Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava 2021. Tammi. 284 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli ehdottomasti joululahjalistalla ja ihanaa, että sain sen! Kävin kuuntelemassa Elorannan ja Jalavan haastattelua Helsingin kirjamessuilla, mikä vahvisti entuudestaan kiinnostustani kirjaa kohtaan. Olen itsekin eräällä tavalla kielen asiantuntija, mutta voi miten nautinkaan uusimmasta tiedosta ja yksityiskohdista, joita en vielä tiennyt. Kuten kirjoittajat toteavat, kattavaa kansantajuista teosta suomen kielestä kirjoitetaan hyvin harvoin.

Teoksen ensimmäinen luku pureutuu sanojen merkityksiin. Käydään läpi sanojen entisiä ja muuttuneita merkityksiä, konkretian muuttumista abstraktiksi, monimerkityksisyyttä, johdinten vaikutusta merkityksiin ja muutoksiin, homonymiaa eli samalta näyttäviä mutta erimerkityksisiä sanoja, sukunimien etymologiaa ja vierasperäisiä sanoja. Mitä tarkoittavat esimerkiksi nimen Korhonen osat korho ja nen? Mitä tarkoitti ennen saivarrella? Luku päättyy kuvaamaan myös sijamuotojen, kuten elatiivin tai partitiivin, merkityksissä tapahtuneita muutoksia.

Toinen luku pyrkii selittämään ja kuvaamaan, miten kielestämme tuli suomen kieli. Mistä on lähtöisin vaikkapa kielen taipuisuus - onko se geneettistä vai sittenkin naapurista lainattua. Mitä reittiä kantakielten puhujat tulivat nykyiselle Suomenniemelle ja millaisina kielen eri vaiheet ovat kulloinkin ilmenneet, mitkä naapurit ja kauppakumppanit ovat milloinkin vaikuttaneet kielen kehittymiseen. Millä tavalla ympäristö vaikuttaa kieleen ja sen sanastoon?

Lainakerroksia on ihan valtavasti ja ihan arkisessakin sanastossamme on lukuisia lainasanoja eri aikakausilta, kuten ohra, puuro ja isä. Naapurit ovat vaikuttaneet myös nimiimme, kuten vaikkapa germaanikielet Huittisiin. Kolmas luku jatkaa kielen lainakerrosten kanssa: jumala on saapunut kaukaa, tytär hieman lähempää balteilta, raamattu slaaveilta ja laki skandinaaveilta. Kannattaa muistaa myös pitkä rinnakkaiselo saamelaisten kanssa. Joskus lainasanat myös liikkuvat edestakaisin ja niitä saatetaan lainata myöhemmin uudestaan. Miksi muuten joulujuhlassa olisi tuplasti sama asia? Kolmannessa luvussa pohditaan myös sanojen deskriptiivisyyttä ja onomatopoetiaa. Mielenkiintoista ja minulle melko uutta asiaa oli katsaus slangin kehittymiseen ja sen ainesosiin.

Neljännessä luvussa selvitetään muun muassa, millaisia lakeja äänteenmuutosten taustalla on ja millaisia äänteitä meillä on joskus ollut, vaikka enää niistä on jälkiä vain taivutusmuodoissa, kuten tapa - tavat. Nimistöntutkijat ovat joskus päätelleet liikaa kirjakielen perusteella ja karttaamme on jäänyt väärinymmärrettyjä nimiä, kuten Sodankylä. Harhaanjohtavaa on joskus myös olettaa, että sanan perusmuoto olisi muita muotoja korkea-arvoisempi tai vanhempi.

Teoksen lopuksi sopii lyhyt katsaus suomi-sanan alkuperän selityksiin eri aikoina. Tutkimus kehittyy ja menee eteenpäin ja ehkä jonain päivänä tiedämme varmemmin kielemme ja maamme nimen alkuperän, mutta suo-sanalla tuskin on mitään tekemistä sen kanssa, sen voi jo sanoa varmaksi.

Eloranta ja Jalava ovat kirjoittaneet tärkeän teoksen mukavalla tyylillä. Sinänsä pitkät luvut jaksottuvat kivan lyhyiksi alaluvuiksi ja kappaleiksi, ja minä ainakin pidin kovasti siitä, että kirjaa oli helppo lukea vähän kerrallaan tai halutessaan uppotua siihen pitkäksi aikaa. Vaikka terminologiaa onkin paljon, se selitetään hyvin ja asiaan vihkiytymätönkin ymmärtää tekstiä hyvin, kunhan vain on asiasta kiinnostunut. Kirja saattaa myös aiheuttaa kiinnostusta sellaisissa, jotka eivät ole kielemme piirteitä aikaisemmin pohtineet, sillä hauskoja esimerkkejä on runsaasti ja lukija saa usein yllättyä. Teoksesta voisi aivan hyvin ottaa paloja vaikkapa osaksi opetusta melkein millä tahansa kouluasteella. 

Kirjasta myös blogeissa Luettua elämää, Tuijata ja Kirjapino.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara 2021. Otava. 208 s. Lainasin perheenjäseneltä. Kuva kustantajan.

Kerroin eilen serkulleni, että yksi syy miksi pidän Bechistä niin kovasti, on Koko Hubaran suorasukainen ilmaisutapa. Teksti ei pidättele, se ei pysähdy tunnelmoimaan eikä se viivyttele. Bechi on väkevää luettavaa ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Tämän esikoisromaanin olisi suonut näkyvän syksyn palkintoehdokkaissa!

Romaanin nimihenkilö Bechi on sopinut tapaamisen äitinsä Shoshanan kanssa kahvilaan kertoaakseen tälle raskaudestaan. Kertominen ei ole helppoa, sillä mikään näiden kahden suhteessa ei ole helppoa. Bechin mielestä äiti on yrittänyt aina liikaa olla läsnä sen sijaan että olisi rehellisesti oma itsensä, kirjailija. Naisten välillä on rakkautta, mutta myös paljon turhautumista, ärtymystä ja väärinymmärrystä. Asioiden piilottelua.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu. 

Shoshana, jemeninjuutalaista sukua, on muuttanut Suomeen, vaikka hänen Suuri Suunnitelmansa oli päätyä Pariisiin. Hänen välinsä omiin vanhempiinsa viilenivät jo teini-iässä, joten kohdalle osuvan Hannun mukaan oli tavallaan helppo lähteä. Suomen kielen nainen opettelee nopeasti, jotta pääsisi kirjoittamaan kielellä, jonka puhujat ovat kylmiä, tasapaksuja ja ennakkoluuloisia. Shoshana osaa kuitenkin repäistä, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Pian tyttären syntymän jälkeen avioliitto päätyy eroon. 

Vaikka romaanin nimi on Bechi, minusta tuntui että luen enemmän Shoshanasta kuin hänen tyttärestään. Tyttären nimikin tulee äidin kadonneelta isoveljeltä. Teos on ennen kaikkea äitien ja tytärten välisten kipeiden suhteiden tilitystä. Jokaista irtiottoa äideistä tuntuu leimaavan katkeruuden tunne, edellisen sukupolven kyvyttömyys rakkauteen tai aitoon läsnäoloon. Johtuuko siitä, että jokaisella naissukupolvella on omat haavansa ja tapansa selviytyä uudessa kotimaassa. 

Äitiyden teema vahvistuu loppua kohti, kun epilogissa Shoshanan äiti Rivka saa puheenvuoron. Vanhan naisen elämää Maassa edeltää lapsena solmittu avioliitto, yhden pojan kuolema ja pian uuteen, luvattuun maahan saapumisen jälkeen toisen pojan katoaminen. Vasta epilogissa Hubara nivoo naisten tarinan osaksi Israelin kipeää politiikkaa, vaikka vihjeitä siitä toki on jo aikaisemmin. Myöhemmin Suomessa Bechin humalainen yö, kosketuksenjano, hedelmöittymisen hetki ja Shoshanan maaninen siivoushulluus ovat kuin jatkumo sille, mitä isoäidille tapahtui vuosikymmeniä aikaisemmin.

Romaani on kaiken muun ohella vahvasti myös kertomus maahanmuutosta ja uuteen sopeutumisesta. Shoshanan irtautuminen oli valinta siinä missä hänen vanhempiensakin lähtö Jemenistä, mutta syyt olivat tyystin erilaiset. Tiiviiseen romaaniin mahtuu paljon suuria teemoja, joista on kirjoitettu ennenkin, mutta tuskin ihan tällä tavalla. Bechi on sivumääräänsä paljon enemmän, ja pidin kovasti siitä, miten se tiiviydestään huolimatta hengittää ja jättää lukijalle tilaa ajatella ja päätellä itse. Se on kuin käärö, josta avautuu koko ajan lisää täytteitä.

Totesimme eilen serkkuni kanssa, että Hubaran teoksessa herkkua on myös sen dialogi, välillä myös sen puute. Etenkin Shoshanan ja Bechin välinen vuoropuhelu on tylyä, lyhytsanaista ja aitoa. Niin tuttua, että tunnelma välittyy heti, ja sanomatta jätetyt sanat pystyy täydentämään itse. Hubara pystyy tavoittamaan toisilleen läheisten ihmisten suhteesta jotain hyvin universaalia ja silti omakohtaista ja hyvin osuvaa. Ja ehkä se, miten äidin ja tyttären välinen kommunikointi on edelleen niin hankalaa, kertoo jotain asioista, joista ei ole koskaan puhuttu. Onneksi he soittavat isoäidille. Onneksi Bechi avaa vihdoin ja viimein äitinsä kirjoittaman omaelämäkerrollisen teoksen.

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.

Nellie Bly: Maailman ympäri 72 päivässä

Nellie Bly 1890. Englanninkielinen alkuteos Around the World in Seventy-Two Days. Suomentanut Tuija Tuomaala. Punos-kustannus 2021. 234 s. Lainasin kirjastosta. Kuvat kustantajan.

Ihan uskomaton saavutus nuorelta naiselta, 130 vuotta sitten! Maailmanhistoriaan jäänyt, Jules Vernen tarinan innoittama silloinen ennätys mainittiin myös Miia Kankimäen teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Muuten en ehkä olisi tätä tuoretta suomennosta edes hoksannut, mutta Nellie Blyta tulen minäkin totisesti ajattelemaan öisin. 

Toimittajana työskenneelleen Nellie Blyn (oikelta nimeltään Elisabeth Cochran) matka on tietysti jo sinänsä huikea juttu, mutta ei ole huono tämä matkakertomuskaan. Onhan se ihan ainutlaatuinen kurkkaus 1800-luvun lopun maailmaan ja moneen sen kolkkaan. Toki Nellie on saanut matkaansa paljon tukea eikä se olisi onnistunut ihan minkä tahansa yhteiskuntaluokan edustajalta, eikä monelta naiselta, mutta kuten Nellie itse monesti huomauttaa, amerikkalainen nainen oli monia muita vapaampi tuohon aikaan. Hän on kuuluisa myös siksi, että onnistui tekemään 72 päivän mittaisen matkan yhdellä asulla ja pelkällä käsilaukulla! Huh! Olen pitänyt itseäni tehopakkaajana, mutta tuohon en pystyisi.

