Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen 2017. Valomerkki. Otava. 252 sivua.

Aloitin tämän kirjan kanssa jo syksyllä, mutta jostain syystä päivä ei ollut oikea, enkä jaksanut teoksen masentunutta päähenkilöä lainkaan. En kuitenkaan luovuttanut, vaan yritin viikonloppuna uudelleen. Nyt hetki oli sopiva ja oikein tunsin, miten romaani lähti vetämään. Lopulta lukaisin sen parissa päivässä ja uskon, että intensiivinen uppoutuminen olikin paras keino. Muuten tarina olisi saattanut jäädä ohueksi.

Viisikymppisen masentuneen kirjailijan mieli, se mikä alkuun työnsi kauemmaksi, olikin loppujen lopuksi kirjan parasta antia. Meillä on varmasti jokaisella lähipiirissä joku enemmän tai vähemmän masentunut tai ahdistunut henkilö, ja ainakin minulle teki todella hyvää päästä tällaisen mielen sisään vähäksi aikaa, kun usein tuntuu, ettei sinne ole kovin helppoa päästä, eikä siksi ole aina helppoa ymmärtää.

Anita on niin väsynyt ahdistukseensa, että hän suunnittelee jo tämän maailman jättämistä. Avukseen tai tuekseen hän pyytää lähimpiä ihmisiään - ei mikään pieni pyyntö. Onko niin, että luovuutta vaativa, itsenäinen työ kirjailijana on omiaan vain pahentamaan ahdistusta? Koko ajan pitäisi jaksaa puolustaa ja perustella tekemisiään ja saavutuksiaan niin itselleen kuin maailmalle. Joka päivä pitäisi saada jotain aikaan, jottei jää kelkasta. Uuden romaanin aloittaminen on Anitalle aina se masennuskausien pahin vaihe, mutta vähitellen, hyvin hitaasti mutta vähitellen kuitenkin, sieltä alhosta päästään ylöspäin.

Mua pidetään vahvana naisena mutta oikeesti mä oon vinkulelu.

Romaani käsittelee mustia ajatuksia, masentuneen alakuloa ja näköalattomuutta Härköselle tyypilliseen tapaan, eli mustan huumorin ja nasevan dialogin voimin. Anitan ahdistus tulee liki ja ympäröi nojatuolini, mutta sen kanssa pystyy elämään, kun sanat ovat kohdillaan, ja kuten jo sanoin, loppua kohti helpottaa. Härkönen nostaa esille myös masennuksen taustoja, kuten huonoja ihmissuhteita ja lapsuudessa koettua julmuutta, naisen asemaa. Miten meitä kasvatetaankin niin kilteiksi, muita miellyttämään, kykyjämme epäilemään!

Valomerkki sopii hyvin Tuijata-blogin lanseeraamaan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Anita on tehnyt kirjailijan uraa varsin menestyksekkäästi jo kolmekymmentä vuotta, mutta tulot ovat silti niukat ja epätasaiset, apurahoista pitää taistella mediaseksikkäämpien nuorten toivojen kanssa, somettaminen ei innosta vaikka pitäisi, eikä ympäristöllä oikein ole hajua siitä, millaista itsekuria työ vaatii. Helmet-haasteessa kuittaan sillä kohdan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 14: Fire (kannessa on savua).

Muissa blogeissa: Tuijata, Järjellä ja tunteella sekä Rakkaudesta kirjoihin.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante 2012. Italiankielinen alkuteos Storia del nuovo cognome. Suomentanut Helinä Kangas. WSOY 2017. 508 sivua.

En enää hahmota, mihin ensimmäinen kirja päättyi ja mistä tämä toinen alkoi. Niin mainiosti tarina jatkuu, niin hyvin ensimmäisen kirjan tapahtumat palautuivat mieleeni heti kun aloitin uuden. Kakkososan teemana on kuitenkin nuoruus, päähenkilömme Lenú ja Lina ovat 16-vuotiaita. Romaanin alkua värittää vahvasti kiista Linan suunnittelemista kengistä, jotka hänen tuore aviopuolisonsa Stefano on myynyt Solaran veljeksille. Päätöksellä on välitön vaikutuksensa Lilan avioliitolle, suhteelle jonka tämä on Lenún mielestä sitonut liian nuorena, liian hätiköidysti.

