Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Helena Immonen 2022. Docendo. Pokkarissa 411 s. Ostin omaksi.

Helena Immonen voitti viime joulukuussa Tulenkantaja-palkinnon Tampereen kirjafestareilla teoksellaan Operaatio Tulikettu. Olin jo aikaisemmin lukenut esikoisteoksen Operaatio Punainen kettu, ja palkinnon innoittamana päätin jatkaa kettusarjan lukemista. Sarjaan kuuluu myös teos Operaatio Napakettu.

Tiukasti ajan poliittisissa ja sotilaallisissa tilanteissa kiinni olevat teokset ovat kansainvälisen tason trillereitä. Niissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Ilkka Remeksen jännäreissä, kuten se, miten Immonen osaa suorastaan ennustaa, mitä maailmalla seuraavaksi tapahtuu. Aavikkoketussa kietoutuvat yhteen Afganistanin vuoden 2022 poliittinen sekasorto ja Suomen asema idän ja lännen välissä. 

Joni Koivu palvelee kriisinhallintajoukoissa, kun länsimaat päättävät vetäytyä Afganistanista ja maa ajautuu talebanin vallan alle. Hän joutuu yllättäen Yhdysvaltain ohjusiskun seurauksena pahamaineisen Pedon matkaan ja eroon ryhmästään. Neuvokas asetoveri keksii onneksi tavan pelastautua ja miehet palaavat Suomeen. Kuitenkin vain hetkeksi, sillä pian heidät pyydetään takaisin avuksi.

Samaan aikaan Jonin sisko Riina Koivu saa salaperäisen postikortin suomalaiselta upseerilta, johon Riina on tutustunut Venäjän hyökkäyksen jälkeisen sairaalajakson aikana. (Kyllä, tätä tarinaa edeltää Suomen ja Venäjän välinen konflikti, josta lisää esikoisteoksessa.) Upseeri murhataan venäläisten käyttämällä myrkyllä ja Suomen katseet kohdistuvat itään. Eikä siinä kaikki, vaan suomalaisten terveystiedot vuotavat kyberhyökkäyksen vuoksi verkkoon. 

Riinan lisäksi salaperäisestä viestistä ja upseerin jälkeensä jättämistä tavaroista ovat kiinnostuneita myös venäläiset agentit. Riinan puoliso Mikael työskentelee puolustusvoimissa ja on keskeisessä roolissa tapahtumia selvittävässä työryhmässä. Kun kuolleen upseerin rooli Venäjän ja Yhdysvaltain kaksoisvakoojana käy ilmi, ovat Riina ja Mikael perheineen vaarassa. Molemmat tietävät liikaa. Kuka ehtii syrjäiselle Saimaan lahdelle ensimmäisenä, Riina, venäläiset vai kenties Peto?

Ymmärrän hyvin, miksi Satu Rämö valitsi Immosen teoksen Tulenkantaja-voittajaksi. Palkinnon kriteereinä on muun muassa se, että romaanilla on hyvät näkymät käännöskirjana maailmalla. Immosen teokset ovat kansainvälisesti kiinnostavia ja kertovat paljon tästä ajasta. Minulla ei kuitenkaan ihan pysynyt mielenkiinto yllä, sillä koin trillerin melko vaikeaksi seurata. Sotilaallisia ja poliittisia yksityiskohtia oli todella runsaasti enkä näin jälkikäteen enää oikein edes muista esimerkiksi, miksi Joni palasi takaisin Afganistaniin tai mikä Mikaelin rooli puolustusvoimissa oli. Minulla on voimakkaat sympatiat afgaaneja kohtaan, joten romaani oli siinä mielessä mielenkiintoinen. Vaikkei Aavikkokettu ihan lempitrillerini ollut, Immonen osaa kirjoittaa erittäin sujuvasti ja hänen hahmojensa elämät kietoutuvat luontevalla tavalla osaksi kokonaisuutta, mikä ei todellakaan aina ole trillereiden ansio. Tällä kirjalla kuittaan itselleni uuden maan - Afganistanin!

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Jenny Colgan 2014. Englanninkielinen alkuteos The Little Beach Street Bakery. Suomentanut Paula Takio. Gummerus 2020. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta. 406 s.

