Mitä luin vuonna 2023?

Vuodenvaihteeseen kuuluu katsaus toisaalta tulevaisuuteen, toisaalta menneeseen vuoteen, ainakin lukemisen osalta. Helmetin lukuhaasteen taulukot ja Goodreadsin tilastot helpottavat valtavasti vuosikatsauksen tekemistä - iso kiitos niistä! Niiden pohjalta olen kerännyt tietoa lukemistani kirjoista ja niistä olen myöskin ottanut alla olevat kuvakaappaukset tekstiä piristämään.

Luin vuoden aikana 67 kirjaa, joissa oli yhteensä 20230 sivua. En ihan yltänyt tavoitteeseeni, joka oli 75 kirjaa, mutta ihan tyytyväinen olen tähänkin määrään. Eniten luin nyt joulukuussa, sillä sairastin flunssaa joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa ja silloin kirjoja kului nopeaan tahtiin. Muuten vuosi on mennyt yllättävän tasaista tahtia eikä edes kesäloma näy juurikaan lukutahdissa. Olen käyttänyt kirjoihini keskimäärin 8,5 vuorokautta, tosin hajonta on hyvin suurta. Kirjani ovat jälleen kerran olleet hyvin tuoreita: jopa 88% niistä on julkaistu (Suomessa) vuonna 2022 ja kahta kirjaa vaille kaikki ovat 2000-luvulla julkaistuja.

Helmet-tilastoinnin mukaan 42% kirjoistani on saanut arvosanan 4,5 eli olen lukenut todella hyviä teoksia! Tämä (harha) johtuu osittain siitä, että jätän kirjan 50 sivun jälkeen kesken, jos se ei innosta. Parhaita lukemiani kirjoja (arvosana 5) ovat olleet muun muassa Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen, Alex Schulmanin Kiirehdi rakkain, Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu, Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana sekä Brit Bennettin Mikä meidät erottaa. Jos näistä pitäisi valita ihan parhaat, ne olisivat ehdottomasti Tyttö, nainen, toinen sekä Mikä meidät erottaa. Kotimaisista mikään ei tänä vuonna saanut minulta täysiä pisteitä, mutta Finlandia-ehdokas, Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa on mainitsemisen arvoinen.

Lukemistani kirjoista valtaosa on kaunokirjallisuutta ja niistä ison osan olen luokitellut sisältävän jännitystä, historiaa, draamaa ja yhteiskunnallisia teemoja. Parhaat arvosanat olen näköjään antanut kirjoille, jotka käsittelevät yhteiskunnallisia asioita, kuten edellä mainitut kaksi huipputeosta. Kotimaisia kirjoista on 38%; käännöskirjoista eniten kirjoja on Iso-Britanniasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Parhaimmat arvosanat ovat keskimäärin brittikirjoilla. Naisten kirjoittamia kirjoja lukemistani on valtaosa, 71%, ja ne ovat saaneet hitusen miehiä paremmat arvosanat. E-kirjoja luen vain vähän. Peräti 64% kirjoista on lainattu kirjastosta. Kirjaostokset osuvat kirjamessujen syksyyn.

Helmetin haastekohtiin liittyviä tilastoja selasin erikseen. Haasteen kohta 39 (sain vinkin mediasta) keräsi eniten teoksia, peräti 47 kappaletta. Kakkoseksi nousi kohta 40 (kirjassa hylätään jotain). Sen jälkeen kolme seuraavaa eniten kirjoja kerännyttä haastekohtaa olivat 19 (paikka jossa olen käynyt), 10 (ohjeita ja neuvoja) sekä 22 (kirjassa on aihe, josta olen lukenut paljon). Vain yhden kirjan luin kohtiin 34 (kirja sijoittuu Ukrainaan) ja 25 (nimessä on viikonpäivä tai kuukausi). Kaksi kirjaa osui kohtiin 43 (kirja kertoo tulevaisuudesta jossa on toivoa - tulkitsin tämän niin että kirja myöskin sijoittuu tulevaisuuteen), 36 (olen ennakkoluuloinen kirjailijaa kohtaan) sekä 7 (klassikko Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta). Kirjaston työntekijän suosittelemia kirjoja en tilastoinut, enkä myöskään kirjoja, jotka sopivat johonkin toiseen haastekohtaan.

Kirjavuoteen on siis mahtunut Helmet-haaste, mutta myös Goodreadsin Around the Year in 52 Books (ATY) -haaste, Pohjoinen lukuhaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste sekä Piki-kirjastojen bingo. Näistä lisää blogin haastesivulla. Kesällä osallistun aina Naistenviikon haasteeseen, mutta tänä vuonna se jäi omalta osaltani hyvin vaisuksi. Samoin alkukesän Dekkariviikko meni ohi. Vuotta 2024 varten olen jo aloittanut uuden Goodreadsin ATY-haasteen, sillä se julkaistiin jo loka-marraskuun taitteessa. Suunnitelmat uutta Helmetiä, Pohjoista lukuhaastetta ja Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten ovat myös pitkällä. Aion haastaa itseni myös taltuttamaan kaksi työkavereideni kehumaa klassikkoa: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä John Steinbeckin Vihan hedelmät. Alkuvuodesta Blogistaniassa äänestetään vuoden 2023 parhaat kirjat.  

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

Heli Pekkarinen 2023. Avain. 191 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja olisi kannattanut ostaa ihan omaksi, sillä kirjaa lukiessa on pakko merkata kohteita ylös jonnekin. Nyt merkkasin niitä kännykän karttasovellukseen, mutta muistanko enää myöhemmin, miksi. Roomassa asuva "kylähullu" Heli Pekkarinen on kerännyt kirjaksi suosikkikohteensa Italiassa: keskiaikaiset kylät. Niitähän Italiassa tietysti riittää enemmän kuin kirjaan mahtuisi, mutta tämäkin 21 kylän kokoelma on erinomainen ja inspiroiva kattaus.

Kuvien lisäksi kustakin kylästä on houkuttelevia kuvia ja kirjan alkuun on tietysti Italian kartta. Eniten Pekkarisen valitsemia kyliä on Italian keskiosissa, mutta mukana on myös upeita kyliä ihan pohjoisesta läheltä Alppeja, ja kaksi sisilialaista kylää. Jokaiseen kylään tuntuu mahtuvan hirmuinen määrä historiaa. On roomalaisten, arabien, kreikkalaisten tai bysanttilaisten valtaamia kyliä, Italian yhdistymisen aikainen ensimmäinen pääkaupunki, unohdettuja vuoristokyliä, eurooppalaisen postilaitoksen syntykylä, rikkaan ruotsalaisen elvyttämä kylä...

Historian lisäksi Pekkarinen on löytänyt lähes jokaiseen kylään tarinan, jossa saattaa olla hitunen historiaa, tai sitten ei. Esimerkiksi erään kylän linnoituksessa tuomiotaan kärsinyt valekreivi liittyy tarinan mukaan itsensä Marie Antoinetten timanttikaulanauhaan. Keskiaikaisissa kylissä on lähes poikkeuksetta paljon kirkkoja suhteessa niiden kokoon - pienin kylistä on vain 0,12 neliökilometriä - tai asukaslukuun. Lähes kaikkien kylien rakenne on säilynyt sellaisenaan keskiajalta lähtien, vaikka osaa niistä on toki kunnostettukin. 

Pekkarisen valitsemissa kylissä ei välttämättä ole paljonkaan palveluita, sillä ne eivät kaikki ole suurten turistimassojen tiedossa. Jos siis suuntaa matkansa näihin kyliin, kannattaa varautua siihen, ettei lounasta löydy ainakaan loma-aikojen ulkopuolella. Pieniä kahviloita, leipomoita, ravintoloita ja museoita kuitenkin löytyy useimmista. Tärkeintä ovatkin kauniit kujat, toisiinsa nojaavat vanhat talot, kyliä kiertävät muurit ja näköalat, sillä useimmat keskiaikaiset kylät on rakennettu korkealle. Julkisilla ei aina pääse ihan perille asti eikä kaikissa kylissä saa ajaa autolla. Mukana kannattaa siis olla hyvät kengät.

Laitoin itselleni karttasovellukseen muistiin ainakin Montemeranon Toscanassa, Tellaron Liguriassa lähellä kuuluisampaa Cinqueterran aluetta, romanttisen Orta San Giulion Piemontessa, taidemuraaleistaan tunnetun Dozzan lähellä Bolognaa ja kauniin Monforte d'Alban lähellä Lounais-Ranskaa. Nyt sitten pitää selvittää, miten saan edes osan kylistä kierrettyä yhden Italian-matkan aikana!

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Maria Adolfsson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Fallvind. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2022. Pokkarissa 374 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Olen ihan vaivihkaa koukuttunut Maria Adolfssonin Doggerland-sarjaan. Jouluruokaostoksilla osui silmään tämä pokkari ja tiesin heti, että se on juuri sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä. Tarina lähti vähän kankeasti liikkeelle - tai sitten en joulukiireiltäni ehtinyt keskittyä kunnolla - mutta viimeistään vieraiden lähdettyä olin sen imussa. Tämä Doggerland-sarjan viides osa jättää erään Karen Eiken Hornbyn kollegan tulevaisuuden niin herkullisesti avoimeksi, että kuudes osa on varmasti jo tuloillaan.

Karen itse päätyy kahdeksan kuukauden vanhempainvapaan jälkeen hieman etuajassa töihin, sillä hänen apuaan kaivataan epämääräisissä oloissa menehtyneen nuorukaisen kuoleman tutkintaan. Vain vähän aikaisemmin on löytynyt kuolleena samanikäinen nuori nainen, jonka tutkinnassa Karenin kollegat painivat. Vähitellen tutkimukset yhdistyvät, sillä nuorten menneisyydestä löytyy yhteinen tekijä, ja poliiseilla herää pelko kuolemantapausten lisääntymisestä.

Kuten dekkarisarjoissa usein käy, itse poliisitutkinta ja rikokset jäävät jännittävistä asetelmista huolimatta päähenkilöiden elämänvaiheiden jalkoihin. Päähenkilöihin kiintynyt lukija haluaa tietää lisää, millaista Karenin ja tämän puolison Leon uusi elämä vauvan kanssa on, onhan Karen jo viisikymmentävuotias eikä suhde ole vielä kovin pitkäikäinen. Kapuloita rattaisiin heittävät korona ja eräs tulipalo, joiden vuoksi Karen luopuu kotitalostaan ja suuntaa ystävineen uuden projektin kimppuun. Veikkaan, että tapaamme ystäväporukan jatkossa tältä uudelta alueelta.