Avioliitto, perheen perustaminen, vaimon rooli - arvot, jotka niin monelle köyhän napolilaiskorttelin tytöistä ovat edelleen ensisijaisia. Kertojamme Elena on kuitenkin niitä harvoja, jotka pääsevät jo nuorena opintielle. Näin tyttöjen välille alkaa vähitellen kasvaa kuilu, joka vuosien myötä välillä syvenee, välillä se paikataan umpeen. Linallakin olisi ollut lahjoja, ehkä jopa Lenúa enemmän, mutta hän jää silti ilman koulutusta. Jos Lila oli lapsena raisu, on hänen nuoruutensakin valtavia ylä- ja alamäkiä. Väkivallan kierre jatkuu kotona, katkeruus ja kostonhimo syövät suhdetta, eikä nuori vaimo tule raskaaksi. Älynsä ja rohkeutensa ansiosta Lina kapuaa kuitenkin kotikortteleiden vaikuttajaksi ja kietoo kaksi liikettä omistajineen pikkusormensa ympäri. Samaan aikaan Elena käy lukiota, tutkii antiikin kirjallisuutta ja opettelee keskustelemaan yleiskielellä. Ystävyys ei voisi olla mutkikkaampaa. Kesä Ischialla on käänteentekevä molemmille tytöille, kun he rakastuvat samaan mieheen.

Yhteenkuuluvuuden tunne ei ole kuitenkaan hävinnyt, kun vuosia myöhemmin yliopistosta valmistunut Lenú löytää ystävänsä makkaratehtaasta haalarit päällä. Ferrante Napoli-sarja on kiehtova katsaus 1960-luvun elämään Italiassa. Luokkaerot ovat valtavia ja vaikka Elenalla on mahdollisuus kivuta ylöspäin, se ei käy kivuitta. Nuori nainen kärsii jatkuvaa alemmuuskompleksia ja epäilee kykyjään suoriutua maailmassa jossa niin monella muulla on perhetausta apunaan. Häntä ahdistaa aina vaan enemmän vierailla kotikortteleissa, jossa juuri mikään ei ole muuttunut. Vanhempien on vaikea tukea lahjakasta tytärtään, sillä tämän maailman on niin vieras. Usein Elenan ja kodin välinen ero konkretisoituu kielessä, murteessa ja yleiskielessä. Kuten 1960-lukuun kuuluu, Elenakin tutustuu vasemmistoliikkeeseen ja poliittiset aatteet leimaavat keskusteluja.

Paitsi ajankuvaa, Napoli-sarja on myös - ja ehkä ennen kaikkea - tarina ystävyydestä, rakkaudesta, rakastumisista, ensimmäisistä kokemuksista, ihmissuhteista ja siteistä. Korttelin nuoret ovat kiusallisen perillä toistensa tekemisistä, valitsevat puolisonsa pienestä piiristä, ottavat yhteen, juonittelevat, kostavat ja rakastavat tulisesti. Romaani on paikoin kuin savuava kasa tunteita, kipinöitä lentelee niin perheiden kuin sukupuolten ja sukupolvien välillä. Linan elämä varsinkin on suorastaan järkyttävän repaleista ja tuulista. On pakko saada tietää, millä tavalla se jatkuu. Kirjasarjan ystävistä nopeimmat ovatkin päässeet tarinassa eteenpäin, sillä kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, on jo suomennettu. Eiköhän se pääse minunkin lukulistalleni tänä vuonna!

Blogeissa: Kirsin Book Club, Leena Lumi, Tuijata, Luettua elämää ja Lumiomena. Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 16: Kirjassa luetaan kirjaa. Goodreadsin haasteessa sillä kuittaantuu kohta 21: A book written in first person perspective.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre 2016. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie. Suomentanut Susanna Hirvikorpi. Minerva Crime 2017. 270 sivua.

Ylistetty Lemaitre ei ihan nyt onnistunut ihastuttamaan minua tällä kertaa. Ei hätää, parikin hänen teostaan odottaa lukuvuoroaan ja aion ne pienen pettymyksenkin jälkeen lukea, sillä olen edelleen vakuuttunut miehen kirjoittamisen ja tarinankerronnan taidoista.

Silmukka alkaa nimittäin niin ihastuttavalla kerronnalla, että sellaisen olisin suonut jatkuvan loppuun saakka. Jostain syystä se kuitenkin hajoaa jossain vaiheessa ja loppua kohti tuntuu, että kertojalla on kiire eikä teksti pysy enää niin kauniisti kasassa. Toisaalta tähän voi löytyä syy päähenkilön ajatuksista ja syyllisyydestä. Kun elämä on vielä uomissaan eikä pieni Beauvalin kaupunki osaa aavistaa, millaiset tragediat sitä kohtaavat parin seuraavan päivän aikana, on kerronnallakin mahdollisuus keskittyä kauniisiin yksityiskohtiin ja tunnelmalliseen ympäristöön. Kun sitten alkaa tapahtua, pieni lapsi katoaa, myrsky riepottelee kattoja ja päähenkilömme mieli rakoilee, muuttuu kerrontakin sirpalemaisemmaksi, kuin se ei jaksaisi enää välittää eikä kiinnostua yksityiskohdista.

