Nathan Hill: Nix

Nathan Hill 2016. Englanninkielinen alkuteos The Nix. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2017. 716 s. Sain kirjan kaveriltani.

Nix on menestysteos muutaman vuoden takaa ja Nathan Hillin tarinankerronnan taitoja on ylistetty kovasti. Nix onkin vaikuttava teos. Kuten olen ennenkin sanonut, minulla on haasteita hyvin paksujen romaanien kanssa, mutta Nix oli melko vaivaton selättää. Hillin tyyli on perusteellista ja muistuttaa monia pitkän linjan yhdysvaltalaisia, paksuista romaaneistaan kuuluisia kirjoittajia, kuten vaikkapa Irvingiä tai Franzenia. Lukeminen ei kuitenkaan ollut vaivatonta fyysisesti, sillä raskaan kirjan pitäminen käsissä nukkumaan mennessä oli suorastaan hankalaa! 

Mitä paksuun romaaniin sitten mahtuu? Tekisi mieleni sanoa, että ihan kaikki Yhdysvaltain lähihistoriasta ja nykypäivästä, mutta eihän näin tietenkään ole. Nix on tarina äidistä ja pojasta, ja heidän vaiheistaan 1960-luvulta vuoteen 2011. Tapahtumapaikkoina ovat mm. Keskilännen pikkukaupunki, Chicago ja New York. Tarina lähtee liikkeelle, kun collegessa kirjallisuutta opettavan Samuelin äiti Faye päätyy uutisotsikoihin hyökättyään republikaanipoliitikon kimppuun. Äiti ja poika eivät ole tavanneet toisiaan vuosikymmeniin. Mitä äiti on tehnyt nämä vuodet ja miksi hän lähti kotoa Samuelin ollessa vasta yksitoista?

Fayen nuoruus 1960-luvun lopulla kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jota nuoren haaveiden, vanhempien toiveiden, pikkukaupungin paineiden ja perinteiden välillä on aina ollut. Faye lähtee opiskelemaan Chicagoon, tutustuu siellä poliittisesti aktiivisiin opiskelijoihin, muttei kuitenkaan jää suureen kaupunkiin, vaan palaa kotiin, menee naimisiin kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja lopulta jättää perheensä. Faye on täynnä ristipaineita, eikä Samuel vuosikymmeniä myöhemmin tapaa ollenkaan sellaista äitiä, josta hänellä on muistot. Samuelin oma elämä entisenä kirjailijalupauksena on yhtä alamäkeä, ja äidin löydyttyä katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Vuoden 1968 Chicagossa eskaloituu opiskelija-aktivismi, vapauden huuma sekä konservatiivien ja liberaalien väliset näkemys- ja toimintaerot. Kun Samuel saa tietää äitinsä osallisuudesta tapahtumiin, se horjuttaa hänen tulkintaansa hänen omasta lapsuudestaan ja lähellä olevista ihmisistä. Samalla kun hän selvittää äitinsä historiaa, hän läpikäy lapsuutensa ystävyyssuhteita, ensirakkautta, norjalaisen isoisänsä menneisyyttä ja omia valintojaan. 

Romaaniin mahtuu luokka- ja tuloeroja, idealismia ja kapitalismia, yllättävän ajankohtaisia teemoja poliisiväkivallasta, nettipelaamisesta ja syrjäytymisestä. Sukupolvien väliset erot ovat räikeitä etenkin yliopistossa ja suhteessa mediaan. Samuelin ja Fayen lisäksi Hill antaa tarinassaan runsaasti tilaa muun muassa miehelle, joka on antanut elämänsä roolipeleille, opiskelijatytölle jonka moraalikäsitys on vähintäänkin vinksahtanut ja hippiradikaaliin ihastuneelle poliisille. Henkilökavalkaadi on rikas ja upean elävästi kirjoitettu, eikä onneksi liian runsas. Ihan lopussa paljastuu tosiasioita myös Fayen Norjasta lähteneestä isästä. Hänen kertomuksensa näkeistä ja haltioista vaikuttavat tyttären elämään yllättävän pitkään.

Nix on tavallaan ihan mieletön siinä, miten paljon siihen mahtuu yhteiskunnallisia virtauksia ja henkilökohtaisia valintoja. Eikä se siltikään ole mikään ähkypakkaus, vaan tarinat pysyvät hyvin kasassa, ja lopuksi yksittäiset langanpäät sidotaan yhteen. Loppuratkaisuissa ja paljastuvissa yksityiskohdissa on paljon suorastaan uskomattomalta tuntuvia seikkoja, mutta Hill tekee koko romaanin ajan selväksi, ettei mikään ole mahdotonta, kunhan tarina vain kerrotaan oikealla tavalla.

Teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Amman kirjablogi.