Tänä vuonna en osallistu varsinaiseen naistenviikon lukuhaasteeseen, mutta hoksasin, että olen osallistunut siihen Jenny Colganin teoksella kolme vuotta sitten, ihan samana päivänä - onhan naistenviikolla Jennin nimipäivä. Silloinen teos oli Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Kaikki aikaisemmat samaan genreen sijoittuvat lukemani teokset ovat liittyneet kirjoihin ja kirjakauppoihin, mutta tämäpä ei. Nimensä mukaan onni löytyy tällä kertaa tuoreesta leivästä.

Lämminhenkinen romaani sijoittuu pienelle saarelle Cornwallin edustalle. Saarelle pääsee vain pengertietä pitkin silloin kun vuorovesi sen sallii. Päähenkilö Polly päätyy hiljaiselle saarelle etsiessään hätäisesti mahdollisimman edullista vuokra-asuntoa. Hänen parisuhteensa on päättymässä, sillä se ei kestänyt huonosti sujunutta yhteistä yritystoimintaa, joka on vähitellen ajautunut konkurssiin. Polly ei tiedä mitä elämällään tekisi, joten asiaa voi pohtia hetkisen aikaa vaikkapa Mount Polbearnen saarella.

Ensin on kuitenkin saatava rähjäinen vuokra-asunto asumiskelpoiseksi. Jo ensimmäisenä yönä Polly herää kummitusmaiseen rääkäisyyn, jonka lähde löytyy alakerran hylätystä leipomosta. Sinne on lentänyt pieni lunninpoikanen. Polly sitoo lunniparan siiven ja vie sen eläinlääkärille. Niiloksi nimetty lunni päätyy kuitenkin Pollyn hoiviin, eikä naisen tarvitse aloittaa uutta elämäänsä ihan yksin. Sitä ei nimittäin helpota se, että hänen vuokraemäntänsä on hirvittävän pelottava ja vihainen nainen - saaren ainoa leipuri.

Leipää ja leipomista rakastava Polly järkyttyy, millaisia tuotteita vuokraemäntä kahvilassaan myy. Hän alkaa leipoa omia tuotoksiaan ja päätyy jakamaan niitä naapurirannalta kalastamaan lähteville ja meriltä palaaville kalastajille. Samalla nuorista kalastajista tulee hänen ensimmäisiä ystäviään saarella. Miehet, etenkin parrakas Tarnie, auttavat nuorta naista mielellään leipäpalkasta. Polly tutustuu myös hieman etäämmällä asuvaan amerikkalaiseen, komeaan mehiläistenhoitajaan Huckleen, jonka moottoripyörän sivuvaunusta avautuu Pollylle ihan uusia maisemia näiden viedessä Niiloa lunnien suojelualueelle.

Vähitellen Pollyn leiväntekotaidot niittävät mainetta niin saarelaisten kuin turistienkin keskuudessa. Olisiko tässä Pollyn uusi ammatti? Jotain on nimittäin pian keksittävä, sillä säästöt alkavat huveta ja töitä olisi löydyttävä. Mutta miten siihen reagoi vuokraemäntä, joka varmasti haluaisi pysyvänsä saaren ainoana leipurina. Iäkkään vuokraemännän menneisyydestä löytyy kuitenkin murhe, joka lähentää kaksikon välejä ja Pollylle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Koska kyseessä on lämminhenkinen, romanttinen teos, lukija pohtii jo kirjan alkuvaiheissa, kumpi saaren komistuksista on se, kenen kanssa päähenkilö heittäytyy suhteeseen. Vai onko jotain mahdollisuuksia vielä ex-miehellä, joka tulee paikan päälle katsomaan, miten Pollylla menee? Lämminhenkisiä ovat myös hetket, kun Polly tutustuu kalastajiin ja muihin saarelaisiin, leipoo ja kokeilee uusia makuyhdistelmiä, osallistuu saaren tapahtumiin ja pohtii parhaan ystävänsä kanssa elämän kiemuroita. Hieman hassun roolin tekee saaren lähellä lomaileva ökyrikas mies, mutta hänellekin on yllättävä paikka saaren yhteisöllisyydessä. Cornwallin luonto on mukana niin hyvässä kuin pahassakin. Kevään ja kesän vehreys, tuoksut ja auringonvalo tuovat lämpöä, kun taas vieressä vellova meri on pahaenteinen myrskyineen. Yksi myrskyistä onkin tuhota monen elämän.

