Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu 2016. Otava. 112 s. Lainasin kirjastosta.

Koe on ne muut ihmiset. Miksi se, miten haluan ihmisyyttäni toteuttaa, on jonkun bussin puheenaihe.

Kesän jälkeen Peetu täyttää kahdeksantoista ja pääsee korjausleikkaukseen. Korjausprosessi on kestänyt jo muutamia vuosia, mutta kaikki eivät ole pysyneet muutoksessa mukana. Peetun perheessä kipuillaan muutenkin ja tuntuu, että yhteiset hetket ovat aina yhtä räjähdysalttiita. On rakkautta, paljonkin, mutta on myös pettymyksiä, pahaa mieltä ja epäoikeudenmukaisuutta. On keskenään niin erilaisia temperamentteja. Valtava huoli siitä, murentaako muutos kaiken entisen.

Isän kanssa Peetu pääsee kymmenen purjelennon sarjalle. Kymmenen yhteistä hetkeä taivaalla, jossa on helpompi puhua tunteista, salaisuuksista ja arvista, joita kummallakin on. Myös hieman tulevaisuudesta, joka on epävarma, mutta toivoa täynnä. Purjelennoista muodostuu vähitellen metafora vapaudelle, aikuistumiselle ja muutokselle, jonka suuntaa ei enää muuteta.

Kone nousee korkeammalle kuin koskaan. Lähestytään sallitun lentokorkeuden ylärajaa. En ole varma lentääkö kone eteenpäin vai peruuttavatko pitkevät meitä vastaan.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on kipeänkaunista luettavaa. Pieni romaani, jonka lukeminen tuntuu syvällä ja raastaa vereslihalle, vaikkei itsellä olisi mitään Peetun kokemuksiin vastaavaakaan. Kolun teksti on näennäisen kevyttä, kuin purjelento parhaimmillaan, kappaleet ja virkkeet lyhyitä, mutta sisältö on painavaa ja latautunutta. Niin kieli kuin tematiikka tuovat mieleen Selja Ahavan vuotta myöhemmin julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa. Transsukupuolisuutta käsitellään niin ikään nuortenromaanissa, Marja Björkin Pojassa (2013).

Kuten minussakin, koneessa on kohtia, joihin se ei halua koskettavan, jotta se voi lentää.

Olen monesti kehunut, että lukuhaasteiden ansiosta tulee tartuttua teoksiin, joita ei ehkä muuten niin huomaisi. Tai no, huomata on väärä sana, tämäkin kirja on ollut paljon esillä blogimaailmassa. Lukupäätökseen vaikutti kuitenkin vasta se, että Helmetin haasteeseen piti hakea teosta, jossa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (46). Ja nuorille suunnattua kirjallisuutta on terveellistä lukea välillä, niistä pystyy nauttimaan täysillä keski-ikäinenkin, joka yllättäen löysi Peetun isästä paljon itseään. Lisäksi tämän romaanin kaltaisista teoksista saa varmasti vahvistusta sille teorialle, että kaunokirjallisuuden lukeminen tekee ihmisestä empaattisemman. Oppii niin paljon ihmisyydestä.

Olen valmis eteenpäin. Olen lentänyt niin kauan, olen jättänyt taivaalle niin monta surua ja kysymustä, ettei minussa ole pelkoa enää.

Kirjasta lisää näistä blogeista: Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella sekä Yöpöydän kirjat. Elämänmuutosromaani sopii hyvin The Bookish Tea Party -blogin Lukemattomat naiset -haasteeseen.

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides 2019. Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient. Suomentanut Antti Autio. Gummerus. 454 s. Lainasin kirjastosta.

Tässä teos, joka on rikkonut maailmanennätyksen, sillä sen kustannusoikeudet on myyty yli 40 maahan jo ennen sen julkaisua. Voisi siis olettaa, että kyseessä on mestarillinen trilleri, page turner, joka pesee aikaisemmat myyntimenestykset. Ja näin kirjan kansissakin luvataankin.

