Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Helmi Kekkonen 2021. Siltala. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta. 211 s.

Millä tavalla äidin mielialan vaihtelut ja masennut vaikuttavat lapsen elämään? Millä tavalla lapsen kantama syyllisyys ilmenee vuosien ja vuosikymmenten päästä? 

Helenan elämä ilman äitiä alkaa 15-vuotiaana. Hautajaisissa pitäisi surra, mutta Helena ajattelee mieluummin jotain muuta, ettei tarvitsisi ajatella äitiä. Suru puskee kuitenkin kaikesta läpi vielä kuukausienkin päästä. Kotona isän kanssa on hiljaista ja sumeaa, olo on tahmea eikä mikään tunnu miltään. Isä ja tytär eivät juurikaan puhu, varsinkaan äidistä ja äidin sairaudesta. Helena lopettaa terapiankin liian aikaisin, eikä suhde poikaystävän kanssa kestä, kun toinen on henkisesti poissaoleva ja innoton.

Helmi Kekkosen romaani on tarina Helenasta äidin kuoleman jälkeen. Välillä lukija pääsee mukaan hetkiin äidin kanssa, lapsuuteen jota Helena muistelee. Hetket äidin kanssa olivat ihania, mutta täynnä epävarmuutta ja hämmennystä. Valtaosan ajasta äiti nukkui tai pysyi omissa oloissaan, ja lapsen täytyi tottua siihen, ettei äidin lupauksiin voi luottaa eikä kotiin kannata kutsua kavereita. Kun Helena muuttaa lukion jälkeen opiskelemaan ja omilleen, on hän monta vuotta kuin varjo, yksin ja erillään muista. Vähitellen hän saa otteen omasta aikuisesta elämästään, ystävänsä Lilin, työpaikan ja myöhemmin poikaystävän Eeron avulla.

Käsittelemätön suru tekee selän kipeäksi ja välähdykset äidistä aiheuttavat paniikkikohtauksia. Äidin mielenterveysongelmat vaikuttavat tietysti Helenan ihmissuhteisiin, kykyyn puhua ja ilmaista itseään. Se varjostaa opintoja ja aikuistumista, ja myöhemmin selviytymistä työn paineista. Nelikymppisenä Helena on henkisesti niin huonossa kunnossa, että hänet on pakotettava hoitoon, aivan kuten äiti pakotettiin hoitoon kun Helena oli lapsi. Alkaako äidin masennus toistua Helenan aikuisuudessa vai löytääkö hän siitä tien ulos? Onko kaiken toistuttava, onko hän muuta kuin äitinsä peilikuva, voisiko Helena olla erillinen ja vapaa äitinsä perimästä?

otan kaiteesta tukea, en ole ajatellut äitiä tällä tavoin pitkään aikaan, en yhteisiä hetkiä enkä tarkkoja yksityiskohtia, en enää edes tiedä mitä kaikkea muistan ja mitä olen unohtanut, mikä on totta ja mikä ei, mitä vain kuvittelen muistavani. Siitä kaikesta on jo niin kauan, eikä muistiin ole muutenkaan luottamista.

Helenan kasvua oli kamalan surullista lukea, sillä siinä oli paljon sellaista mitä tunnistan omastakin elämästäni. Ei siitä sen enempää, mutta eräänlaisia lukkoja tämä romaani avasi ja nenäliinoja piti pitää ihan lähellä koko romaanin ajan. Aloitin sen lukemisen jo viikko sitten, mutta pelkäsin jatkaa muutamaa sivua pidemmälle, kunnes siskoni innostui romaanin teemasta ja yllytti minua jatkamaan. Käytin lukemiseen yhden sunnuntain ja se oli hyvä kokemus. Nyt olen tyytyväinen että uskalsin ja että pystyin uppoutumaan kirjaan niin hyvin. Kekkosen teksti on ihanan ilmavaa, siinä ei ole mitään turhaa, tunne ja merkitykset välittyvät juuri sopivalla tavalla. 

Romaanista myös blogeissa Kirjanmerkkinä lentolippu, Mitä luimme kerran ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii paikkaan 27: mielikuvitusmaailma. Goodreadsista kuittaan kohdan 7: A book related to psychology, neuroscience or the mind.