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannah 2024. Englanninkielinen alkuteos The Women. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2024. Luin BookBeatista. 580 s. Kuva kustantajan.

"Naisetkin voivat olla sankareita." Tämä lause mullistaa nuoren Frankie McGrathin elämän. Hän päättää lähteä sairaanhoitajaksi Vietnamiin, sotaan jonne hänen veljensäkin oli juuri lähtenyt. Konservatiivisen, vauraan perheen tyttären tulevaisuuden olisi pitänyt olla jotain ihan muuta, eikä perhe ole lainkaan innostunut Frankien radikaalista ajatuksesta.

Vietnamin sodassa työskennelleistä naisista kertova tarina oli pyörinyt kirjailija Kristin Hannahin päässä jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hän ei silloin kokenut olevansa vielä tarpeeksi kypsä kirjoittamaan aiheesta, josta Yhdysvallat vaikeni pitkään. Kun Frankie palaa kaksivuotiselta komennukseltaan takaisin kotiin, hänen vanhempansa eivät ole halukkaita kuulemaan sodasta ja tyttären kokemuksista mitään, kaduilla hänen peräänsä huudellaan eikä veteraanijärjestö suostu ottamaan häntä mukaan terapiaryhmiin.

Sota Vietnamissa on karmea, myös sairaanhoitajan näkökulmasta. Frankie joutuu heti alusta alkaen tositoimiin, sillä hoitohenkilökuntaa on jatkuvasti liian vähän. Hän oppii tekemään töitä kiireessä, paineen alla, priorisoiden jatkuvan potilastulvan alla. Kokeneemmilta hoitajilta ja lääkäreiltä hän oppii kaiken käytännön työn sekä asenteen, jolla jaksaa kuoleman ja huudon rinnalla. Frankie osoittautuu työssään hyväksi ja periksiantamattomaksi, ja antaa itselleen välillä aikaa pitää kädestä kiinni niitä, jotka ottavat viimeiset henkäyksensä.

Komennuksella olevat hoitajat myös ystävystyvät. Frankie saa elinikäisiä tukijoukkoja etenkin Barbista ja Ethelistä, joiden kanssa ystävyys kantaa yli sodasta paluun jälkeisten vaikeiden vuosien. Vietnamissa Frankie myös rakastuu, ensin Jamieen, lääkäriin, jonka kanssa yhdessä päätetään pysyä kunniallisina, eikä solmita hätäistä suhdetta. Jamie katoaa sotaan eikä Frankie tiedä, mihin tämä päätyy. Sitten iltakemuihin ilmestyy Rye, Frankien veljen ystävä, joka oli iskenyt tyttöön silmänsä jo ennen sotaan lähtöä. Se, mitä tapahtuu Frankien ja Ryen välillä, tulee vaikuttamaan Frankien elämään vielä monta vuotta. 

Sodan sisaret kertoo paitsi Vietnamin sodasta, myös veteraanien paluusta ja sodan jälkeisestä elämästä Yhdysvalloissa. Kirjeistä kotoa Frankie lukee, millaisia poliittisia myllerryksiä kotimaassa läpikäydään ja millaisia mielenilmauksia sota aiheuttaa. Maa ei ole entisensä, kun nuoret palaavat kotiin. Osa heistä löytää paikkansa uudessa maailmassa, osa ei. Sodan aiheuttamat traumat aiheuttavat painajaisia ja unettomuutta, äidin antamat lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta, ja lopulta Frankie taistelee eroon myös alkoholista. Järkkyneen mielenterveyden lisäksi nuoren naisen elämää rikkovat keskenmeno, parisuhdehuolet, onnettomuudet, työpaikan menetys, äidin sairaus, ja kaipuu kohti jotain, mikä ei ehkä ole enää saavutettavissa. Löytääkö Frankie paikkaansa? Millaiseksi elämä muodostuu?