Karenin ohella tässä teoksessa saa tilaa hänen kollegansa Astrid Nielsen, josta en paljon muista aikaisemmista teoksista. Muut kollegat tai ystävät ovat olleet aiemmin enemmän esillä; nyt he toimivat turvallisina taustajoukkoina. Astridilla on vaikea elämänvaihe, jonka seurauksia hän yrittää piilotella työpaikalla. Nainen tarvitsisi tukea ja ystävää, mutta torjuu kaiken huonoin seurauksin. Astridin tulevaisuuteen liittyykin se koukku, jonka Adolfsson tällä kertaa asettelee tarinaansa. Jatkaako taitava rikostutkija Karenin kollegana?

Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmeressä. Sen asukkaissa, kielessä, nimissä ja kulttuurissa on ihanasti sekaisin brittiläisiä, hollantilaisia ja skandinaavisia elementtejä. Kerrassaan hauska idea rakentaa täysin uusi miljöö vanhoista aineksista. Merellinen ympäristö antaa oman leimansa sarjan osiin ja myös tähän, jossa kamppaillaan asuntolaivalla, selvitään rajumyrskystä ja harrastetaan purjehdusta, kauniin karuista maisemista puhumattakaan. Doggerlandin rannikolla olisi kiva kävellä!

Elly Griffiths: Lukittu huone

Elly Griffiths 2022. Englanninkielinen alkuteos The Locked Room. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin BookBeatista, josta myös kuva.

Aika vähän historiaa ja arkeologiaa oli tässä viimeisimmässä suomennetussa Ruth Galloway -sarjan teoksessa. Yleensä tarinat on ankkuroitu hyvin arkeologi Ruth Gallowayn tutkimuksiin tai vanhoihin tarinoihin, joita Norfolkin rannikolla tuntuu riittävän. Tällä kertaa rikoksen takana kummittelee Harmaa nainen, jonka tiedetään jääneen vuosisatoja sitten ruttoepidemian makaaberiksi uhriksi.

Epidemia on myös nykyajassa, sillä teoksessa eletään kevättä 2020, kun korona leviää myös Englannissa. Ruth jää kotiin tyttärensä Katen kanssa, kuten kaikki muutkin, paitsi avaintyöntekijät. Heitä ovat muun muassa poliisit, esimerkiksi Harry Nelson, joka selvittää tiiminsä kanssa epäselvissä olosuhteissa kuolleiden naisten tapauksia. Nelsonin vaimo on lähtenyt tapaamaan iäkästä äitiään ja joutuu olemaan poissa kotoa usean viikon. On kai luonnollista, että Nelson päätyy viettämään yönsä tyttärensä Katen äidin, Ruthin, luona?

Griffiths kuvaa pandemia-ajan tunnelmaa, huolia, käytännön toimia ja haasteita hyvin elävästi ja tarkkaan. Ihmisillä on huoli läheisistään, etenkin vanhuksista, mutta myös yksin jäävistä yliopisto-opiskelijoista, joista kaksi liittyy jollakin tapaa Nelsonin ja Ruthin tutkimuksiin. Huoli on myös sairaanhoitohenkilökunnan jaksamisesta ja venymisestä nyt kun potilaita on niin paljon. Yksi heistä on valitettavasti kaikkien rakastama Cathbad, perhetuttu ja Nelsonin työparin Judyn puoliso, druidi, jonka viisaus ja kestävyys ovat pelastaneet monet. Onko hänen taipumuksistaan hyötyä koronaa vastaan?

Nyt kirjan luettuani päällimmäinen fiilis kirjasta on, että sen antia olivat tällä kertaa ihmissuhteet,  tuttujen hahmojen välinen lämpö ja rakkaus. Uusiakin ihmissuhteita alkaa, sillä yllätyksekseen Ruth saa itselleen siskopuolen. Luonnollisesti sarjaa enemmän lukeneet odottavat, miten Ruthin ja Nelsonin suhde etenee. Kirjan antia eivät nyt siis olleet historia tai muinaiset luurangot, vaikka ikivanhoilla kapeilla kujilla kuljetaankin, ollaan maan alla lukitussa huoneessa ja teoksen alussa pohditaan vanhan hautausmaan sijaintia. 

Rikosten motiivi jää tällä kertaa mysteeriksi lukijalle ja myös poliiseille, mutta se linkittyy laihduttajiin ja laihdutusryhmään, jonka jäljille Judy päätyy tapauksia tutkiessaan. Painonhallinta ja naisten ulkonäkö on vilahtanut Elly Griffithsin sarjassa sivujuonteena usein ennenkin, yleensä kuitenkin vain Ruthin ajatuksissa. Griffiths onkin saanut kovasti kehuja siitä, miten hänen sankarittarensa vaikuttaa niin itsetunnoltaan kuin ulkonäöltään hyvin tavalliselta siinä missä Nelsonin vaimoon tai pomoon on ladattu kliseisempiä ominaisuuksia. 

Norfolkin karun kaunis rannikko on mukana kävelyretkissä, joilla Ruth ja Kate tuulettavat päätään. Selvitin että siellä kulkee noin 80 kilometrin pituinen kävelyreitti, jota olisi upea päästä kulkemaan jonain kesänä. En oikein usko, että Lukittu huone toimii kovin hyvin itsenäisenä teoksena, mutta alusta asti sarjaa lukeneelle se oli jälleen kerran nautinto. Onneksi hoksasin ladata tämän e-kirjaksi, sillä kirjaston jono on vielä pitkä. Odotan jo innolla seuraavaa!

Vappu Kannas: Rosa Clay

Vappu Kannas 2020. S&S. 381 s. Lainasin kirjastosta. 

Keskustelimme lukupiirissä siitä, miten välillä ärsyttää lukea autofiktiivistä teosta. Fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti ollut elossa. Vaikka romaani olisi kuinka hyvä, ei voi olla ajattelematta, mikä kaikki siinä onkaan sepitettä, historiallisen hahmon ajatuksia myöten. Sitä pohtii myös Vappu Kannas kirjassaan. Ja silti useimmat lukemani autofiktiot ovat olleet niin hyvää kirjallisuutta, että ärsytys on täysin turha - aion lukea niitä vastakin.

Rosa Clay on elänyt oikeasti ja osan elämästään Suomessa. Vappu Kannas rajaa teoksensa kertomaan Rosan mahdollisesta elämästä juurikin Suomessa. Ensin kahden lähetyssaarnaajan kasvattityttärenä, sitten opettajaseminaarin opiskelijana ja lopulta uraansa aloittelevana opettajana. Nuoren naisen muistoissa käydään usein Ambomaalla, josta orpotyttö tuotiin Suomeen. Ambomaalle jäävät hänet synnyttänyt äiti, lapsuus, ystävät, yhteisö ja omannäköinen maailma.

Suomessa Rosa on äitinsä väheksymä ja kiusaama näyttelyeläin, joka kärsii ujoudesta ja rakkaudettomuudesta senkin jälkeen kun hänet lähetetään seminaariin. Ankarat kasvuolosuhteet jättävät naiseen arpia, ystävystyminen on vaikeaa eikä Rosa voi sietää huomiota. Sillä sitä hän on aina saanut, vastoin tahtoaan. Muista erottuva ihonväri aiheuttaa ihmetystä, päivittelyä, hylkäämisiä, kiusaamista ja huutelua. Vasta kuorossa laulaminen antaa Rosalle jotain ihmeellistä ja omaa, jotain missä hän on muita parempi.

Rosassa on laulajana jotain poikkeuksellista, ja historia antaa kertoa, että hän elää oikeasti aika poikkeuksellisen elämänkin, kunhan pääsee Suomesta pois Amerikkaan jossa hänen ulkonäkönsä ei enää herätä huomiota. Kannaksen sepitteellinen, vain löyhästi oikean Rosan elämänvaiheisiin nojaava tarina painottuu tytön kärsimykseen, yksinäisyyteen, haaveisiin, uniin ja selviytymiseen. Tarina herättää myötätuntoa ja huomasin jatkuvasti odottavani, että olosuhteet paranisivat. Yhtä ankaria ovat kuitenkin ihmiset niin Sortavalassa, Mustinlahdella kuin Tampereellakin.

Siinä vaiheessa kun historialliset faktat kertovat, että Rosan elämä Suomessa alkaa tulla päätökseen, Vappu Kannas alkaa keskustella teoksensa ja lukijan kanssa vaihtoehdoista. Hän esittelee yksityiskohtia löytämistään tiedoista ja spekuloi jatkoilla. Hän kirjoittaa erääseen myrskyiseen iltaan ja yöhön kaksi vaihtoehtoista tarinaa, joista toisessa Rosa pelkää ja jatkaa yksinäisenä, toisessa hän löytää rakkautta ja lämpöä. Meistä kukaan ei tiedä, onko tuollaista iltaa ollut ja mitä silloin on tapahtunut, mutta se oli ihana yksityiskohta. Romaanissa olisi ollut mahdollista leikitellä lukijalle tarjottavien vaihtoehtojen välillä muuallakin, mutta oli kiehtova ratkaisu tehdä se ihan teoksen lopussa. Pitkin romaania Kannas vaihtaa välillä näkökulmaa minäkertojasta kaikkitietävään kertojaan, ja loppu on vielä ihan omanlaisensa.

Paikoitellen Kannaksen kieli on minun makuuni turhan lyyrinen, maalaileva ja viipyilevä, mutta tarina pysyy hienosti kasassa. Kirjailija poimii hienosti yksityiskohtia ihmisten eleistä, ilmeistä, katseista ja oletetuista ajatuksista, niiden vaikutuksista toisiin, ihmisten välisiin arkoihin suhteisiin tai suhteiden puuttumiseen. Samoin pidin siitä, miten hän antaa kasvuolosuhteiden näkyä Rosan persoonassa ja tavassa olla ihmisten kanssa. Kasvutarinaakin tässä on, sillä Rosassa näkyy selkeästi aikuistumista ja vähän itsetunnon kasvuakin töissä Tampereella Cederin kansakoulussa (joka on ollut suunnilleen Metso-kirjaston kohdalla!).

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen 2023. WSOY. 479 s. Oma ostos.