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Bryan Washington 2020. Englanninkielinen alkuteos Memorial. Suomentanut Aleksi Milonoff. Otava 2021. 327 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Äiti varmaan otti kuvan, kun olimme Kaliforniassa. En muista kuvaushetkeä. Mutta siitä kai onkin kysymys: kannamme muistojamme kaikkialla mihin menemme, ja ne jotka pysyvät matkassamme, jäävät jäljelle, ja niistä me rakennamme elämän.

Virkistävällä tavalla erilainen ihmissuhderomaani! Houstonissa asuvien Benin ja Miken liitto on jo selvästi rakoilemassa, kun Mike päättää yhtäkkiä lähteä kotimaahansa Japaniin. Miken isä tekee kuolemaa eivätkä isä ja poika ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. Mike oli ehtinyt kuitenkin jo luvata, että hänen äitinsä Mitsuko voisi tulla lomailemaan Houstoniin, ja käykin niin että Mitsuko viettää lomaviikkonsa Benin ja Miken asunnossa ja tutustuu Beniin.

Romaanissa vuorottelevat kertojanääninä Ben ja Mike. Ben on sekä ihmeissään että raivoissaan Mikelle, joka lähtee ja jättää hänet selviytymään omalaatuisen Mitsukon kanssa. Vähäeleinen ja pidättyväinen nainen lämpenee nuorelle miehelle kuitenkin vähitellen ja etenkin ruoanlaitosta tulee kämppiksille yhteinen juttu. Ben läpikäy mielessään suhdettaan Mikeen, mutta myös suhdettaan omaan perheeseensä, jossa myös kaivataan apua. Siinä missä Miken perhe on ollut Yhdysvaltoihin tultuaan alusta asti vähätuloinen ja kamppaillut toimeentulon kanssa, Benin perheessä on ollut rahaa hyvin. Tuloerot eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei kummankaan vanhemmat ole pysyneet yhdessä ja perheiden sisäinen dynamiikka on haastava.

Ben käy töissä päiväkodissa, jossa hän tapaa Omarin ja miesten välille kehkeytyy jotain suhteentapaista. Samaan aikaan Mike huolehtii Osakassa isästään ja tämän pubista ja sen omalaatuisesta, perheenomaisesta asiakaskunnasta. Viikkojen kuluessa isän ja pojan välit lämpenevät ja Mike oppii ottamaan vastuuta. Isä jättää yrityksensä pojalleen, mutta haluaako Mike jäädä Osakaan? Houstonissa on edelleen Ben, mutta Osakassa on uusia tuttavia ja jatkumo, johon olisi kiehtovaa jäädä mukaan. 

Romaanissa on paljonkin piirteitä, jotka tekevät siitä virkistävällä tavalla erilaisen. Jo se, etten ole lukenut kovinkaan monta romaania, jossa päähenkilöt olisivat miespareja. Silti tuntuu, ettei se ole tässä romaanissa edes mikään teema, vaan - niin kuin kuuluu ollakin - päähenkilöiden ominaisuus ja sivujuonne isompien teemojen seassa. Etenkin Benin, mutta hieman myös Miken kautta avautuu rodullisuuteen liittyvää pohdintaa ja kokemuksia, mutta tässäkin Washington on tehnyt jotain uutta. Hän nimittäin harvoin mainitsee hahmojensa ihonväriä elleivät nämä ole valkoisia. Ihmisten välisissä suhteissa merkitystä on ihan muilla seikoilla.

Virkistävää on myöskin kerronnan tyyli. Teksti koostuu usein melko lyhyistä kappaleista, joiden välinen suhde tuntuu alkuun pirstaleiselta, mutta vähitellen, kun lukija alkaa tuntea hahmoja paremmin, pirstaleisuus asettuu muottiin ja kerronta selkiytyy. Hahmojen välinen vuoropuhelu on täynnä kirpeää sarkasmia ja nappakkaa ärtymystä, ja ihan aiheesta. Perheissä on paljon läpikäymättömiä asioita ja jopa väärinymmärryksiä. Hahmot ovat kukin persoonia ja näkevät yhteisetkin kokemukset omien suodattimiensa läpi. Silti kaiken ärtymyksen, pettymysten tai turhautumisen läpi paistaa huumori, rakkaus ja välittäminen. Perhesiteet saattavat olla niitä, jotka on syntymässä annettu, mutta niitä voi luoda myös itse. Washington on löytänyt romaaniin ihailtavan tasapainon: pistävä dialogi terävöittää ja jopa repii muuten lämminhenkiseksi kääntyvää ihmissuhderomaania juuri oikealla tavalla.