Romaani on toisaalta melko rankkaa luettavaa, etenkin sen alkupuolisko, joka sijoittuu Vietnamiin. Toisessa puoliskossa on runsaasti todella mielenkiintoista materiaalia yhteiskunnasta, sen asenteista, uudenlaisista ryhmittymistä ja poliittisista mielenilmauksista, sekä tietysti siitä, mihin sodan veteraanit kaiken tämän keskellä sijoittuvat. Frankien henkilökohtainen elämä on täynnä haasteita, joita olisi voinut yhdelle päähenkilölle suoda vähemmänkin. Siltä osin annan siis hieman miinusta tälle romaanille. Periaatteessa kaikki on täysin uskottavaa, mutta silti. Romanttiset kuviot - vaikka täynnä vastoinkäymisiä nekin - tuovat romaaniin hieman keveyttä. Kauneinta on hoitajien kaiken kestävä ystävyys, jonka avulla Frankie pääsee lopulta pahimman yli.

Colm Tóibín: Long Island

Colm Tóibín 2024. Englanninkielinen alkuteos Long Island. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2024. 352 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Postauksestani Colm Tóibínin rakastetusta Brooklyn-romaanista näyttäisi olevan jo hitusen yli kymmenen vuotta, eli se on ollut yksi ensimmäisistä blogipostauksistani. Eipä ihme, että se aiheuttaa nostalgisia väreitä ja on ollut minulle merkittävä romaani. Toki Brooklyn oli ilmestyttyään muutenkin hyvin suosittu ja siitä tehtiin myös tv-sarja.

Nyt Irlannista, pienestä rannikkokaupungista Brooklyniin nuorena muuttanut Eilis Lacey on jälleen päähenkilönä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää italialaistaustaisen miehensä Tonyn ja kahden lapsensa kanssa Tonyn sukulaisten ympäröimänä. Elämä on vakaata, kunnes perhettä ravisuttaa teko, joka saa Eilisin lähtemään kesäksi Irlantiin 80 vuotta täyttävän äitinsä luokse. Irlannissa hänen on pohdittava avioliittoaan ja elämäänsä Long Islandilla. 

Jos on lukenut Brooklyn-romaanin, ei voi olla muistamatta millainen hiljaisuus ja salaisuus saattelivat Eilisia, kun hän palasi lomaltaan Irlannista takaisin Yhdysvaltoihin ja jatkoi elämäänsä Tonyn kanssa. Ja vaikka ei olisi lukenut aikaisempaa teosta, lukijalle kerrotaan tuosta merkittävästä kesästä. Pikkukaupunkiin palattuaan Eilis joutuu kohtaamaan vanhat juorut ja ihmiset, joihin hän ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä. Hän tapaa myös pubinpitäjän Jimmyn, miehen joka ei ole unohtanut, mitä kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui.

Onko Eilisin mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa? Long Islandissa tapahtuneen vuoksi jotain pitäisi päättää. Irlannissa iäkäs äiti ei ole muuttunut miksikään, vaan pitäytyy itsepäisesti vanhoissa tavoissaan. Vanhat ystävät sen sijaan ovat ottaneet ratkaisevan, uuden askeleen keski-iässä, mutta siitä eivät vielä kaikki tiedä. Sotkeeko ylvään, rauhallisen ja ristiriitaisia tunteita herättävän Eilisin saapuminen kyläläisten ja perheenjäsenten suunnitelmat? 

Colm Tóibínin kerronta on jälleen kerran hyvin herkkävireistä. Kerronta liikkuu niin arkisissa yksityiskohdissa että dekkarin tai muuten vauhdikkaamman teoksen jälkeen kestää aikansa, että tottuu kerronnan hitauteen ja tarkkuuteen. Kaikki on kuitenkin huolella valittua, sillä kaikella on paikkansa kerronnassa, joka paljastaa lukijalleen paljon enemmän kuin kellekään romaanin henkilöhahmoista. Lukija tietää, miten heistä kukin pohtii asioita mielessään, mutta kukin tahollaan. Heidän välisensä vuorovaikutus pitää sisällään niin paljon sääntöjä ja ennakko-oletuksia, että viestintään jää valtavia aukkoja spekulaatiolle. Välillä tekisi mieli sanoa heille, että puhuisivat enemmän, eivätkä jättäisi tärkeitä asioita sanomatta!