Päähenkilömme tarinassa on 12-vuotias Antoine, joka suutuspäissään tappaa naapurin Rémin, vasta kuusivuotiaan pojan. Antoine salaa tekonsa, muttei pääse siltä pakoon. Teko vaivaa Antoinea läpi nuoruuden aina siihen päivään, jolloin ruumis löytyy, 12 vuotta myöhemmin. Hetkeksi näyttää siltä, että lapsen katoaminen unohtuu, sillä vain vuorokausi tapauksen jälkeen paripäiväinen myrsky iskee Beauvaliin ja hajottaa sen täydellisesti. Asukkailla on muutakin huolta kuin kadonnut lapsi. Antoine pelkää kuitenkin vuodesta toiseen, että silmukka kiristyy ja hän jää kiinni.

Ei niinkään dekkari, vaan psykologinen jännäri tämä Lemaitren tuorein (kai) suomennettu teos. Poliisitutkinnalla ei teoksessa ole juuri minkäänlaista roolia. Kamppailut käydään täysin Antoinen pään sisällä ja lukija jännittää hänen kanssaan, millaiseksi elämä syyllisyyden ja pelon kanssa muotoutuu. Kiehtovaa teoksessa on Antoinen lisäksi Lemaitren tapa kuvata pientä Beauvalia. On kai ihan sama, missä päin maailmaa ollaan, pikkupaikat ovat aina samankaltaisia. Juorut liikkuvat ajatuksen nopeudella, ulkokultaisuus on sisältöä tärkeämpää, kateus ja pikkumaisuus kukoistavat. Lopulta sen oma ahdasmielisyys ja Antoinen taipumus kunnollisuuteen saavat nuorukaisen yllättäen palaamaan kaupunkiin jota tämä niin vihaa.

Aikuisen Antoinen ratkaisu tarinan loppupuolella on yksi kirjan pienistä pettymyksistä. Se tuntui hätäiseltä, mutta en osaa sanoa, oliko se hätäistä kirjailijan vai Antoinen taholta. Jotenkin kuitenkin tuntui, kuin olisin juossut maalia kohti, enkä olisi halunnut, vaan olisin halunnut jäädä hidastelemaan jonnekin matkan varrelle.

Silmukasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 44: Kirja liittyy johonkin peliin.

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranne 2017. Miten valo putoaa. Gummerus. 176 sivua.

Sillä vaikka ulkopuolisesta saattoi näyttää siltä, että hänen elämässään ei tapahtunut juuri mitään, hän oli joka päivä hiukan eri ihminen, ja silti kantoi mukanaan menneiden päivien tähtipölyää, valoa ja pimeyttä. 

Aaro on elänyt Lontoossa jo pitkään, ensin vaimonsa kanssa, sitten edelleen tämän kuoltua. Kaukana on Porttipahdan tekojärvi, jonka pohjalta mies on kotoisin. Aaron avioliitto ja suhde vaimoonsa on mysteerejä täynnä. Älykäs fyysikko ei koskaan oppinut täysin ymmärtämään vielä älykkäämmän vaimonsa logiikkaa ja mielenliikkeitä, mutta se ei estänyt Aaroa rakastamasta tätä täysillä. Fysikaaliset ilmiöt kulkevat romaanissa rinta rinnan hahmojensa ajatusten kanssa: valon kulku ja merkitys, gravitaatio, ajan käsitys, atomit ja molekyylit.

Lala loikkasi Bulgariasta länteen nuorena ja päätyi ystäviensä kanssa Lontooseen. Siivoustöillä itsensä elättänyt nainen on tyytyväinen vähään ja kantaa sisällään kaihoa mennyttä kohtaan. Käytetyt alushousut toimivat kauppatavarana, kun Lala aloittaa hennon kirjeystävyyden Aaron kanssa, ja arasti kirjoitetut sanat vähitellen lähentävät näitä kahta erillistä atomia toisiinsa. Ulkopuolisena itsensä pitänyt Lala rohkaistuu avautumaan, ja mökkihöperyydestä kärsivä Aaro kokee lämpöä pitkästä aikaa. Kohtaamisessa on jotain voimakasta.

Miten pitäisi liikkua, jotta saisi valonsäteen kiinni?

Ranteen romaani on herkkä ja älykkään tarkka, sivumäärältään pieni, mutta paljastaa suuria ja merkityksellisiä käänteitä kahdesta erillisestä elämästä. Toinen etsii valoa ja kauneutta, toinen takertuu menneisyyden tunteisiin ja yrittää pitää jotain elossa. Ranteen tekstissä kaikuu hänen läheinen suhteensa runouteen. Siinä on keveyttä ja vire, joka saa arkipäiväiset tai ajassa rumentuneet asiat näkymään pehmeän valokerroksen läpi. Fysiikan ilmiöt saavat kyseenalaistamaan ja näkemään ympäristön hieman eri tavalla, joskin täytyy sanoa, että ihan kaikkea en tainnut pystyä hahmottamaan!

Miten valo putoaa muissa blogeissa: Lumiomena, Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 1: Kirjassa muutetaan.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomas 2017. Englanninkielinen alkuteos The Hate U Give. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava. 393 sivua.