Kirjasta lisää blogissa Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan työpaikan. Ja Goodreadsin vuosihaasteessa kohtaan 23: A book that features loving LGBTQIA+ relationship.

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Bakvatten. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria Brobergin esikoisteos on ollut Ruotsissa yksi ilmestymisvuotensa parhaista romaaneista. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin, kirjailijan kotiseudulle. Pieni poika katoaa 1960-luvulla ja hänen läheistensä elämää aletaan kelata auki edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen, kun kyläkaupassa nuori Assar ja naimisissa oleva Margareta ihastuvat toisiinsa. Rakkauden ja kosketuksen nälkä on suuri, ja vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään vielä vuonna 2008, kun kadonneen pojan jäännökset löytyvät yllättäen keväisen tulvaveden vuoksi.

Silloin pelko muuttui itse paholaiseksi. Se nosti esiin kaiken yksinäisyyden ja kaikki ne kerrat, jolloin hänet oli unohdettu. Se nosti esiin ikävät koulumuistot, kaikki häijyt huudot ja haukkumiset, jotka olivat menneet ihon alle. Se kuiski sanoja, joiden mukaan äiti ei osannut huolehtia Nilasista eikä Lars välittänyt tarpeeksi tullakseen taaskaan luvatusti kotiin. Hän oli raivoissaan molemmille, kun eivät osanneet ajatella, millaista heillä lapsilla oli.

Assar ja Margareta tapaavat aina kun voivat, vannovat rakkautta toisiinsa, mutta Margareta ei jätä perhettään. Hänen miehensä Hebbe on huomattavasti vanhempi ja kuolee pojan, Håkanin, ollessa vasta lapsi. Håkan ei unohda isäänsä koskaan, tämän rakkaus metsään ja kalastukseen jää perinnöksi poikaan, jota kiusataan koulussa. Myöhemmin äiti menee yhteen saamelaistaustaisen Larsin kanssa ja Håkan saa pikkuveljen. Vaativa lapsi roikkuu veljessään kiinni ja Håkan on ikäisekseen paljosta vastuussa, kun äiti ei saa otetta arjesta, vaan kulkee menojaan. Kaukana on myös Lars, sillä ikävä porojen luokse on suuri. Kun lapsi katoaa, Lars lähtee, eikä Håkanilla on muuta kuin syyllisyytensä ja surunsa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Håkan asuu vanhaa kotitaloaan Petran kanssa, joka päättää selvittää vähäpuheisen miehen perheen salaisuudet. Naapurissa asuu edelleen vanha Assar, mutta kun lapsen ruumis löytyy, iäkäs Margareta antaa periksi ja kuolee. Miksei Håkan ole kertonut lapsuudestaan juuri mitään? Löytyykö enää Larsia jolle voisi kertoa Nilasin kuolemasta ja siitä mitä oikeasti tapahtui?

Veden varjoissa on epätoivoista rakkautta, yksinäisyyttä, pelkoa, kaikille niin tuttua puhumattomuutta ja kaipausta. Pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä juorut kulkevat ahnaasti, pojat kaipaavat isiään ja isät poikiaan. Pohjoinen on myös saamelaisvihan näyttämö, paikka jossa lappalaistausta lyö leiman, joka jää loppuiäksi ja muuttaa totuuden irvikuvakseen. Mutta vaietut asiat ja totuus tulevat tietysti joskus ilmi.

Hetkittäin hän olisi halunnut kertoa, miten kaikki on tapahtunut, päästää auringon sisään ja pelottaa elämäänsä hiipineen varjon tiehensä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä pelotti häntä.