Hiljainen potilas on todellakin vetävä, ja luin sen niin nopeasti kuin minulla vain oli aikaa. Samalla se aukaisi hienoista lukujumia, jota pitkäveteisempi romaani on viime viikkoina aiheuttanut. Koukuttava, mutta muuten en voi sanoa pitäväni teosta mitenkään erityisen mestarillisena tai kekseliäänä. Pieni päännyrjäytys tapahtuu kirjan loppupäässä, mutta sehän kuuluu asiaan. Ja tällä kertaa osasin sitä odottaakin. Olen lukenut menestystrillereitä, jotka ovat yllättäneet minut ihan kympillä - tämä ei siihen pystynyt.

No, mistä tämä trilleri kertoo? Muutama vuotta aikaisemmin taidemaalari Alicia Berenson pääsee lehtiotsikoihin ampumalla tuoliin sidottua aviomiestään viidesti kasvoihin. Alician istuessa tuomiotaan oikeuspsykiatrisessa laitoksessa hänen tapauksestaan alkaa kiinnostua psykoterapeutti Theo Faber. Alicia ei ole puhunut tappoyön jälkeen sanaakaan, mutta Theo on vakuuttunut, että hänen hoitokeinonsa auttavat naista puhumaan ja kertomaan, mitä oikeasti tapahtui.

Tapauksen taustalla on kaksi parisuhdetta, syvää rakkautta ja intohimoa, mutta valitettavasti myös petosta ja valheita. Romaanin psykologinen ote ei ole pelkästään jännitystä, vaan niin Alicia kuin Theokin läpikäyvät menneisyyttään, lapsuuttaan ja parisuhteitaan perusteellisesti läpi: miten menetykset ja hylkäämiset ovat vaikuttaneet aikuisuuden tekoihin. Tässä romaanissa tapauksia eivät tutki poliisit, vaan sinnikäs, petoksen sumentama terapeutti, jonka menetelmät ovat vähintäänkin epäuskottavia.

Michaelidesin kerronta on sekoitus onnistuneita tunteiden, aikatasojen ja syy-seuraussuhteiden sekoituksia - eli lukijan harhauttamista, pisteet siitä. Kerronnassa on kuitenkin myös jotain hieman kömpelöä, eivätkä hahmojen minä-muotoiset äänet eronneet toisistaan tarpeeksi. Toisaalta sen voi myös tulkita tahalliseksi, sillä - kuten ainakin Theon käyttämään terapiamuotoon kuuluu - potilaan ja kuuntelijan tunteet voivat todellakin kietoutua toisiinsa.

Virkistävä lukukokemus kuitenkin, pienestä narinasta huolimatta! Lukujonossa on toinenkin tuore trilleri, mutta ehkä keskityn nyt taas muutaman päivän siihen hitaammin etenevään, paksuun romaaniin. Tästä kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Luetut, Kirjakaapin kummitus ja Leena Lumi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie 2009. Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun. Suomentanut Sari Karhulahti. Otavan Seven-pokkarissa 608 s. Oma ostos.

Olen näköjään lukenut Chimamanda Ngozi Adichien teoksia hassussa järjestyksessä, mutta se ei lainkaan vähennä läpimurtoteoksen Puolikas keltaista aurinkoa hohtoa. Kolmesta lukemastani teoksesta Kotiinpalaajilla on erityinen asema, sillä se oli ensimmäinen adichieni (linkissä novellikokoelma Huominen on liian kaukana), mutta toisaalta tämänkertaisessa teoksessa on piirteitä, joiden vuoksi se tulee jäämään mieleni lokeroihin perustavammanlaatuisella, merkittävämmällä tavalla. Olisihan tämä nyt herranen aika pitänyt lukea jo aikaisemmin!

Kun Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, se oli niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Vuosikymmenen alku on toiveikasta aikaa, maa kehittyy ja igbot haaveilevat irtautumisesta, Biafran valtiosta. Tuloerot ovat toki valtavat, mutta maaseudullakin on ruokaa. Iso-Britannian vaikutus on läsnä etenkin koulutettujen ja yliopistossa työskentelevien arjessa ja ideoissa, niin myös vauraan perheen tyttären Olannan ja tämän miesystävän Odenigbon. Kuten niin monissa hyvin toimeentulevien kodeissa, heilläkin on palvelijanaan maalaispoika, Ugwu.

Ugwusta tuntui, että hänen päässään oli jokin kummallinen ja musertavan raskas paino. Muutokset syöksyivät suoraan häntä päin, eikä hän kyennyt millään hidastamaan niiden vauhtia.