The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody.

Kirjan lopussa Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö kehottaa nuoria kirjoittamaan, sillä kuten Angie Thomas sanoo, "jokainen ääni on tärkeä". Empatia alkaa siitä, että luemme toistemme tarinoita ja alamme ymmärtää erilaisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä, etenkin niitä joiden ei ole niin helppo saada ääntään kuuluville. Hyvästä syystä Thomasin romaani onkin saanut jo runsaasti julkisuutta ja siitä ollaan muokkaamassa elokuvaa.

16-vuotias Starr elää kahden maailman välissä. Hänen kotinurkillaan Garden Heightsissa myydään huumeita, asutaan slummissa, jengiydytään, ihmisiä kuolee luoteihin. Starrin vanhemmat haluavat lapsensa saavan hyvän koulutuksen, joten nämä käyvät vauraamman alueen koulua, jossa mustat ovat eksoottinen vähemmistö ja jossa nuorilla ei ole tietoakaan turvattomuudesta. Niinpä koulukavereilla ei ole aavistustakaan, mitä Starr on kokenut jo kaksi kertaa. Kuinka hänen hyvä ystävänsä on kuollut poliisin luotiin jo kaksi kertaa. Ilman syytä.

Mä istuin kadulla kun se veti viimeisen henkäyksensä. Mä oon joutunut kuuntelemaan, ku ihmiset yrittää väittää, että oli ihan okei että se murhattiin. Niinku se olis ollu sille oikein. Mutta ei se ansainnu kuolla, enkä mä oo tehny mitään sellasta, että mä oisin ansainnu nähdä sen.

Vaatii melkoista rohkeutta todistaa valkoista poliisia vastaan, joka on saanut valkoisen yleisön sympatiat puolelleen. Media antaa ymmärtää, että uhri, Starrin ystävä Khalil, valitsi itse kohtalonsa myydessään huumeita. Mutta kuten yleensä, kukaan ei pureudu taustoihin, kukaan ei tarkista faktoja. Onneksi osa väestöstä käy kuumana ja vaatii Khalilille oikeutta. Starr on ainoa, joka voi tehdä jotain. Turvanaan hänellä on huolehtivat vanhemmat, suojeleva veli ja poikaystävä, johon voi luottaa salaisuuksien paljastuttuakin.

Joskus sitä voi tehdä kaiken oikein ja silti asiat menee pieleen. Pitää vaan jatkaa sitä oikein tekemistä.

Thomasin romaani on upeasti kerrottu kuva yhdysvaltalaiskaupungin arjesta, tästä ajasta, asenteista jotka ovat pysyneet muuttumattomina liian pitkään. Tarina on sydäntäsarkevän realistinen ja rehellinen muttei onneksi ilman toivoa. Starrin ääni pakottaa kuuntelemaan ja viemään sanomaa eteenpäin. Olkoonkin nuorisoromaani, kirja pitää otteessaan aikuisenkin lukijan. Toki romaani pursuaa matskua, joka vetoaa nimenomaan nuorempiin lukijoihin, kuten tennarimerkkien tärkeys, tyttöjen väliset kahnaukset tai kärkevä sanailu perheenjäsenten kesken. Kaikki se tuo romaaniin kuitenkin lämpöä ja rakkautta, jota ilman raakaa tarinaa (nuoren?, minunkin!) olisi raskaampi lukea.

Kiitokset suomentaja Kaijamari Sivillille sujuvasta puhekielen käytöstä romaanissa, jonka sivut täyttyvät dialogista. Käännös toimii ja asettuu luontevasti hahmojensa suuhun. Lisää vaikuttuneita arvioita mm. näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Reader, why did I marry him? Goodreadsin haasteviikon 3 (pari päivää etuajassa!) teemana on "A book from the 2017 Goodreads Choice Awards" ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.Tällä aloitan myös Yhdysvallat-haasteen kirjojen keräämisen.

Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Holmström 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Själarnas ö. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Otava. 365 sivua.

Voi miten hyvän teoksen ystävä valitsikaan lukupiirimme tammikuun kirjaksi! Sielujen saaressa oli jotain juuri sellaista, mitä odotinkin siinä olevan, jotain mitä halusin juuri nyt lukea. Seilin saarelle sijoittuva romaani muistutti hieman Riitta Jalosen Kirkkautta, Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkautta ja pienen hetken verran elokuvaa Vuosi nuoruudestani. Kyllä, jo näistä vihjeistä voi päätellä, että kyseessä on parantola, hospitaali, mielisairaala - millä nimellä Seilin saaren kaltaisia laitoksia milloinkin on kutsuttu - ja sen asukkaat, mieleltään järkkyneet sielut.