Romaanin lähes ainoana naisena Margareta jää arvoitukseksi vahvasta halustaan ja rohkeudestaan huolimatta. Hän pelkää jotain, eikä uskalla tehdä valintoja. Petran osuus tarinan lopussa jää ohueksi ja mietin, miksi loppuun on tuotu ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Maaliin olisi päästy ilmankin. Romaanin miesten maailma tulee paljon lähemmäksi ja se kuvataan konkreettisemmin, vaellukset metsissä ja jokien varsilla, isien parhaat opetukset, tukinuitto ja luonnon merkitys. Kauniiden hetkien vastakohtana ovat teini-ikäiset pojat, jotka ovat kamalan raakoja toisilleen. Väkivalta kulkee verenperintönä.

Ihan teoksen ensimmäisillä sivuilla olin vähän että blääh, mutta hyvin pian teksti sai minusta vahvan otteen. Tarinassa on jotain sellaista väkevyyttä, joka kiehtoo, vaikka pinta on vähäeleistä ja jopa verkkaista. Pinnan alla on vahvoja tunteita ja voimakasta kipua. Etenkin nuoren Håkanin elämä satuttaa. Broberg ei anna valmiita eikä edes odettuja vastauksia, vaan jättää kysymykset auki tai ohjaa hahmojensa elämän arvaamattomaan suuntaan.

Vahvasta esikoisteoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjamuuri ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kuittaan paikan metsä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 29: A book set on or near a body of water, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 23: Kirja jossa kalastetaan.

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskinen 2021. Like. 466 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Koskisen Finlandia-ehdokas Tulisiipi (2019) oli niin hyvä romaani, etten epäröinyt aloittaa Haukansilmää, jossa on Tulisiivestä tutun Kuuran suvun varhaisempia vaiheita Amerikassa. Perheen pojat Veikko ja Yrjö ovat vielä varsin pieniä, kun he matkaavat laivalla Atlantin yli ja jäävät hetkeksi lupaavaan New Yorkiin. Perheen isä ei kuitenkaan ole tyytyväinen pieniin hanttihommiin, vaikka lapset ja äiti viihtyvät ihmisvilinässä erinomaisesti. Lännen lupaamat maat ja vapaus houkuttelevat, ja niinpä koti vaihtuu jälleen.

Preerian reunamilla on uudisasukkaiden pidettävä pintansa intiaaniheimoja vastaan. Asutuksen jatkuva laajeneminen ja Yhdysvaltain sisällissota ovat kiristäneet uudisasukkaiden, armeijan ja intiaanien välejä. Eikä Kuuran perhe ehdi olla kauankaan uusilla tiluksillaan, kun intiaanit kaappaavat Yrjön, englantilaiselta nimeltään Georgen. Hevosten ja aseiden kanssa taitava poika selviää kuitenkin hengissä ja hänestä tulee heimon arvostettu jäsen. Valitettavasti intiaanien elinolosuhteet heikkenevät vuosi vuodelta ja Yrjönkin - intiaaninimeltään Haukansilmän, Miehen Jota Hevoset Kuuntelevat - heimo pakotetaan reservaattiin.

Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.

George elättää itsensä preerialla vuosikausia, elää hevosenselässä, kulkee pitkiä matkoja ja päätyy milloin rancheille töihin hevosenkesyttäjäksi, milloin neuvottelijaksi valkoisten ja intiaanien välille. George näkee kauemmaksi kuin kukaan ja osaa rauhoitella hevoset paremmin kuin kukaan. Hän löytää takaisin perheensä luokse, mutta puoliksi intiaaniksi kasvaneena viihtyy paremmin itsekseen. Perheen tuttava, puhelias Bob pitää välillä nuorukaisesta huolen ja eteläiseltä tilalta löytyy myös New Yorkin sirkuksesta mieleen jäänyt Diana Knox. 

Haukansilmässä oli minun mieleeni hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtovaa. Vaikka intiaanien kohtalo on romaanissa suuressa roolissa, Koskinen kuvaa historiaa ottamatta tulisieluisesti kantaa puoleen tai toiseen. Romaanin alussa kertojanääni on selvästi lapsen ja kerronta sen vuoksi hieman lapsekasta, mutta Georgen kasvaessa muuttuu kerrontakin vähitellen aikuisemmaksi. Tulisiivessä päähenkilöpojan elämä risteää historiallisten yksityiskohtien kanssa ja samalla tavalla Georgekin päätyy tekemään töitä historiasta tuttujen nimien kanssa. Lopuksi löytyy myös nainen, jonka kanssa mies päätyy laivamatkalle Suomeen.