Nellie Bly matkustaa New Yorkista Englannin kautta Ranskaan, sieltä Italian kautta Punaisellemerelle, Intian Valtamerta pitkin Ceylonille, edelleen Itä-Aasian rannikolle ja lopulta Japanista San Franciscoon ja junalla mantereen halki takaisin kotiin. Muistelmat eri kohteista vaihtelevat kovasti. Välillä Nellie paneutuu ihmisten väliseen kommunikointiin, kulkuvälineiden vertailuun, palvelun tasoon tai yksittäisiin matkakumppaneihin. Välillä hän kertoo seikkaperäisesti kohteen nähtävyyksistä ja kulttuurista. Välillä matkaa rasittaa myrsky tai jokin muu epämukavuus.

Mielenkiintoisinta oli oppia 1800-luvun lopun elämänmuodoista eri paikoissa, kuten nykyisen Jemenin eteläkärjen Adenissa, Ceylonilla, Kiinassa tai Japanissa. Kiinassa Nellie perehtyi jollain vierailukohteella moninaisiin kidutustapoihin (miksi ihmeessä!?), Japanissa hän ihmetteli kauneutta ja siisteyttä, ja Punaisellamerellä karua luontoa sekä innokkaita sukeltajapoikia. Vanhaksi tekstiksi teoksen tunnistaa siitä, ettei monikaan Nellien käyttämä kuvailutapa olisi nykypäivänä enää suotava. Hän kuvailee näkemiään ihmisiä suorasanaisesti, vertailee tapoja ja elintasoja häpeilemättä toisiinsa, eikä aina näe mitä kaikkea alemman yhteiskuntaluokan ihmiset tekevät vauraiden turistien eteen. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä eikä teoksen teksti tunnu yllä mainittua lukuunottamatta lainkaan vanhalta.

Hieman epäselväksi jäi, miten matkan järjestelyt onnistuivat niinkin nopeasti, mutta upeaa että niin kävi. Nellie sai päätoimittajaltaan ehdotuksen lähteä kahden päivän sisällä. Kun ensimmäinen laiva lähti liikkeelle, naisella oli selkeä matkasuunnitelma ympäri maailman ja upouusi ompelijalla teetetty matka-asu. Jonkinlainen matkaseuralainenkin mainittiin aika usein, vaikka välillä Nellie matkusti yksin. Silloinkin hänen turvakseen löytyi kapteeneita, junailijoita ja muita miehiä, jotka takasivat matkan onnistumisen. Rohkea nuori nainen pelasti usein myös itse itsensä railakkaan huumorin avulla!

Myöhemmin muun muassa kirjailijana, teollisuusjohtajana ja keksinäjä toimineen naisen teoksesta myös blogeissa Fammo matkalla ja Kirjala.

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama 2021. WSOY. 556 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon napannutta Meri Valkaman teosta on lähipiirissäni odotettu niin kovasti, että valitsimme sen yksimielisen innokkaasti seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Moni odottaa sitä joululahjaksi, ja minäkin ostin sen Helsingin kirjamessuilta itselleni joululahjaksi, mutta enpä malttanut odottaa enää vaan luin jo! 

Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman heitä? Vilja kaivoi laukustaan nipun kirjeitä, päällimmäisenä viimeisin. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? 

Kolmikymppinen Vilja alkaa isänsä kuoleman jälkeen selvittää, mitä tapahtui Berliinissä, jossa hän eli lapsuutta 1980-luvulla. Toimittaja-isän Margot-nimiseltä naiselta saamat kirjeet kiehtovat salaperäisyydellään. Niissä käytetään peitenimiä ja niitä kirjoittaa nainen, jolla on kova kaipuu miehen ja pienen Kastanjaksi kutsumansa tytön perään. Kun Vilja tajuaa yhteyden itsensä ja kirjeiden välillä, hän lähtee Berliiniin lapsuutensa kotikulmille.

Romaanissa vuorottelevat Viljan kerronta vuonna 2011 ja hänen vanhempiensa näkökulmat Itä-Berliinistä 1980-luvulta. Välillä luetaan Margotin lähettämiä kirjeitä. DDR:n nopeasti etenevät tapahtumat kumuloituvat vuoteen 1989, jolloin muuri murtuu ja Viljan isä jättää yhden elämänvaiheen taakseen. Markus uskoo vankasti sosialismiin ja tapaa naisen, joka haluaisi uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Viljan äiti Rosa kipuilee turruttavassa perheenäidin roolissa ja pakenee arkea ystävänsä Uten luokse, kun avioliitto alkaa rakoilla. Ute onkin ensimmäinen ihminen, jonka Vilja löytää Berliinistä vuonna 2011, ja salaisuuksien vyyhti alkaa vähitellen purkautua.

Valkama on kirjoittanut teoksen niin vetävällä tavalla, että välillä jännittää kuin lukisi dekkaria. Veri ei ole suinkaan aina vettä sakeampaa, ja 1980-luvun Saksaan on jäänyt jotain, minkä Vilja haluaa ehdottomasti löytää, äitinsä kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Viljan on pengottava arkistoja, purettava peitenimiä, kolkuteltava ovilla ja matkustettava Ukrainaan saakka, jotta hän saa tietää, mitä perheessä tapahtui. Vähitellen hän ymmärtää myös sen, miten lapsen on mahdollista unohtaa, jos asioista ei ole saanut koskaan puhua. Muistoissa on säilynyt kuitenkin myskintuoksu ja lomat merenrannalla, jotain mistä kukaan perheessä ei puhu. Miksi Viljan ja äidin välit ovat niin tulenarat ja miksi räväkkyyttä kaipaavasta äidistä on tullut niin kireä ja tavanomainen?

Sinun, Margot on erinomaista luettavaa niille, jotka rakastavat poliittista historiaa ja aatteen paloa. DDR:n henki on voimakkaasti läsnä ja Valkama on tehnyt hyvää taustatyötä niin arkisten kuin jännittävienkin yksityiskohtien kanssa. 1980-luvussa on myös paljon Suomesta tuttuja piirteitä. Tarinassa yhdistyvät upealla tavalla yhteiskunnallinen ja yksilötason murros, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty. 

Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa. Valkama on kirjoittanut kauniin rakkaustarinan, jonka rinnalla kulkee aikuiseksi kasvaneen lapsen rakkaudenkaipuu. Lapset ovat suuressa roolissa molemmilla aikatasoilla, kun Vilja ajautuu aikuisten pelinappulaksi, ja kun hän itse punnitsee tunteitaan puolisonsa pientä tytärtä kohtaan. Viljan nykyelämän puoliso ja tämän työ niin ikään toimittajana jäävät ehkä hieman irrallisiksi muuten hienosti punotusta kokonaisuudesta.

Saamansa palkinnon lisäksi minuun vetosi kriitikko Suvi Aholan kommentti siitä miten hänelle paksut romaanit saattavat tuottaa tuskaa, mutta tätä lukiessa sitä ei edes huomannut. Ei todellakaan! Ainoa paksuuden aiheuttama ongelma on kirjan fyysinen koko/muoto - ehkä erilaisella ladonnalla, kevyemmällä kansimateriaalilla ja paperilaadulla olisi saanut aikaiseksi käsiin miellyttävämmän kirjan. Mutta se oli siis pieni ongelma! Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Annamari Marttinen: Korsetti

Annamari Marttinen 2018. Tammi. 339 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Ihan luvattoman kauan joutui tämä romaani odottamaan yöpöydän pinossa lukuvuoroaan! Mutta parempi joskus kuin ei milloinkaan. Pidin kovasti Marttisen teoksesta Vapaa (2015) ja siksi tämä romaani lähti kirjakaupan alehyllystä aika nopeasti mukaani. 

Korsetti on tarina Paulista, pienestä pojasta, sitten nuorukaisesta ja lopulta aikuisesta miehestä, joka tykkää pukeutua naisten vaatteisiin. Kokeilu alkaa sattumalta tyttöystävän kanssa ja korsetin tuntu vartalon ympärillä, näky peilistä tulevat kai ensin Paulille itselleenkin yllätyksenä. Mutta miten luonnolliselta ja ihanalta se tuntuukaan. Mies kokeilee aina välillä, ostaa jotain pientä salaa, pitää itsensä kaapissa, ja voi mennä vuosiakin ettei hän pue päälleen mitään sellaista, mutta vähitellen hän antaa periksi luonnolleen ja haluilleen.

Pystyin nyt hengittämään. Minulle oli salaisuus, kuin vangilla joka on onnistunut löytämään raon ikkunattoman sellinsä katonrajasta ja jonka luo hän jollakin keinolla kiipeää kun kukaan ei näe. Asettaa silmänsä rakoon ja katsoo ulos, näkee palan taivasta, ehkä puunlatvan, ehkä lintu lentää joskus ohitse. Näkee miten satunnainen tuuli heiluttaa puunlatvaa.

Kun romaanin päähenkilö on transvestiitti, jännitys kohdistuu tietysti ensin siihen, miten pitkälle ja miten julkisesti Pauli on valmis kokeilemaan. Sen jälkeen jännitetään sitä, miten hänen ihmissuhteensa kestävät kaapista ulostulos. Romaanista pystyy päättelemään aikakaudet, mutta ajasta kertoo paljon sekin, miten vähän hän tietää muiden tiittien olemassaolosta. Pauli löytää itselleen tukea ja ystävän, mutta pääosin hän on taipumuksensa ja ajatustensa kanssa hyvin yksin. Salailu kestää vuosikausia ja se on hajottaa hänen itsetuntonsa, mielenterveytensä ja tietysti parisuhteensa.

Marttisen rauhallinen, näennäisen tapahtumaköyhä ja hyvin arkinen teksti on oivaa vastapainoa sille tunnemyrskyn määrälle, minkä kanssa Pauli eli Suski joutuu elämään. Romaanissa on hyvin vahvoja tunteita ja sydäntäsärkeviä hetkiä. Tekisi mieli ojentaa käsi päähenkilöä kohti ja taputtaa kevyesti olalle, näyttää tukensa tai sanoa kannustava sana. Miten hirveän yksin ihminen onkaan, kun hän joutuu päättämään asiasta jonka tietää järkyttävän niin monia.

En ole tarkoittanut koskaan kenellekään mitään pahaa. --- Mikään ei tuntunut oikealta, turvalta, hyvältä. Kaikki tuntui kivulta. Loputtomalta ja lakkaamattomalta. Pahenevalta ja hitaasti kiduttamalla tappavalta.

Riemukkaita ja onnentäyteisiäkin hetkiä onneksi elämään mahtuu, etenkin silloin kun Suski uskaltaa enemmän ja saa tukea ympäriltään. Kipeiden vuosien ja jatkuvan sisäisen kamppailun jälkeen hän löytää oman tasapainonsa ja tapansa olla oma itsensä. Loppujen lopuksi tarinassa on paljon toivoa ja uskoa siihen, että elämä kantaa ja löytyy joku, joka hyväksyy.

Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Elämä on ihanaa.