Vuosikymmenen lopulla tilanne on kaoottinen. Igbot ovat sodassa nigerialaisia vastaan, maa näkee nälkää ja ihmisiä vainotaan. Olannan ja Odenigbon pudotus hyvinvoinnista pakolaisleirille on järkyttävä, mutta vielä järkyttävämpiä kohtaloita näkee leirillä työskentelevä Olannan sisko Kainene. Kuolema, hajut, kauppasaarrot ja kvasiorkor - Adichie tuo hädän niin lähelle lukijaa kuin se vain on mahdollista. Poliittinen into ja toiveikkuus kestävät yllättävän pitkään, mutta ehkä igboille ei kerrota koko totuutta.

Puolikas keltaista aurinkoa oli minulle ainakin ennen kaikkea väkevä ajankuva, vaikka takakannessa ensimmäisenä määritelmänä on rakkausromaani. Ehkä se myy paremmin. Ajankuvana teos tuo hyvin esiin länsimaiden epäreilun siirtomaapolitiikan ja sen vaikutukset, Afrikan kulttuurien ja kielten keskinäisen värikkyyden ja rikkauden tai vaikkapa erot yliopistokaupungin ja maaseudun välillä. Saatika Biafran sodan ja nälänhädän! Länsimainen uutisointi, oppikirjat tai afrikkalaisen kirjallisuuden vähyys lukumarkkinoillamme ovat luoneet illuusion paljon todellisuutta homogeenisemmasta tai tuloeroiltaan tasaisen köyhästä mantereesta, millä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Minulle Adichien teokset ovat paitsi loistavia romaaneja, myös äärettömän tärkeitä oppitunteja maailmasta. Välillä tuntuikin, että murrun lukemani ja oppimani alle, niin merkittävä oli sen vaikutus.

Ugwu pani hihattoman paitansa ylleen ja meni tarjoamaan apua niille, jotka kaivoivat pientä hautaa.

Rakkausromaanikin kirja tavallaan on, sillä onhan rakkaus ja rakkauden löytyminen merkittävä osa ihmisyyttä. Paksuun romaaniin mahtuu runsaasti niin Olannan kuin tämän siskonkin, englantilaisen Richardin ja Ugwunkin mietteitä, historiaa ja kokemuksia nuorena aikuisena ja rakkaudenkaipuussa. Haaveet ja tunteet pitävät sodan keskelläkin, vaikka sodalla on kaikki mahdollisuudet myös rikkoa ja hajottaa ihmissuhteita. Mielenkiintoisena pidän myös Olannan ja Kainenen välistä suhdetta, joka muuttuu hädän myötä ja väkevöittää romaanin loppua.

Sanat "muut eivät kerta kaikkiaan saa pysyä vaiti, kun me kuolemme" jäivät kaikumaan hänen korvissaan.

Niin Richardilla kuin Ugwullakin on kirjoittajan lahjoja ja halua kertoa maailmalle, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä romaanin sekaan mahtuu lyhykäisiä otteita "toisesta teoksesta", jonka olisi suonut valmistua. Paksu tarina sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaamisia, arvoituksia ja intohimoa, toverillisuutta, solidaarisuutta ja rakkautta, mutta tietysti myös petosta, epävarmuutta ja julmuuttakin. Tarinan edetessä alkuun merkittävät hahmot saattavat menettää painoarvoaan vuosien myötä, kun taas toiset pysyvät tai kasvavat merkityksellisemmiksi. Ihana yksityiskohta tässä, kuten muissakin Adichien teoksissa, ovat igbonkieliset fraasit, joita mahtuu dialogeihin usein. Kiitos Sari Karhulahdelle sujuvasta käännöksestä! "Anyi ga-achota ya, kyllä me löydämme hänet", äiti vastasi.

Adichien romaanista pystyisi kirjoittamaan ihan loputtomiin, niin moninainen se on. Johonkin on kuitenkin lopetettava tämäkin postaus. Lue lisää blogeista Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Lumiomena ja Morren maailma. Kirja on Kirjahyllyn aarre ja Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 10: Rodullistetun kirjailijan kirja. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen (jonka linkkiä en valitettavasti saa toimimaan, mutta blogi on Bookish Tea Party) ja Naisten klassikkohaasteeseenkin se mielestäni sopii!