanssa. Brightonin mysteereistä on suomennettu kolme ensimmäistä, mutta niitä on yhteensä seitsemän. Griffithsillä on myös Harbinder Kaur -sarja (neljä osaa, kaikki suomennettu) sekä A Girl Called Justice -niminen sarja, jota ei ole suomennettu. Tuottelias kirjailija!

Taikatemppumurhat sijoittuu sodan jälkeiseen Brightoniin, jossa poliisiksi ryhtynyt Edgar Stephens alkaa tutkia murhaa, joka muistuttaa hänen ystävänsä Max Mephiston taikatemppuja. Sodan aikana Edgar ja Max työskentelivät ryhmässä, jonka tarkoituksena oli sumuttaa saksalaisia Skotlannin itärannikolla. Silmänkääntötemppuihin erikoistuneen varsin kirjavan porukan toimeksianto silloin oli omalaatuinen, mutta nyt joku on selvästikin heidän perässään. Kun kaksi nuorta avustajanaista ja yksi ryhmän jäsenistä kuolee, on Edgarilla kiire selvittää, kuka heitä vainoaa ja miksi.

Griffithsin kieli on tässä teoksessa hienovaraisempaa ja taidokkaampaa kuin vaikkapa Ruth Galloway -sarjassa. Hohtoa tuo myös tarinan sijoittuminen 1950-luvun alkuun, sodan läheisyys ja siitä selviäminen, sekä tietysti teatterimaailma, jota usein sivutaan. Hahmojen välillä on lämminhenkisyyttä ja vahvoja siteitä, ja uskon osaavani ennustaa, ketkä heistä jatkavat sarjan seuraavissa osissa. Taitavasti kirjoitettu, kotoisa ja nostalginenkin dekkari, jota en kuitenkaan jää kaipaamaan samalla tavalla kuin tuota toista sarjaa, jonka kaikki osat oli pakko hotkia. Molempia sarjoja yhdistää taianomaisuuden ja hienoisen mystiikan läsnäolo. Hahmojen rakentajana Griffiths on myös hyvä, ja jo tämän yhden teoksen aikana niin Edgar kuin Maxkin kehittyvät mielenkiintoisella tavalla.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout 2008. Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2020. Pokkarissa 374 s. Kaupasta ostettu. Kuva kustantajan.

Olipa hyvä tuuri, ettei lukupiirissä ollut kukaan vielä lukenut Olive Kitteridgeä, kun sitä ehdotimme, vaikka se on ollut viime vuosina niin kovin suosittu ja luettu - ja televisiosta katsottu. Olen itse lukenut Stroutilta ainoastaan romaanin Nimeni on Lucy Barton. 

Yllätyksenä minulle tuli se, että teos koostuu useasta tarinasta, joissa nimihenkilö Olive Kitteridge ei suinkaan ole aina pääosassa. Joskus hänet vain mainitaan. Tarinat sijoittuvat kuitenkin kaikki samaan pieneen Crosbyn kaupunkiin Yhdysvaltain koillisosassa, ja niissä esiintyy usein samoja hahmoja.

Viimeisimmässä tarinassa Olive on jo eläkkeellä, hän on 72-vuotias ja hänen miehensä Henry on menehtynyt. Heidän poikansa Christopher asuu New Yorkissa eikä Oliven ja hänen poikansa välit ole helpot. Olivea kuvaillaan liian suorasanaiseksi, vähän äkkivääräksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Ja on totta, ettei Olive kovin helposti pidä tapaamistaan ihmisistä, ei koulunsa lapsista eikä aikuisista, saati sitten kaupunkiin muuttavista varakkaista lomailijoista, tai etenkään tyhmistä ihmisistä. Silti Olive rakastaa, omalla kömpelöllä tavallaan. Hänellä on ikävä Henryä, hän ihastuu muihin miehiin, hän ikävoi poikaansa ja pelkää ettei pääse osaksi lapsenlapsensa elämää.

Stroutin tarinat kuvaavat samalla tavalla arkisia kohtaamisia, arkisia tapahtumia ja tunteita kuin vaikkapa yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teokset. Draama ei ole ylitsepursuavaa, vaikka sitä pieninä määrinä onkin. Oliven silmien kautta ihmiset ja heidän käyttäytymisensä usein hämmästyttävät häntä, ja toisin päin. On kuin hän ei vielä 72-vuotiaanakaan osaisi käyttäytyä niin kuin ympäristö odottaisi. Nykypäivänä Olivella varmaankin todettaisiin jonkinlainen nepsydiagnoosi. Vanhenevan, yksinäisyyteen totuttelevan, puolisosta huolehtivan Oliven elämässä oli paljon piirteitä, joita olen seurannut vierestä omassa lähipiirissäni. Elämänvaihe, joka useimmilla on joskus edessä, ja siksi siihen on hyvä tutustua myös kaunokirjallisuuden kautta.

Ihan kaikki tarinat eivät saaneet minua pauloihinsa, mutta kokonaisuudesta pidin kovasti. Kirja oli nopealukuinen ja erillisten tarinoiden avulla siinä pysyi jonkinlainen rytmi ja ne jopa auttoivat hieman koukuttumaan. Romaanissa on useita aikatasoja ja kaupunkilaisten elämä tulee tutuksi usean vuosikymmenen ajalta. Tarinat on kirjoitettu noin kaksikymmentä vuotta sitten, minkä huomaa ainakin teknologian vähyydessä verrattuna nykypäivään, mikä tuo tarinoihin omanlaistaan hitautta. Se tuntuu hyvältä. 