Postaus kirjasta löytyy myös blogeista Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään paikkoja ja tästä löytyy vuoret. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 15: A book without a person on the cover. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9, sillä kirja kertoo siirtolaisuudesta.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Miriam Toews 2018. Englanninkielinen alkuteos Women Talking. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 232 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Bolivialaisessa mennonniittasiirtokunnassa tapahtui hirveitä vuosien 2005 - 2009 välisenä aikana. Siirtokunnan naisia ja tyttöjä heräsi aamuisin tokkuraisina. Heidät oli huumattu, ja sen jälkeen pahoinpidelty ja raiskattu. Vuonna 2011 kahdeksan siirtokunnan miestä tuomittiin hyökkäyksistä. He olivat uskotelleet naisille näiden nähneen unia tai paholaisen kostaneen heille huonoista ajatuksista. Miehet olivat naisten uskonveljiä, naapureita tai jopa sukulaisia. Tämä on siis totta, ja tämän pohjalle perustuu fiktiivinen kertomus kahdeksan naisen keskusteluista kahden päivän ajalta.

Miriam Toews on itsekin kotoisin mennonniittaseurakunnasta, mutta Kanadasta. Yhteisöjä on maailmalla edelleen varsin runsaasti. He elävät yksinkertaista elämää, viljelevät maata ja välttelevät kontakteja maailmaan. Romaanissa olevan yhteisön naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta koska he haluavat että heidän keskustelunsa kirjataan muistiin, he tarvitsevat avukseen miehen. August Epp on juuri palannut siirtokuntaan tultuaan karkoitetuksi sieltä aikaisemmin, pystyy säilyttämään salaisuuden ja kirjoittamaan muistiinpanot englanniksi.

Tarkoitus oli, että minä kirjaisin sen, naisten puheen. Elämän.

Naisten keskustelu läpikäy erilaisia vaihtoehtoja, mitä heidän pitäisi tehdä. Pitäisikö heidän jäädä naisia alentavaan yhteisöön ja pysyä vaiti, pitäisikö heidän jäädä ja taistella itselleen elintilaa, vai olisiko parasta lähteä? Kolmen eri sukupolven naiset pohtivat eri vaihtoehtojen seurauksia, ja omia tarpeitaan: turvaa, arvostusta ja uskoa, tilaa ajatuksille. Keskustelu polveilee, sen on vaikea pysyä aisoissa vaikka aikaa on vähän, mutta vähitellen naiset löytävät yhteisen tavoitteen ja alkavat toimia sen toteuttamiseksi.

Naisille ja tytöille on tapahtunut hirveitä, ja muistiin kirjattu keskustelu paljastaa miesten teoista jotain, mutta vain sen, minkä lukijan on tarpeen tietää. Naiset pohtivat anteeksiannon mahdollisuutta, suhdettaan Jumalaan ja uskoon, suhdettaan läheisimpiin miehiin, veljiin ja poikalapsiinsa. Naisilla ei ole paljonkaan tietoa maailmasta siirtokunnan ulkopuolella, joten heidän on punnittava myös sitä, miten he pärjäisivät ilman miehiä, ja tietysti myös sitä, ketkä lähtisivät heidän mukaansa. Naisilla on rohkeutta - se ei jää epäselväksi - mutta onko lähteminen rohkeutta vai pelkuruutta? Osoittaisiko suurempaa voimaa jäädä ja pyrkiä muuttamaan asioita?

Jos jäisimme Molotschnaan, hän sanoo, me naiset pettäisimme mennonniittauskon keskeisen periaatteen, joka on pasifismi, sillä jäämällä asetamme itsemme tieten tahtoen alttiiksi väkivallalle, sekä sille johon turvaudumme itse että sille jota kohdistetaan meihin. Antaisimme mahdollisuuden vahingonteolle. Olisimme sotatilassa. --- Oman uskomme mukaan olisimme syntisiä ja meiltä kiellettäisiin pääsy taivaaseen. 