Kirjamessut verkossa

Aloitin messu-urakkani perjantaina töistä tultuani. Laitoin torstain ja perjantain tallenteita kuulumaan, samalla leivoin, laitoin ruokaa ja siivosin. Jo ensimmäisen tallenteen aikana ajattelin, että onpas tämä vaan mainio tapa nauttia kirjamessuista. Kodin rauhassa, omaan tahtiin. Ei tarvitse pettyä kun lavan edus on jo ihan täysi ja ihmismeren takaa ei saa valokuvia. Tietysti "oikeat" kirjamessut ovat ihan oma juttunsa ja vuoden kohokohta, mutta yllätyin siitä, miten nautinkaan tallenteista omassa keittiössäni!

Kuuntelin ensin Risto Isomäen haastattelun. Uusin teos Vedenpaisumuksen lapset yhdistää ilmastonmuutoksen teemoja merenneitoihin ja ihmissuhteisiin, ja linkittyy kuuluisaan Sarasvatin hiekkaa -teokseen. Isomäki puhui kirjan lisäksi muutenkin kasvihuonepäästöistä ja lihansyönnistä, ja siitä miten ihmiskunnalla on vielä toivoa. Hän kritisoi ennen kaikkea rakennusteollisuuden jähmeyttä olla muuttamatta tapojaan ilmastoystävällisempään suuntaan. Vedenpaisumuksen lapset on kirjaston varausjonossa!

 

Juha Hurmeen haastattelu oli yksi eniten odottamiani ja siksi pidin sen kohdalla taukoa kotitöistä ja istuin alas tekemään muistiinpanoja. Suomi-teos ei ole varsinaisesti Niemen jatko-osa, vaikka sitä voi sellaisenakin lukea ja vaikka se keskittyy vuosiin Niemen jälkeen. (Tampereen pääkirjasto Metso mainittu - siellä kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä ja hakenut inspiraatiota!) Kirjan kirjoittaminen on ollut melkoinen luku-urakka ja tutkimusmatka. Hurme on etsinyt teemoja, jotka huvittavat ja hetkauttavat, eikä ole halunnut edetä perinteisen historiankirjoituksen mukaan. Näin Suomeen on tullut teemoja, joista ei aikaisemmin ole paljon kirjoitettu. 1800-luvun Suomi näyttäytyy kansainvälisenä maana, jonka monet ilmiöt ovat tuontitavaraa. Hurme haluaa painottaa, että emme ole kasvaneet umpiossa, eivätkä suomalaisina pitämämme ilmiöt ole kehittyneet niin kuin meille on valehdeltu (hyvässä uskossa, nationalistisista syistä). Kuten moni muu kulttuurin osa-alue, kielikin on tulosta kansainvälisestä kehityksestä ja kontakteista. Pahoillaan hän on siitä, miten Kalevalaa on käytetty mm. alku-Suomi ja suur-Suomi-ajatusten äänenä sen sijaan että sitä olisi oikeasti luettu. Tulkinnat ovat suorastaan mielipuolisia. Kalevala on kuitenkin vain yksi teema monien joukossa. Yksi näistä on huoli metsiemme tilasta, joka on peruja jo 1800-luvun alusta, ajasta jolloin kaskeamisen jäljet ovat olleet mittavia. Teatteri saa niin ikään Suomessa oman osansa. Hurme kertoo teatterin monikielisestä menneisyydestä ja alkusysäyksistä, Kiven merkityksestä suomenkieliselle teatterikulttuurille ja siitä, mikä valtava voima ja yhteiskunnallinen vaikuttaja teatteri on pitkään ollut. Hurmeen kulttuurihistoriaa täydentää urheilu, jonka suurkuluttajaksi hän itsekin lukeutuu. Suomi ostetaan meille viimeistään jouluksi!

Juustokakkua sekoittaessani kuuntelin, kun dekkarikirjailijat Jarkko Sipilä, JP Koskinen ja Marko Kilpi keskustelivat poliisiromaanien kirjoittamisesta, jännityksen ja kehystarinan suhteesta tai vaikkapa rikosmaailman ilmiöistä. Kasviksia pilkkoessani antauduin mukaan Seilin saaren historiaan. Susan Heikkisen teos Pullopostia Seilin saarelta kertoo erään potilaan tarinan, mutta samalla näyttää palan historiaa, herättää henkiin historiaa josta ei ole haluttu kertoa. Samalle saarelle sijoittuvat myös parin vuoden takaiset romaanit Sielujen saari ja Yön kantajat. Pahamaineinen saari on synnyttänyt paljon tarinoita ja historiaa, josta kannattaa kertoa. Laitoin tämänkin kirjan varausjonoon. Saarella pitää päästä joskus käymään!

Mielenkiintoisista naisista kertoi myös Maria Pettersson. Hänen tuore teoksensa Historian jännät naiset kertoo lukuisista naisista, jotka kiihottavat mielikuvitusta ja voimaannuttavat toteuttamaan itseään, uskaltamaan oma itsensä. Mukana on merirosvoja, meedioita, varkaita tai vaikkapa vakoojaprinsessoja. Teoksessa näyttäytyy historian ja naisen aseman lisäksi sukupuolten moninaisuus, mitä on varmasti ollut aina, mutta miten historiankirjoitus on saattanut usein tulkita henkilöt ihan väärin. Kiehtova näkökulma, ja jos ennen tätä haastattelua mietin, onko tämä minun kirjani, nyt en epäile tämän paikkaa omassa lukupinossani lainkaan. Mahdollinen joululahja itselle?