Romaanissa on paljon kaipausta ja tarpeiden tunnistamisen vaikeutta. Moni on taitekohdassa, mutta tunnistavatko he itsekään, mikä olisi heille paras vaihtoehto ja mikä elämässä on tärkeää. Tóibín on uskomattoman taitava sanottamaan henkilöiden puolesta kaiken sen, mitä he eivät osaa itse sanoa. Romaani on täynnä huutavaa hiljaisuutta, vahvoja tunteita, jotka jäävät vaille sanoja ja joskus vaille tekojakin. Jälleen kerran Tóibín kertoo upealla tavalla naisesta ja naisen tarpeista tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Jos teema ja kirjailija kiinnostavat, käy lukemassa romaanista Nora Webster, jonka nimihenkilö mainitaan Long Islandissakin pari kertaa, sekä novellikokoelmasta Äitejä ja poikia. 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate 2017. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. Sitruuna kustannus 2020. 473 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Vuonna 1939 kaksitoistavuotias Rill Foss ja hänen pikkusisaruksensa kaapataan kotoa jokilaivalta läheltä Savannah-jokea samana päivänä kun äiti ja isä ovat lähteneet synnyttämään kaksosia. Kaapattu sisarusparvi ei ole ainoa, sillä määränpäästä löytyy laitos täynnä eri-ikäisiä lapsia. Memphisiläisen adoptio-organisaation julkinen tarkoitusperä on hyvä: tarjota orvoille, köyhille tai muuten ala-arvoisissa oloissa eläville lapsille uusi, vauras koti ja kunnon kasvatus. Lapsia kuitenkin kerätään ja kaapataan köyhiltä seuduilta ja jokivarsilta myös ilman huoltajien suostumusta, vastasynnyttäneitä äitejä huijataan allekirjoittamaan sopimuksia, eivätkä äidit näe vauvojaan enää koskaan.

Hurja tarina, mutta ihan tosi. Rillin ja hänen sisarustensa tarina on fiktiota, mutta se on saattanut aivan hyvin tapahtua, sillä juuri näin Georgia Tannin johtama organisaatio toimi. Sen toiminta nousi lehtiotsikoihin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja on ollut melkoinen kohu Yhdysvalloissa. Tann on saanut toimia täysin rauhassa korkeiden tahojen suojelemana.

Romaanissakin kadonneet lapset löytävät toisiaan vasta vuosikymmenien päästä. Rill tekee lapsena laitoksessa kaikkensa, jotta hän saisi perheensä vielä yhdistettyä, mutta joutuu myöntämään tappionsa, kun osa siskoista ja veljistä on jo sijoitettu uuteen kotiin, eikä jokivarressa ole enää tulevaisuutta. Aika laitoksessa on karmea, mutta Rill elää pitkän elämän ja on valmis kertomaan kaiken, kun hän tapaa sukulaislapsen vuosikymmeniä myöhemmin.

Nykyajassa vauraaseen poliitikkoperheeseen syntynyt Avery Stafford ei saata aavistaa isoäitinsä Judyn menneisyydestä mitään ennen kuin hän näkee vanhainkodissa erään asukkaan pöydällä vanhan kuvan naisesta, joka on ihan samannäköinen kuin hän itse. Avery alkaa selvittää kuvan taustoja, mutta osaavatko dementoituneet vanhukset kertoa enää mitään? Missä isoäiti on käynyt salaa tapaamassa - ja ketä - joka torstai vuosien ajan? Ketä ovat Rill ja Fern?