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Camilla Grebe 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Alla ljuger. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2021. 415 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria asuu pienen poikansa Vincentin kanssa vanhan kartanon arvokkailla mailla vihreässä puutalossa. Hän on mennyt vastikään naimisiin Ranskasta Ruotsiin muuttaneen Samirin kanssa, jolla on teini-ikäinen tytär Yasmin. Uusperheen arki ei ole aina helppoa, vaikka parisuhteessa on paljon rakkautta ja lapset pitävät kovasti toisistaan. Yasminin ja Marian välillä on kismaa, ja teinityttö ottaa äänekkäästi yhteen isänsä kanssa iltaisin. Yasmin ei panosta lukio-opintoihinsa niin täysillä kuin mitä isä toivoisi, vaan viettää aikaa poikaystävien kanssa ja pukeutuu Marian mielestä liian viettelevästi.

Joulun alla vuonna 2000 tapahtuu jotain minkä seurauksena Yasmin katoaa. Hänen tavaroitaan löytyy läheisen merenrantakallion kärjeltä ja merestä. Viikon etsintöjen jälkeen poliisit alkavat tutkia tapausta murhana. Todisteet osoittavat Samiria, joka on menettänyt edellisen vaimonsa ja toisen tyttärensä vain neljä vuotta aikaisemmin Pariisissa. Samir viedään tutkintavankeuteen, ja Marian ja Vincentin elämä mullistuu taas täysin.

Jännitysromaani rakentuu osista, joissa tarinankertoja vaihtuu. Ensimmäisen vuoron saa Maria ja seuraavassa osassa tapahtumia täydentää downin syndroomaa sairastava Vincent. Tarkkaavainen, empaattinen poika näkee ja kuulee asioita, joista Maria ei tiedä, mutta joista hän ei uskalla kertoa poliisille. Vincent ymmärtää asiat omalla tavallaan ja lopettaa puhumisen 20 vuodeksi. Niinpä kerronta siirtyy vuoteen 2020, kun kallionkielekkeen läheltä löytyy ruumis. Jo aikoinaan tapausta selvittänyt Gunnar palaa Marian vihreään taloon ja aloittaa Yasminin katoamisen uudelleen penkomisen.

Gunnarin ja tämän työtovereiden kautta Veteen piirretty viiva linkittyy Greben aikaisempiin teoksiin. Muuten teos on täysin itsenäinen. Vuonna 2020 Gunnar on mies, joka ei voi vastustaa naisia, mutta ei myöskään halua sitoutua. Muuttuuko miehen suhde naisiin, kun Maria on jälleen lähellä? Gunnar löytää johtolangan ja 20 vuotta vanhat tapahtumat alkavat selvitä. Lopulta dramaattisen tarinan kertojaksi pääsee myös itse Yasmin.

Greben teoksessa on mielenkiintoinen asetelma, kun arabitaustaista miestä syytetään tyttärensä murhasta. Kunniamurha on rantautunut Ruotsiinkin ja Yasminin tapaus nähdään juuri siitä viitekehyksestä. Mutta voisiko boheemi älykköisä tappaa tyttärensä teini-iän repäisyjen vuoksi? Vanhan kartanon vauraat naapurit juhlivine poikineen luo maiseman, jossa kotiapulaiset vaihtuvat tiuhaan ja vanhemmat ovat usein pois kotoa. Surusilmäinen Tom ja pellavapäinen Casimir eivät ehkä olekaan ihan sitä mitä lukija olettaa. 

Vaihtuvat kertojanäänet tuovat tarinaan jännittävällä tavalla eri näkökulmia. Kun Yasmin pääsee ääneen, moni lukijan etenkin Mariasta ja naapurinpojista luomat mielikuvat muuttuvat ja asetelma keikahtaa. Kukin on kertojana omanlaisensa, ja etenkin Vincent ja Gunnar piristävällä tavalla erilaisia. Päähenkilöt herättävät sympatiaa ja sääliä, mutta loppua kohden myös hämmästystä ja järkytystä. Yasminin katoamisen taustat tulevat puskista, kuten odottaa saattaa. En ole ihan varma, oliko loppuratkaisu kovin vakuuttava tai uskottava, mutta tarvitseeko sen ollakaan? 

Veteen piirretyssä viivassa oli paljon aineksia, joista voisi kertoa lisääkin, mutta voit lukea niistä vaikkapa blogeista Leena Lumi, Joken kirjanurkka sekä Kirjamuuri. Camilla Greben loistavasti kirjoitettuja, monesti palkittuja dekkareita ovat myös Lemmikki (2017), Horros (2018) ja Varjokuvat (2019).

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus 2021. WSOY. 329 s. Lainasin kaveriltani. Kuva kustantajan.

Brotheruksen esikoisromaania on kauhean vaikea mieltää romaaniksi. Sitä on helppo lukea omaelämänkerrallisena, mutta ilmeisesti kyseessä on molempia. Autofiktiivisessä romaanissa on kirjailijan omaa tanssijan uraa, tunnistettavia henkilöitä ja elämänvaiheita, mutta tietysti myös paljon fiktiivisiä aineksia. Ehkä ei ole tarpeenkaan vatvoa, mitkä aineksista ovat totta ja mitkä eivät. Kokonaisuus on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja vetävä.

Tekee mieli vaihtaa asentoa. Tekee mieli mennä johonkin. Jos kukaan ei pakota paikoilleen, lähden. Tältä minusta on aina tuntunut. Siksi olen saanut paljon aikaiseksi, siksi ihmiset ihailevat minua. He ihailevat ahkeruuttani, joka on oikeasti levottomuutta, liiallista energiaa suhteessa tehtävään. Kun liikkuu jatkuvasti, ei tarvitse kuunnella sitä, mitä sisin tai sielu puhuu. Taistelen. Vastustan itseäni. En halua ja haluan.

Minäkertoja kertoo ilmaisevansa itseään tanssijana, kirjoittajana ja äitinä. Ruumiillisuus onkin hyvin vahva teema romaanissa. Se miten kertojan vanhemmat ovat viitanneet toisiin ihmisiin, miten lapsia on kosketettu tai jätetty koskettamatta, miten kertoja itse lähtee rohkeasti tanssijan uralle, mitä hän tanssillaan ilmaisee, ja etenkin se, miten hänen perheensä sairaudet ovat vaikuttaneet hänen minäkuvaansa ja hänen ihmissuhteisiinsa.

Ruumiillisuuden lisäksi äitiys on mielestäni toinen hyvin kantava teema kirjassa. Se alkaa kertojan ja tämän oman äidin välisen suhteen kuvailuna ja jatkuu, kun kertoja saa omia lapsia. Välillä kuvaus on hyvin konkreettista ja arkeen sidottua, välillä se tavoittaa ikiaikaisia, universaaleja vanhemmuuden teemoja huonosta omaasta tunnosta pelkoon ja ylpeyteen. Romaanissa on neljän lapsen äidilleen kirjoittamia kirjeitä ja kertojan omille vanhemmille ja sisaruksille kirjoittamia kirjeitä. Kuten niin monessa teoksessa, tässäkin tulee kipeällä tavalla esille se ylisukupolvinen puhumisen hankaluus joka leimaa niin monia perheitä. Ja vaikka kertoja pyrkii purkamaan tätä haastetta omien lastensa kanssa, onnistuuko hän siinä rehellisesti, jos hän ei pysty olemaan rehellinen edes itselleen?

Väliin mahtuu myös päiväkirjamerkintöjä Pariisista keväältä 2018, jolloin kertojalla on ollut tarve irtautua arjesta ja lähteä tutustumaan itseensä. Hetket Seinen rannalla ovat kauniisti kirjoitettuja ja sopivat hyvin kokonaisuuteen. Silti en voi olla välillä ärsyyntymästä siitä valtavasta itsen ympärillä pyörimisestä, mitä koko romaani on. Toki se on sen teema - ainoa kotini viittaa omaan vartaloon. Pienestä ärsyyntymisestä huolimatta ihmettelin samalla, miten halusin kuitenkin lukea koko ajan lisää. Ehkä kuitenkin tunnistin teemoissa ja itsetutkistelussa jotain sellaista, mihin pystyin ainakin ajoittain samaistumaan joko itsessäni tai läheisissäni. Aiheet ovat sitten kuitenkin hyvin universaaleja. 

Ainoa kotini on koskettavaa luettavaa, varsinkin kun läpikäydään sairautta, riippuvuutta ja haurasta suhdetta läheisimpiin ihmisiin. Brotherus tavoittaa taitavalla tavalla ne pienenpienet eleet ja ilmeet, joiden puute haavoittaa tai joiden avulla haavoitetaan. Kertoja on kiihkeä, antelias ja heittäytyvä, ja yrittää ymmärtää itseään suhteessa muihin. Kovasti mietin samaa kuin hänkin: mikä on perittyä, mikä on opittua, mikä on selviytymiskeino ja mikä on luonteenpiirrettä.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Ankin kirjablogi ja Satunnainen ohilukija.

Ella Kanninen: Minun Italiani - pieniä tarinoita amoresta zuccheroon

Ella Kanninen 2020. Tammi. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Matkakirjoja on kiva lukea silloin tällöin ja joskus ne vaikuttavat matkasuunnitelmiinkin. Korona-aikana niillä on ihan uudenlainen merkitys, kun ulkomaille matkustaminen on jäänyt vähiin tai jopa kokonaan pois. Ella Kannisen kolmas teos Minun Italiani ei ole varsinainen matkakirja, mutta Italiaan suuntaavalle erinomainen opas italialaiseen kulttuuriin.

Kirja koostuu luvuista, jotka on nimetty aakkosittain ja joihin Kanninen on valinnut omasta näkökulmastaan keskeisiä italialaisia ominaisuuksia ja kulttuurisia piirteitä, kuten Feste, Lingua italiana, Nonni tai Zucchero. Teemoja on kiva lukea vaikkapa yksi kerrallaan, niitä ei ole pakko lukea järjestyksessä ja - kuten minä tein - välillä voi vaikkapa hypätä jonkin vähemmän mielenkiintoisen yksityiskohdan yli.

Valtaosa Kannisen esittelemistä italialaiseen arkeen ja juhlaan liittyvistä teemoista on toki mielenkiintoisia! Erityisesti pidin ihmisten välisestä kommunikoinnista, sukupolvien välisistä siteistä, naapurien välisestä kanssakäymisestä ja ruokakulttuurista. Täytyy muistaa, että Italia on pitkä maa ja ominaispiirteet ja makutottumukset vaihtelevat kovasti etelän ja pohjoisen, rannikon ja vuoriston välillä. Italia on saanut vaikutteita monesta suunnasta mutta on myös vahvasti oma itsensä. Monessa esimerkissä loistaa Kannisen oma kotimaakunta Toscana.

Pitkään Italiassa asunut ja siellä töitä tehnyt Kanninen tuntee hyvin myös miten italialainen yhteiskunta toimii. Lukujen sekaan mahtuu runsaasti esimerkkejä byrokratiasta ja sen aiheuttamasta arkisesta joustavuudesta, pitkään miesten hallitseman maan seksismistä, ylipäätään suhteiden merkityksestä  työmarkkinoilla ja asioinnissa, naisten ja varsinkin isoäitien tekemästä mittaamattoman arvokkaasta kotityöstä ja loistavasta terveydenhoitojärjestelmästä. On siis seikkoja jotka meistä ovat ehkä vanhanaikaisia, ja seikkoja joissa emme olekaan parhaimmasta päästä.