 

Tietokirjallisuuden puolelta silmiini pisti otsikko Mistä kieli meihin tulee? Kirjan kirjoittanut tutkija Anneli Kauppinen avaa teemaa kahdesta näkökulmasta: miten kieli on ihmisille ylipäätään tullut ja kehittynyt, ja miten lapsi oppii kielen. Kauppinen kertoo, että kieli on multimodaalinen ilmiö, ei siis pelkästään puhetta, vaan myös vahvasti kehollista. Ihmisellä on poikkeuksellinen herkkyys aistia sosiaalisia tilanteita eleiden, ilmeiden, liikkeiden ja kielen pienten vivahteiden kautta. Kieli opitaan vuorovaikutuksesta; esimerkiksi dialogissa tärkeä vuoronvaihto on universaali ilmiö ja synnynnäiseltä vaikuttava asia. Äiti ja lapsi jäljittelevät toinen toistaan, mutta lapsi harjoittelee kielen rakenteita myös itsekseen. Lapsi matkii ja jäljittelee, ja sitten lahjakkaasti siirtää oppimiaan rakenteita sujuvasti varioiden erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Hyvin mielenkiintoisia ajatuksia ja tutkimustuloksia kielen evoluutiosta ja teos, josta saattaisi olla hyötyä kielten opettajille!

Perjantai-illan viimeinen tallenne on tässä. Yksi tämän vuoden lempiteoksiani on ollut Tiina Laitila Kärvemarkin H2O, joka kertoo sivupersoonista eli persoonallisuushäiriöstä. Avainteema ovat muistot ja niiden oikeellisuuden problematiikka, traumat ja ihmisen ihmeellinen kyky selviytyä niistä. Romaanissa sivutaan myös ilmastonmuutosta ja vesi on teemana monella tapaa läsnä. Haastattelija kehuu Laitila Kälvemarkin kieltä, mistä olen täysin samaa mieltä. Romaanissa on myös hyvin rakennettu juoni, joka paljastaa muistoista vähän kerrallaan. Oma postaukseni täällä. 

 

 

Lauantaiaamuni aloitti yksi tämän vuoden parhaimmista dekkareista, Arttu Tuomisen Hyvitys. Kirjailija kertoi haastattelussa, että hänen teostensa syntyyn vaikuttaa hänen halunsa tarttua häntä huolestuttavaa yhteiskunnalliseen ilmiöön. Vaikka hän kirjoittaa rikoksista, niitä ja syyllisen löytymistä tärkeämpää on ihmisen monisyisyys ja tunnemaailma, arvojen punnitseminen. Täällä minun postaukseni kirjasta. Seuraavaan teokseen on ilmeisesti tulossa jotain SS-vapaaehtoisista kertovaa. Tuominen kertoo, että viihteeksi tarkoitetun kirjan tulee olla ensisijaisesti vetävä, mutta pohjalla täytyy ollaa jotain syvällistä ja yhteiskunnallista.

Aamupalaa syödessä kuuntelin myös Selja Ahavaa, kun häntä haastateltiin teoksesta Nainen joka rakasti hyönteisiä. Oma postaukseni siitä täällä. Romaanissa hyönteisten kautta elämänvaiheita, ajankulua ja kykyä muuttua. Kirjailija toteaa, ettei ajalla voi aina mitata sitä, mikä on ollut tärkeä jakso elämässä. Merkittävä teema kirjassa on tietysti ihmisen ja luonnon välinen suhde ja sen muutos läpi vuosisatojen. Samalla kun päähenkilö elää ajasta toiseen, myös kirjailijan käyttämä kieli muuttuu modernimmaksi. Samoin muuttuu ihmisen suhde jumalaan. Upea teos!

Lauantain lounasta laittaessani kuuntelin, mitä JP Koskinen kertoi teoksestaan Hukkuva maa. Tarina sijoittuu muutaman vuoden päähän ja teemana on ilmastonmuutos. Koskinen on perehtynyt ilmastonmuutokseen jo 30 vuotta, ja aika dramaattisesti totetaa, että on koko tämän ajan toivonut, ettei kirjaa olisi tarvinnut kirjoittaa. Mutta niin vain kävi, että se on nyt ajankohtainen. Dekkarityylinen teos käsittelee myös rahaa, politiikkaa ja yhteiskunnallisia aspekteja. Se on myös perheromaani, jossa perheenjäsenten väliset näkemyserot tuovat jännitteitä ja skismaa. Kävin tänä aamuna hakemassa Hukkuvan maan kirjastosta!