Vaikka olen itsekin koulumaailmasta ja keskustelen koulujen tilasta säännöllisesti tuttavieni kanssa, oli hyytävää aloittaa Rytisalon ja Kinnusen teoksen lukeminen samana päivänä, kun PISA-tulosten romahduksesta uutisoitiin. Mikä sattuma! Mikään, mistä nämä kaksi kokenutta opettajaa kertovat, ei tule minulle uutena eikä yllättävänä, mutta oli silti koskettavaa lukea asioista niin henkilökohtaisella tasolla. Miten hieno keksintö kirjailijoilta avautua ja purkaa tärkeää aihetta tällaisena vuoropuheluna! Tämä kirja pitäisi saada kaikkien päättäjien luettavaksi.

Rytisalon ja Kinnusen teokseen mahtuu todella paljon asiaa, joten valitsen sieltä muutaman mieleeni jääneen asian. Molemmat uupuvat siihen, miten eivät saa enää olla niitä aineenopettajia, joiksi ovat kouluttautuneet ja työssään kasvaneet. Rytisalo kokee, ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi ja luopuu palkkatyöstään raskain sydämin. Kinnunen luettelee moneen otteeseen, miten opettajalle on langetettu tehtäväkseen niin paljon kaikkea muuta kuin aineen opettaminen. Ei kukaan aineenopettaja saa koulutusta kaikkeen siihen raportoitiin, tukeen, kokoustamiseen ja muuhun sälään, mihin heidät velvoitetaan aina vaan enemmän ja enemmän. Taustalla ovat niin opetussuunnitelmauudistukset, varhaisen tuen mallit, vaativat vanhemmat kuin kuntien säästötoimetkin.

Ja silti kumpikin rakastaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työtä, kieltä, opiskelijoitaan ja työyhteisöään todella paljon. He vievät lukijan keskelle kirjoittamisen opettamisen ihanuutta, lukemisen äärelle, kielen rakenteiden yksityiskohtiin. He osaavat avata maailmoja opiskelijoilleen, ihailevat näiden kehitystä, mutta samalla joutuvat todistamaan myös nuorison taitojen vähittäistä katoamista. Pidin kovasti siitä, miten Rytisalo ja Kinnunen lainaavat kirjeissään muidenkin ajatuksia ja tekstejä, lukevat ajankohtaisia artikkeleita ja kiinnittävät ajatuksensa ihailtavan taitavasti osaksi laajempaa viitekehystä. Kirjeistä huokuu kahden todella taitavan ajattelijan ja kirjoittajan laaja-alainen osaaminen. 

Rytisalo houkuttelee Kinnustakin jättämään opetustyön ja heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Tässä kohtaa kirjaan ujuttautuukin mielenkiintoinen juonenkaltainen. Alan seurata sitä, millä tavalla Rytisalo riuhtaisee itsensä irti koulumaailmasta, tekee surutyötä ja kasvaa vähitellen ammattikirjailijaksi. Seuraan tarkkaan, millä tavalla Kinnunen edelleen sinnittelee opettajana, vaikka lahjoja olisi muuhunkin, tarkkailee väsymystään ja reaktioitaan työnpaljouteen, remontoi taloaan ja luopuu lopulta jostakin, mutta ei opettamisesta. Vuoden kestävän kirjeenvaihdon päätyttyä molemmat ovat tyytyväisiä valintoihinsa.

Vaikka teoksen nimi viittaa koulumaailmaan, siinä on paljon myös kirjailijuuden kuvausta ja työn pohdintaa. Oli mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea kirjailijan vuoteen kuuluu. On omien ideoiden pallottelua ja hahmottelua, tekstien työstämistä kustannustoimittajan tuella, karsimista ja alati uuden oppimista. On tilaisuuksia joissa voi käydä saamassa vertaistukea tai vain näyttäytymässä, jos haluaa. On lukijoita, lukupiirejä, faneja, omia idoleita ja julkisuutta, johon pitää oppia suhtautumaan. Teos sopii hyvin siis niille jotka vasta pohtivat, olisiko minusta kirjailijaksi.

Ja tietysti on Kinnusta, Rytisaloa ja minua yhdistävä Kuusamo! Nautin suunnattomasti niistä pienistä yksityiskohdista, joita he ripottelevat kirjeisiin Kuusamosta - onhan se molemmille tärkeä. Tunnistan mäntymetsien hiekkaisuuden, kuivan pakkastalven ja lyhyen kesän. Olin aivan täpinöissäni, kun selvisi, että entinen luokanopettajani on myös Kinnusen entinen luokanopettaja. Laskin että meidän on täytynyt olla hänen oppilainaan ihan peräkkäin. Ja tämä sama luokanopettaja, nyt jo iäkäs nainen, on lukupiirin jäsen, jossa Rytisalo ja Kinnusen äitikin käyvät. Ihania sattumia ja muistoja!

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Ragnar Jónasson 2011. Islanninkielinen alkuteos Myrknætti. Englanninkielisestä laitoksesta Blackout suomentanut Antti Saarilahti. Tammi 2023. 312 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan osista Pimeys, Saari ja Sumu, jotka luin vuosi sitten syksyllä. Nyt kirjailijan tuotannosta on suomennettu aikaisemmatkin kahden kirjan Ari Thor -sarjan osat Lumisokea ja Tuhkayö. En hoksannut lainata kirjoja järjestyksessä, mutta Tuhkayö tuntui toimivan ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena. Tosin nyt veikkaan, ettei ykkösosan lukemiselle ole tarvetta. 

Tuhkayö sijoittuu aikaan juuri kuuluisan tulivuorenpurkauksen jälkeen keväällä 2010. Tuhkaa on ilmassa eikä lyhyt kesä pääse kukoistamaan. Islanti myös kärsii talouskriisin vaikutuksista. Pienen pohjoisislantilaisen Siglufjördurin poliisiasema saa töitä, kun rakennustyömaalta löytyy tapettu mies. Ari Thorin tutkimaa tapausta alkaa selvittää myös toimittajan töihin palannut Ísrún. Tutkimukset vievät molemmat kuolleen miehen työkavereiden luo ja lapsuuden kontakteihin. Vähitellen selviää myös, että mies on tehnyt päivätyönsä ohella kaikkea muutakin. Hänen innostuksensa hyväntekeväisyyteen herättää ihmetystä, samoin lentomatka Nepaliin saakka vain vähän ennen kuolemaa.

Jónassonin teoksessa on paljon hyviä säikeitä ja aineksia huippudekkariksi. Teemojen käsittely jää kuitenkin hyvin ohueksi ja niitä on liikaa. On Ari Thorin työkaverin uupumus ja menneisyyden painajaiset, on Ísrúnin kasvava väsymys ja isoäidin päiväkirja, Arin ihmissuhdesotkut ja valtava ikävä entistä tyttöystävää kohtaan. Rikokseen liittyvät teemat seilaavat ihmiskaupan, raiskausten ja lapsuuden pahoinpitelyjen välillä. Mikä tahansa näistä olisi ollut painava ja hyvä teema rikostarinalle, eikä sekava paletti oikein pysynyt hanskassa. Täytyy sanoa, että Jónassonin tuotannon taso on jälkeenpäin noussut. Samaa sekavuutta ei ole enää Hulda-sarjassa.

Tuhkayö oli liiallisista aineksistaan huolimatta kuitenkin hyvin vetävä. Siitä tunnistaa saman eteenpäin vievän kerronnan, jonka Jónasson on säilyttänyt tuoreemmissa kirjoissaan. Tätä oli siis kaikesta huolimatta ihan kiva lukea ja tämä sopi oikein hyvin sairaslomalaisen ajanvietteeksi!

Liv Strömquist: Peilisalissa

Liv Strömquist 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Inne i spegelsalen. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2023. 140 s. 

Feministisen sarjakuvan kansainvälisen supertähden (kustantajan ilmaisu kansiliepeestä) viimeisin suomennos on yhtä raikas, räväkkä ja perusteellinen kuin aikaisemmin lukemani teokset Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Strömquistilta on suomennettu näiden lisäksi kolme muutakin teosta. 

Peilisalissa on satiirinen teos pakkomielteisestä suhteesta kauneuteen. Se lähtee liikkeelle nykyajan ilmiöstä nimeltä Kylie Jenner ja siitä millä tavalla Jennerin julkisuus on saanut monet nuoret naiset pakkomielteisesti kuvaamaan itseään, postaamaan itsestä, muokkaamaan vartaloaan ja ostamaan tuotteita joita Jenner käyttää tai mainostaa. Strömquist vie tutkielmansa kuitenkin paljon kauemmaksi ja syvemmälle ja pohtii, millä tavalla nyky-yhteiskunnan ihanteet mahdollistavat tällaiset ilmiöt.

1800-luvun kuninkaallinen julkkis, prinsessa Sissi oli kuuluisa kauneudestaan, suhtautui sen säilyttämiseen pakkomielteisesti ja vältteli julkisuutta heti kun kauneus alkoi rapistua. Teos tuo hyvin esiin historiallisten esimerkkien ja filosofien avulla, miten kauneus ylipäätään on aina katoavaista, sitä on mahdotonta säilyttää, ja ehkäpä juuri siksi siihen suhtaudutaan niin intohimoisesti. Kuitenkin vasta 1800-luvulta alkaen kauneus on ollut selvästi osa avioliittomarkkinoita ja vallankäyttöä. Sitä ennen sukujuurilla ja varallisuudella oli merkittävämpi rooli.

1900-luvun markkinatalous teki kauneudesta seksikkään myyntivaltin. Seksikkyyden avulla on myyty lähes kaikkea ja kuluttajan on ollut mahdollista tuntea itsensä kauniiksi/seksikkääksi lankeamalla noihin tuotteisiin, näyttämällä samalta kuin muutkin kuluttajat. 1900-luku teki valokuvaajan työstä ja valokuvattavan katseesta merkittävän osan ilmiötä, mikä on 2000-luvulla muuttanut muotoaan selfieiden myötä. Enää ei tarvita valokuvaajaa, kun kuka tahansa voi rajata selfiellään näyttämään itsestään vain tietyn puolen. Voyerismi on kääntynyt kohti itseä.