Yksi kiehtovimmista teemoista on kauneuden käsite bellezza. Termi on suomalaista käännöstään paljon laajempi ja kattavampi. Se vaikuttaa sopivana pidettyyn käyttäytymiseen, pukeutumiseen, ruokailuun, arkkitehtuuriin, nautintoon... käsite, jonka merkitys on valtava, ja josta matkailijan ja kulttuuriin perehtyvän on ehdottomasti oltava tietoinen.

Kannisen teos laajentaa horisonttia ja on hyvin mukavaa luettavaa, sillä kirjailijan tyyli on leppoisa ja jutteleva. Samantyyppisiä teoksia voisin jatkossa mielelläni lukea muistakin maista ja kulttuureista. Italia on täynnä kuuluisia matkakohteita, mutta se miten ihmiset ajattelevat, toimivat ja käyttäytyvät, on vaihteeksi paljon mielenkiintoisempaa luettavaa. Kirjassa on myös valokuvia, jotka elävöittävät tekstiä ja esittelevät kauniita maisemia ja arkkitehtuuria. Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjat kertovat.

Lucy Foley: Kutsuvieraat

Lucy Foley 2020. Englanninkielinen alkuteos The Guest List. Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2021. 381. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Menestyvän verkkolehden omistaja Jules järjestää häät tuulisella saarella Irlannin Atlannin-puoleisella rannikolla. Pahamaineinen saari ei ole kovin tyypillinen valinta juhlapaikaksi, mutta on omiaan Julesin ja tämän televisiosarjasta tutun sulhasen Willin maineelle. Näyttävän pariskunnan hääviikonlopulle on luotu paljon paineita, mutta sääennuste on huono, eivätkä kaikki vieraat ole ihastuksissaan nopeasti edenneestä suhteesta.

Morsiamen pikkusisko herättää huomiota synkkyydellään. Hänen lähimenneisyydessä on tapaus, joka on jättänyt syvät arvet, eikä nuori Olivia pysty nauttimaan siskonsa suurimmasta päivästä. Jyrkkiin rantakallioihin paiskautuvat aallot ovat melkein liian houkuttelevat. Menetyksiä ovat kohdanneet nuoruudessaan myös Hannah, miehensä avecina juhliin kutsuttu nainen, joka odottaa viikonlopulta paljon, ja hääsuunnittelija Aoife, jylhän saaren vähäilmeinen yrittäjä. Morsiamen, Olivian, Hannahin ja Aoifen lisäksi kerrontaa vie näkökulmallaan eteenpäin bestman Johnno, polttariseurueen musta lammas.

Jo kirjan etukannesta voi lukea, että joku häävieraista kuolee, joten en spoilaa mitään paljastamalla sen. Kirjailija on myös päätynyt rakenteelliseen ratkaisuun, jossa ruumiin löytyminen paljastuu jo ennen kuin muu kerronta on päässyt edes juhlapäivään saakka. Kerronta vaihtelee nykyhetken eli hääillan ja sitä edeltävien tuntien välillä. Odottava tunnelma muuttuu tuntien edetessä jännittäväksi, painostavaksi ja suorastaan kaoottiseksi. On selvää, että vieraslistalla on useampi henkilö, joka kantaa kaunaa, mutta kenelle? Onko kylmä ja päämäärätietoinen Jules astunut jonkun varpaille, onko hurmaavan komealla Willillä vihamiehiä, vai löytyykö jännite Willin vauhdikkaasta polttariseurueesta?

Polttariseurue on juuri niin ärsyttävä, itseriittoinen ja ilkeän yläluokkainen kuin vain sisäoppilaitoksessa vuosia viettäneistä pojista voi kasvaa. Foley onnistuu luomaan miesporukan avulla hetkiä, jotka ikään kuin tunnistaa jostakin (elokuvista?) ja joiden avulla pääsee kiusattujen, alistettujen ja naurettujen ihon alle. Sisäoppilaitosvuosista paljastuu tekoja, jotka on painettu villaisella, mutta joita ei ole unohdettu. Tarinan ja hääillan edetessä käy ilmi, että nuoruuden häikäilemättömillä teoilla saattaa olla kauaskantoisia seurauksia.

--- uskoo niin lujasti omaan tarinaansa. Minun versioni siitä alkaa murentua. ja kaipa hän on oikeassa sanoessaan, ettei valehdellut, ei oikeastaan. Hän vain jätti totuuden kertomatta.

Romaanin alkumetreillä ajattelin pettyneenä, että tämä onkin kevyempi teos kuin mitä odotin. Foley rakentaa palapeliä kuitenkin niin taitavasti, että pienen ärtymyksen jälkeen huomasin olevani ihan koukussa. Pinnan alla kuohuu ja syvästi inhimilliset tunteet puskevat pintaan sen jälkeen kun kaikki tyypillinen ja pinnallinen on kuvailtu. Foley repii auki tapoja ja ominaisuuksia, joita onkin syytä kyseenalaistaa. Tunnelma synkkenee myös taitavasti vähitellen. Varsinaista jännitystä en teoksesta löytänyt, ennemminkin gotiikkaa ja kauhuelokuvamaisia yksityiskohtia. 

Yllättävää kaikessa ei sitten loppujen lopuksi olekaan se, mitä tapahtuu ja kenet tapetaan, vaan se, miten monen ihmisen elämään surman uhri on ehtinyt vaikuttaa. Palapelin palaset jatkavat paikoilleen asettumista vielä päivä kirjan päättymisen jälkeenkin. Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Luetut ja Kirjan jos toisenkin.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Överlevarna. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2021. 288 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Eloonjääneillä Alex Schulman jatkaa tosipohjaisten romaaniensa sarjaa. Polta nämä kirjeet (2018) kertoi kirjailijan isovanhemmista ja Unohda minut (2016) pojan ja äidin välisestä suhteesta. 

Tässä romaanissa kolme aikuista veljestä matkustaa kesämökille järven rannalle äitinsä tuhkat mukanaan. Romaani rakentuu nykyajasta, jota kertoja kerii takaperin auki, matkapäivän illasta edellispäivän iltaan pojista keskimmäisen, Benjaminin silmin. Päivästä kertovien lukujen väliin jätetään Benjaminin lapsuusmuistoja kronologisessa järjestyksessä. Vähitellen muistot saavuttavat matkapäivän ja tarina päättyy.

Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin, vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.

Eloonjääneet on kuvaus perheen sisäisistä suhteista, erityisesti Benjaminin ja äidin, ja siinä mielessä muistuttaa paljonkin Unohda minut -romaania. Benjaminista tuntuu, että vanhempien kuoleman jälkeen paljon on jäänyt kertomatta, välit ovat lapsuuden jälkeen viilenneet, eikä hänellä ole vastauksia asioihin, joista on päätetty olla puhumatta. Lapsuuden leikit kesämökillä järven rannalla päättyivät, kun jotain tapahtui sähkömuuntajakopilla. Mökille ei palattu enää koskaan ennen kuin äiti pyysi kirjeessään ripottelemaan tuhkansa järveen. Muistaako Benjamin, mitä oikeasti tapahtui? Miksi hän itse antoi sen tapahtua, ja onko hänelle annettu koskaan anteeksi?

Selviytyä lapsuudesta on sanapari, jota Benjamin käyttää usein pohtiessaan suhdetta vanhempiinsa ja veljiinsä. Hän on veljeksistä se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään vanhempiaan. Vanhempien huomio ja hyväksyntä on tärkeää eikä herkkä lapsi voi olla huomaamatta, jos läheisyyteen tulee särö, sen katkaisee vääränlainen katse tai lause. Silti Benjamin on yksi pojista, osaa härnätä isoveljeään ja kutitella pikkuveljeltään pissat housuun. Se mikä tekee hänestä herkän, on etenkin äidin ailahteleva mieliala ja vanhempien alkoholin käyttö mökki-iltoina.

Äidin kirjeessä - joka paljastetaan lukijalle vasta ihan romaanin viimeisillä sivuilla - on asioita, jotka Benjaminin olisi ollut hyvä kuulla jo lapsena, mutta kuten äiti pyytää anteeksi, ei heidän perheessään ollut kykyä keskustella. Unohduksiin pakotetut asiat vievät aikuisen mieheen kylmään mereen ja terapiaan. Millä tavalla perheen sisäinen dynamiikka vaikuttaa aikuisten veljesten välisiin, jo hieman väljähtäneisiin suhteisiin, ja minkälaisia tunteita mökillä purkautuu? 

Benjamin seisoo järvenrannassa kuivattu niittyleinikkikimppu kädessään. Veljet seisovat vierellä. Nils kantaa uurnaa. Se on raskas ja hän kohentaa kaiken aikaa otettaan. Kasvoilla on yhä hämmästyneempi ilme, aivan kuin äidin paino olisi tullut hänelle yllätyksenä.

Eloonjääneet on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta silti itsenäinen romaani, eikä näiden teosten lukujärjestyksellä ole väliä. Romaaneissa teksti on ilmavaa ja se avautuu kauniisti. Schulmanin (ja taitavan suomentajan Jaana Nikulan käsissä) hengittävä teksti on hyvää vastapainoa tarinalle, joka on painavaa häpeästä, syyllisyydestä, epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. Schulman kuvaa herkän pojan ja syvästi ahdistuneen aikuisen miehen tuntoja upealla tavalla. 

Perheen sisäisistä suhteista paljastuu sivu sivulta aina vaan lisää kiehtovia yksityiskohtia, jotka ovat karmivalla tavalla tuttuja, tunnistettavissa ja varmasti läsnä monessa perheessä. Ne ovat pienen pieniä, vihjeenomaisia ja ohimeneviä, mutta kauaskantoisia ja itsetuntoon vaikuttavia. Miten Schulman osaakin kirjoittaa niistä niin taitavasti! Hienoviereisestä romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

Karin Slaughter: Rikollinen

Karin Slaughter 2012. Englanninkielinen alkuteos Criminal. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Tammi 2014. Kirjaston poistomyynnistä. Kuva kustantajan.

Pitkän linjan rikoskirjailija Karin Slaughter sai minut pauloihinsa Sara Linton -sarjallaan kymmenisen vuotta sitten. Luin kaikki sarjan teokset, mutta into hiipui, kun kirjailija aloitti uuden, Will Trent -sarjan. Sittemmin Slaughter päätti että Sara muuttaa Atlantaan ja tapaa Willin. Niinpä päähenkilöillä on nyt yhteinen kirjasarja. Rikollinen on Will Trent & Sara Linton -sarjan neljäs osa. Ostin kirjaston poistomyynnistä myös sarjan seuraavan osan Näkymätön. Siitä myöhemmin!

Atlantassa eletään 1970-luvun puoliväliä. 25-vuotias poliisi Amanda Wagner alkaa epävirallisesti tutkia kadulla eläneiden nuorten naisten katoamisia. Monen kadulle ajautuneen tytön tarina on hyvin samanlainen, mutta Amandaa hämmästyttää usean tytön samanaikainen katoaminen. Hänellä on apunaan hieman kokeneempi Evelyn Mitchell, mutta naiset ovat poliisivoimissa harvinaisia kummajaisia. Naiset saavat tuta, miten heitä vähätellään, miten heille nauretaan, eikä heidän tutkimuksensa aiheuta muuta kuin ärtymystä alkoholisoituneissa, sovinistissa miespoliiseissa. Näitä kahta ei kuitenkaan lannisteta ja jatkuvasta seksuaalisesta häirinnäistä ja tytöttelystä huolimatta he selvittävät ensimmäisen murhansa.