Holmströmin teos pureutuu mieleen ja sen sairauteen kolmen naisen, Kristinan, Ellin ja Karinin kautta, sekä lisäksi Seilin saaren elämään heidän hoitajansa Sigridin näkökulmasta. Naisten asuttama hospitaali elää eristyksissä paikassa, jonne eivät edes maailmansodat juuri kantaudu. Lääkäri vierailee kerran viikossa ja etenkin huonojen kelien aikaan ollaan rikkonaisen jään saartamia. Pitkälle omavarainen laitos sinnittelee kuitenkin niin vahvojen kuin heikkojenkin naistensa ansiosta 1800-luvun loppupuolelta sotien jälkeisiin vuosiin, minkä jälkeen uusia asukkaita ei juurikaan enää tule.

Tuntemattoman miehen väkivalloin raskaaksi saattama Kristina kuvittelee elämän asettuvan uomiinsa puolison ja uuden vauvan myötä. Irtiotto vanhemmista on nuorelle äidille kuitenkin liikaa ja hän väsyy yksin, mies on merillä. Väsyneenä Kristina tekee jotain, mikä ajaa hänet kuritushuoneen kautta Seilin saarelle, sen pitkäaikaiseksi asukkaaksi. Kahdeksan pimeän vuoden jälkeen nainen herää ja alkaa rakentaa rauhallista, usein palkitsevaakin elämää saarella, jossa on turvallista ja elämä hyvin rutiininomaista.

Hän olisi voinut vaikka sytyttää itsensä palamaan kynttilöillä, jotka paloivat hiljaisessa aulassa ja vain siksi, että äiti olisi kiirehtinyt hänen luokseen. Elli on kaivannut äitinsä seuraa koko lapsuutensa. 16-vuotiaana hän karkaa miehen mukaan ja päätyy kiinni jäätyään sairaalasaarelle. Saarella Elli kiinnittyy Kariniin, samanikäiseen tyttöön, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa. Elli on vakuuttunut että hän pääsee pian kotiin, vaikkei saarelta yleensä kukaan lähde mihinkään. Karin puolestaan on hospitaalissa kuin kotonaan, sillä muutakaan kotia hänellä ei ole. Moninaiset ovatkin ne syyt miksi naisia päätyy saarelle. On sairaita, on rikollisia, on ympäristön moraalisesti tuomitsemia, on köyhiä ja kodittomia.

Sigrid sen sijaan on löytänyt parantolasta työpaikan ja elämän, jossa hän viihtyy ja jossa hänen panostaan arvostetaan. Työ ei ole pelkästään hullujen kiinni pitelemistä, vaan myös hellää kosketusta, yhdessäoloa, arjen rutiineja ja terveyden säntillistä seurantaa. Sigrid näkee naisten mielten järkkymistä, hän elää huutojen ja itkun keskellä, hän joutuu panemaan heitä eristyksiin, pesemään likaisia, mutta kokee myös saavansa paljon, etenkin oman surunsa keskellä.

Hospitaalissa on jo muutenkin kylliksi kyyneliä, niilä voisi vaikka huuhtoa koko päivähuoneen ja käytävät päälle yhtenä vuolaana virtana, jos he niin haluaisivat. Sigridin ei tarvitse lisätä siihen virtaan enää pisaraakaan. Kaikki nuo lohduttomat eivät muuta teekään kuin itkevät, eikä siihen kaivoon kannata upota kuin ehkä ajoittain, sillä jos sinne uppoaa, huomaa pian ettei pohjaa ole.

Sielujen saarten kohtaloissa yhdistyy naisten kokema alistus, väkivalta ja äidin kaipuu, hellyyden puute. Romaanin ote on paikoin vahvan feministinen ja tuo hyvin esille naisen aseman ja naiselta odotetun roolin miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Se on tarina naisista, joiden mieli saattaa murtua välillä hyvinkin rajusti, mutta joista jää silti ihailtavan vahva muisto. Holmström kirjoittaa toisaalta realistiseen sävyyn; hän ei esimerkiksi kaunistele ihmisen ruumiin taikka sielun tilaa, vaan kuvaa sen juuri sellaisena kuin se vain voi näyttäytyä. Toisaalta romaanin tekee valtavan kauniiksi ympäristön tarkka kuvaus, naisten toiveikkaat ajatukset, muistot ja heidän välisensä siteet. Tarinat ovat järkyttäviä, mutta kerronta on seesteistä ja paikoin jopa unenomaista.

Blogiarvioita kirjasta: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapolkuni ja Usva. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27: Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta. Goodreadsin viikko 2 pitää sisällään oman TBR-listan teoksia.

Hyllynlämmittäjä 2018

Päivitetty joulukuussa 2018. Kirjojen perässä kursiivilla kommentit, miten haasteen kävi!