Strömquistin teoksessa on runsaasti esimerkkejä läpi historian, kuten Nefertitin patsaan aiheuttama himo ja Marilyn Monroen kolmipäiväisen valokuvaussession jälkeinen itsemurha. Mukana on myös eri aikakausien ilmiöitä, Raamatun tarinoita, fiktiivisiä hahmoja kuten Lumin ilkeä äitipuoli ja filosofisten teorioiden lisäksi sosiologien näkemyksiä kauneudesta.  

Sarjakuvateos on jälleen täynnä asiaa, jopa niin että näkökulmien laajuus ja syvyys hämmästyttää. Strömquistin teokset ovat todellakin tietokirjallisuutta, jotka pureutuvat aiheisiinsa perusteellisesti. Sivuilla on tekstiä, piirroksia, valokuvia ja lainauksia. Väritys on runsasta ja ote ihanan satiirisen nokkela. Strömquist tekee itsestään selvinä pitämistämme asioista naurunalaisia ja opettaa katsomaan niitä kriittisin silmin. Naurunpyrskähdykset johtuvat vinoutuneesta katseesta ja asioiden hullunkurisesta asetelmasta.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Brit Bennett 2020. Englanninkielinen alkuteos The Vanishing Half. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdysvalloissa valtavasti kehuja saanutta nuorta Brit Bennettiä on verrattu jopa Toni Morrisoniin. Huomasin itse hänen teoksensa vasta kun luin Hesarin arvion hänen esikoisteoksestaan Äidit. Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että Mikä meidät erottaa on loistava romaani, joten täytyy tuo esikoinenkin laittaa heti varausjonoon.

Lähtökohtakin on jo kutkuttava - tai siis se, minkä takakansi paljastaa. Romaani kertoo identtisistä kaksosista, joista toinen päättää elää valkoisena ja jättää lapsuudenperheensä täysin. Toinen heistä saa lapsen hyvin mustan miehen kanssa ja palaa lapsuudenkotiinsa. Miten tämä on mahdollista? Tarina kertoo, että kun mustat vapautuivat 1800-luvulla, he perustivat Louisianassa pienen Mallardin kaupungin, jossa sukupolvi toisensa perään pyrki lähemmäksi valkoisuutta. Niinpä vuosisata myöhemmin syntyneet kaksoset olivat jo niin vaaleita, että irtautuminen omasta taustasta oli täysin mahdollista.

Kaksoistytöt ovat vasta 16-vuotiaita, kun he jättävät Mallardin ja äitinsä. Pian sen jälkeen toinen heistä, Stella, jättää siskonsa Desireen ja katoaa täysin. Kymmenisen vuotta myöhemmin Desiree yllättää kotikaupunkinsa ja äitinsä palaamalla Mallardiin pienen mustan Juden kanssa. Hän rakastuu vähitellen mieheen, jonka työ on jäljittää rikollisia ja velkaantuneita, mutta joka tietää myös mistä Stellan saattaisi löytää. Kun ajassa siirrytään jälleen kymmenisen vuotta eteenpäin, Jude törmää Los Angelesissa vaaleaan, sinisilmäiseen Kennedyyn ja selvittää kuin vahingossa Stellan salaisuuden. 

Bennettin romaanissa on ihanalla tavalla luettavaa, tarinoita, älykkyyttä ja ajankohtaisia teemoja, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1960 - 1980-luvuille. Se on katsaus Yhdysvaltain lähihistoriaan värillisen näkökulmasta, asenteisiin ja normeihin, jotka eivät ole tainneet kovin paljon muuttua. Niin kaksosten isän, kuin Desireenkin kohtaama väkivalta on surullinen mutta tarinassa ikään kuin välttämätön osa perheen historiaa, joka vaikuttaa valintoihin, lähtemiseen, paluuseen ja ihmissuhteisiin sukupolvien yli.

Mikä meidät erottaa näyttää hyvin havainnollisesti, miten etuoikeudet määrittyvät, miten ihonväri vaikuttaa asemaan ja miten me sen näemme tai olemme näkemättä. Juden, Stellan ja Desireen elämästä löytyy esimerkkejä, joissa ihon väri vaikuttaa työpaikan saamiseen, asuinalueisiin, ystävyyssuhteisiin, koulukiusaamiseen ja osallisuuteen ylipäätään. Romaani tarkastelee myös yksilön tasolla, mitä tapahtuu identiteetille, jos pyrkii peittämään sen, miksi on syntynyt. Millaisia uhrauksia Stella joutuu tekemään, miten paljon hän joutuu valehtelemaan ja unohtamaan elääkseen valkoisena. Mihin kaikkeen yönmustan Juden ihonväri vaikuttaa ensin pikkupaikkakunnalla, sen jälkeen suurkaupungissa.

Juden elämään osuu muitakin marginaalissa eläviä ihmisiä, jotka tuovat laajemman perspektiivin toiseuteen. Bennett kirjoittaa hyvin myötätuntoisesti, mutta vaikka romaanissa on hyvin rankkoja taustoja ja muistoja, niistä päästään aina eteenpäin eikä niihin jäädä vellomaan. Romaanin naisten elämät ja kohtalot ovat hyvin koskettavia, osa niistä olosuhteiden määräämiä, osa itse valittuja. Minulle raastavinta oli kaksosten välinen etäisyys, täydellinen tietämättömyys niin läheisen ihmisen olemassaolosta. Bennettin kirja on myös rakkausromaani, mutta sitäkin hyvin monipuolisesti. Hän osoittaa että romanttista rakkautta on monenlaista ja monenlaisissa olosuhteissa. Perheenjäsenten välinen rakkaus saattaa kestää välimatkat ja poissaolot, kun rakkaus on hyväksyvää ja anteeksiantavaa.

Tämä teos jää varmasti mieleen ja uskon että Brit Bennettin teoksissa on todellakin aineksia tulevaisuuden klassikoiksi. Romaani opettaa, avaa silmiä ja vaikuttaa samalla tavalla kuin vaikkapa Colson Whiteheadin, Bernardine Evariston tai vaikkapa Johannes Anyurun teokset. 

Annie Ernaux: Tapaus

Annie Ernaux 2000. Ranskankielinen alkuteos L'événement. Suomentanut Lotta Toivonen. Gummerus 2023. 87 s. Lainasin kirjastosta.

1960-luvulla ei-toivottu, avioliiton ulkopuolinen raskaus olisi tarkoittanut monien mahdollisuuksien menettämistä, ja nuori yliopisto-opiskelija Annie Ernaux halusi edetä elämässään. Abortin teettäminen oli kuitenkin rikos, joten hänen täytyi tehtävä kaikki salaa, ja lähes yksin.

Pienoisteoksessaan Erxaux kuvailee, miten se kaikki tapahtui minulle, jotta kertoisin siitä. Häntä suorastaan harmittaa, ettei hän kirjoittanut kokemuksistaan jo aikaisemmin, mutta ehkä aika oli oikea vasta vuonna 1999. Ernaux kertoo kokemuksistaan raskaaksi tulemisen ajoista lähtien, salaisesta enkelintekijän etsimisestä, siitä miten hän pitää tiedon raskaudesta vain itsellään, pelottavasta operaatiosta Pariisin XVXII:nnessa kaupunginosassa ja sen jälkeisistä vaarallisista komplikaatioista.

Selonteko on hyvin rohkea, henkilökohtainen ja tapaus arka. Kokemus on muovannut kirjailijaa ja hänen tapaansa nähdä maailma. Ernaux kirjoittaa hyvin eleettömästi, hän ikään kuin tarkkailee itseään ja ajatuksiaan matkan päästä eikä ole edes ihan varma, mitä tunsi kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Silti hän onnistuu tarkkanäköisyyteen, muistaa yksityiskohtia huoneista, ihmisistä, heidän ilmeistään ja sanoistaan. 

Olen nyt pukenut sanoiksi sen, mikä on minulle äärikokemus elämästä ja kuolemasta, ajasta, moraalista ja tabuista, laeista, ja koin sen alusta loppuun kehoni kautta.

Tapauksen traumaattisuuteen vaikuttaa tietysti se, että abortti pitää tehdä salaa ja että se on tuomittava teko. Nuori nainen joutuu alistumaan häpeälle, julmuudelle, välinpitämättömyydelle ja halveksunnalle. Ernaux ei kuitenkaan jää vellomaan mihinkään yksittäiseen tunteeseen eikä kohtaukseen, vaan toteaa asioiden olleen näin. Lukijalle tilanteet tulevat samalla tavoin suoraan silmille. Kehon tuntemukset ovat hyvin vahvasti läsnä alusta loppuun.

Varsinaisen kertomuksen väliin Ernaux kirjoittaa sulkeisiin metatekstiä, jossa hän valaiseen ajan henkeä, kirjoittaa 1960-luvun ilmapiiristä ja siitä miten hän nyt, vuonna 1999, sen muistaa. Hän myös pohtii suhdettaan tapaukseen ja kokemukseen, sen vaikutusta itseensä ja elämäänsä, sen väistämättömyyttä, sen hyväksymistä ja sille alistumista. Hän keskustelee itsensä kanssa. Näillä väliteksteillä Ernaux nostaa tarinansa yleiselle, yhteiskunnalliselle tasolle samalla tavalla kuin Eduard Louis omissa teoksissaan. Eri luokkien yhteiskunnallinen asema tulee tässäkin raa'alla tavalla esille.

Minulla on kesken Ernaux'n teos Vuodet, jossa on samaa eleetöntä tarkkanäköisyyttä. Sen lukeminen on keskeytynyt jo useaan kertaa, sillä koen etten saa teoksesta oikein mitään. Siitä puuttuu Tapauksen koskettavuus; se on liiankin yleisluontoinen ja luettelomainen, mutta yritän vielä.

Leïla Slimani: Toisten maa

Leïla Slimani 2020. Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 325 s. Lainasin kirjastosta. 

Trilogian avausosa pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään. Ranskalais-marokkolainen kirjailija singahti esikoisromaanillaan Adèle (2015) suoraan marokkolaisten ja ranskalaisten kirjallisuuspalkintojen voittajaksi. Olen lukenut hänen romaaneistaan Kehtolaulun. Jännäri oli hyvin kirjoitettu, mutta kun luin tästä tosielämään pohjautuvasta trilogiasta, kiinnostuin kirjailijasta lisää.