Avukseen Avery saa kitkerän yhteenoton jälkeen sympaattisen kiinteistövälittäjän, jolla on salaisuuksia ja avaamattomia kirjeitä oman isoisänsä jäljiltä. Tapauksen penkominen saa Averyn pohtimaan omaa elämäänsä perheessä ja parisuhteessa, joissa hänen asemansa tulevana poliitikkona on valmiiksi suunniteltu ja siloteltu. Onko menneisyyden paljastuminen liikaa julkisuudesta riippuvalle, vaikutusvaltaiselle perheelle? Pitäisikö Averyn olla hiljaa ja jatkaa elämäänsä ja häidensä suunnittelua kihlattunsa Elliotin kanssa, vai löytyykö kiinteistövälittäjän kautta jotain enemmän omaa?

Kahdessa aikatasossa kulkevan romaani on aika kahtiajakoinen. Menneisyyden kertomus on sydäntä raastavaa luettavaa, tapahtumarikas, hurjan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Etenkin kun tietää sen pohjautuvan tositapahtumiin, tuntuu että kirjailija on löytänyt jotain todella tärkeää ja merkittävää, ja osaa kirjoittaa siitä hienolla tavalla. Sen sijaan nykyhetken osiot ovat kuin jostain kevyestä romanttisesta romaanista, jossa eliittielämää viettävä nuori kaunis nainen pohtii elämäänsä ja menneisyyden vaikutuksia nykyhetkeen. Kivaa luettavaa sekin, mutta ei niin ansiokasta. Kokonaisuutena kuitenkin ihan huippuvetävä ja koskettava teos, jota voin suositella lämpimästi.

Maria Adolfsson: Vaikene kuin muuri

Maria Adolfsson 2024. Ruotsinkielinen alkuteos Tiga som muren. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2025. 356 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta kun luin Doggerland-sarjaa lomalla ja lomamatkalla. Matkoilla pidän kovasti sekä e-kirjojen lukemisesta että dekkarien lukemisesta. Viikon mittaisella matkalla ahmin tällä kertaa peräti 3 ja puoli kirjaa. Seuraavissa postauksissa lisää niistä.

Ihan uskomatonta, että Vaikene kuin muuri on jo sarjan seitsemäs osa! Juurihan sarja alkoi! Olen alusta asti pitänyt ennen kaikkea Doggerlandin fiktiivisestä maailmasta: ruotsalainen kirjailija on nimittäin keksinyt kokonaisen saarivaltion Pohjanmerelle doggerin kielineen ja kansoineen. Saaren väestö on omaksunut niin skandinaavisia, britti- kuin esimerkiksi hollantilaisiakin perinteitä ja piirteitä. Tekstiä piristävät doggerilaiset paikannimet ja asenteet ympäröiviä maita kohtaan - niihin viitataan etenkin tässä kirjassa.

Sankarimme, komisario Karen Eiken Friis on lähtenyt miehensä Leon ja pienen tyttärensä kanssa tädilleen Nooröhön viettämään juhannusta, tai mittumaaria, kuten suomentaja on sen kääntänyt. Vierailusta sukulaisten luona saavat kuitenkin nauttia pääasiassa mies ja lapsi, sillä esimiehen tehtäviä kesän hoitava kollega soittaa Karenille pian, ja käskee tämän selvittää kadonneen miehen tapausta Noorössä. Karen ei ole innoissaan loman keskeytyksestä, mutta on toisaalta utelias ja valmis tonkimaan, mitä erakoituneen miehen elämässä on tapahtunut.

Samaan aikaan Karenin toimittajasisko Helena pelkää kuollakseen, sillä joku uhkaa hänen henkeään. Onko Helena päässyt liian pitkälle tutkimuksissaan, joissa siskokset yrittävät saada poliisijohdon korkeimmalla pallilla istuvan miehen nalkkiin? 

Nooröläisen miehen katoamistapaus selvitetään tietysti ensin. Karen joutuu turvautumaan moottoripyöräjengiin kuuluvan serkkunsa tuttavapiiriin selvitäkseen hengissä nooröläisen poliisin uhkailuista ja vaarallisesta tilanteesta jyrkänteen reunalla. Kylässä on useampi mies, joiden mielestä Karen on arvannut ja päätellyt ihan liikaa, eivätkä salaisuudet saa paljastua. Tämä tapaus ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mitä Karen ja Helena kohtaavat salaisella reissullaan Tukholmassa. Salapoliisityö kannattaa, ja vaikka molempien ja ehkä perheenjäsentenkin henki on vaarassa, lehtiotsikot ja uutiset ovat sen arvoisia.