Vajaa 40 vuotta myöhemmin Will Trent saa tietää että hänen isänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut, on vapautunut vankilasta. Lastenkodissa kasvanut agentti on täynnä vihaa ja katkeruutta, ja hän on päättänyt kostaa äitinsä kuoleman. Atlantan slummikortteleista löytyy jälleen kuollut nuori nainen ja epäilykset kohdistuvat vankilassa istuneeseen hirviöön. Willin esimies Amanda Wagner tuntuu tietävän menneisyydestä paljonkin, mutta tarvitseeko Willin olla tietoinen kaikesta? Miehen tunnemyrsky horjuttaa tämän tuoretta suhdetta lääkäri Sara Lintoniin - pystyykö Sara mitenkään ymmärtämään miestä, jonka perimä ja lapsuus ovat hämärän peitossa?

Rikollinen on rikollisen vetävä ja koukuttava. Toki siitä löytyy pieniä heikkouksiakin, kuten amerikkalaisille dekkareille tyypillinen yksityiskohtien määrä. Suomentaja Annukka Kolehmainen on tehnyt hyvää työtä lukuisten paikalliskulttuuriin liittyvien termien ja ilmiöiden kanssa. Tämä teos täyttyy intohimoisesta poliisityöstä ja vuosikymmenten yhteen kuromisesta. Varsinaista jännitystä kirjassa ei ole samassa mittakaavassa kuin muistelen Slaughterin alkuvuosien teoksissa olleen, vaikka karmiva ja raaka onkin. 

Rikollinen on myös uskomattoman rehellinen ja suorasanainen kuvaus naisten ja mustien asemasta valkoisten miesten maailmassa. Yhdysvaltain eteläosien rotuerottelu elää edelleen voimakkaasti, vaikka laki sen jo kieltääkin. Naisten oletetaan jäävän kotiin viimeistään sen jälkeen kun aviomies on löytynyt. Slaughter on tehnyt perusteellista työtä selvittääkseen vuoden 1975 Atlantan oloja ja asenneilmapiiriä. Hän kirjoittaakin kiitossanoissaan, että "---paiskin hartiavoimin töitä, jotta kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta."

Teoksesta myös blogeissa Leena Lumi ja Järjellä ja tunteella.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides 2017. Englanninkielinen alkuteos Fresh Complaint. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2019. 303 s. Ostin omakseni. Kuva kustantajan.

Goodreadsin lukuhaaste haastoi pitkästä aikaa etsimään novelleja. Olen aina pitänyt novellikokoelmien lukemisesta, mutta jostain syystä en ole pariin vuoteen sitä tehnyt. Jeffrey Eugenidesin nimi on minulle tuttu kahdesta romaanista blogia edeltävältä ajalta, Middlesex ja Naimapuuhia. Näistä etenkin ensin mainittu oli vaikuttava lukukokemus. Kirjailijan tuotannosta Virgin suicides on kuitenkin varmasti kaikkein tunnetuin, sillä siitä on tehty elokuvakin. 

Oikukkaat puutarhat sisältää 10 novellia. Eugenides on kirjoittanut ne vuosien 1995 ja 2017 välillä, joten teemat ja miljööt vaihtelevat suuresti. Monia tarinoita tuntuu kuitenkin yhdistävän epäonnistuminen ja useissa huokuu vahvasti amerikkalainen menestymisen paine. Tarinoissa on jännittävä uskalluksen ja epätoivon välinen kamppailu, jota ei soisi tapahtuvan, mutta joka on väistämätön.

Novelleissa otetaan riskejä, sillä menestyminen on mahdollista ja usein ihan nurkan takana. Riskejä otetaan perhe-elämän, vaurastumisen tai tulevaisuuden vuoksi. Parista romaanista jää mieleen keski-ikäisen miehen kaipuu ja sortuminen nuoren naisen tai jopa tytön syleilyyn. Osa novellien hahmoista herättää myötätuntoa tai sääliä, mutta osa myös ärtymystä. Viimeisessä novellissa Tuoreessa muistissa olisi aineksia kokonaiseksi romaaniksi: bengalilaistaustainen tyttö keksii keinon jymäyttää keski-ikäistä amerikkalaistutkijaa välttääkseen järjestetyn avioliiton. Oraakkelivulva-niminen novelli linkittyy Middlesex-romaaniin ja vuosikymmenten takaisiin tutkimuksiin sukupuolen määrittelystä.

Novellit mahdollistavat sen, ettei tarinaa käsitellä loppuun, vaan loppuratkaisu - jos elämässä sellaista edes on - jää lukijan vastuulle. Usein ne alkavatkin jännällä tavalla ikään kuin kesken jonkin tilanteen. Eugenidesin teksti on soljuvaa ja sujuvaa, josta tietysti kiitos myös suomentajalle. Tekstit eivät koruile, ja niissä on erittäin toimiva arkisen maailman ja psykologisen jännityksen välinen tasapaino. Jos Eugenides vielä kirjoittaa romaanin joku päivä, ostan senkin heti itselleni!

Eugenidesin teoksesta myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Tuijata. 

Jos novellit kiinnostavat, tässä lista muista hyvistä lukemistani novellikokoelmista:

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus, Tiina Rajamäki: Vieras maisema, Ana Menéndes: Kerran Kuubassa, Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito, Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin, Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, George Saunders: Sotapuiston perikato ja Joulukuun kymmenes, Pirkko Saisio: Signaali, Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia, James Joyce: Dublinilaisia, Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana, Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkula 2021. Otava. 314 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa oli minulle yksi vuoden 2106 parhaista kirjoista, ja olenkin siitä lähtien odottanut kovasti, että hän kirjoittaisi lisää. Vihdoinkin toinen romaani on ilmestynyt ja se imaisi mukaansa ihan yhtä lupaavasti kuin esikoinenkin. Pohjoisen luonnon tutkijan romaanissa liikutaan tällä kertaa hyvin pohjoisessa: Lapissa ja Kanadan jäätikköalueella. 

Arktisen luonnon lisäksi Maa joka ei koskaa sula käsittelee kahta muutakin vahvaa teemaa. Toinen niistä on alkuperäiskansojen asema ja heidän kokemansa vääryydet, etenkin Kanadassa mutta myös Suomen Lapissa. Markkula on perehtynyt lähivuosikymmenten vähemmistöpolitiikkaan ja assimilaatiopyrkimyksiin, joista valtiot ovat vasta viime aikoina alkaneet pyytää kansoiltaan anteeksi. Vähemmistöön kohdistuvat rikokset linkittyvät jännittävällä tavalla romaanin kolmanteen teemaan, lapsettomuuteen ja vanhemmuuteen. Luonto, ilmastonmuutos, katoavat kulttuurit ja sukupolvien yli siirtyvä suru ovat voimakas ja sydäntäsärkevä yhdistelmä.

Nuori nainen lähtee synnyttämään Baffininlahdella Kanadassa vuonna 1970. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saamelaistaustainen Unni tutkii samalla seudulla Penny-jäätikön sisäisiä sulan veden virtauksia ja tapaa Jonin, tummasilmäisen tanskalaisen. Unni on kahden kodin kasvatti, joka ei ole juurtunut etelään, mutta ei ole saanut kotia pohjoisestakaan. Jonista hän löytää muutamaksi päiväksi rauhan ja kiihkon, mutta ei löydä tätä enää vuotta myöhemmin.

Jonin äiti Helen on kärsinyt lapsettomuudesta ja päätyy adoptioon. Jonin lapsuus vaaleiden tanskalaislasten seassa ei ole helppo ja vielä aikuisenakin hänen mielenterveytensä rakoilee. Löytyykö Kanadasta vastauksia, uskaltaako Jon ottaa ensimmäisen askeleen kohti itsensä näköistä miestä jäätikön reunalla? Pääseekö Helen sopuun itsensä kanssa sen jälkeen kun maailmalle on selvinnyt alkuasukkaita kohtaan tehdyt rikokset?

Romaanissa on paljon uskomattoman kauniita yksityiskohtia luonnosta, kuten valaan laulu, vanhat tarinat, poronvasan pehmeä turpa tai askelten alla ratiseva jääriite. Markkula täyttää tekstiä luontokuvauksilla juuri sopivalla tavalla. Monissa romaaneissa sitä on liikaa, mutta tässä sen paljous on juuri oikeanlaista eikä millään tavalla uuvuttavaa. Arktinen ankaruus tuo jännitystä ja jopa lohduttomuutta, vaikka päähenkilöille se tuo lohtua ja turvaa, on heidän kotinsa ja kulttuurinsa.

Isä sanoi joskus, että kaikkien ihmisten elämässä on jokin sokea piste, tapahtuma, jolle on mahdoton löytää selitystä, mutta joka joskus läpäisee kaiken, tulevankin. -- Eikä elämä ole tarina, isä väitti. Ei se järjesty mitenkään loogisesti.

Lasten ja vanhempien vaikeat suhteet on samoin kirjoitettu väkevällä tavalla, hellästi mutta kipeästi. Lapsettomuus, lapsen menettäminen, isän ikävä tai vaikkapa jatkuva koti-ikävä tuntuvat vatsanpohjassa ja kuuluvat kaikuina vuosia myöhemmin. Markkulan romaanissa on raskaita teemoja ja samoin kuin Kaksi ihmistä minuutissa, tämäkin onnistui nostamaan omat tunteeni hyvin pintaan. Surumielisyydestään huolimatta teos ei ole kuitenkaan lainkaan raskassoutuinen. Päinvastoin Markkulan teksti on kauniin kuulasta ja tarkkaa, se pystyy samaan aikaan keskittämään katseen lähelle ja viemään tarinaa eteenpäin. Unni ja Jonin tarinat ovat koskettavan yksityisiä, vaikka kuvaavatkin universaaleja ja ikiaikaisia teemoja. Ihania yksityiskohtia olivat myös vieraskieliset sanat Pohjois-Kanadasta.

Tämä teos on vahva puolustuspuhe luonnolle ja siitä välittäville ihmisille. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirjanmerkkinä lentolippu.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Anneli Kanto 2021. Gummerus. 405 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.

Anneli Kannon teokset Veriruusut ja Lahtarit tekivät molemmat minuun suuren vaikutuksen aikoinaan, joten ei ollut vaikea tarttua Rottien pyhimykseen, jota oli toki kehuttu jo hyvinkin paljon. Kävin pari vuotta sitten Hattulan kirkossa, mutta vain parin minuutin ajan, sillä melkein myöhästyimme. Kirkko oli menossa kiinni, mutta onneksi kirkon työntekijä päästi meidät sisään hetkeksi. Niinpä en ehtinyt kuin vilkaista noita 1500-luvulla tehtyjä maalauksia. Hattulaan pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa!