Iltapäivän kohokohta oli Tommi Kinnusen haastattelu. Romaani Ei kertonut katuvansa on tarina naisista, jotka kävelevät 600 kilometriä Norjan rajalta Koillismaalle Lapin sodan päätyttyä. Saksalaisten mukaan lähteneet naiset leimattiin huoriksi ja heidän tarinoistaan vaiettiin. Kinnunen kertoi muistavansa lapsuudestaan puheita näistä naisista, mutta haastateltavia ei tietenkään enää ollut elossa, eikä heistä ole juuri kirjoitettukaan. Häpeä on leimannut näitä ihmisiä, jotka kuitenkin tekivät silloisissa oloissa parhaan mahdollisen päätöksen, saivat saksalaisilta töitä ja varsin hyvää palkkaa. Harva lähti sotilaiden mukaan rakkaudesta tai aatteen vuoksi, mutta takaisin tulleita naisia kohdeltiin huonosti. Sodassa palvelleita miehiä pidettiin kuitenkin sankareina. Tässä yksi historiankirjoituksen ristiriita ja vääryys, josta Kinnunen halusi kertoa. Haastattelun päätteeksi Tommi Kinnuselle myönnettiin Minna Canth -palkinto "äänen antamisesta vaiettujen kertomuksille". Onnea!

Yksi tänä syksynä kovasti odottamistani romaaneista on Anni Kytömäen kirjoittama Margarita. Haastattelussa Kytömäki avasi teoksen teemoja: naisen oikeutta määrätä omasta ruumiistaan, naisen roolista sotavuosina ja niiden jälkeen. Tarinassa on myös miehiä, jotka joutuvat valtion määrittelemään rooliin, ja siten ristiriitaan omien arvojensa, kuten luontosuhteen tai pasifismin, kanssa. Kytömäki on tehnyt paljon taustatyötä romaania kirjoittaessaan, ja odotinkin milloin keskustelu kääntyy luontoon. Lopulta se tuli: Jokihelmisimpukalla on kirjassa merkittävä rooli ja monitasoinen yhteys kirjan muihin päähenkilöihin. Tätä kirjaa odotan joululahjaksi!

Naisen itsemääräämisoikeus ja abortit olivat vahvasti esillä myös Satu Vasantolan haastattelussa. Hänen tuore romaaninsa Kaikki kadonneet on saanut paljon positiivista palautetta. Kehollisuus on teoksessa läsnä monella tavalla, ja naisten oikeuksien lisäksi yhdeksi teemaksi nousee hylkääminen. Vasantola kertoi järkyttäviä esimerkkejä naisiin kohdistuvista asenteista, joista ei ole kovinkaan kauan, ja jotka valitettavasti elävät edelleen - elleivät meillä niin monissa Eurooopan maissa. 

Kiitos Helsingin Kirjamessuille bloggaajapassista ja hyvin järjestetyistä haastatteluista! Taisin pystyä seuraamaan tänä vuonna ohjelmaa enemmän kuin koskaan livenä. Hieno kokemus, ehdottomasti, mutta toivotaan silti että ensi vuonna päästään takaisin Messukeskukseen.

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

Louise Penny 2008. Englanninkielinen alkuteos The Murder Stone. Suomentanut Outi Järvinen. Bazar 2020. 432 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Sillä ihmiset eivät menehdy luotiin tai veitseen tai nyrkiniskuun. He menehtyvät tunteisiin, jotka hyljeksittyinä ovat jähmettyneet jääksi.

Three Pines -sarjan suomentaminen on edennyt neljänteen osaan. Maailmalla suosiota jo pidempään niittänyt sarja on meillä hieman jälkijunassa, mutta sehän ei lukunautintoon vaikuta. Sarjan edelliset osat ovat Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus ja Kuukausista julmin. Kolme ensimmäistä osaa sijoittuvat Quebecissa sijaitsevaan pieneen Three Pines -nimiseen kylään ja sen asukkaat tulevat lukijalle tutuiksi. Neljännessä osassa ei murhia ratkotakaan herttaisen kylän ytimessä, vaan tapahtumat sijoittuvat sen läheisyydessä sijaitsevaan Bellechassen kartanohotelliin.

Montrealilainen rikoskomisario Armand Gamache viettää kartanossa hääpäiväänsä pahaa aavistamatta. Paikalla on myös vauras Finneyn perhe - iäkäs äiti puolisoineen, neljä keski-ikäistä lasta ja yksi lapsenlapsi. He ovat kokoontuneet Bellechasseen paljastaakseen jo edesmenneen isän muistoksi pystytettyä patsasta. Perheen vanhat kaunat ja riidanaiheet nousevat pintaan saman tien, eikä mene kauan kun Gamache joutuu luopumaan lomasuunnitelmistaan. Yksi perheen jäsenistä löytyy pihalta kuolleena.

Koska kukaan ei saa poistua hotellin alueelta ennen kuin murha on selvitetty, kiristyy tunnelma kuin Agatha Christien romaaneissa konsanaan. Mitä luurankoja löytyykään äveriään perheen kaapeista, ja mikä osuus tapahtumiin on kartanon vanhalla omistajalla ja tämän lojaaleilla työntekijöillä, hovimestarilla ja kokilla? Myös Gamache vaimoineen yllättyy, kun toinen perheen pojista osoittautuu heidän ystäväkseen Three Pinesin kylästä. Kyllä, tapahtumilla on kuin onkin yhteys tuttuihin.