Naiset puhuvat on syvästi vaikuttava teos, jossa vähäeleinen kerronta väkevöityy vähitellen. Keskenään hyvin erilaiset, mutta toisilleen ihailtavan lojaalit naiset kasvavat keskustelun edetessä erilaisiin rooleihin ja lukija oppii tunnistamaan heidän luonteenpiirteitään. Naisten välillä on lämminhenkistä kosketusta, sisarrakkautta ja tukea, mutta myös piikittelyä, arvostelua ja rajuja tunteenpurkauksia. Filosofisen pohdinnan lisäksi juuri tämä olikin yksi romaanin herkullisimmista puolista: sisäänpääsy ja naisiin tutustuminen. Keskustelun edetessä huomasin jo arvaavani välillä, miten vaikkapa tulisieluinen Salome tai viisas Agata reagoi uskonsisaren ajatuksiin. Hymyilin itsekseni, kun nuoret tytöt letittivät toistensa hiuksia, Ona vilkaisi innoissaan Augustia tai Agata antoi ohjeita dementoituneen vanhuksen pesuvedestä.

Postaus upeasta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 17. A book from NPR's Book Concierge. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan tällä maaseudun.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisma 2021. Like. 288 s. Sain lahjaksi.

Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pienelle paikkakunnalle muuttaneella somevaikuttajalla - tai sellaiseksi tähtäävällä - ei mene hyvin. Hän on päätynyt myymään epämääräistä terveystuotetta, mutta myynti ja verkostointi takkuavat pahasti. Hänellä on taito ottaa valokuvia itsestään ja ympäristöstään kaikkien sometaiteen sääntöjen mukaan, mutta silti instagramiin eksyy kuvia väsyneestä, meikittömästä nelikymppisestä naisesta ja tämän nuhjuisesta asunnosta. Pian nainen on korviaan myöten pyramidihuijauksen ja verkko-ostosten aiheuttamissa veloissa.

Kahdessa aikatasossa - koronaepidemian puhkeamisen kynnyksellä ja puoli vuotta myöhemmin - etenevä romaani paljastaa heti alkuunsa, että tarina päättyy vankilaan, mutta miksi. Miksi hän on muuttanut äitinsä omistamaan asuntoon, johon äidillä on näköyhteys. Naisen mies käy päivisin töissä, eikä ole tilanteen tasalla, kunnes korona pakottaa miehen etätöihin ja osa-aikaiseen lomautukseen. Postiluukusta tipahtelevat karhukirjeet, terveystuotearsenaali ja syömättömyys on pidettävät tarkemmin piilossa.

Nimettömänä pysyvällä minäkertojalla on selvästikin takanaan rankka lapsuus ja nuoruus, koulukiusaamista ja väkivaltaa, mutta parisuhteessakin on jotain, mistä lukija ei ihan saa selvää. Miksi esimerkiksi illan yhteenotot tai pahantuulisuudet vaihtuvat lähes aina ihaniin aamupaloihin ja anteeksiantoon? Lukijalle ripotellaan vähitellen vihjeitä menneisyydestä, mutta mikä niistä on totta ja mikä naisen lääke- ja nälkähuuruista mielikuvitusta? Kuumottavaa tilannetta pahentaa miehen veljen muuttaminen niin ikään näköyhteyden päähän äidin naapuriin. Onko sattumaa, että tämän nuori tyttöystävä on samannäköinen kuin kertoja aikoinaan? Miksi nainen ottaa hedelmäveitsen mukaansa, kun lähtee viemään roskia?

Niin lukija kuin kertojakin ovat kai samaa mieltä kuitenkin siitä, että naisen äitisuhde on se, mikä selittää ainakin huonon kehonkuvan ja vaihtelevat anoreksia- ja bulimiakaudet. Hyvää tarkoittavalla äidillä on omituisia harrastuksia, jotka vaikuttavat myös tarinan loppuratkaisuun. Lukija pidetään loppuun asti pimennossa monien asioiden paikkansapitävyydestä, eikä loppukaan ihan kaikkea paljasta. Syyllisyyttä nainen toki tuntee monestakin asiasta - kukapa meistä ei - mutta vankilaan päätymisen syy selviää vasta viimeisillä sivuilla.