Eletään 1500-luvun alkupuolta ja kirkkoa on tilattu koristelemaan kaksi mainetta niittänyttä maalaria, Andreas Pictor ja Martinus. Heidän mukanaan saapuu länsirannikolta nuori Vilppu, apupoika, jonka tavoitteena on oppia ala ja seurata mestareita heidän matkoillaan. Työtä valvovat kirkonisäntä Klemetti Mikonpoika ja Hattulassa ristiriitaista mainetta kerännyt kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Pian joukkoon liittyy myös omituinen nuori nainen, Pelliina, joka on kasvatti-isältään oppinut kädentaidot.

Jos maalari osaa ammattinsa, kuva näyttää, millainen kuvan ihminen on, eikä ainoastaan, onko vanha tai nuori, mies tai nainen, köyhä tai rikas. Taitava maalari osaa paljastaa, onko kuvan ihminen hyvä vai paha, ylpeä vai nöyrä, rohkea vai pelkuri, huijari vai rehellinen.

Naisen palkkaaminen kirkolliseen työhön herättää tietysti pahennusta, mutta vaihtoehtoja ei ole, sillä Vilppu tippuu tikkailta ja loukkaa toisen kätensä pahasti. Aikataulusta ei sovi tinkiä, mutta onneksi Pelliina osoittautuu taitavaksi ja oppii nopeasti maalaustekniikat. Yllättäen maalauspuuhien keskellä syntyy romanssi joka ei näe kuitenkaan päivänvaloa. Loppukesäinen tragedia päättää roihuavan rakkauden ja syöksee Pelliinan alakuloon. Miten käy tiukan aikataulun, ehtiikö mittava työ valmistua ennen kuin syksyn päivät lyhenevät liikaa?

Anneli Kannon romaani esittelee ihailtavan yksityiskohtaisesti kalkkimaalauksen tekniikkaa ja Raamatun tapahtumien kuvittamisen tapoja. Kirjailija on panostanut jälleen kerran tiedonhankintaan ja saa viisisataa vuotta vanhat kesäpäivät tuntumaan läheisiltä, eläviltä ja todentuntuisilta. Andreas perehdyttää Pelliinan Raamatun sanomaan, tapahtumiin ja henkilöihin, kun taas Martinus neuvoo kädestä pitäen, miten nämä taiotaan kuviksi niin että kyläläiset ymmärtävät, mitä ne esittävät. 

Tätä ihmettä ihmiset katsovat ja liikuttuvat vielä sadan ja kahdensadan ja viidensadan vuoden kuluttua. Kirkko seisoo pystyssä kun kaikki sortuu viimeisellä tuomiolla ja sinun kästesi jälki pysyy kirkon seinissä.

Romaani esittelee tietysti samalla keskiaikaista elämää, arkea, juhlia Hämeen linnassa ja etenkin sosiaalisia sääntöjä, joiden mukaan ihmisten on elettävä. Vaikka naisten asema on ollut tuohon aikaan virallisesti hyvin vaatimaton, on Kanto antanut heidän tässä romaanissa vaikuttaa kulisseissa, miestensä kautta. Etenkin silmäätekevien tavat, pokkurointi ja maineen menettämisen pelko aiheuttavat herkullisia tilanteita.

Maalariryhmä on tietysti tarinan keskiössä, heidän väliset suhteet kehittyvät monella tapaa kesän kuluessa ja moni lukija on varmasti tyytyväinen, kun syrjässä pidetyn Pelliinan itsetunto alkaa vähitellen kohota. Kannolla on useita hyvin rakennettuja hahmoja, joille on välillä pakko naureskella. Petrus Herckepaeus on näistä se kaikkein naurettavin, kun taas kirkonisännän suoraselkäisyys tai Vilpun mustasukkaisuus herättävät myötätuntoa. Martinus yllättää ja aiheuttaa pettymyksen, ja Andreaksen on pakko kasvaa jurottavasta taiteilijasta isälliseksi mentoriksi.

Rottien pyhimyksen juoni on vetävä ja sen kepeys tuli minulle pienenä yllätyksenä. Se kuitenkin keventää tekstiä juuri sopivalla tavalla, sillä teksti on muuten hyvin tiedolla ja yksityiskohdilla ladattu. Alkuun jopa pelkäsin, että asiaa on liikaa, mutta vähitellen tasapaino löytyy ja sekä maalaamisesta että monista raamatullisista tai historiallisista yksityiskohdista alkaa nauttia toden teolla. Hahmoihin kiintyy huomaamattaan, eikä millään haluaisi maalausurakan päättyvän. Jospa kovia kokenut Pelliina saisi elämänsyrjästä nyt kiinni eikä jäisi yksin!

Helsingin kirjamessuilla 2021

Aika ahkera olin ensimmäisenä messupäivänäni lauantaina, vaikka en kuitenkaan ihan niin aikaansaava kuin mitä suunnittelin. Ehkä tavoitteeni olivatkin ylimitoitetut. Minusta messuilla on parasta se, että istuu alas ja keskittyy kuuntelemaan, mitä kirjailijat kertovat. Voisin kuunnella haastatteluita ihan loputtomiin. Toiseksi parasta on sitten se kirjojen seassa haahuilu ja tunnelmasta nauttiminen. Kirjojen ostamisen jätin toiseen päivään, sunnuntaille. Pahoittelen kuvien huonoa laatua!!

Aloitin lauantain Senaatintori-lavan ensimmäisestä ohjelmanumerosta. Tietokirja Sana sanasta on minulla varausjonossa, mutta taidanpa ostaa sen omakseni tai pyytää joululahjaksi. Kirjailijoita Ville Elorantaa ja Lotta Jalavaa kuunnellessani vakuutuin siitä, että tämä kirja on kuin minulle tehty. Ilmeisen taitavasti uusinta tieteellistä tietoa ja populääriä kirjoitustyyliä yhdistelevä teos käy läpi suomen kielen kiehtovia aineksia, kuten sanojen merkityksiä, etymologioita ja rakenneosia. Teos ihmettelee ja on utelias kieltä kohtaan, ja tekijät haluavat nostaa korkeatasoista tutkimusta kaikkien tietoisuuteen. Haastattelijan mukaan kirja on koukuttavalla tavalla kirjoitettu. Sieltä löytyy ihania anekdootteja ja nimien jännää historiaa. Myös vanhoja kieleen liittyviä myyttejä murretaan. Kirja opettaa lukijaa myös itse oivaltamaan ja löytämään sanojen välisiä yhteyksiä.

Puolilta päivin europarlamentaarikko Ville Niinistö haastatteli tieteis- ja tietokirjailija Risto Isomäkeä. Aiheena olivat uuden tietokirjan teemat Ruoka, ilmasto ja terveys - kirja on saman niminen. Isomäki kertoi, millainen ruokavalio on nykytutkimuksen mukaan terveellisin sekä ihmiselle että planeetalle, ja miten ruokateollisuutta pitäisi muuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Hänellä oli hyviäkin uutisia kuluttajille ja ohjeita poliitikoille ja päättäjille. Niinistö tuntui olevan hyvin perillä Isomäen esittelemistä ilmiöistä ja haasteista. Tässä on toinen tietokirja, jonka aion lukea.

 

Käväisin myös Akateemisen pikkulavalla, jossa haastateltiin Matti Rönkää uutuusromaanista Surutalo. Tässä on kirja, jonka voisin ostaa vaikkapa isälleni joululahjaksi. Rintamamiestalossa kirjoitettu, rintamamiestaloon sijoittuvassa romaanissa on kolme sukupolvea, heidän välisiään suhteita ja ristiriitoja, muistin merkityksiä ja tulkintaeroja. Rönkä kertoi, millä tavalla ikä on vaikuttanut hänen uraansa ja kirjoittamiseen, miten vaatimaton kotitausta on vaikuttanut valintoihin ja itsetuntoon. Romaani on kuulemma hänen tähänastisista teoksistaan omakohtaisin. Mies kertoi olevansa huolissaan kuilusta, joka on syntynyt urbaanin elämäntavan ja maaseudun väliin. 

 

 

Palasin iltapäivällä takaisin Senaatintorille, jossa haastateltiin Ismo Alankoa ja tästä elämänkerran kirjoittanutta Katja Kettua. Hienoa, että taiteilijat olivat löytäneet toisensa, sillä vaikuttaa siltä, että teos on ihan omanlaisensa elämäkerta. Siinä nimittäin käydään Alangon tuotanto lähes biisi biisiltä läpi - tai ainakin keskusteluissa näin on tehty. Biisien kautta Alanko läpikäy uraansa ja muuta elämäänsä, ihmisiä, päihteiden käyttöä, raitistumista. Ja koska on kyse pitkän linjan muusikosta ja tuotteliaasta sellaisesta, laajenevat ajatukset välillä yksityisestä yleiseen, kulttuurihistoriaan ja yhteiskuntaan. Tässä on elämäkerta, joka voisi oikeasti kiinnostaa. Kenelläpä meistä ei olisi kokemusta Ismo Alangon musiikin vaikutuksesta.

Saara Turusen Järjettömiä asioita ei ollut minulla suunnitelmissa, mutta koska sain Senaatintorilta hyvän istumapaikan, en halunnut luopua siitä ja jäin lavalle pidemmäksi aikaa. Järjettömiä asioita kertoo osin omakohtaisesti rakkaudesta ja elämän suurista kysymyksistä, kuten myös Turuselle rakkaasta Barcelonasta. 

 

Onneksi jäin kuuntelemaan myös Jari Tervon haastattelua, sillä kirjailija oli hauskalla ja pisteliäällä tuulella. Mikael Agricolasta kertova Pääskyset talvehtivat järven pohjassa on joululahjakamaa tietyille sukulaisille ja miksipä en lukisi sitä itsekin. Agricolan yksityiselämästä ei paljon tiedetä, joten Tervo on päässyt käyttämään mielikuvitustaan ja muun muassa nimeämään Agricolan äidin ja sisarukset, koska historia on heidät unohtanut, kuten monet naiset. Suoliston toiminta on ilmeisesti ollut merkittävässä roolissa, kun Martti Luther on alkanut puhdistaa katolilaista uskoa, jos kirjailijaan on uskominen! Haastattelija Arla Kanervan mukaan kirja on kielellisesti rikas ja melkoinen kunnianosoitus kielemme isälle.

Lauantaini messuilla päättyi Laura Malmivaaran haastatteluun. Hänen esikoisteoksensa Vaiti on ainakin blogimaailmassa ollut paljon esillä, ja mikseipä olisi muutenkin, sillä teoksen taustalla on hänen ex-miestään kohdannut #metoo-skandaali. Autofiktiivinen teos on kuitenkin paljon muutakin kuin skandaalinkäryä. Se on vahvasti perheromaani ja kuvaa kirjailijankin perheessä hyvin vahvaa vaikenemisen kulttuuria. Malmivaara kuitenkin halusi valottaa, ettei kyse ole täydellisestä vaikenemisesta eikä asioiden kieltämisestä, vaan hiljaa olemisen ja kuuntelemisen oikea-aikaisuudesta ja itsensä hillitsemisestä. Mielenkiintoiselta vaikuttava teos, ja Malmivaaraa oli todella mukava kuunnella!