Louise Penny on rakentanut jälleen kerran kutkuttavan dekkarin syvästi inhimillisistä tunteista ja väärinkäsityksistä. Miten painavia taakkoja kukin kantaakaan harteillaan: syyllisyyttä, häpeää, rakkauden ja hyväksynnän kaipuuta, sairauksia ja vihaa. Mikä merkitys on hotellin omilla hunajamehiläisillä, jalattomalla linnulla tai nuorilla kesätyöntekijöillä? Gamache ratkoo tietysti tapauksen omalla hienovaraisella ja lempeällä tavallaan, mutta ehkä lukijankin on mahdollista päätellä jotain. 

Se saattoi lojua näkymättömissä jopa vuosikymmeniä, ruokkia itseään, kasvaa ja kalvaa ihmisen sisintä rumana ja surullisena. Ja viimein se mursi kaikki inhimilliset esteet. Omatunto, pelko ja sosiaaliset normit eivät enää pystyneet sitä pidättelemään. Silloin oli helvetti valloillaan. Silloin ihmisestä tuli murhaaja.

Three Pines -sarja on cozy crimea parhaimmillaan - suloinen ympäristö, lempeän viisaat ja ymmärtäväiset hahmot sekä herkullinen ruoka, jota on aina tarjolla. Olin yllättynyt kun tämä teos sijaitsi kylän ulkopuolella eivätkä useimmat tutut hahmot olleet mukana, mutta vaihtelu virkistää ja olisihan se pienelle kylälle melkoinen taakka, jos sieltä olisi taas löytynyt ruumis. Jännärin tiivistä tunnelmaa syventävät erityisen paahteiset kesäpäivät ja lähestyvä ukkonen. Sinne tänne ripotellut ranskankieliset sanat sekä Kanadan ranskan- ja englanninkielisten kansanosien väliset vertailut ovat samoin herkullisia yksityiskohtia. Kuolettava kertomus - viides osa - ilmestyy huhtikuussa!

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Timo Mäkelä 2018. Arktinen Banaani. Valokuvat Signe Brander. 

Opin taas jotain uutta. Arkistoissa ja museoissa on runsaasti valokuvia menneistä ajoista, kaupungeista, maaseudusta ja kartanoista, mutta harvoin tulee selvitettyä, kuka kuvien takana on. Sarjakuvataiteilija Timo Mäkelä nostaakin tällä teoksella hienosti esiin valokuvaaja Signe Branderin, joka eli vuosina 1869 - 1942. 

Brander aloitti ateljeekuvaajana, mutta sai Helsingin kaupungilta toimeksiannon kuvata katoavaa kaupunkia vuosina 1907 - 1913. Katoavaa siinä mielessä, että Helsinki kasvoi kovaa vauhtia ja puutalokortteleita purettiin uusien rakennusten tieltä. Brander otti kaupungista yli 900 valokuvaa, joissa näkyy rakennusten lisäksi myös ihmisiä, kuten työläisiä, pyykkäreitä ja lapsia. Köyhälistön kuvaamisesta toimeksiantajat eivät olleet aina ihan samaa mieltä Branderin kanssa, mutta onneksi ammattilainen piti päänsä. Myöhemmin valokuvaajan ura jatkui suomalaisten kartanoiden parissa.

Neiti Brander on hyvää ajankuvaa monella tasolla: Helsingin historiaa, sen monikerroksista väestöä, naisen asemaa itsenäisenä ammatinharjoittajana ja yhteiskunnan nopeaa muutosta. Kaupunkikuvan lisäksi minulle jäi erityisesti mieleen Signen toteamus, että joko nainen on jotain tai sitten hän on jonkun vaimo.

Mäkelän piirroksissa on kivasti yksityiskohtia, mutta kokonaisuus pysyy rentona. Tyyli on eläväinen, ja teoksessa on valokuvien lailla hienosti sommiteltuja kuvia ja kohtauksia. Mäkelä kuvaa Branderin topakkana, humoristisena naisena ja sellainen hänen on varmasti täytynyt ollakin pitääkseen paikkansa miehisessä maailmassa. Kirjan lopussa on katsaus Signe Branderin elämään. Teoksesta on blogannut myös Jokke.

Delia Owens: Suon villi laulu

Delia Owens 2018. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2020. 416 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Delia Owensin esikoisromaani on ollut valtava menestys ja siitä on jo tekeillä elokuva. Olinkin yllättynyt, miten nopeasti sain sen kirjaston varausjonosta. Kirja liittyy viimeaikaisten, luonnon monimuotoisuudesta muistuttavien ja sitä ylistävien romaanien upeaan jatkumoon. Mieleeni tulevat muun muassa tänä vuonna lukemani Maja Lunden teokset Mehiläisten historia ja Sininen, kuin myös kotimainen Selja Ahavan uutuus, Nainen joka rakasti hyönteisiä. Myös naisilla on näissä romaaneissa merkittävä rooli.