Kuisman teoksen naisessa ja hänen vainoharhoissaan on samaa kuin esimerkiksi A. J. Finnin bestsellerin Nainen ikkunassa päähenkilössä. Lääkehuuruisuudesta puolestaan tulee mieleen Ottessa Moshfeghin erikoinen romaani Vuosi horroksessa. Äidin käyttäytymisen vaikutusta lapsiin on hyödynnetty monienkin romaanien teemoissa, kuten vasta lukemassani Koko Hubaran Bechissä tai vaikkapa Delphine de Viganin omaelämäkerrallisessa teoksessa Yötä ei voi vastustaa. 

#Syyllinen on vetävällä tavalla etenevä romaani, jossa on jännärin piirteitä. Toisaalta #Syyllinen on myös satiiri somemaailman aiheuttamille paineille ja niihin lankeavia ihmisiä kohtaan. Sujuva kerronta ja häshtägien aiheuttama hyrähtely saivatkin minut suorastaan ahmimaan kirjan. Ajankohtaista on myös koronan ilmeneminen ja vaikuttaminen tapahtumiin - ensimmäinen lukemani teos, jossa nykypandemia näkyy! Ne kolme Kuisman teosta, jotka olen lukenut, ovat kivalla tavalla keskenään erilaisia, vaikka niissä onkin ehkä yhtymäkohtia, kuten reaalimaailman ja vainoharhojen sekoittuminen toisiinsa. Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä - eli jotain samaa kuin #Syyllisessä, mutta mukana on fantasiaelementtejä ja tyyli on erilainen. Finlandia-ehdokkaaksi valitussa Kerrostalossa puolestaan eletään kuin dystopiassa ja kerronta on sirpaleisempaa. 

Koukuttavasta romaanista myös blogeissa Tuijata, Kirjojen kuisketta ja Kirjarikas elämäni. Vuoden ensimmäinen lukemani kirja menee Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai somepäivityksiä. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastepaikoista tästä löytyy vankila, ja Goodreadsin ATY-haasteesta täyttyy kohta 5: A book by an author wit two sets of double letters in their name.

Vuoden 2021 superlatiivit

Hyvää alkanutta vuotta 2022! 

On aika katsoa menneeseen vuoteen. Goodreadsin ja Helmetin lukuhaasteen tilastojen perusteella olen antanut täydet viisi tähteä neljälletoista teokselle vuoden 2021 aikana. Näistä valitsin osan ja koostin alla olevan listan superlatiiveittain. Kaikki kirjat eivät edusta vuoden 2021 tuoreinta kirjallisuutta, sillä olen toki lukenut aikasemminkin julkaistuja. Näin koosteeseen nousi yllättäen aika monta toisiaan täydentävää teosta, joko samalta kirjailijalta tai samasta teemasta. Kirjojen perässä on ilmestymisvuosi ensin alkuperämaassa, sitten Suomessa.

Pakahduttavimmat

Katja Kallion Säkenöivät hetket (2013) ja Tämä läpinäkyvä sydän (2021)

Toisiinsa linkittyvät romaanit, joiden tyylistä kirjoitin näin: Katja Kalliolla on uskomaton kyky hahmottaa ja sanoittaa juuri ne ihmisten väliset pienet nyanssit, ohikiitävät hetket ja tunteenpoikaset, jotka ovat meille kaikille hyvin tuttuja, mutta joiden emme ehkä tienneet olevan olemassakaan. Tällaiset yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon.

 

Ajankohtaisimmat

Richard Powersin Ikipuut (2018, 2021) ja Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula (2021) 

Voiko luontoa ja puita olla kunnioittamatta enää Ikipuiden jälkeen? Meitä isommat, hitaammat, vanhemmat ja kestävämmät eliöt hallitsevat maailmaa, vaikuttavat säähän, ruokkivat muuta luomakuntaa ja jopa tuottavat ilman, jota hengitämme. Markkulan teoksessa luonto, ilmastonmuutos, katoavat kulttuurit ja sukupolvien yli siirtyvä suru ovat voimakas ja sydäntäsärkevä yhdistelmä.