Elsassilainen Mathilde rakastuu nuoreen marokkolaissotilaaseen toisen maailmansodan loppumetreillä ja lähtee tämän vaimona Välimeren eteläpuolelle. Siellä nuortaparia odottaisi oma maatila, mutta pettymys on suuri, kun he saapuvat perille. Aminen isältään perimä tila on kuivalla maalla, talo on surkea ja kaiken lisäksi kaukana lähimmästä kaupungista. Sinne he kuitenkin jäävät, perustavat perheen ja tekevät kovasti töitä. Mathilde ei kehtaa myöntää pettyneensä, vaan kirjoittaa kirjeissään eksoottisesta maasta, sen lämmöstä ja ihmisistä. Nuori äiti ja vaimo tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Vähitellen hän kuitenkin myöntyy realiteeteille, ei jää surkuttelemaan osaansa, vaan tukee miestään tämän ponnistellessa oliivipuiden, maatilan ja sen töiden kanssa, ja löytää elämälleen merkityksen.

Hento kiharatukkainen Aicha, Mathilden ja Aminen tytär, käy koulua kaupungissa ja rukoilee kristittyjen jumalaa. Pieni ja ujo tyttö ei saa läheisiä ystäviä, mutta viihtyy koulussa ja seuraa perheensä elämää tarkkaavaisesti. Tytön näkökulma tuo Mathilden ja Aminen tarinaan omanlaisensa kulman, hieman jännitystä ja ihmetystä, mutta myös lapsenomaista ajankulkua ja hämmennystä. Perheen sisällä kulttuurit törmäävät niin ruoanlaitossa, juhlapyhien aikana kuin naisen aseman omaksumisessakin. Väkivallalta ei vältytä, eikä sairauksilta. 

Tuntuu, ettei Marokossa ole kukaan täysin kotonaan. Berberien ja arabien maassa asuu valtavasti ranskalaisia ja muitakin eurooppalaisia, joiden kaupunginosia ihaillaan, mutta jännitteet ovat jatkuvasti pinnan alla. Naiset elävät pääosin miesten maailmassa; Mathilde ei kuitenkaan alistu kuten niin moni paikallinen nainen, eikä Amine ota sellaista miehen asemaa kuin hän voisi. Heillä on eurooppalaisia ystäviä ja onhan Amine viettänyt useita vuosia sodassa Ranskan puolesta. Aminen nuorempi sisar Selma koettelee rajojaan ja viettää vapaa-aikaansa vaarallisen lähellä katastrofeja.

Marokossa kasvaa 1950-luvun alussa nationalismi, jolle Aminen nuorempi veli Omar omistautuu. Syrjäisellä maatilalla uutisista ei aina tiedetä eikä niitä aina vaivauduta lukemaankaan, mutta maan tuleva itsenäistyminen Ranskasta ei voi olla tuntumatta. Ympärillä kiehuu vähitellen enemmän ja enemmän, ja uskon että Slimanin isoäidin tarinassa politiikalla tulee jatko-osissa olemaan vielä suurempi rooli. Vaikka romaani sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, siinä on paljon ajankohtaista ja tavallaan ikuista, niin yhteiskunnan kuin yksittäisten ihmistenkin tasolla.

Slimanin kerronta on sutjakkaa ja hengittävää, ja Lotta Toivonen tekee suomentajana takuuvarmaa työtä. Romaanissa on miellyttävä tasapaino yksityisiä ajatuksia, haaveita, monenlaisia inhimillisiä tunteita ja yleistä ajankuvaa. Slimani ei takerru yksityiskohtiin, vaikka niitäkin on kivasti mausteena. Näkökulma on miehiä selvemmin Mathilden ja Aichan kokemuksissa, yllättävissä tilanteissa, pulmissa tai kohtaamisissa, joista pitää selvitä. Slimani on myös taitavasti rajannut romaaninsa muutamaan vuoteen. Se tuo rauhaa kerrontaan; vaikka elämässä tapahtuu paljon, romaaniksi tapahtumia ei ole liikaa.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto 1977. WSOY. 183 s. Kirjaston kierrätyshyllystä.

Olipas hyvä löytö! Pohjoiseen lukuhaasteeseen pitää lukea alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kotimainen kirja ja lukupiiriystäväni hoksasi tämän kirjaston kierrätyshyllystä kuin tilauksesta. En ole aikaisemmin lukenut Meriluotoa, joten aloitin kirjan ilman mitään ennakkoluuloja eilen iltapäivällä. Nukkumaan mennessä olin jo lukenut romaanin, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!

Elina lähtee pikkusiskonsa ja monen muun suomalaislapsen kanssa junamatkalle kohti Ruotsia, kun toinen maailmansota syttyy. Elämä Helsingissä Pitkänsillan toisella puolella on ollut vaatimatonta ja itsekin vaatimattomista oloista kasvanut äiti Elna haluaa tytöt turvaan. Ruotsin puolella tytöt erotetaan toisistaan, vaikka Elina oli äidilleen luvannut pitää siskon kädestä kiinni. Elina osoittautuu moneen perheeseen liian isoksi, joten häntä siirrellään paikasta toiseen. Osa niistä kohtelee häntä hyvin, osa työvoimana, osa hemmottelee. Välirauhan aikana käydään kotona, mutta sitten lähdetään takaisin Ruotsiin.

Elina sopeutuu vaihtuviin olosuhteisiin ja ihmisiin. Hän häivyttää minuutensa ja olemassaolonsa, pysyy elossa, tarkkailee ympäristöään, eikä tarkastele tuntemuksiaan. Välillä hän suorastaan ihmettelee elossa- ja olemassaoloaan. Myöhemmin, ehkä 1970-luvulla, kun hän lupautuu mukaan tutkimukseen, jossa häntä haastatellaan kokemuksista sotalapsena, hän osaa kyllä asetella ajatuksensa oikein, muttei pysty kertomaan juuri mitään siitä, miltä oikeasti tuntui. 

Ei elämä mitään anna, pitää vaan napakasti kädessään. Itse siinä on otettava, avattava sormi sormelta kuin lapsena äidin koura jossa oli karamelli. Jos oli.

Elinasta kasvaa nuori nainen, joka ei tunne olevansa kotonaan kummassakaan maassa. Suomessa hän on liian ruotsalainen eikä puhu ruotsia niin kuin hitaat helsinkiläiset. Ruotsissa hän on tietysti suomalainen. Kaunis, tummapiirteinen Elina saa huomiota miehiltä, oppii kielen nopeasti ja pärjää hyvin keittiössäkin. Kun hän tulee raskaaksi vasta 15-vuotiaana, elämä asettuu Ruotsiin, mutta Elinan mieli ei asetu. Hänestä kasvaa kipakka nainen, jonka parisuhteesta ei juurikaan kerrota, mutta onnellinen se ei ole. On vaikea sanoa, mitä nainen kaipaa, sillä houkutuksia on, monenlaisia tarjouksiakin. Laivamatkat Suomeen ja takaisin ovat Elinan omaa aikaa, jolloin voi vaikka vähän antautua haluilleen. En tunne 1970-luvun kirjallisuutta, joten en osaa sanoa, millaista seksuaalisuuden kuvaus on silloin ollut. Tässä romaanissa se jää vihjailuihin ja jälkiseuraamusten kuvaukseen. Usein tyttö otetaan hämärissä olosuhteissa; aikuisempana Elina on selvästi itse aloitteellinen, mutta akteja tai hetkiä ei juurikaan kuvata sanoin. 

Teos kuvaa keskittyen niihin olosuhteisiin, joihin ensin sotalapseksi lähetetty hiljainen tyttö, sittemmin sodan varjosta kasvava nainen joutuu tyttärenä, piikana, yksinäisenä, koululaisena, työntekijänä, miniänä ja nuorena äitinä. Elinan elämä herättää ensi alkuun runsaasti myötätuntoa, kunnes aikuisemmasta naisesta saan hieman jopa jotain voimaannuttavaan viittaavaa. Miehet ovat romaanissa aina sivussa, he ovat kauniita hunsvontteja, masentuneita nahjuksia, harmittomia ressukoita ja vain silmänräpäyksien hetken himon kohteita. 

Meriluoto ei päähenkilöidensä rankoista vuosista ja ilmeisestä köyhyydestä huolimatta sorru minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen; päinvastoin teksti on napakkaa ja toteavaa. Ehkä teos oli senkin takia niin nopealukuinen. Lopussa avataan hieman Elinan suhdetta kahteen jo aikuistuvaan lapseen. Tytärkin pohtii kansalaisuuttaan, vaikka on Ruotsissa kasvanut. Näin sotalapsen identiteetin pohdinta laajenee käsittämään seuraavan sukupolven siirtolaisuutta - siinä mielessä hyvin ajankohtainen tai ikuinen teema, samoin kuin se, mikä naisen identiteettiä määrittelee. Lapsuuden ihmissuhteet, oma perhe, miehet vai sittenkin se, ettei oikein koe olevansa mistään kotoisin? Tähän tunteeseen pystyn itsekin hyvin samaistumaan.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutti 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Kaffe med mjölk. Suomentanut Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten niiden kaikkein tärkeimpien asioiden kertominen onkin aina kaikkein vaikeinta, oli kyse sitten rakkaudesta tai murheista. Tämä on ollut monissa romaaneissa ja autofiktiossa teemana viime vuosina, ja tuntuu että sitä työstetään etenkin kotimaisessa ja pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Ella-Maria Nutin pieni romaani äidistä ja tyttärestä.

Kertoja vie tarinaa eteenpäin kahden päähenkilön näkökulmasta. On viittäkymmentä lähestyvä Agneta, joka on sairastunut ärhäkkään syöpään. Hän tietää kuolevansa pian, mutta ei ole raaskinut kertoa asiasta tyttärelleen Tildalle. Läheiset ystävät tietävät, myös Tildan lapsuuden paras ystävä, mutta kaukana Tukholmassa asuva muuan tytär ajattelee äidin vain olevan yhtä etäinen kuin ennenkin. 

Tuntuu kuin Tilda olisi pitkän tunnelin päässä ja vaikka Agneta kuinka juoksisi, hän ei koskaan pääsisi tyttären luo. Kun juna jarruttaa ja ovet avautuvat kuuluu ääni, joka kehottaa varomaan junan astinlaudan ja laiturin välistä rakoa. Agneta katsoo Tildan polvia, jotka melkein koskettavat hänen omiaan. Ajattele välimatkaa. Eihän Agneta mitään muuta ajattelekaan.