Hyllynlämmittäjä-haasteeseen osallistujia on taas tammikuun alkuun ilmaantunut kuin sieniä sateella. Koska minun on yleensä lähes mahdoton kieltäytyä haasteista, osallistun tähänkin. Toisaalta tämä haaste tuntuu melko helpolta, sillä siihen valitaan vain kaksitoista teosta. Teosten täytyy löytyä omasta kirjahyllystä ja kyseessä ovat juuri ne kirjat, joita on tullut hankittua mutta jotka ovat vieläkin lukematta - syystä tai toisesta. Tiirailin muita haasteita ja olen melkoisen varma, että saan nämä kaksitoista kirjaa hyödynnettyä niissäkin, eli ei pahasti lisäpaineita! :D  Lisätietoja alkuperäisestä haastepallosta Sivumennenin naisilta.

Ja sitten kirjoihin.

1. JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Pari vuotta sitten ihastuin tähän muutamien blogitekstien vuoksi ja hankin omakseni. Sotaa käsitteleviä romaaneja on ollut viime aikoina vaan niin kamalasti, että tämä on jäänyt väliin. - Ei onnistunut. Sotaromaaneja oli edelleen niin paljon, ettei tälle riittänyt energiaa.

2. Pekka Hiltunen: Varo minua! Olen lukenut Hiltuselta kaksi keskenään hyvin erityyppistä romaania, Onnen ja ISOn, ja rakastin molempia. Siksi olen varma että rakastan tätäkin ja uskon tämänkin olevan taas hieman erilainen kuin nuo kaksi. Syytä siihen, etten vieläkään ole avannut kirjaa, ei kerta kaikkiaan ole. - LUETTU!

3. Ian McEwan: Polte. Rakkauteeni McEwaniin on kaiken kestävää, siitä huolimatta että tämä teos jäi muutama vuosi sitten kesken. Onneksi keskeytin lukemisen jo alkumetreillä, joten voin aloittaa puhtaalta pöydältä. Uskon että pidän tästäkin ja että keskeyttämiseen on ollut aikoinaan joku McEwanista johtumaton syy. - LUETTU!

4. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Aika erikoista, että Tiranan olen lukenut mutten tätä. Joskus käy niin että kohina ja pöhinä jonkin uutuuden ympärillä on niin valtaisa, että menetän mielenkiintoni teosta kohtaan. Näin taisi käydä Kissan kanssa, mutta onneksi se odottaa hyllyssä kiltisti vuoroaan. - LUETTU!

5. Kari Hotakainen: Iisakin kirkko. Ihan kuten kävi Poltteen kanssa, tämäkin jäi joskus kesken syystä jota en hahmota. Vaikka Hotakaisesta kovasti pidänkin. Sen muistan että teoksessa oli jotain sympaattista ja siksipä päätin ottaa sen mukaan tähän haasteeseen. - LUETTU!

6. Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaissa. Tämän kirjan kanssa kävi ihan samalla tavalla kuin ykkösen eli Koskisen kanssa. Monet muut sotaromaanit kiilasivat ajankohtaisuudellaan ohitse ja tämä jäi lämmittämään hyllyä - tai itse asiassa yöpöytää. Siinä se on nököttänyt jo jonkin aikaa ja muistuttanut olemassaolostaan. - LUETTU!

7. Olli Jalonen: 40 solmua Greenwichiin. Tämä teos on muistaakseni menestynyt jossakin äänestyksessä, varmasti monessakin, mutta jokin on aina estänyt minua tarttumasta siihen. Ehkä en vain ole osannut muodostaa siitä itselleni tarpeeksi kiinnostavaa mielikuvaa. Parissa haasteessa tarvitaan kuitenkin mereen liittyviä teoksia, joten nyt on Jalosen aika. - Ei onnistunut. Voi olla että aloitan uudelleen vielä jonain päivänä, mutta teoksen alku etäännytti liikaa ja koin keskittymisen vaikeaksi.

8. Karin Slaughter: Yli rajan. Huh huh. Luin Slaughteria joskus noin kymmenen vuotta sitten todella paljon, siis kaikki mitä oli. Sitten dekkarimakuni muuttui ja nykyisellään pidän Slaughterin tyyliä liian raakana. Siksi tämä on jäänyt lukematta. Mutta mutta. Tänä vuonna tarvitaan erääseen haasteeseen kirja, johon tarttuminen pelottaa... - LUETTU!

9. Isabel Allende: Henkien talo. Noloa tunnustaa, mutta en ole lukenut. En vaikka koko sukuni ylistää tätä kirjaa. Ehkä rima on noussut liian korkealle tai sitten on käynyt kuten kirjalle nro 4 ja mielenkiinto on lopahtanut liian vouhkaamisen vuoksi. - Ei onnistunut... Pääsin puoleen väliin ja siihen se sitten jäi. Henkien talo ei ollut minun kirjani.

10. Elias Koskimies: Ihmepoika. Tietysti ostin tämän teoksen, olenhan istunut lukiossa Eliaksen kanssa samalla ranskan kurssilla yhden lukuvuoden. Miksi en sitten ole lukenut? Kuka tietää. Ihmepoika saakoon lukuvuoronsa tänä vuonna. - LUETTU!