Kyan äiti lähtee väkivaltaisesta suhteesta ja jättää lapsensa juopon isän hoteisiin. Vanhemmat sisarukset lähtevät yksi kerrallaan, kunnes pieni Kya on yksin. Isä on pitkiä aikoja poissa ja lapsen on keksittävä keinot selviytyä. Pian isäkin lähtee, eikä Kyalla ole seuranaan muuta kuin rämealueen moninainen eläimistö, tuoksut, äänet ja laguuni. Neuvokas tyttö selviää, mutta rähjäisen rannikon "Rämelikasta" alkaa liikkua kaikenlaisia huhuja. Tyttö oppii pärjäämään yksinäisyyden kanssa, sillä häntä ei auta juuri kukaan, eikä Kya oikein opi luottamaan ihmisiin.

Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.

Kya elää symbioosissa lähiympäristön ja luonnon kanssa. Hän kerää sulkia ja simpukankuoria, maalaa taitavia yksityiskohtia ja tallentaa oppimansa rähjäiseen mökkiinsä. Teini-iässä hän tutustuu lähellä asuvaan Tateen, poikaan joka on seurannut hänen kasvuaan läpi vuosien. Tate opettaa Kyan lukemaan ja laskemaan, eikä tytön oppimisella ole sen jälkeen mitään rajaa. Vuosia myöhemmin Kyan tarkoista maalauksista ja selonteoista kootaan kirjoja, joiden merkitys rämeen ja rannikon eläimistön tuntemiseksi on mittaamattoman arvokas.

Yksinäisiin vuosiin mahtuu myös ihastumista ja kohtaamisia miesten kanssa, mutta erot ja hylkäämiset satuttavat liikaa, eikä Kyasta olisi muutenkaan elämään ihmisten ilmoilla. Kun toinen Kyan miehistä löytyy kuolleena, kohdistuvat epäilyt omituiseen Rämelikkaan, jota kyläläiset eivät ole koskaan oppineet tuntemaan. 

Suon villi laulu on uskomattoman koukuttava ja kaunis romaani. Kyan tarina ja kohtalo on sydäntäsärkevän surullinen. Eristyneisyys, pettymykset ja jatkuvat hylkäämiset ovat raastavaa luettavaa vielä senkin jälkeen kun pikkutytöstä on kasvanut uljas, aikuinen nainen. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat täynnä epäluuloa ja piilottelua, mutta sisimmässään tyttö haluaa läheisyyttä ja hyväksyntää. Tarinassa on paikoitellen siirappisuutta ja rämeikön laidalla asuvan lapsen neuvokkuus on ehkä jopa epäuskottavaakin, mutta en antanut sen haitata, sillä kirjaa oli pakko ahmia eteenpäin.

Osa koukuttumisesta liittyy tietysti murhatutkintaan, jota leimaa paikallisten puolueellisuus, 1960-luvun asenteet ja nurkkakuntaisuus. Romaani onkin paitsi Kyan kasvutarina, myös mielenkiintoinen sukellus vanhaan, syrjäiseen kolkkaan Yhdysvaltain itärannikolla. Rotuerottelu ja muukin eriarvoisuus on arkea. Tietysti myös Kyan selviytymistarina vetää puoleensa. Merkittävä, ellei jopa merkittävin, rooli romaanissa on kuitenkin luonnolla. Kyan havaitsemat luonnon yksityiskohdat tekevät tekstistä uskomattoman kauniin ja saavat katsomaan omaakin lähiluontoa uusin silmin. Tämän monipuolisen romaanin lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin. 

Kirjasta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Leena Lumi.

Maria Lassila: Eeva ja Harmaakaapu

Maria Lassila 2020. Kuvitus Maria Vilja. Karisto. 48 s. Oma ostos.

Onnea ystävälleni Marialle tuoreesta esikoisteoksesta! Marian kirjoitusharrastus on ollut tiedossani jo pitkään, mutta harrastuksen muuttuminen päämäärätietoisemmaksi ja varsinkin sen muotoutuminen oikeaksi kirjaksi tuli kuitenkin iloisena yllätyksenä. Kirjan julkistaminen Lastenkirjainstituutissa eilen illalla oli lämmin ja innostusta henkivä tilaisuus, jossa esiteltiin kirjailijan ja hänen teoksensa lisäksi Eevan ja Harmaakaavun kuvittanut Maria Vilja.

Kirja kertoo Eevasta, jonka perhettä kohtaa suru. Suru muuttaa kodin ilmapiirin jännittyneeksi, eikä Eeva tiedä, mitä on soveliasta kysyä tai sanoa. Aikuiset keskustelevat salaa tai kuiskien. Eevan kysymyksiä vältellään tai sivuutetaan. Lapsen sisällä on möykky ja kodin yllä tummia pilviä. Öisin Eeva kuulee ja näkee Harmaakaavun, joka kolistelee ja käyttäytyy kummasti. Hahmo on pelottava, mutta sillä on mummun kutomat villasukat.