Pohjoisessa asuvalla Agnetalla on saamelaistausta ja Tilda on halunnut sieltä pois mahdollisimman pian koulujen päätyttyä. Isoisän rakentama talokaan ei saa tytärtä kiinnittymään eikä palaamaan pohjoiseen, päinvastoin, tuntuu että tytär lipeää otteesta täysin. Niinpä Agneta lähtee viikonlopuksi Tukholmaan Tildan pieneen yksiöön aikeenaan kertoa syövästä ja kuolemasta. Mutta tehtävä ei olekaan kovin helppo. Äidin olo on huono, hän on laihtunut ja yskii paljon, ja Tilda tuntuu kuin väistelevän totuutta joka olisi niin helppo huomata, jos vain antaisi itsensä katsoa. Äidin ja tyttären välinen kitka kilpistyy pieniin huomautuksiin, kritiikkiin ja ärtymykseen puolin ja toisin. Välillä on myös helliä hymyn hetkiä, joista Agneta pitää kynsin hampain kiinni ja lykkää siksi asiaansa.

Nutti tavoittaa todella hyvin sen pienistä eleistä, sanoista ja puhumattomuudesta koostuvan kommunikaation, joka mahdollistaa väärinymmärryksen, kasvattaa railoja ja pahoittaa mieliä. Onneksi äidillä ja tyttärellä on vielä ohuen ohut side, joka välillä pelastaa. Tunteista pitäisi uskaltaa puhua, muuten molemmat kuvittelevat, ettei niitä ole lainkaan. Tekojen avulla kun on niin vaikea osoittaa mitään, kun välimatka on niin pitkä. Samankaltaista tematiikkaa ja mielensisäistä myllerrystä on myös Alex Schulmanin teoksissa, etenkin äitisuhteesta kertovassa Unohda minut -romaanissa. Nutti riisuu romaaninsa kuitenkin vielä vähäeleisemmäksi ja vielä paljaammaksi. Lyhyet luvut, jotka lyhenevät loppua kohti, ovat dramaattinen keino lisätä kierroksia, ja tarinan rajaaminen muutamaan päivään on tehokas ratkaisu. Tämä romaani raastaa sydäntä ja riisuu aseista; se tavoittaa jotain niin tunnistettavaa, ettei uskoisikaan. 

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Elif Shafak 2021. Englanninkielinen alkuteos The Island of Missing Trees. Suomentanut Helinä Kangas. Gummerus 2023. 393 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Siitä onkin näköjään jo yli neljä vuotta, kun luin Shafakin romaanin Eevan kolme tytärtä. Näiden välissä on ilmestynyt teos 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joka näkyi somessa ja lukulistoilla pari vuotta sitten melko usein. Ehkä luen senkin jonain päivänä. Turkkilaissyntyisen kirjailijan seitsemäs suomennettu romaani Kadotettujen puiden saari sijoittuu kahden kansan jakamalle saarelle, Kyprokselle.

Tarinan alku on vuodessa 1974, jolloin juuri ennen saaren kohtalokasta sisällissotaa kyproksenkreikkalainen Kostas ja kyproksenturkkilainen Defne rakastuvat toisiinsa. Heidän täytyy pitää suhde salassa, sillä sitä eivät kummankaan perheet hyväksyisi. Nuoret tapaavat iltaisin salaa Iloisen Viikunapuun tavernassa, jonka omistajapariskunta ymmärtää millaista on salata elämänsä rakkaus. Kun Kostas joutuu muuttamaan sodan jaloista Lontooseen, rakastavaisten tiet erkanevat eivätkä he pidä yhteyttä vuosikymmeniin.

Tarinan toinen aikataso on lähivuosissa, kun Kostaksen ja Defnen 16-vuotias tytär Ada yrittää selvitä äitinsä kuoleman aiheuttamista haavoista. Isä on kadonnut hiljaisuuteensa ja rakkaiden puidensa pariin. Yllättäen heille tulee kylään äidin sisko Meryem, joka ei ole koskaan tavannut Adaa, ja palaa nyt innosta opettaa tälle kaiken heidän yhteisistä juuristaan. Vähitellen kerronta siirtyy myös vuosituhannen vaihteeseen ja paljastaa lukijalle, miten Kostas löysi rakkaansa uudelleen.

Kadotettujen puiden saari on aistillisen kirjava kertomus rakkaudesta, juurista ja kahdesta kulttuurista, joiden rinnakkaiselo on 1900-luvulla epäonnistunut. Kiehtovaa teoksessa on erityisesti Kyproksen lähihistorian vaikeat vaiheet, brittimiehitys, yhteenotot, kahden kielen sekamelska ja turismin rantautuminen. Minulla kesti melko pitkään ihastua teokseen, mutta puolenvälinen jälkeen huomasin jo kaipaavani tietoa Kostaksen ja Defnen elämänvaiheista ja yhteisistä kohtaloista. Ei siis ihan lempikirjallisuuttani, mutta paljon hyvää tässä oli. 

Shafakin kerronnassa on paljon koristeellisuutta, joka tekee sen pinnasta kauniin ja värikkään, mutta jonka alla sykkii kipeitä haavoja, katkenneita juuria, yksinäisyyttä ja suurta surua. Kaikkitietävän kertojan lisäksi tarinaa vie eteenpäin viikunapuu, jonka näkökulmasta lukija saa lisätietoa tavernan tapahtumista, kadonneista saarelaisista, kuin myös saaren monipuolisesta kasvi- ja eläinkunnasta. Välillä kasvit, eläimet, tuoksut ja ruoat ovat runsaudessaan liiankin listamaisia, mutta niiden herkullisuus ja viattomuus on kieltämättä lohdullista ja rauhoittavaa. Kasvien, etenkin puiden sekä esimerkiksi mehiläisten kautta avautuu päähenkilöiden rakkaus luontoa kohtaan. Teos myös opettaa, miten viikunapuun talvehtiminen maakuopassa onnistuu!

Meryemin hahmossa oli jotain karikatyyrista ja viikunapuun kerronnassa suorastaan lapsekasta, mutta kun pintaa rapsuttaa, viisauksien ja suloisuuden alta todellakin löytyy arvokasta tietoa. Arvostan kovasti tässä romaanissa sitä miten paljon opin taas maailmasta, tällä kertaa Kyproksen saaresta ja sen asukkaista (sain uuden maapisteen!!). Kahden pitkään rinnakkain eläneen kansan väliset yhteenotot ovat tänäkin päivänä raastavaa todellisuutta uutisissa, joten kirja tavoittaa jotain hyvin ikiaikaista ja alati toistuvaa ihmiskunnasta. Historiaa ja kulttuuria tihkuvan tarinan kiinnittää nykypäivään suosittu teema, rakkaus puihin, mutta myös Adan tapa reagoida suruun ja sen leviäminen videoina ympäri maailman. 

Emma Cline: Vieras

Emma Cline 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2023. 269 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jännä sattuma, että luen jo toista Cristina Sandun suomentamaa romaania peräkkäin. Laadukasta on käännöstyö tässäkin kirjassa, jonka tunnelma on samalla tavalla kevyen uhkaava kuin Clinen kuuluisassa esikoisteoksessa Tytöt. 

22-vuotias Alex on asunut New Yorkissa pari vuotta. Hänen taustastaan ei kerrota lukijalle oikeastaan mitään. Hän on elättänyt itsensä kuten moni muukin nuori nainen - tai tyttö oikeastaan - myymällä aikaansa ja seuraansa miehille. Alexista on kehkeytynyt kaupungissa parantumaton varas ja sen vuoksi hän on velkaa Domille, jonka viesteihin ja puheluihin Alex ei enää uskalla vastata. Kaikki on nyt kuitenkin hyvin, sillä Alex viettää loppukesän kauniita päiviä Long Islandilla varakkaan Simonin huvilalla. Päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa Simon tehdessä töitä. Alexin toimettomuutta värittävät särkylääkkeiden napsiminen, kevyt juopottelu ja uiminen.

Illallisen kuluessa Alex tuudittautui horrosmaiseen tilaan. Tylsyys tuntui melkein päihdyttävältä, sitä vasten saattoi nojautua, sitä saattoi ahnehtia.

Alexilla on mukanaan vain kassillinen omaisuutta ja sillä on pärjättävä, kun Simon käskee seuralaisensa lähtemään. Alex oli käyttäytynyt Simonin juhlissa lapsellisesti ja hänet kuljetetaan junalle. Alexilla ei ole paikkaa minne mennä, joten hän jää uneliaaseen Long Islandiin. Aina löytyy joku mies, jonka seurassa voi viettää päivän tai seuraavan yön, sillä Alex aikoo päästä takaisin Simonin suosioon ja se tapahtuu tämän seuraavissa juhlissa vajaan viikon päästä. Siihen saakka aikaa on vietettävä vieraiden seurassa. Yö komean Nicholaksen kanssa ja pari viimeistä päivää nuoren Jackin kanssa ajavat Alexin kuitenkin umpikujaan. Silti hän uskoo sinnikkäästi pääsevänsä eroon uhkaavasta Domista sekä löytävänsä tiensä takaisin Simonin luo. Onnistuuko se?

Clinen kerronta on uskomattoman vangitsevaa. Teksti antaa keveän vaikutelman, mutta sen tunnelma tummenee vähitellen ja lukija oppii päähenkilöstä koko ajan lisää häiritseviä yksityiskohtia. Clinella on älykäs tapa löytää hahmoistaan piirteitä ja yksityiskohtia, jotka tekevät heistä elokuvamaisen tarkkoja ja eläviä. Kerronta on lähes eleetöntä, vaikka tunteet ovat paikoin hyvinkin vahvoja. Mitä Alex itse tuntee? Häivähdyksen jotain rakkauden tai kiintymyksen kaltaista, joka kuitenkin pakenee. Alakulon tai epätoivon ailahduksia, joille hän ei anna itsensä antautua. Pelkoakin välillä, mutta hän pysyy optimistina loppuun saakka, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Vaikka hänen sydämensä jyskyttikin villisti, hän oli rauhallinen, kuvitteli helmiäishehkuisen rivistön mahdollisuuksia, jotka levittäytyivät silmänkantamattomiin. Hän saisi aina sen, mitä tarvitsi. Hän huolehti itsestään, eikö vain? Eikö hän ollutkin onnistunut välttämään paluun kaupunkiin ja edistänyt asioita täällä?