11. Katja Kettu: Yöperhonen. Aika yllättävää, etten ole tätäkään vielä lukenut. Latasin teoksen myös BookBeatiin, jotenka joko luen tai kuuntelen sen tämän vuoden aikana. Ketun tyyli sekä ihastuttaa että oudoksuttaa lukijoita. Veikkaan että päädyn ensimmäiseen ryhmään. - LUETTU!

12. Colm Tóibín: Nora Webster. Rakastin kirjailijan molempia aikaisempia suomennoksia, Äitejä ja poikia ja Brooklynia. Luin monesta blogista että tästäkin teoksesta on pidetty paljon. Miehekkeenikin luki ja tykkäsi. Eli taas on tapaus, jonka lukematta jättämiseen ei ole mitään selitystä. - LUETTU!

Tässä siis osa alkaneen vuoden kirjoista. Viime vuonna sain läpikäytyä omaa hyllyäni peräti 25 kirjan verran, mutta enää siellä ei taida lukemattomia olla enää niin paljon. Tai siis jos en osta tai saa lisää... :)

J. K. Rowling: Harry Potter

Päätin muokata ensimmäisestä Potter-postauksestani päivittyvän Potter-sivun, jossa päällimmäisenä viimeksi lukemani osa. Kirjoitin tuolla alhaalla ensimmäisen postauksen lopuksi epäileväni vahvasti, luenko enää toista Potteria. Mutta niin vain kävi, että kun Helmetin haasteeseen piti löytää alle 18-vuotiaan suosittelema teos, päätin hyödyntää samaista sukulaistyttöä, jonka paheksunta sai minut Pottereiden pariin alunperinkin.

J. K. Rowling 1998. Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Chamber of Secrets. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi. 365 sivua.

Kakkososaan oli mukava laskeutua sisään, olihan moni hahmoista ja Harryn tausta ykkösosasta jo tuttu. Romaani tuo mukanaan uusiakin hahmoja, mm. Weasleyn sisarusparven ujon pikkusiskon Ginnyn, valelahjakkaan, rasittavan Gilderoy Lockhartin ja vessassa murjottavan Myrtin. Hyvin rakennettuja, mielenkiintoisia persoonia, joista jokainen jää mieleen.

Sama kuin ykkösenkin kanssa, meinasin jossakin kohtaa tarinan kiihkeimpien käänteiden pudota kärryiltä. Mutkia, taikoja, otuksia ja salaisuuksia alkoi olla tämän aikuisen aivoille jo liikaa. Yksityiskohtien runsaus on toisaalta ihanan viehättävää, toisaalta yllättävän raskasta. Ymmärrän silti täysin, miten Rowlingin rakentama maailma voi viedä täysin mukanaan! Pidän myös siitä, miten seikkailu rakentuu kuin eräänlainen dekkari: on mysteeri, on hyvikset joiden eteen kasataan esteitä, pahikset jotka saavat palkkansa ja arvaamaton loppuratkaisu.

Annoin Goodreadissa tälle osalle kolme tähteä viidestä ja tällä kertaa sanon, että voisin kokeilla vielä kolmattakin teosta. Sarjassa on niin paljon sympaattisuutta ja kiehtovia hahmoja, etten ihan ole vielä valmis jättämään tarinaa osaltani kesken. Sitä paitsi kevyenlainen luettava auttoi osaltaan pienehköön lukujumiin, josta olen kärsinyt koko kevään. Tällä kuittaan siis Helmetin haastekohdan 9.

J. K. Rowling 1997. Harry Potter ja viisasten kivi. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi 2002. 335 sivua.

9-vuotias sukulaistyttö oli perinpohjin järkyttynyt, kun kuuli etten ollut lukenut yhtäkään Harry Potteria koskaan, ikinä. Niinpä lupasin, että luen yhden teoksen vuoden 2018 aikana. Meillä oli puhetta kirjahaasteista ja eräänlainen haaste siis tämäkin. Kirjaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä olin siskolla muutaman päivän koiranvahtina ja hänen hyllystään löytyvät kaikki potterit. Lukaisin ensimmäisen osan sopivasti noiden parin päivän aikana.

Tiedän hyvin, että pottereita lukevat monet aikuiset(kin) ihmiset, mutta pidin silti tiukasti kiinni omasta, noin 15 vuotta vanhasta käsityksestäni, että kyseessä on lapsille suunnattua fantasiaa, joka ei voisi mitenkään kiinnostaa minua. Vaikka olen käynyt juuri siinä Oxfordin Christ Church Collegen salissa, jossa Potter-elokuvia on kuvattu. Mutta niin siinä vain kävi, että Viisasten kivi imaisi mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta.