Lassilan teos kuvaa perheen kokemaa surua lapsen silmin. Vaikkei lapsi kaikkea ymmärräkään, se ei  tee hänen surustaan pienempää. Äiti käpertyy omaan suruunsa ja Eevan itku purkautuu koulussa. Hänellä on tarve ymmärtää, miksi vielä niin nuori eno on kuollut ja miksi enolle rakas puu pitäisi kaataa. Onko Eevan hätä kodin tunnelmasta ja aikuisten käyttäytymisestä kuitenkin suurempi kuin itse suru?

Kirjailija on löytänyt kuvittajakseen kaiman, jonka kynän jälki kuvittaa tarinaa saumattomasti. Tarinan tunnelmaan sopivalla tavalla kuvien värimaailma on vähäeleinen, harmaan sävyissä. Muita värejä on käytetty hyvin säästeliäästi. Värien sijaan kuviin tuovat ilmeikkyyttä ja eloa erilaiset tekstuurit ja tekniikat. Lyijykynän hento harmaa, tussin terävät piirrot, tarkkojen yksityiskohtien ja sumuisten taustojen vaihtelu luovat kontrasteja, jotka toimivat upealla tavalla. Suosikkini ovat alla näkyvät aukeamat.

 

Lastenkirjallisuus ei ole minulle kovin tuttua, joten en tiedä kuinka paljon surua käsitellään lastenkirjoissa ja niiden avulla. Eevan ja Harmaakaavun teema on joka tapauksessa tärkeä ja sellainen jota jokainen perhe joutuu joskus käsittelemään. Eevan hahmo on ihanan aito ja vaikka hänen tunteensa saavat lukijan varmasti kyynelehtimään, on hämmennyksen ja surun käsittely hienovaraista ja luontevaa. Lassila ei selittele turhia, vaan jättää lukijalle tilaa päätellä ja täyttää aukot itse. Juuri sellaista tyyliä, jota arvostan. Tällainen kertomus ei tarvitse sanoja liikaa, ja nekin joita kirjailija on käyttänyt, ovat tarkkaan harkitun tuntuisia ja oikeilla paikoilla.

Onnea niin kirjailijan kuin kuvittajankin uralle!

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä 2019. Gummerus. 224 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kiitos ystävälleni Elinalle, jonka blogipostauksen ansiosta tartuin kirjaan heti seuraavalla kirjakauppareissulla. Antti Rönkä on kirjoittanut hienon ja äärimmäisen tärkeän esikoisteoksen. Romaanin päähenkilö ja kertoja on Aaro, itsenäisen elämän aloittava nuorukainen, jonka elämä on ollut rankkaa. Häntä on kiusattu koko alakouluajan ja vielä vähän yläkoulussakin.

Rönkä on valinnut tärkeän aiheen, ja niin kipeän, ettei ole mikään ihme, ettei kaikki kiusaaminen tule koskaan esille. Kiusaaminen tuhoaa ihmisen itsetunnon niin perusteellisesti, että sen myöntämisestä ja siitä puhumisesta tulee häpeä. Kiusattu häpeää ennen kaikkea itseään, hän haluaisi pyytää olemassaoloaan anteeksi eikä hän pysty luottamaan enää kehenkään. Näin on käynyt myös Aarolle. Uuden elämän kynnyksellä hänen on mietittävä kaikki liikkeensä, kaikki sanansa ja eleensä tarkkaan, jotta hän pystyy välttämään mielestään väistämättömän, nolot katseet ja hylkäämisen. Hän ei tiedä, miten ihmisten kanssa ollaan.

Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole." 

Uudessa kaupungissa, yliopistomaailmassa, kaiken pitäisi muuttua ja jäädä taakse, mutta Aaro kantaa kiusaamiskokemuksia niin vankasti mukanaan, ettei hän pysty nauttimaan mistään. Yksin jääminen on todennäköisin vaihtoehto. Yllättävä ihastuminen ja rakastuminen tyttöön, jonka elämä on myös ollut haurasta, saa hänet kuitenkin kokemaan meille kaikille niin tärkeän tunteen: olla tärkeä ja rakastettu. Mutta kun Iisa lähtee kolmeksi viikoksi Ruotsiin, suoja murenee, Aaro törmää kiusaajiinsa ja romahtaa.

Rönkän tarina on rankkaa luettavaa, mutta hänen tekstinsä on ihailtavan ilmavaa, ja se tavallaan keventää kokonaisuutta. Romaani on myös melko lyhyt ja nopealukuinen. Vaikka Aaron täytyy velloa syvyyksissä, lukija pääsee hieman helpommalla, ja näkee valon Aaroa aikaisemmin. Tarina perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, miten muuten voisikaan kuvata rikotun sielun ja omanarvontunnon näin tarkkaan, näin raastavalla tavalla? Upeaa, että Rönkä on tämän uskaltanut ja pystynyt tekemään.