 

Rakkain

Terhi Törmälehdon Taavi (2021)

Serkkuni Terhin isoisästään kirjoittama romaani on ristiriitaisia tunteita herättävää tekstiä, mutta niinhän sodat ovat. Se on tyly ja järkyttävä, mutta myös todella koskettava ja jopa jännittävä. Kaikessa moninaisuudessaan se on hyvin inhimillinen. Erikseen on mainittava kaikkitietävä kertoja, jonka rooli tekee teoksesta ihan omanlaisensa. Et sinä katso pakenevaa joukkoa siviilejä ja sano: herkullinen maali. Et sinä saatana niin sano.

 

Rankimmat

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (2017, 2018) ja Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie (2016, 2021)

Anyurun teoksesta kirjoitin: Tuo synkkä tulevaisuudenkuva on kuitenkin kaiken keskiössä ja romaanin pelottavien viesti - se miten siltä voisi välttyä, miten välttää ihmisten lisääntyvä julmuus, miten pitää toivoa yllä, ettei Ruotsi muutu muslimeille mahdottomaksi paikaksi elää ja asua. -- kielelliset yksityiskohdat tekevät tekstistä mukavaa lukea, väliin tekee mieli lukea sitä ääneenkin. Kiitos siitä Outi Mennalle, joka on välittänyt kielellisesti kirjavan kokonaisuuden uskomattoman taitavasti suomeksi.

Whiteheadin teos kertoo orjista ja orjakaupasta. Kirjoitin blogissa, miten Whiteheadin toteava ja tiivis ilmaisu auttaa lukemaan eteenpäin silloinkin kun tapahtumat ja koettelemukset järkyttävät. Ikävään ja suruun ei jäädä missään vaiheessa vellomaan, vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin Coralla kuin lukijallakin. Sinnikkyys ei anna tilaa murtua, vaan katse on eteenpäin.

Parhaat yhdessä

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet (2018, 2020), Unohda minut (2016, 2017) ja Eloonjääneet (2020, 2021)

Ruotsalaisen Schulmanin autofiktiiviset teokset kertovat äidistä, isovanhemmista ja veljeksistä. Koskettavat ja tarkkanäköiset teokset ovat ilmavaa mutta painavaa luettavaa, ja täydentävät hienolla tavalla toisiaan. Kertoja, päähenkilö, on aina se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään muita. Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni.

Piristävin

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2019)

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

 

Paras esikoinen

Meri Valkaman Sinun, Margot (2021)

Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanut teos yhdistää upealla tavalla yhteiskunnallisen ja yksilötason murroksen, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty. Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa.

 

Mitä muuta luin? Valtaosa 70 vuoden aikana lukemastani teoksesta on naisten kirjoittamia. Naisten osuus on kasvanut vuosi vuodelta, eikä se ole ollut täysin tarkoituksellista - näin vaan on käynyt. Ehkä naisten kirjoittamat kirjat ovat herättäneet mielenkiintoni useammin. Noin neljännes kirjoista on kotimaisia teoksia. Tämä luku on ollut joskus suurempikin, mutta tänä vuonna moni käännöskirja on ollut suorastaan pakko lukea, ja etenkin dekkarilukemistoni on hyvin käännösvoittoista. Suurin osa kirjoista on 2000-luvulla julkaistuja, ihan jopa viime vuosina, ja tähän vaikuttaa tietysti se, että yritän seurata mitä kirjallisuusrintamalla tapahtuu. Kun mielenkiintoisia kirjoja julkaistaan kovaa tahtia, ei aika riitä vanhemmille teoksille. 

Luen edelleen hyvin vähän muuta kuin aikuisten romaaneja: tietokirjoja muutamia, sarjakuvia ja lanua harvoin, runoja en juuri lainkaan. Lukuhaasteisiin osallistun kuitenkin jatkuvasti, mikä osaltaan laajentaa perspektiiviä. Niistä koko vuoden kestävät yleensä Helmetin 50 kirjan haaste ja Goodreadsin Around the Year in 52 Books. Seinäjoen kaupunginkirjastolla on kivoja hieman lyhyempiä haastelistoja vuosittain eri aihepiireistä. Vastaavien haasteiden kanssa aloitan myös vuoden 2022.

Mitkä kirjat olivat sinun suosikkejasi vuonna 2021? Miten aloitat lukuvuoden 2022?