Doggerland-sarja on ollut alusta asti tasalaatuista, siihen on aina helppo palata ja uusin teos on kiva ottaa vastaan. Lisää siis odotellen!

Ann Napolitano: Rakas Edward

Ann Napolitano 2020. Englanninkielinen alkuteos Dear Edward. Suomentanut Saara Kurkela. WSOY 2025. 358 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kaunokaisten jälkeen oli ihan selvää, että jos ja kun Ann Napolitanolta suomennetaan lisää teoksia, luen ne heti. Rakas Edward onkin varhaisempaa tuotantoa, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt, maailmalla menestyneen Kaunokaisten jälkeen.

12-vuotias Edward on muuttamassa perheineen New Yorkista Los Angelesiin. Talo on tyhjennetty ja perhe lentää tavaroidensa perässä uuteen kotiin. Lentokone ei kuitenkaan koskaan saavuta määränpäätään, eikä tämä ole spoileri, vaan romaanin lähtökohta. Edwardia vaille kaikki lennon noin 185 matkustajaa kuolevat. Kaiken menettänyt poika sijoitetaan äidin siskon ja tämän miehen luokse, ja vähitellen alkaa elämä ilman läheisiä.

Yllättävä pelastus ilmaantuu naapurista, jossa samanikäisen tytön makuuhuoneessa Edward kokee pystyvänsä nukahtamaan. Naapurista tulee hänen yösijansa, kun taas kotona Edward tasapainottelee laihtumisensa, tätinsä surun ja uusien huoltajiensa parisuhteen kipukohtien kanssa. Pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta onkin yhtäkkiä saanut vaisun teinin kotiinsa. Tädin mies tekee kaikkensa selvittääkseen lentoturman yksityiskohtia. Eräänä yönä, pari vuotta turman jälkeen, Edward löytää naapurintytön kanssa autotallista valtavan kasan kirjeitä, joita lento-onnettomuudessa surmansa saaneiden läheiset ovat hänelle lähettäneet. Vasta silloin alkaa toipuminen ja täti miehineen alkavat näkyä uudessa valossa. Nuoret kiinnostuvat kirjeiden lähettäjistä ja Edward ottaa tavoitteekseen tehdä jotain näiden hyväksi. 

Edwardin tarinan rinnalla romaanissa kulkee lennon aikajanan tapahtumia lähdöstä onnettomuuteen. Samalla tutustutaan muutamiin kanssamatkustajiin, kuten äveriääseen liikemieheen, hemaisevaan lentoemäntään, raskaana olevaan nuoreen naiseen, sotasankariin tai puheliaaseen naiseen ja tämän menneisiin elämiin. Kun Edward lukee näiden omaisten hänelle lähettämiä kirjeitä, lukijallekin muotoutuu kokonaisempi kuva lennon matkustajista. Tietysti myös pojan perhe, äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli, tulevat tutummiksi. 

Napolitano kirjoittaa uskomattoman kiehtovalla tavalla Edwardin selviytymistaistelusta ja kaikesta siitä, mitä uusi elämä tuo tullessaan. Voisi ajatella, että romaanin lähtökohta on järkyttävä ja surullinen - ja onhan se -, mutta Napolitanon tyyli aikaansaa sen, ettei tarina aiheuta ahdistusta eikä nenäliinoja kulu juuri lainkaan. Edwardin selviytymistä seurataan hieman sivusta ja hetki kerrallaan. On vuosia kestävää terapiaa, on yksinäisyyttä, on unettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Välillä käydään pohjamudissa mutta horisontissa on koko ajan myös valoa. Kahdessa aikatasossa kulkeminen toimii mieltä kiihdyttävällä tavalla, ja kanssamatkustajiin ja heidän omaisiinsa tutustuminen tekee romaanista rikkaan ja värikkään. Napolitanon ehdoton vahvuus onkin sujuvan kerronnan lisäksi hahmojen rakentaminen vähitellen niin, että ennakkoluulot antavat tilaa inhimillisyydelle ja sinnikkyys tekee kaikesta mahdollista.