Cline on luonut päähenkilön, jonka neuvokkuus ja taito uida kuin kala vedessä tekevät vaikutuksen. Alex herättää kuitenkin myös hienoista inhoa häikäilemättömyydellään ja sitä hän välillä uskoo itsekin näkevänsä vastaantulijoiden katseissa. Silti naisesta on vaikea saada otetta, ja mielestäni onkin taitava ratkaisu rajata tarina niin tarkasti yhteen viikkoon. Menneisyydellä ei tarvitse aina olla merkitystä, eihän Alex itsekään tiedä valloitustensa menneisyydestä juuri mitään.

Täytyy vielä selvittää onko Cline kirjoittanut tämän romaanin ja Tyttöjen välissä jotain (välissä on peräti seitsemän vuotta). Jos on, laitan heti varaukseen. Tästä teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Savannilla. 

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie 2022. Englanninkielinen alkuteos Best of Friends. Suomentanut Cristina Sandu. Gummerus 2023. 336 s. Lainasin kirjastosta.

Olinkin jo odotellut Shamsielta lisää laatukirjallisuutta. Hänen edellinen romaaninsa Joka veljeään vihaa on kuuden vuoden takaa. Se oli sinä vuonna ehdottomasti parasta käännöskirjallisuutta, eikä huono ollut pari vuotta aikaisemmin kirjoitettu Jumala joka kivessä -kirjakaan, jota kehuimme lukupiirissä.

Pakistanin Karachissa kasvaneen Shamsien kirjat ovat niittäneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Pakistan näkyy teoksissakin. Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Karachista vuonna 1988. Ystävykset Zahra ja Maryam ovat vasta 14-vuotiaita, mutta jo kovin nälkäisiä kokemaan kaikenlaista. Pakistan on uuden alun kynnyksellä, kun Benazir Bhutto nousee valtaan. Nuori naispresidentti saa tytöt haaveilemaan vapaudesta, oikeuksista ja menestyksestä. Yhteiskunta ja ympäristö ovat kuitenkin vielä täynnä sääntöjä, joita täytyy noudattaa, etenkin tyttöjen. Tyttöpelko on arkipäivää miesten maailmassa, eikä Karachissa pysty kapinoimaan samalla tavalla kuin George Michaelin Lontoossa.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa asuu ihmisoikeuksia ja maahanmuuttajien oikeuksia ajava, vaikutusvaltainen Zahra. Hänen paras ystävänsä Maryam menestyy yrityskaupoilla ja omaa varallisuuden, josta moni vain haaveilee. Heidän polkunsa menestykseen on ollut hyvin erilainen, mutta elämät ovat kulkeneet rinta rinnan. Maryam seurustelee Zahran ystävän kanssa ja heidän lapsensa on Zahran kummitytär. Naiset käyvät yhdessä kävelyllä joka sunnuntai ja ovat Lontoossa kuin kotonaan. Heillä on mahdollisuus vaikuttaa niin yksittäisten ihmisten elämiin kuin poliittisiin päätöksiinkin. Politiikka alkaakin vähitellen tunkeutua heidän väliinsä, etenkin kun menneisyydessä on yhteinen kokemus, jota he eivät ole unohtaneet.

Päättyykö sinnikäs, kahden hyvin erilaisen, mutta yhteisen historian omaavan naisen ystävyys Zahran holtittomaan valintaan vai Maryamin kostonhimoon? Sietääkö Zahran omahyväinen maailmanparantajasydän sen, että Maryam pystyy asettamaan henkilökohtaisen yleisen edelle? Jaksaako Maryam enää ottaa vastuuta tapahtumasta, josta he molemmat traumatisoituvat 14-vuotiaina? Romaanin alku on hurmaava yhdistelmä teinityttöjen maailmaa ja jännittävää politiikkaa diktatuurin varjossa. Vuoden 2019 Lontoossa törmäävät arvot, nykyajan ilmiöt ja draaman sävyttämät suhteet. Shamsien romaani on hyvin kiinni nykyajassa ja siihen vaikuttavista ilmiöistä. Olinkin varma, että Shamsie ottaa jollakin tavalla kantaa mm. maahan muuttavien ihmisten kohtaloihin.

Shamsien teksti on terävää ja älykästä, ja Sandu on suomentanut sen sujuvalla varmuudella. Ystävyyden ja pitkäaikaisten suhteiden kuvaaminen tuo tarinaan lämpöä, toivoa ja tunnelmaa. Tunnelma törmää ulkomaailman kanssa, jossa täytyy pärjätä uskonnon, taustan, politiikan ja julkisuuden kanssa. Yhdistelmä on ihastuttavan poksuva, yllättävä ja sopivan jännitteinen. Shamsien teos on selkeän feministinen ja sen pääosissa on ainoastaan naisia. Miehet ovat rakastavan isän tai kannustavan isoisän roolissa, asemaansa hyväksikäyttävän pojan tai pojaksi jääneen miehen roolissa. Se mitä arvostan romaaneissa kovasti on se, että opin lisää maailmasta. Niin tälläkin kertaa.

Ehdottomasti vuoden parhaimmistoa ja kadun sitä, etten ostanut sitä omakseni. Upeasta romaanista myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. 

Kirjamessuilla Helsingissä

Tämä on päivittyvä postaus Helsingin kirjamessuilta. Ensimmäistä kertaa yritän viettää siellä kaikki neljä päivää - tai ainakin sen minkä jaksan! 

Alla suunnitelmani. Listaan kiinnostavimmat haastattelut ja keskustelut - katsotaan mitä niistä käyn oikeasti kuuntelemassa, sillä aion toki myös tavata ystäviä, syödä ja shoppailla. Muokkaan kutakin päivää illalla sen mukaan mitä oikeasti tein.

Torstaina 26.10.

11.30    Sara Al Husainin uutuusromaani Huono tyttö on jo joululahjalistalla! - En tietenkään ehtinyt junalta tähän. Ihan epärealistinen haave.

12.00    VALTA - Identiteetit: Keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa? - Kun saavuin messuille, olin valtavan nälkäinen, joten kävin ensiksi syömässä!

12.30    Riikka Sandbergin romaani Ørja on samoin lukulistallani. - Tämän kuuntelin ihan oikeasti. Mielenkiintoinen esikoisromaani, johon kirjailija on saanut inspiraatiota pienestä kotikaupungistaan, matkaltaan Norjaan sekä isoisänsä veneenveistoammatista. Kirja on pitkälti naisten tarinaa ja sen päähenkilö Iisa vaikuttaa piristävällä tavalla erilaiselta. Teoksessa on ystävyyttä, sodan varjoja, jäätikön romahtaminen, ulkopuolisuutta sekä nauhoituksia, joita Iisa lukee kuolleelle äidilleen.

Otavan edustaja haastattelee Riikka Sandbergia

13.30     Anna-Leena Härkösen haastattelu romaanista Huomenna hän ei tule ei ollut alkuperäisellä listallani, mutta koska halusin jotain kuunnella, suuntasin Senaatintori-lavalle. Härköstä on hauska kuunnella, hän on humoristinen, ronski ja suorasanainen. Teoksessa kuusikymppinen Elsa jää yksin ja alkaa etsiä itseään, muun muassa rahalla ostetun seksin avulla. Asetelma sivuun jääneen Elsan ja häntä ympäröivien dominoivien miesten välillä on mielenkiintoinen ja tärkeä nostaa esille.

Haastattelussa Anna-Leena Härkönen

14.00    Heti perään haastateltiin Minna Lindbergiä romaanista Sävelsinkö? Lindgren on musiikin asiantuntija, mikä näkyy romaanin päähenkilöiden osaamisessa. Vanhus ja nuori tutkija tapaavat, heidän välillään on alkuun kömpelyyttä, mutta yhteys löytyy. Vanhuksella on alkava muistisairaus - teema, jota Lindgren on aikaisemmin tutkinut, ja tämä teos onkin osa rahoitettua tutkimushanketta. Romaani ottaa kantaa myös humanististen alojen alasajoon ja mahdolliseen kuolemaan!

Haastattelussa Minna Lindgren.

16.30    Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset on kerännyt paljon kehuja ja sekin on varausjonossa.- Tätä en jäänyt enää odottamaan, vaan lähdin kirjautumaan hotellihuoneeseeni, jotta ehdin illaksi kyläreissulle.

Perjantaina 27.10.

Perjantain ohjelmassa on paljon mielenkiintoista kuunneltavaa, mutta tiedän jo, että iltapäivästä eteenpäin en näihin pääse. Tapaan kirjaystäviä ja menen illaksi keskustaan syömään. 

11.00    Lari Karjula: Ymmärrä uupunutta, johda uuvuttamatta - Olemme keskustelleet ystäväni kanssa paljon työuupumisesta ja johtamisesta, joten tämä tuntui tärkeältä. Teosta ei ole kirjoitettu uupuneelta uupuneelle, vaan oppaaksi esihenkilöille ja avuksi asian ymmärtämiseksi. Lyhyestä esityksestä jäi pari hyvää pointtia mieleen, kuten työntekijöiden tuntemisen merkitys ja erilaisten tarpeiden tunnistamisen merkitys. Karjula kertoi keskustelleensa aiheesta yritysjohtajien kanssa, mutta toivon hänen keskustelevan myös julkisen sektorin esihenkilöiden, kuten rehtoreiden ja koulutuspäälliköiden kanssa.

Kuvassa Lari Karjula ja kuva hänen teoksestaan.

 

11.30    Suurteoksia II - Minulla on ensimmäinenkin osa vielä lukematta, mutta olipa kiva päätyä kuuntelemaan Saara Turusta, joka on toinen kirjan toimittaneista, sekä E.L. Karhua, joka on yksi kirjoittajista. Teoksessa siis joukko kirjailijoita kertoo heihin vaikutuksen tehneistä, rakkaista tai muuten tärkeistä teksteistä. Tällaisista teoksista saa varmasti vinkkejä harvinaisemmistakin teksteistä ja näkökulmista. 

Kuvassa Petra Maisonen haastattelee E.L. Karhua ja Saara Turusta.