Tässä on ihan turha käydä läpi, mitä kirjassa tapahtui - senhän tiesivät jo kaikki muut ennen minua. Alku oli siis todellakin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, mutta täytyy sanoa, että kun Tylypahkassa harjoiteltiin huispausta tai hiivittiin salaa pitkin linnan käytäviä, en ihan olisi jaksanut kiinnittää huomiota kaikkiin lukuisiin yksityiskohtiin. Tarinan hahmot sen sijaan saivat sympatiani, Harryn epäoikeudenmukainen lapsuus, Hermionen lukuinto, terävät professorit, suojeleva Hagrid tai Neville-reppana.

Jaana Kaparin suomennoksiakin on kehuttu runsaasti alusta lähtien ja yhdyn niihin täysin. Lorujen, nimien ja termien viidakko on melkoinen savotta käännettäväksi, mutta Kaparin kieli taipuu ilmeisesti mihin tahansa! Olen tyytyväinen, että tiedän nyt edes jotain, kun joku viittaa puheessaan huispauksen sääntöihin tai viestejä kuljettaviin pöllöihin, mutta epäilen silti vahvasti, luenko toista potteria. Ehkä ensi vuonna :)

Haasteissa tämä sopii mainiosti Goodreadsin viikkoon 1: A book with the letters A, T & Y in the title. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 29: Kirjassa on lohikäärme.

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Dieter Hermann Schmitz. 2017. Kun sanat ei kiitä. Suomalaisinta sanaa etsimässä. Käsikirjoituksesta suomentanut ja toimittanut Heli Naski. Atena. 303 sivua.

Sain joululahjaksi Tampereen yliopiston saksan lehtorin tuoreen teoksen, jossa etsitään suomalaisinta sanaa ja tarkastellaan siinä samalla suomalaista vuodenkiertoa, arkisia ja juhlavampiakin tapoja, perinteitä ja mieltymyksiämme. Näkökulma on pitkään maassa asuneen miehen, jolla on suomalainen vaimo ja kaksi suoksalaista, teini-ikäistä lasta. Schmitz on julkaissut suomalaisuutta käsittelevan teoksen aikaisemminkin, Täällä Pohjoisnavan alla. Blogiarvio siitä mm. Kirsin kirjanurkassa.

Kirjan minäkertoja - jonka kuvittelen olevan juuri kirjailija itse, vaikken voi siitä ihan varma olla... Ehkä kyseessä on jonkinlainen autofiktio? - on työnsä puolesta mukana hankkeessa, jossa siis etsitään suomalaisinta sanaa. Kansalaiset ulkomaita myöten lähettävät suosikkisanojaan ja ehdotuksiaan, joista valtakunnallinen raati valitsee mielestään osuvimman - osin sanojen frekvenssiin, osin niiden äänneasuun tai tunnepitoisuuteen nojaten.

Sananetsinnän ympärillä kulkee tarina kertojan perhe-elämästä, jonka kautta pääsee mitä parhaalla tavalla tutkailemaan jouluja, hiihtolomia, kahvituksia, teinien murrosikää, saunaa ja melkeinpä mitä vaan, mitä arjen kulttuuriimme kuuluukaan. Kirjailija suhtautuu ilmiöihimme lämmöllä - onhan hän jo kuin yksi meistä - mutta näkee ne myös herkullisen välimatkan päästä. Ja näitä pieniä ilmiöitä kirjassa riittääkin: naapurisuhde, sotaveteraanit, oho, sukuhäät, yleinen sauna, pakkoruotsi, tipaton tammikuu, elämä on... Tamperelainen lukija saa tekstistä ehkä hitusen muita enemmän irti, sillä paikallisiakin ilmiöitä kertyy mukaan runsaasti.

Kerronnassa on mukana huvittuneisuutta, ihmetystä, huumoria ja väliin pientä ärtymystäkin. Kertoja on itse usein se, joka mokaa, yrittää liikaa tai ajautuu pieniin seikkailuihin. Varsinkin haasteessaan pyrkiä kertomaan perheelleen kuinka tärkeitä nämä ovat, tai yrittäessään järjestää kahdenkeskistä aikaa vaimonsa kanssa mies päätyy todennäköisimmin ivan ja surkuhupaisuuden kohteeksi. Kirjassa oli minun makuuni hieman liian kevyt ja huvittunut tyyli ja sellainen pakina- tai kolumnihenkinen kertoja, joka muistuttaa vaikkapa Roope Lipastia ja sitä toista saksalaisvävyä, Roman Schatzia. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kivaa luettavaa josta löytyy etenkin kielestä kiinnostuneille runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ja mikäs se suomalaisin sana sitten on? Onko se kulttuuria kuvaava sisu tai sauna, tunteita herättävä Ruotsi, tunnekuohuinen vittu, kotoisa höpöhöpö tai känkkäränkkä, vai sittenkin vaikeasti kääntyvät leikkimökki, löyly tai taskumatti?

Uusista haasteista tämä teos pääsee aloittamaan Helmetin kohdalla 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.