Kirja rakentuu kahdesta eri aikatasosta, nykyhetkestä ja lapsuudesta. Vuonna 2008 Aaro on kuudennella luokalla ja sietänyt kiusaamista pitkään. Miten koulu antaakin kaiken tapahtua, eikö kukaan muka huomaa mitään? Mutta näinhän se on, aikuiset eivät vaan pysty näkemään kaikkea, eivätkä lapset kerro. Voi kunpa asia olisi toisin. Tää on vaan leikki. 

Romaani on luettu myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuijata ja Kirja vieköön!

Camilla Grebe: Lemmikki

Camilla Grebe 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Husdjuret. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus. Pokkarissa 504 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Laadukkaita dekkareita ja menestysjännäreitä on tarjolla niin valtavasti, että jopa tällaiset Lasiavain-palkinnon voittajat saattavat jäädä lukematta. Lemmikki on sekä Ruotsin (2017) että Pohjoismaiden (2018) parhaaksi palkittu rikosromaani ja Greben muutkin teokset ovat kahmineet kehuja. Minulle tämä oli hänen kirjoistaan ensimmäinen, mutta luen jatkossa varmasti lisää, sillä jotain massasta erottuvaa tässä todellakin oli.

Pienessä Ormbergin kylässä käynnistetään vuosia sitten löytyneen pikkulapsen murhatutkinta uudelleen ja pian sen jälkeen katoaa tutkimuksiin osallistunut poliisi Peter. Hänen puolisonsa Hanne on kärsinyt heikkenevästä muistista jo jonkin aikaa, eikä tällä ole mitään muistikuvia miehensä katoamisesta. Ormbergiin joutuu palaamaan myös Malin, nuori poliisi, joka olisi mieluiten jossakin muualla kuin tunkkaisessa kotikylässään.

Poliisia nopeammin totuuden jäljille pääsee 15-vuotias Jake, joka sattuu löytämään Hannen päiväkirjan. Jakella on omat salaisuutensa, jotka eivät saa paljastua ahdasmielisille paikallisille. Luonnonoikkuna itseään pitävää poikaa kiusataan, eikä hänellä ole kuin yksi ystävä. Pitkähiuksisen naisen ruumiin löydyttyä samaiselta Käärmekalliolta, josta lapsikin oli löytynyt, Jaken alkoholisoitunut isä pidätetään. Mikä yhteys lapsella ja naiselle on ja miksi he molemmat kuolivat Käärmekalliolla? 

Ormbergissa sijaitsee vastaanottokeskus, jota eivät kaikki hyväksy. Murhat nähdään mielellään pakolaisten tekoina, mutta onko mahdollista, että kyläläiset eivät näe kaikkea mitä heidän omissa kellareissaan tapahtuu? Naapurit ja uskolliset sukulaiset eivät ehkä olekaan sitä mitä heistä ajatellaan. Talvi tekee tuloaan ja pyryävä lumi peittää jäljet, Hannen muisti ei palaudu, eikä Jake uskalla palauttaa päiväkirjaa poliisille. 

Lemmikissä on käänteitä ja salaisuuksia, joiden jäljille pääsin jossain vaiheessa, mutta en liian aikaisin. Mielenkiinto säilyi ja mysteeri piti otteessaan. Muukalaisuuden teemaa sivutaan niin maahanmuuttajien kuin nuortenkin osalta. Näistä vahvemman roolin sai ehdottomasti sympaattinen Jake, vaikka Grebe itse kertoo jälkisanoissa kirjoittaneensa kirjan pakolaisvirtojen inspiroimana. Hentoinen Jake ottaa lopulta myös niskaotteen peloistaan ja on ratkaisevassa osassa murhien ratkaisussa. 

Romaani rakentuu luvuista, joissa vuorottelevat Jaken, Malinin ja Hannen minä-kerronta. Jaken ohella Malinin hahmo kasvaa tarinan myötä, mutta siinä missä Jaken hahmo herätti myötätuntoa, Malinin hahmossa alleviivautuu ainakin minulle hieman liian tuttu asenne. Se aiheuttaa kiusallisia tilanteita ja jotenkin ohentaa hänen hahmoaan, kunnes lopussa kaikki muuttuu ja asetelma keikahtaa täysin. Hannen muistisairaus tuo tutkintaan mielenkiintoista tuskastumista ja luo jännän suhteen naisen ja Jaken välille. Silti mietin hieman, onko teoksessa teemoja jopa liikaa.

Pienestä miinuksesta huolimatta Lemmikki on erittäin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu rikosromaani, joka ei seilaa turhan tutuilla ja moneen otteeseen käytetyillä yksityiskohdilla, hahmoilla tai teemoilla. Kokonaisuus pysyy kasassa ja luminen Ormberg toimii näyttämönä erittäin hyvin. Lue lisää näistä blogeista: Kirsin Book Club, Luetut, Kirsin kirjanurkka ja Rakkaudesta kirjoihin.