Nathan Hill: Wellness

Nathan Hill 2023. Englanninkielinen alkuteos Wellness. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2024. 636 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Sain järkäleen luettua! Aloitin tämän toivomani lahjakirjan jo useita viikkoja sitten, välissä oli lomareissu, jonne halusin e-kirjoja, ja sen jälkeenkin kirja on edennyt hitaasti. Mutta se ei ole haitannut, sillä opus antaa paljon pohdittavaa ja sen sisältö on melkoinen.

Laskeskelin, että kirjan päähenkilöt, pariskunta Jack ja Elizabeth, ovat syntyneet ehkä vuonna 1974, eli ovat suunnilleen ikäluokkaani. Ehkä sen vuoksi 1990-luvun kuvaus tuntui niin tutulta, vaikka eletäänkin Chicagossa. Nuoret siis tapaavat tuolloin, kun molemmat ovat vasta aloittaneet yliopisto-opinnot. Molemmat ihastuvat toisessa ominaisuuksiin, jotka leimaavat lapsuudesta puuttuvia piirteitä ja arvoja. Jackin vähäeleinen, mustanpuhuva valokuvaajan habitus on jotain muuta kuin Elizabethin vanhempien vanha vauraus ja kilpahenkisyys. Elizabethin rento tyylikkyys ja tyttömäisyys on tyystin erilaista kuin Jackin kotia leimannut katkeruus ja maalaisuus.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Elizabeth on sitä mieltä, että avioliitto kaipaa tuuletusta. Hän saa rohkean idean uudelta tuttavaltaan, mutta Jack onkin täysin tyytyväinen turvallisuuteen ja toisteisuuteen. Kestääkö pitkä liitto erilaiset tarpeet? Heidän poikansa Toby on nepsypiirteineen haastava lapsi, ainakin Elizabethin näkökulmasta, mutta johtuuko haaste ennemminkin äidin asettamista normeista? Ja mikä onkaan uuden asunnon tilanne, asunnon jota rakennetaan uudelle alueelle kovalla rahalla ja joka ei meinaa millään valmistua. Mitä se kertoo ajasta ja ostajistaan?

Se, mitä romaanissa tapahtuu nykyhetkessä pintatasolla, ei ole lainkaan niin merkittävää kuin kaikki se, mikä pariskunnan on tähän saakka tuonut. Heidän muistonsa avaavat lapsuutta ja nuoruutta vähitellen enemmän ja enemmän, mikä ainakin auttoi minua pitämään kirjasta kiinni. Näkökulma on hieman vahvemmin Jackin kasvutarinassa, mutta lopussa Elizabethinkin teini-iästä paljastuu isoja selittäviä tekijöitä. Kumpikaan ei pidä yhteyttä kotipuoleen ja siihen on hyvät syyt. Molempien kokema vähättely ja henkinen väkivalta olisi voinut tehdä pahempaakin jälkeä.

Elizabeth on töissä Wellness-nimisessä hyvinvointiyrityksessä, joka menestyy saamalla asiakkaansa uskomaan, että heidän kokemiinsa haasteisiin on löytynyt lääke. Itse asiassa kyse on plasebosta ja nerokkaasta suggestiosta, mutta taustalla on perusteellista psykologista tutkimusta. Perusteellinen kuvaa myös tätä romaania, sillä oli kyseessä plasebovaikutus tai mikä tahansa päähenkilöiden kohtaama asia, kirjailija paneutuu siihen juurta jaksain. Jackin ammatti valokuvaajana ja alan opettajana perustuu nuoren opiskelijan hätävalheeseen, mutta poikii hyvän uran. 

Wellness on päähenkilöidensä kautta erittäin tarkka ajankuvaus ja kuten takakannessa kuvaillaan, panoraama länsimaisesta elämästä. Siihen mahtuu niin paljon, että tässä mainitsemani on vain pintaraapaisu. On sosiaalista mediaa ja Facebook-sotaa, sukupolvien välisiä eroja, mainitsemani nepsyt ja psykologia, polyamoristien orgiat, keskiluokkaa palveleva rakentaminen sekä tieteellinen tutkimus. Kun kirjailija päätti selittää algoritmien toiminnan ihan läpikotaisin, olin luovuttaa. Mutta onneksi en luovuttanut, sillä lopussa kiitos seisoi ja ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla.

Wellness on psykologisesti tarkkanäköinen romaani ja älykästä tekstiä. Sen suomentamisessa Antero Tiittula on tehnyt erinomaista työtä. Vähemmän olisi riittänyt, mutta Nathan Hill on kyllä onnistunut punomaan kokonaisuuden, jonka jokaisella osasella on merkityksensä. Joku olisi tyytynyt valitsemaan aiheekseen esimerkiksi Jackin ankaran lapsuuden ja saanut aikaiseksi erinomaisen ja hyvin rajatun romaanin, mutta tällä kertaa enemmän on enemmän. Sisältörikas oli Nathan Hillin edellinenkin romaani Nix, josta postaus täällä.