12.00    VALTA - Presidenttiehdokkaat: Miten kirjallisuus on rakentanut polkuani valtaan? - Tämäpä olikin kiehtova ja jotenkin mieltä ylentävä ohjelmanumero. Ehdokkaat olivat saaneet tehtäväksi valita kaksi kirjaa, ensimmäisen siitä, mitä he ovat oppineet vallasta ja toisen varoittavana esimerkkinä vallasta. Ehdokkaiden puheenvuoroista tuli tunne, että valtaosalla heistä on laaja kirjallinen sivistys ja he lukevat monipuolisesti. Tunnelma oli rento eikä ehdokkaiden tarvinnut väitellä, kuten vaalitenteissä. Lisää tällaisia vaaliohjelmia!

 

Kuvassa Ville Blåfield ja kahdeksan presidenttiehdokasta.

13.00    Tiina Laitila Kälvemarkin romaanit täytyy aina lukea, olen ihan fani! Hänen uutuusteoksensa Pimeän ja valon sonaatit kertoo vaikeista kokemuksista, valinnoista, erikoisesta ystävyydestä ja musiikista. Se sijoittuu pienelle pohjoispohjalaisella paikkakunnalle, joka muistuttaa kirjailijan kotikuntaa Kärsämäkeä, jossa minun mummulani sijaitsi, ja olen ymmärtänyt, että kirjailijan äiti ja tätini olisivat olleet ystäviä lapsena. Ihana löytää suosikkikirjailijasta tällaisia yhteyksiä!

WSOYn edustaja haastattelee Tiina Laitila Kälvemarkia.

14.00    Janne Saarikiven Hankalat sanat kiinnostaa kieli-ihmistä, kuten muutkin hänen teoksensa. - Saarikiven tämänkertainen esitys jätti erään asian kuitenkin hiertämään hampaankoloon, mikä valitettavasti saattaa vaikuttaa lukukokemukseeni. Aion silti lukea kirjan, mutta en enää taida toivoa sitä joululahjaksi. Olen kuitenkin varma, että hänen sekä etymologinen osaamisensa että pohdintansa sanoista on edelleen yhtä kiehtovaa kuin ennenkin.

HS:n toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen haastattelee Janne Saarikiveä.

 

Saarikiven jälkeen tapasin ystäviäni. Kävimme kuohareilla ja kiertelimme messujen kirjaosastoilla muutaman tunnin. Viiden maissa lähdin kaupungille illanviettoon, joten alla olevat ohjelmanumerot jäivät välistä.

15.00    Rosa Liksom ja Väylällä Suomesta Ruotsiin: suomalaisesta kirjallisuudesta Ruotsissa.

15.30    Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä odottaa kirjaston varausjonossa.

17.30    Satu Rämö kertoo sarjansa toisesta osasta Rósa ja Björk.

18.00    Yannick Lahden ja Matti Mörttisen Populismin anatomia oli lukupiirimme kirjana keväällä.

18.00    Pirkko Saision elämäkerta Sopimaton olisi myös kiinnostava.

18.30    Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni on luettu mutta vielä postaamatta.

Lauantaina 28.10.

Lauantaina ei pitäisi olla mitään sosiaalisia esteitä listani toteuttamiseksi. > Eikä ollutkaan. Ihan kaikkia näistä en käynyt kuuntelemassa, vaan jotain muuta tuli tilalle.

11.30    Tietokirjailijapalkintojen jako 23. kerran. - Täällä kävin, mutta palkintojen saajat täytyy kyllä luntata netistä, en nimittäin tehnyt muistiinpanoja. Onnea kuitenkin voittajille ja mielenkiintoisille teoksille!

12.00    VALTA - Kustantajat, kirjailijat, kriitikot: Kuka käyttää valtaa kirjallisuudessa? - Todella mielenkiintoinen keskustelu, jossa tuli esille muun muassa aiheen valinta, yleisön toiveet ja vaatimukset, kirjailijan valta, toimeentulo, kulttuurin arvostus ylipäätään sekä kritiikin vastaanottaminen, toki myös kritiikin kirjoittaminen. Mukana keskustelussa ja kuvassa kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytönen ja Saara Turunen, kriitikko Vesa Rantama sekä haastattelija Salla Vuorikoski.

12.30    Alex Schulmanin haastattelu ruotsiksi olisi kiehtovaa kuunnella. - Yritin mutta en pysynyt perässä. Onneksi sain kaksikin uutta tilaisuutta, joista alla lisää.

13.00    BookBeat palkitsee vuoden kotimaisen tulokkaan ja vuoden dekkarin. - Onnea uudelle tulokkaalle Sara Al-Hussainille, jonka esikoisteos Tuhma tyttö on ollut melkoinen sensaatio ainakin BookBeatin mittausten perusteella. Kirjailijanalku oli itsekin hieman päästään pyörällä kaiken tämän suosion keskellä. Vuoden dekkaripalkinto meni jo toistamiseen Koskisen isälle Seppo Jokiselle, onnea!

Sara Al Husaini saa palkinnon Anni Ihamäeltä.

13.30    Luin juuri tänään Hesarista Sirpa Kähkösen haastattelun taustoista romaaniin 36 uurnaa. - Koskettava haastattelu äidistä ja tyttärestä, suvusta, onnettomuudesta, väärinymmärtämisestä, päiväkirjasta ja kirjailijan saavuttamasta mielenrauhasta. Teos on Kähkösen romaaneista autofiktiivisin, omaelämäkerrallisin ja selvästikin osa hänen surutyötään äidin kuoleman jälkeen.

HS:n Arla Kanerva haastattelee Sirpa Kähköstä.

14.30    Utopiat ja dystopiat: Millaisia asioita kirjallisuudella voidaan tavoitella? - Kirjailijat Siiri Enoranta ja Jani Saxell vastasivat kysymyksiin. He totesivat mm. etteivät dystopia ja utopia ole ihan selvärajaisia vaan teoksessa voi hyvin olla molempia, kuten Enorannan Maailmantyttärissä. Genre vastaa usein pelkoon, toiveisiin ja on tapa käsitellä tulevaisuusahdistusta. Haastattelija Antti Leikas toi mielenkiintoisella tavalla mukaan myös Raamatun. Maailmantyttäret menee minulla lukulistalle.

15.00    Alex Schulmania haastatellaan toisenkin kerran herkästä romaanista Kiirehdi rakkain. - No nyt ymmärsin paremmin, kun haastattelu oli englanniksi. Tässä keskustelussa keskiössä oli Schulmanin suomalaistaustainen isä, josta kirjakin kertoo. Alex kertoi suhteestaan suomalaisuuteen ja oli esimerkeissään hyvin hauska. Hän kertoi miten herkkien ja tunnelmaltaan melankolisten romaanien ajavana voimana on kipu, jota hän kirjoittaessaan työstää. Myöhemmin kuuntelin Schulmania ja Baba Lybeckiä myös kirjakaupan haastattelunurkkauksessa, jossa keskusteltiin kirjoittamisesta enemmänkin. Odotan jo kovasti uutta teosta!

Baba Lybeck sai haastatella ihanaa Alex Schulmania päivän aikana kolme kertaa.

15.30    Kjell Westön romaani Molly & Henry on ollut syksyn tapaus, kuten hänen romaanit yleensäkin. - Tämän aikana tein sitten kuitenkin jotain muuta, joten Westö jäi väliin.

16.00    Tuluston & Kylmälän lukupiirissä Laura Gustafssonin vaikuttava Mikään ei todella katoa. - Anna Tulusto haastatteli Gustafssonia ja mukana keskustelussa oli lukija Heli Katainen. Aiheena oli tietysti eläimet ja ihmisen suhde muunlajisiin tovereihin. Romaanin Epikuros-niminen koira oli tehnyt vaikutuksen lukijoihin ja avannut silmiä jollekin uudelle. Mielenkiintoinen oli myös kunkin näkemys kirjan nimestä: viittaako se tuotantoeläimiin, ihmisen toimintaan vai rakkauteen?

Laura Gustafssonin kirjasta keskustelivat Anna Tulusto ja Heli Katainen.

16.30    Keskustelu kirjagramin merkityksestä kirjailijoille. - Kävikin niin, että menin tämän sijaan kuuntelemaan Maija Vilkkumaata, joka on kirjoittanut elämäkertansa yhdessä kirjailija Miina Supisen kanssa. Ystävä Anna Tulusto haastatteli. Tämä oli hyvä valinta, vaikka en sitä ensialkuun ajatellut, mutta onhan Maija Vilkkumaa eräänlainen sukupolvikokemus, lasikattojen rikkoja ja esimerkki monelle naismuusikolle. Elämäkerrassa annetaan tilaa työlle eli biisien teolle, mutta mukana on myös arki, nuoruuden mahdollisuudet ja naiselle tärkeät asiat.

Tulusto tässäkin. Vieraina Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen.

17.30    Sofi Oksanen: Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan - Oksanen on niin varmaotteinen ja vakuuttava puhuja, ettei parempaa olekaan. Hän latasi tulemaan, kun aiheena oli Neuvostoliitto, Venäjä ja Putin ja heidän misogyniansa. Oksanen on itsekin venäläistrollien vihan kohde ja joutuu sietämään mm. fasistiksi nimittelyä. Ostin kirjan, sillä haluan tietää lisää aiheesta, joka kattaa usean vuosisadan aina Katariina Suuren käskyistä asti. Miksi armeijat käyttävät seksuaalista väkivaltaa aseena?

18.00    Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia antiikista nykyaikaan - Piristävämpi keskustelu ja näkökulma seksiin. Hosseinilla oli hauskoja esimerkkejä niin keskiajan arabeilta kuin viktoriaanisen ajan Englannista. Seksuaalisuutta on kuvattu kautta aikojen kirjallisuudessa, mutta siihen on vaikuttanut kulloinenkin ilmapiiri, naisen asema, politiikka, suhde uskontoon... Se mikä olisi nykyään kilttiä, on saattanut jonain aikakautena olla hurjan rohkeaa ja toisin päin. Hosseinilla on ollut valinnanvaikeus ja iso työ aineiston rajaamisessa. Kulttuurihistoriallinen teos, joka olisi kiva lukea.

Arla Kanerva haastatteli myös Silvia Hosseinia.

Päätin lopettaa messutohinan osaltani tähän ja jättää sunnuntain pois ohjelmastani. Tein lopuksi hieman ostoksia, kirjoja itselleni ja lahjaksi sekä pari kaunista muistivihkoa töihin. Tunnelma oli illalla hotellihuoneessa messupäivien jälkeen erittäin tyytyväinen ja odotan innolla kaikkia uusia teoksia, joihin pääsen lähitulevaisuudessa tutustumaan.