Sunnuntaina kuuntelin ainoastaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat. Kymmenestä lahjakkaan tuntuisesta ehdokkaasta eniten mieleeni jäivät seuraavat kirjailijat kirjoineen: Sanna Puutosen Sydänmuuri, Meri Valkaman Sinun, Margot, Elina Viinamäen Vaimoni sekä Maisku Myllymäen Holly. Näistä Valkaman ja Myllymäen teokset ovat olleet jo kovasti esillä. Päädyin ostamaan DDR:sta kertovan Valkaman teoksen omakseni, sillä päättelin sen kiinnostavan kovasti muitakin perheeni lukijoita. Sydänmuurin esittelyssä minua jäi kiehtomaan tarinoihin yhdistyvä arkkitehtuuri ja tilat. Hollysta mieleeni jäi saarimiljöö ja sen vaikutus ihmismieleen, kun taas Viinamäen teoksessa kiehtovat ihmisten itselleen rakentamat vaatimukset ja tavoitteet, jotka aiheuttavat tarpeetonta syyllisyyttä ja häpeää. Varsin maltillisten kirjaostosten jälkeen suuntasin kotiin Tampereelle. Oli hieno kirjaviikonloppu Helsingissä!

Mitä odotan Helsingin kirjamessuilta?

Pidin vuosi sitten kovasti kirjamessuista verkossa ja oli hienoa, että korona-aikana sellaisia järjestettiin. Kotona oli yllättävän mukava keskittyä kuuntelemaan ohjelmaa, jota pystyi seuraamaan ihan omaa tahtia. Livetapahtuma on tietysti jotain ihan muuta ja kuuluu olennaisesti syksyyni. Vaikka en usko, että paikan päällä Messukeskuksessa pystyn keskittymään ohjelmaan yhtä hyvin kuin kotona, ympäröivä hälinä, ihmispaljous, kirjahyllyt ja kirjalaarit kuuluvat asiaan. Ehkä tapaan myös muita bloggareita!

Pääsen mukaan vasta lauantaina aamupäivästä alkaen, joten tähän keräämäni ohjelmaideat alkavat siitä. 

• Senaatintorilla klo 10.30: Ville Elorannan ja Lotta Jalavan uutuuskirja Sana sanasta on kuin tehty minulle. Vaihtoehtoisesti samaan aikaan Hakaniemessä voisin käydä kuuntelemassa maailmantähti Paulo Giordanoa.
• Klo 11 Suomen tietokirjailijat ry. jakaa tietokirjailijapalkintoja Kruununhaassa. 
• Klo 12 pysyn Kruununhaassa, jossa Ville Niinistö haastattelee Risto Isomäkeä aiheesta Ruoka, ilmasto ja terveys.
• Suomen Kirjailijaliiton ohjelma Töölössä on aina hyvä, joten sinne voi suunnata periaatteessa milloin tahansa, kun on aikaa tai kaipaa jaloille lepuutusta.
• Klo 14 haastatellaan Koko Hubaraa Senaatintorilla uudesta teoksesta Bechi. Heti sen perään jään Senaatintorille kuuntelemaan, kun Katja Kettu haastattelee Ismo Alankoa. 
• Jos Senaatintorilla on hirveä tunku, kuten yleensä on, voisin yrittää mahtua Hakaniemeen, jossa haastatellaan Anneli Kantoa teoksesta Rottien pyhimys. Tämä on lukulistallani.
• Ohjelma jatkuu Hakaniemessä 15.30. Englanninkielinen haastattelu teoksesta Aleppon mehiläistarhuri. Syyria kiinnostaa jo työni puolesta.
• Klo 16 haastatellaan Senaatintorilla Laura Malmivaaraa teoksesta Vaiti. Kirjaston varausjono tähän on pitkä! 
• Samalla lavalla klo 17.30 olisi vuorossa Matti Rönkä ja teos Surutalo. 
• Jos vielä jaksan, illansuussa klo 19 on Suomenlinnassa esillä Pauli Jokisen teos Verikoirat ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä. Tämäkin tietokirja on minulla varausjonossa.

Sunnuntaina päiväni messuilla on huomattavasti lyhyempi ja väljempi:

• Aamupäivällä 10.30 Senaatintorilla jaetaan Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinto. Tämä on minulle jokavuotinen ohjelmanumero. 
• Pitkän tauon (jonka käytän todennäköisesti kirjojen hankkimiseen ja seurustelemiseen) jälkeen minulla on suunnitelmissa ainoastaan Senaatintori. Klo 15 siellä haastatellaan Jenni Pääskysaarta teoksesta Mielen maantiede ja heti perään Rosa Liksomia romaanista Väylä, joka kuuluu ehdottomasti syksyn merkkiteoksiin.
  

Nähdään messuilla!

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt 2018. Myllylahti. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lokakuulle näyttää kertyvän aika monta dekkari- tai jännäripostausta, mutta mikäpä siinä. Kun teokset ovat tarpeeksi erilaisia keskenään, ei haittaa lukea monta peräkkäin. Sain Tampereen seudun kirjabloggareiden tapaamisessa vinkin kokeilla Tuire Malmstedtin teosta, joka on palkittu vuoden 2018 esikoisdekkarina Suomessa. Pimeä jää on Isa Karos -sarjan ensimmäinen osa. Mykkä taivas (2019) ja Enkelimetsä (2020) jatkavat sarjaa.

Pimeä jää kaappaisi synkkään syleilyynsä heti alkumetreiltä. Savonlinnan ja Saimaan kupeessa sijaitsevan pienen Oravin kylän mökkirannasta löytyy katiska, jonka sisällä on lapsen ruumis. Poliisikuntaa ravisteleva tapaus osoittautuu erityisen vaikeaksi Isa Karokselle, jonka omassa lähimenneisyydessä on paljon surua ja traumaa. Isan parisuhde rakoilee, eikä kotiin ole kiva mennä. Hänen autistinen tyttärensä Edith pyörii mielessä ja vie yöunet. Parinsa Niiles Aarnikosken kanssa Isan on kuitenkin päästävä selville tapauksesta, joka ei jää ainoaksi.

Teos jakautuu lukuihin, joista osa vie 1800-luvun lopulle, ensin Alaskaan ja sieltä Venäjän kautta Suomeen. Pieni Naalnish tuntee vanhan intiaanitaruston, jossa sudenkorrennot kuljettavat tietoa tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Osa luvuista sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin, kun nuori Kalevi menettää perheensä. Molemmat pojat todistavat väkivaltaa ja siskonsa menetystä. Onko niin, että Oravin lapsimurhien taustalla on sukupolvien yli siirtyvät traumat, joita maustavat tarut muinaisista lapsiuhrista?

Pienessä kylässä kaikki ovat vuorotellen epäiltynä, niin kaikille tuttu taksikuski kuin muutkin erakoituneet asukkaat. Isan oma menneisyys kietoutuu yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tapauksia, eikä hänkään ole työkavereiden silmissä täysin epäiltyjen ulkopuolella. On sukulaisuussuhteita, jotka täytyy selvittää ja ikkunan takana vaanivia hahmoja, joiden tarkoitusperät eivät ole ihan sitä mitä Isa pelkää. Tutkinta kestää pitkään ja on vaarassa romahduttaa Isan, jonka mieli ei ole vielä ollenkaan tasapainossa. Mitä ovat hänet kotiinsa ilmestyvät pienet katiskat ja mikä merkitys on unien mustalla jäällä?

Malmstedtin esikoinen on vetävä pakkaus, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen pitkän tutkinnan jälkeen rytinällä. Ehkäpä yhteys intiaanitaruihin on kaukaa haettua, mutta toisaalta surmien taustoja avaavat erilaiset luvut tuovat tarinaan syvyyttä ja kiehtovia yksityiskohtia. Pääosassa ovat lapset. Lapset joita surmataan, mutta myös lapset, jotka näkevät ja kokevat ihan liikaa, selviävät hengissä, mutta jättävät jälkeensä ylisukupolvisen trauman ja väkivallan kierteen. Lapset liittyvät myös Isa Karoksen omaan suruun ja siitä toipumiseen. Malmstedt kirjoittaa surusta ja kaipauksesta kauniilla, mutta kiihkeätunnelmaisen jännärin tunnelmaan sopivalla tavalla. 

Tunnelma on ainakin minun mielestäni perusdekkareista poikkeava. Psykologinen lataus on vahva, jopa niin että lukijakin alkaa kyseenalaistaa päähenkilöiden mielenterveyttä, totuutta ja kykyä selviytyä töistä. Viime metreillä mietin, kannattaako minun lukea loppua iltamyöhään vai jätänkö loput päivänvaloon, niin taitavasti tunnelma alkoi hiipiä pimeään makuuhuoneeseen. Hienoa, että sarja jatkuu. Jonain päivänä on ihan pakko lukea ainakin seuraava osa! Esikoisdekkarista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka ja Kirjarouvan elämää.

Miten meni Helmet-lukuhaaste?

Olen muutamaa päivää vaille valmis, mutta rohkenen jo käydä läpi vuoden merkittävimpään lukuhaasteeseen liittyviä tilastoja. Merkittävä lukuhaaste tämä on jo siksikin, että odotan uusien listojen ilmestymistä nykyään jo enemmän kuin joululahjoja. On aina yhtä ihanaa alkaa suunnitella tulevan vuoden lukemistoa. Mutta myös siksi, että Helmet on varmastikin osallistujamäärältään Suomen suurin lukuhaaste. Facebook-ryhmästä saa hurjan hyvää vertaistukea, vinkkejä ja erilaisia listoja ja taulukoita lukemisen avuksi. Tilastoja käytän hyväkseni tätäkin postausta tehdessäni. Tässä linkki lukemiini kirjoihin, joista tummennetut olivat kaikkein parhaimpia. Alla oleva kuvakaappaus on Goodreadsista.

Lukuhaasteen kohdista seuraavat keräsivät eniten kirjavaihtoehtoja, eli sopivat moniin kirjoihin. Peräti 47 kirjassa joku kertoo omista muistoistaan ja 26 kirjassa liikutaan ajassa. Näistä kuitenkin vain 16 oli mielestäni luokiteltavissa historiallisiksi romaaneiksi. 34 kirjassa kirjan henkilön elämä muuttuu ja 37 kirjassa henkilön työ on tärkeä tarinan kannalta. Mielestäni 36 kirjaa kertoo rakkaudesta, sillä sitäkin on monenlaista ja riippuu varmasi paljon haasteensuorittajasta, monenko kirjan tulkitsee sopivan tähän kohtaan.

Tavallaan vaikeimmat haastekohdat olivat ne joihin ei sopinut monta kirjaa. TV-sarjaan, elokuvaan, teatteriin, oopperaan tai balettiin linkittyi vain muutama kirja. Vain kolmen kirjan nimessä oli numero. Sateenkaariperhe löytyi kahdesta teoksesta, ja näitä pitikin vähän etsiä. Elossa olevien henkilöiden elämäkertoja luin yllättäen 3 - kuvittelin että niitä kertyisi vähemmän. Ja vaikka luonto oli läsnä monessakin kirjassa, eläinten oikeuksista kertoi vain kolme kirjaa. Päähenkilön nimi jätettiin mainitsematta kahdessa teoksessa, reseptejä löytyi kahdesta kirjasta. Kahden kirjailijan kirjoittamia kirjoja luin vain yhden, kirjailijan kuoleman jälkeen kirjoittamia kirjoja luin vain yhden ja satukirjaksi luokittelin vain yhden. Eläin oli päähenkilönä samoin vain yhdessä kirjassa. Kaikkein haastavimmaksi osoittautui yllättäen kirja, jonka taka- tai etukannesta löytyy kissa!

Lukemani kirjat olivat keskimäärin 327 sivua paksuja. Yhden kirjan lukeminen kesti minulta keskimäärin viikon, mikä tarkoittaa sitä, että jään vuoden lukutavoitteestani hieman jälkeen. Aikaisempina vuosina olen lukenut nopeammin. Äänikirjoja en ole tänä vuonna lukenut, mutta kaksi e-kirjaa kului kesäreissujen aikana. Kirjoista valtaosa on kaunokirjallisuutta, ja tietokirjoistakin suurin osa on elämäkertoja. Peräti kolme neljäsosaa kirjoistani on naisten kirjoittamia.

Lukemastani 50 kirjasta noin kolmanneksen olen luokitellut draamaksi. Jännittäviä kirjoja on lähes yhtä paljon. Dystopiaa, scifiä ja fantasiaa luin kaikkein vähiten. Monen kirjan olisi tietysti voinut luokitella esimerkiksi joko draamaksi tai sotakirjaksi, joten riippuu lukijasta, mitä puolia kirjassa painottaa. Lähes puolet lukemistani kirjoista on kotimaisia ja ulkomaisista teoksista valtaosa näyttää olevan ruotsalaisia. Ruotsalaiset ja yhdysvaltalaiset ovat muuten saaneet keskimäärin paremmin pisteitä minulta kuin muut! Mielenkiintoista!

Useimmin antamani pistemäärä kirjalle oli 4, mutta kaikkia pistemääriä välillä 3,5 - 5 on lähes saman verran. Tämä kertoo siitä, että keskeytän kirjan lukemisen melko herkästi, jos se ei miellytä ensimmäisten 50 sivun aikana. Alhaisin antamani pistemäärä on 2,5 ja näitä kirjoja on vain yksi. Lähes kaikki tänä vuonna lukemani on lainattu Tampereen pääkirjasto Metson kautta ja ostin omakseni seitsemän kirjaa. (Oikeasti ostin enemmän, mutta ne odottavat vielä lukuvuoroaan. Kirjaston kirjoilla on aina kiireempi!) Lukemani kirjat ovat hyvin tuoreita, lähes kaikki vuosilta 2010 - 2021.

Suurkiitos Helmet-haasteen järjestäjille ja ylläpitäjille sekä tietysti kiitos kaikille teille joiden kanssa olen lukenut! Joulu tuntuu nyt olevan harmittavan kaukana :D

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio 2021. Otava. Lainasin kirjastosta. 267 s. Kuva kustantajan.

Meillä oli lukupiirin kirjana muutama viikko sitten Katja Kallion Säkenöivät hetket vuodelta 2013. Halusin lukea sen ihan tarkoituksella ennen tätä tuoretta romaania, sillä kuulin tämän olevan eräänlainen jatko-osa aikaisemmalle teokselle. Tämä läpinäkyvä sydän on ihan itsenäinen romaani tietysti, mutta sen päähenkilö Beata on yksi Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Ja isossa roolissa on molemmissa romaaneissa tietysti myös Hanko, jonne molemmat sijoittuvat.

Eletään toisen maailmansodan aikaa ja Beatan perhe pääsee muuttamaan takaisin Hankoon. Suomi sotii nyt Saksan rinnalla Venäjää vastaan ja Hangossa vilisee niin saksalaisia sotilaita kuin venäläisiä sotavankejakin. Kotikaupunki on surullinen ilmestys, mutta joku venäläisistä on huolehtinut hyvin perheen kotitalosta. Eräänä päivänä tummaripsinen ukrainalaisvanki kiinnittää Beatan huomion ja Beata tekee kaikkensa nähdäkseen miehen uudelleen ja penkoakseen tietoa vankien tilanteesta.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.

Sodan keskelläkin Beata onnistuu uppoamaan haaveisiinsa, elää omassa romanttisessa kuplassaan ja toimii yhtä häikäilemättömän rohkeasti kuin ennen sotaakin. Hengenvaarallinen suhde Ivaniin on katseita, nopeita kosketuksia ja suudelmia aluskasvillisuuden seassa. Välillä menee pitkiäkin aikoja etteivät he näe, sillä vankeja tilataan töihin muihinkin pitäjiin. Ja kaiken tämän täytyy pysyä salassa, sillä mies on kuitenkin vain vanki, ja kaupunkia hallitsevat nyt saksalaiset. 

Beatan tytär Agnes on nyt viisivuotias, Harriet-siskon silmäterä, joka viihtyy tätinsä huvilalla ja näin Beatalla on mahdollisuus livahtaa kaupungille ja vankileirien liepeille iltaisin. Päivät menevät haaveillen, yksityiskohdat paisuvat ajatuksissa todellisuutta suuremmiksi, lapsi unohtuu muiden huolehdittavaksi ja Beatan mieli sumenee epäterveen rajoille. Hänen romanttinen hulluutensa on ihanaa, ihailtavan välinpitämätöntä ja rohkeaa. Beata epäilee välillä itsekin tekoja ja tiedonmurusia, joilla ei ole mitään tekemistä realiteettien tai mahdollisuuksien kanssa, mutta antaa mennä. Onko kyseessä edes suhde, vai ovatko tapaamiset pelkkää hyväksikäyttöä?

Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.

Kallio on tehnyt jälleen perusteellista taustatyötä. Juoruilevat naiset kaivolla, sotilasmarssit ja monet muut historialliset yksityiskohdat tekevät teoksesta hyvin elävän ja rikkaan. Beatan nuoremman siskon suhde saksalaiseen tuo lisäulottuvuuksia ja Beatalle tietoa vankileirien tilanteesta. Moraalikysymykset ovat jatkuvasti esillä. Saksalaisten eteneminen Neuvostoliitossa ja Euroopan kauheudet vilahtavat uutisrippeinä, mutta niillä on vähän merkitystä päähenkilöllemme. Sotavuosien ankaruuden, sääntöjen ja köyhyyden rinnalla elää ja kukoistaa nuoren naisen mielikuvituksellinen maailma, jossa mikään ei saa tulla hänen ja hänen unelmansa väliin. 

Kallion kyky luoda vetävä ja koukuttava tarina on siis muutakin kuin Beatan sopeutumattomuutta ja intohimoa. Vahvasti minua koskettivat myös äidin ja lapsen välinen side ja Beatan tapa tunnistaa lapsessaan itseään tai siskoaan. Beatan äidin sinnikkyys on jotain ihan erilaista kuin tyttärien, mutta selviytyjiä kaikki. Pikkulinnut, hiusten harjaaminen tai punaisesta esiripusta ommeltu mekko ovat teräviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Kirjoitin aikaisemmassa postauksessani, miten "yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon". Tämä pätee täysin tässäkin upeassa teoksessa.

Lisää arvioita blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! 

Jane Harper: Kadonnut mies

Jane Harper 2018. Englanninkielinen alkuteos The Lost Man. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2021. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kuten teosten nimistä Kuiva kausi tai Luonnonvoimat voi hyvin päätellä, australialaisen Jane Harperin teoksissa luonnon ankarat olosuhteet ovat voimakkaasti läsnä, niin miljöönä kuin lopulta myös tapahtumien aikaansaajana ja loppuratkaisuissa. Samoin on tässä kolmannessa teoksessa. Australian sisäosiin sijoittuvassa jännärissä kuiva ja kuuma ilmasto harvaanasutulla alueella voi olla hengenvaarallinen.

Maasta löytyi fossilisoituneita simpukankuoria, vaikka merelle oli matkaa tuhat kilometriä, ja mies saattoi kävellä autoltaan varmaan kuolemaan. 

Brightin perheen keskimmäinen veli, suosittu ja luotettava Cameron löytyy kuolleena Karjamiehen haudalta, josta on pitkä matka lähimmälle talolle. Cameron on kuollut nestehukkaan ja kuumuuteen, mutta miksi hän on haudalla ilman tavaroita ja autoaan? Perheellä on valtavat tilukset eikä tilanhoito ole helppoa, mutta Cameronin tilanteen perheen päätilalla piti olla hyvä. Poliisi tuntuu uskovan miehen itse aiheuttaneen kuolemansa, mutta Nathan Bright päättää penkoa taustoja hieman lisää.

Nathan on itse eristäytynyt omalle tilalleen ja edellisestä käynnistä äidin ja veljien luona on jo vuosi. Tunteeko Nathan nykyistä Cameronia oikeastaan lainkaan ja mistä johtuvat kaikki kaunat, joista ei puhuta. Kotona on myös Ilse, Cameronin vaimo ja nainen jonka kanssa Nathanilla oli merkityksellinen kohtaaminen kymmenen vuotta aikaisemmin. Veljen kuolema vie Nathanin ajatukset nuoruuteen ja veljesten illanviettoon hiekkadyyneillä. Mitä silloin oikeasti tapahtui ja kummittelivatko illan seuraukset Cameronia Karjamiehen haudalle saakka?

Nathanilla on kotitilalla mukanaan joululomaa viettävä Xander, poika jonka hän on menettänyt riitaisan eron myötä Brisbaneen. Pimeät illat ja perheen sisäiset ristiriidat pakottavat isän ja pojan puhumaan ja Nathanin pohtimaan suhdettaan kotiseutuun, kuolleeseen isäänsä, veljiinsä, lähikaupungin ihmisiin ja erääseen anteeksiantamattomaan tekoon, joka on eristäytymisen syy. Onko mies valmis antamaan anteeksi itselleen ja lähestymään ihmisiä, onko seutu valmis ottamaan hänet taas vastaan?

Kadonnut mies käynnistyy tahmeasti, mutta Harper luo mielenkiintoisen tunnelman kuumuuden, punaisen hiekan ja pitkien välimatkojen avulla. Australian sisämaalle tyypilliset piirteet, olosuhteet ja elämisen edellytykset tulevat voimakkaasti esille. Ne vaikuttavat väistämättä elintasoon, perheiden välisiin suhteisiin ja kuolemantapauksiin. Kiinnostavia ja lopputuloksen kannalta merkittäviä yksityiskohtia romaaniin mahtuu lukuisia, kuten Cameronin taideteos, lasten harrastukset, Xanderin tarkkasilmäisyys tai vaikkapa reppureissaajien asema tilalla. 

Vähitellen tunnelma tiivistyy ja Nathanin sinnikäs penkominen tuottaa tulosta. Lopputulos on tietysti yllättävä ja rohkea, mutta kun salaisuuden paljastuvat, ne vahvistavat eloon jääneiden välisiä siteitä ja palauttavat turvallisuuden tunteen. Edellisten dekkareiden perusteella kuvittelin, että Aaron Falk -sarja saisi tässä teoksessa jatkoa, mutta niin ei ollutkaan. Kadonneessa miehessä ei ole linkkiä aikaisempiin teoksiin, eikä se ilman poliisityötä edes ole varsinainen dekkari. Hyvin rakennettu romaani jännittävillä asetelmilla kuitenkin!

Lisää seuraavissa blogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla.