Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela. 2016. Frau. Karisto. 232 sivua.

Vihalla ja rakkaudella oli jotakin yhteistä, se oli sammumaton.

Pahamaineisen SS-kenraalin leskestä tehtiin vuosikymmenien ajan lukuisia lehtihaastatteluita, mutta toimittaja Erich Richterillä on henkilökohtainen syy pyytää vanhalta rouvalta vielä yhtä. Eletään vuotta 1984 ja kotikylässään pienellä Fehmarnin saarella Tanskan ja Saksan välissä asuu nainen, joka pystyisi paljastamaan salaisuuksia, mutta pitää loppuun saakka ylpeytensä ja kertoo Richterillä vain sen, minkä haluaa.

Frau on historiallinen romaani, sekoitus faktaa ja fiktiota. Todellisten ihmisten ja tapahtumien ympärille luodut fiktiiviset hahmot kohtaloineen kutovat järkyttävän, mutta kiehtovan tarinan vuodesta 1942 Prahasta ja Lidicen kylästä. Vastarintaliike pääsee yrittämään Heydrichin salamurhaa ja tavallaan onnistuukin siinä. Lidicen maalaisidyllissä elää nuori Marta, joka haaveilee rakkaudesta ja elämästä naapurinpojan kanssa. Kylän ylle leviää epäily salamurhaajasta ja Martan perheen kohtalona on kuuluisa Lidicen joukkotuho.

Lina Heydrich perheineen asuttaa komeaa kartanoa, Schlossia ja hyväksikäyttää ilmaista, juutalaista työvoimaa. Nainen ei kyseenalaista miehensä työtä - päinvastoin, hän oli se, joka usutti nuoren miehen liikkeen pariin, näki tässä mahdollisuuksia ja tulevaisuuden. Lina kuvaillaan kovaotteiseksi, kovaääniseksi naiseksi, joka sai ja teki mitä tahtoi. Hän antoi asioiden tapahtua ja saattoi niihin vaikuttaakin. 40 vuotta myöhemmin Lina on yksinäinen vanhus, joka kattaa hakaristiastiaston kahvipöytään kuolleen miehensä vuosipäivän kunniaksi ja kuuntelee tämän soittamaa viulua. Lina Heydrichilla - tai Mannisella, hän piti toisen aviomiehensä nimen - on tarve puolustaa rakastamaansa miestä kuolemaansa asti. Heydrichin kuolema leikkauksen jälkeiseen verenmyrkytykseen ja pienen pojan tapaturmainen kuolema vuotta myöhemmin jättivät naiseen valtavan katkeruuden ja vihan vihollista kohtaan. Vaikkei avioliitto ollut helppo ja kenraalilla oli tietty maine, Linan muistoissa elää juuri tämä aviomies, eivät muut hänen elämänsä miehet.

Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset.

Perinteinen nainen, aikakautensa asenteiden vanki tai kenties pikemminkin niiden syleilijä, mutta silti muutaman askeleen muita edellä. 

Minä Lina Manninen, omaa sukuani von Osten, Lina Heydrich, olen syyllinen kaikkeen siihen, mistä minua syytetään. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä.

Frau Heydrichista ei voi hyvällä tahdollakaan pitää, niin kovapintainen ja järkähtämätön hän on uskossaan. Vaikka romaani tuo esiin senkin puolen, että pakkohan näiden naisten oli itsensäkin selvitä ja elää sodan keskellä, ettei heillä tainnut olla juurikaan vaihtoehtoja, on opportunismin ja  vankkumattomuuden määrä kuitenkin melko hyytävää. Vahvat naiset olivat miestensä takana tai rinnalla muokkaamassa historiaa ja mahdollistamassa sen, mitä tapahtui.

Romaani on kirjoitettu niin vetävällä tavalla, että harmittelin sen pienuutta. Rannelan kerronta on tehokasta ja tiivistä, se ei koruile eikä selittele, se on hyisen viileää ja silti täynnä piilossa kytevää tunnetta. Kerta kaikkiaan minulle mieleistä tekstiä! Frauta luettiin blogimaailmassa paljon keväällä, ja mm. Elina, Arja ja Kaisa kirjoittivat siitä niin vakuuttavat postaukset, että arvostin teosta jo hyvissä ajoin ennen kuin olin lukenut sanaakaan.

Viikonloppuna: Turun kirjamessut!

Tuleva lauantai jännittää hieman, sillä lähden ensimmäistä kertaa Turkuun kirjamessuille! Olen valmistautunut huolella: lukenut messuohjelman ja valinnut päivän kiinnostavimmat kohteet, ostanut aamuksi bussilipun ja illaksi junalipun, ja selvittänyt miten Turussa pääsee messukeskukseen. Suunnittelu on ehdottomasti osa hauskuutta! Tänään minua odotti eteisen lattialla kirje, jonka sisältä löytyi bloggaripassi ❤

Aloitan kello 11 aiheella Kieli kirjailijan kotina: Millaista on kirjoittaa suomeksi vieraassa kieliympäristössä? Millaista on kirjoittaa suomeksi kirjailijana, jolla on toinenkin äidinkieli? Heti tämän perään alkaa paneelikeskustelu aiheesta Migration and Literature. Keskustelu on kuitenkin aika pitkä, joten livahdan sieltä kesken kaiken kuuntelemaan Jari Tervoa, joka kertoo uutuusteoksestaan Matriarkka.

En tiedä, missä välissä syön lounasta, sillä heti Tervon perään pitäisi ehtiä kuunnella Pirkko Saisiota. Hänen uutuutensa Mies, ja hänen asiansa kiinnostaa kovasti. Kuten myös nainen itse! Iltapäivällä käyn kuuntelemassa Minna Rytisaloa ja Inkeri Markkulaa, kun he kertovat kesän esikoisteoksistaan. Markkulan teoksen luin juuri viime viikolla ja pidin kovasti. Lempin saan huomenna kirjastosta, mutta en taida ehtiä lukea sitä ennen messuja.

Iltapäivä jatkuu dekkareiden parissa. Matti Rönkä ja Outi Pakkanen kertovat Tuula-Liina Variksen haastattelussa, millainen on dekkarikirjalijan työpäivä. Kello kolmen jälkeen en sitten vielä tiedä, mihin repeän, sillä osittain päällekäin esiintyy monta mielenkiintoista kirjailijaa: Linnea Alho, Juha Itkonen, Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen sekä Antti Tuomainen. Samaan aikaa olisi myös paneelikeskustelu dekkarigenren kansainvälisyydestä (Global and Local). Ennen kuin lähden tapaamaan kummejani kaupungille, ehdin kuunnella lisää dekkareista ja jännityksen menestysresepteistä. Mukana keskustelussa mm. Saara Kesävuori, jonka uutuudesta bloggasin samoin viime viikolla.

Kunhan messut ovat takanapäin, kirjoitan kokemuksista ja tuntemuksista!

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula. 2016. Kaksi ihmistä minuutissa. Gummerus. 388 sivua.

Meidän piti elää vanhoiksi, niin vanhoiksi että ehkä vielä väsyisimme toisiimma, toistemme maneereihin ja vanhoihin vitseihin; oli kyse meistä jotka niin suurella todennäköisyydellä näkisimme lapsemme kasvavan aikuiseksi ja lopulta lentävän pois, oli kyse meistä jotka kokisimme haikeutta ja pettymyksiä, mutta emme ennenaikaista, sattumanvaraista kuolemaa.

Pohjois-Thaimaan sademetsissä lääkärinä toimina Lotte kutsuu Alinan luokseen tekemään malariatutkimusta. Vuoristoalueiden kosteudessa, vehreän kasvillisuuden ja rikkaan eläinkunnan seassa viihtyy myös itiöeläin, joka levittää tappavaa tautia alkeellisissa oloissa eläviin ihmisiin. Koska sitkeä eliö kehittyy vuosien myötä resistenssiksi lääkkeelle, tutkijoilla ja lääkäreillä riittää työtä.

Alueella lähes 20 vuotta työskennellyt Lotte omistautuu työlleen ja sairaille. Kun pienen Kianin äiti sairastui 1990-luvulla, Lotte sai hoitaa pientä poikaa. Vuosia myöhemmin äiti sairastuu uudelleen ja Kianille jää vastuu pienestä sisarestaan. Valitettavasti pieni Po ei myöskään ole turvassa taudilta. Loten lainalapset saavat elää jatkuvan kuolemanpelon kanssa. Alina saapuu tutkimusasemalle juuri kun Po sairastuu. Pienen tytön selviämistaistelusta tulee Alinan uralla merkittävä käänne.

Kun Alina kymmenisen vuotta aikaisemmin menetti puolisonsa, hän ei uskonut, että voisi menettää myös tyttärensä tämän vanhemmille. Onneksi Sella jäi Alinan elämään, mutta vain vierailijana. Hän siirtää tyttöön rakkauden luontoon ja eläimiin, opettaa tälle lorut ja leikit ja voi vain toivoa, että sillä kaikella on merkitystä. Sellan elämässä hän on samoin vierailija, hyväntekijä, vaikka hänen piti olla äiti. Työ on Alinan ainoa keino elää ikävässä ja katkeruudessa.

Puhe soljuu ylitsemme, kakkuun syttyvät kynttilät, eikä kukaan näe kuka minä hänelle olen. Minä olen se, joka hänet tähän maailmaan tahtoi.

Kaksi ihmistä minuutissa on koskettava ja traaginen romaani kahdesta aikuisesta, jotka elävät lasten kanssa ja samalla ilman omia. Markkulan vahvassa esikoisromaanissa käsitellään sairauden ja kuoleman sattumanvaraisuutta, vanhemmuuden halua ja oikeutta siihen. Tutkijat saattavat tietää malarialoisesta kaiken, mutta eivät sitä, kehen se pesii ja kenet se tappaa. Naisen halu äitiyteen ei ole yhtä kuin sen toteutuminen, etenkään jos ei satu elämään heteroliitossa. Eriarvoisuudesta puhuva romaani ottaa kantaa ajankohtaiseen aiheeseen lempeällä, mutta voimakkaalla tavalla.

Markkulan romaani on surumielinen ja kipeä. Siinä on onneksi mukana myös toiveikkuutta, joka kulkee halki sademetsien, laboratorioiden, makuuhuoneiden ja hiekkalaatikoiden, loppuun saakka. Teoksen tekee kauniiksi biologi-kirjailijan vahva luonnon tuntemus, jatkuva ympäristön havainnointi, mikroskooppisen pienen elämän ihailu, äänet, värit ja tuoksut. Thaimaan sademetsät ovat tietysti tätä pullollaan, mutta luonnon pieniä ihmeitä ja kauneutta on kotipihakin täynnä. Romaanin tekee kauniiksi myös lapsen maailma. Lapsen innostus leikkiin ja mielikuvitukseen, lorujen voima ja syli ovat tärkeitä niin sairaalle kuin terveellekin, myös aikuiselle.

Kirjan alkuosa tuntui hieman laimealta lukea, mutta tarina parani koko ajan ja lopulta siitä oli vaikea luopua, vaikka itku oli pinnassa monta kertaa, tai ehkä juuri siksi. Kirja on monipuolisen mielenkiintoinen, tasapainoinen sekoitus tiedettä ja tunteita - ja sitä kauneutta. Sen ovat lukeneet myös mm. Mari A., Hanna ja Katri.

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema

Saara Kesävuori. 2016. Keskeneräinen kuolema. Tammi. 257 sivua.

Keskeneräinen kuolema jatkaa Kesävuoren toista dekkaritrilogiaa, jossa nyrkkeilyuran jättänyt Anni Elovaara selvittää kuolemantapauksia Tampereella. Sarjan avausosa, Musta hevonen, esitteli kolmikymppisen naisen, joka kamppaili päihteisiin sekaantuneen veljensä maineen puolesta. Omapäinen Anni ajautuu tällä kertaa etsimään kadonnutta kymmenvuotiasta, josta SM-leikeistä kiinnostunut äiti haluaa päästä eroon.

Kesävuoresta on sanottu muun muassa, että hän kirjoittaa tämän hetken kunnianhimoisinta dekkaria Suomessa. Anni Elovaara -sarja on kieltämättä laadukkaasti kirjoitettua ja kasassa pysyvää tekstiä, joka pitää otteessaan. Teokset ovat sopivan jännittäviä, lukija on hyvällä tavalla askeleen päähenkilöitä edellä, mutta varsinainen motiivi jätetään loppuun niin ettei tapausten ratkominen käy liian helpoksi. Tiettyjä lajityypillisyyksiä tietysti on, kuten Anni itse, joka on hieman liiankin kovaksikeitetty ja kyvyttömyydessään antaa anteeksi ajoittain varsin lapsellinen. Samaa totesin jo kesällä, kun kirjoitin avausosasta.

Kuten Mustassa hevosessa, tässäkin teoksessa yksi keskeisimpiä tapahtumapaikkoja on perhekoti Kattila, jossa Anni käy vetämässä nyrkkeilytreenejä teineille ja joka jollakin tapaa liittyy kulloiseenkin tapaukseen. Jos Annin oman elämän seuraaminen on osa trilogiaa, on myös Kattilan toiminta ja pystyssäpysyminen keskeistä. Kesävuori ottaa selkeästi kantaa lasten ja nuorten hyvinvointiin yhteiskunnassa jossa rahaa leikataan vääristä paikoista. Tässä teoksessa esiin nostetaan myös julkisen terveydenhuollon resurssipula. Ajankohtaisia aiheita ovat niin ikään pätkätyöt, työttömyys ja tasa-arvo. Tapahtumien sijoittumisessa Tampereelle on oma viehätyksensä, sillä Annin perässä saa juosta samoja tuttuja katuja ja kaupunginosia kuin arkenakin. Ajoittain otetaan kantaa myös kaupungin paikallispolitiikkaan, varsinkin Annin vanhempien punaisin äänin.

Entäs se rikos sitten? Jotain on tapahtunut jo kymmeniä vuosia sitten, jotain mistä uhri ei ole selvinnyt. Hengissä kyllä, muttei henkisesti. Suunnitelma kostosta on muhinut mielessä vuosia ja nyt on toteuttamisen aika. Se käy helposti ja syyllisyyskin vierii haluttuun suuntaan. Alkuun näyttää siltä, että kirjassa sekoittuu kaksi toisilleen täysin erillistä tapausta, mutta ihan sattumaa ei niiden yhteentörmäys sitten olekaan. Rikokset olisivat olleet ehkä ennakoitavissa.

Takakansi mainostaa teosta sanoin "erotiikalla ladattua, hunajaa tihkuvaa rikosta". Hieman harhaanjohtavaa, sillä erotiikalla ei kirjassa ole suurtakaan roolia, eikä varsinkaan tunnelmaa lataavaa roolia. Mutta kiva tietää, että tähän ansiokkaaseen sarjaan tulee vielä jatkoa yhden teoksen verran! Dekkari on huomattu myös blogissa Kirjat kertovat.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen. 2016. Kirkkaus. Tammi. 352 sivua.

Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Luin juuri jotain, mikä teki suuren vaikutuksen. Niin suuren, että siitä kirjoittaminen pelottaa. Olen liikuttunut ja ihmeissäni, en siitä mitä kirjassa tapahtui, vaan siitä millä tavalla kirjan sanat, lauseet ja niiden piirtämät kuvat vaikuttavat mieleeni. 

Olen aina ravistanut itseni paperille. Painavat kuvat ovat tipahdelleet sanoina pois kuin syksyn puihin kuivattamat ryppyiset lehdet. --- Minusta rapisseet ajatukset ja tunteet jatkavat elämäänsä kirjoituksissani ja sitä kautta toisissa ihmisissä.

Riitta Jalonen tutustui uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924 - 2004) tuotantoon ja ajatus romaanista alkoi muhia mielessä. Ajatus sai kypsyä pitkään ja rauhassa, ja kun se oli valmis, syntyi fiktiivinen elämäkerta poikkeuksellisen lahjakkaasta, herkkävaistoisesta naisesta, jonka nuorta elämää leimasivat mielen epävakaus, läheisten kuolemat ja rakkaus mereen.

Janet menetti kymmenen vuotta nuoruudestaan mielisairaalassa. Mieli pysyi kuitenkin jo lapsena rakennetun kuoren avulla kasassa, vaikkei ehjänä. Sanat olivat hänen sisällään odottamassa, että aika olisi kypsä ja ne voisi kirjoittaa paperille. Läheltä löytyi tukea ja ymmärrystä hänen lahjoilleen, ja niinpä ura kirjailijana alkoi. Vaikka vuodet mielisairaalassa jättivät jälkensä, ne tuottivat tekstiä. Samoin kahden siskon hukkuminen ja ajatukset omasta kuolemasta. Janet koki, että kuolema oli hänen elämässään alati läsnä. Tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.

Janetin kirjoittaminen alkoi jo Uudessa-Seelannissa, kun hän sai asua hetken ystävänsä pihamökissä. Ystävä usutti hänet kuitenkin pian maailmalle, Eurooppaan, jossa Janet vietti toista vuosikymmentä, Espanjassa, Andorrassa ja etenkin Lontoossa. Herkkä, vähäpuheinen nainen kasvoi itsenäiseksi ja pääsi etäämmäksi suruja, jotka pitivät otteessaan kotimaassa. Lontoossa oli kuitenkin tärkeää, että kävelymatkan päässä sijaitsi sairaala, jossa hän saattoi viettää aikaa ja puhua lääkärin kanssa tarvittaessa. Vähitellen kirjailija alkoi saada mainetta englanninkielisissä maissa ja taloudellinen tilanne parani. Vanhempien kuoleman jälkeen oli kuitenkin palattava kotiin ja kohdattava entisen elämän yksityiskohdat.

Kirjoittaminen ja sanat ovat kirkkautta, vaikka mieli olisi sumea. Riitta Jalosen teksti on kirkasta ja hänen tapansa piirtää mielikuvat esiin on niin kaunista, että pakahtuu. Kirkkaus ei ole kuitenkaan tekstinä ihan helpoimmasta päästä. Janetin ajatuksissa menneisyys tulvahtaa pintaan varoittamatta ja sekoittuu nykyhetkeen, muistot sisaruksista ja vanhemmista kulkevat mukana Lontoon kaduilla ja puistoissa. Mielisairaalan hajut ja äänet, 217 sähköšokkia kaikuvat seinissä vuosikymmenienkin päästä. Jalonen ei selittele, ei esittele mitään eikä ketään. Ihmisten nimiä ja paikkoja pulpahtaa esiin, enkä aina ollut varma, kenestä on kyse. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, tärkeintä olivat ajatukset. Niiden piirtoihin haluaa pysähtyä ja jäädä.

Sanat syntyvät vedessä. Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle.

Tälle romaanille soisin paljon mainetta ja kunniaa. Pitkään aikaan ei ole teksti tehnyt minuun samanlaista vaikutusta. Joskus kavahdan kauneutta, mutta Kirkkauden surumielisyys, Janetin epävarmuus ja pelot ja ankarat muistot ovat tukeva vastapaino ja samalla luonteva pari sanojen kirkkaalle kauneudelle. Lumoavaa ovat myös rakkaus mereen ja kaikki ne yksityiskohdat, joihin Janet kiinnittää huomionsa - vai onko se sittenkin Jalonen? Kirjailija itse kertoo loppusanoissaan löytäneensä itsensä kohteensa luota. Kirkkaus on huima osoitus siitä, millainen merkitys kielellä voi olla.

Oliko tässä vuoden paras teos? Toki vuotta on vielä paljon jäljellä ja runsaasti kehuttuja kirjoja odottaa lukuvuoroaan, mutta silti. Kirkkaudesta ovat lumoutuneet myös mm. Susa, Krista, Arja ja Laura.

Pekka Hiltunen: Onni

Pekka Hiltunen. 2016. Onni. WSOY. 395 sivua. 

Onni on yksi kiihkeimpiä romaaneja pitkään aikaan. Vahvasti ajankohtainen teos, joka pohtii työelämän murrosta, median roolia, julkisuuden kipeyttä ja tietysti rakkauden vaikeutta. Päähenkilö Oskari on nelikymppinen toimittaja, joka painii ammattiylpeytensä kanssa. Miten voi tehdä kunnon journalismia, jos kukaan ei halua enää lukea perusteellisesti taustoitettuja juttuja? Toimituskunta harvenee järkyttävää tahtia ja vain harvat avainhenkilöt pysyvät kelkassa. Onko Oskarilla rahkeita ja tarpeeksi muuntautumiskykyä ollakseen yksi avainhenkilöistä?

Työhaastattelussa Oskarin on paljastettava psykologille huijaavansa. Hän ei pysty pitämään sisällään kaikkea sitä pelkoa, ahdistusta ja vihaa, jota alan muutokset ja keski-ikä tuovat mukanaan. Keskustelu psykologin, Emman, kanssa venyy myöhään yöhön saakka. Emmalla olisi tarjota Oskarille ratkaisuja, mutta tällä ei ole kanttia myydä itseään ja periaatteitaan. Sohvalla istuessaan Oskari kertoo Emmalle myös menneisyydestään ja perheestään.

Menneisyydessä, ja vieläkin, on Tuulikki, tuo tuhannen mulkun tyttö Rovaniemeltä, jonka missio elämässä olisi pelastaa kaikki homot epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Seksityöläiseksi ajautuneen räväkän naisen elämä ei mene ihan käsikirjoituksen mukaan, eikä heistä Oskarin kanssa tule paria, vaikka alku onkin loistava. Yhteys Oskariin on kuitenkin se, mikä pelastaa Tuulikin - ja lopulta tämä saa olla mukana todistamassa kaunista homoliittoa valtameren toisella puolen.

Jos Tuulikilla on roolinsa Oskarin elämässä, kuka sitten on Roady Runner? Muinainen koulukaveri, joka elää omassa kuplassaan matkalla kohti supertähteyttä musiikin evankelistana. Surkuhupaisa, supliikki hahmo on vienyt näkemyksen omasta erinomaisuudestaan niin pitkälle, että elää sitä täysillä, eikä näe tilanteessaan mitään säälittävää. Ei ennen kuin Oskari sanoo sen ääneen.

Rakkaus musiikkiin ja julkisuuteen, vimma ahdasmielisyyden poistamiseksi, rakkaus omaa työtä kohtaan. Rakastaminen ja periaatteet tekevät elämästä kiihkeää, mutta myös haavoittuvaista. Oskarilla, Tuulikilla ja Roadylla on kullakin tapansa etsiä onnea, mutta miten he pärjäävät kovassa maailmassa? Onni herättää isoja kysymyksiä nykymaailman menosta, vahvoista ja heikoista. Jos Tuulikki päätyy huoraamaan, onko suuren mediatalon pinnallinen toimittaja loppujen lopuksi sen paremmassa asemassa? Onni kärjistää ja provosoi, mutta pistää ajattelemaan ja sanoo ääneen sen, mikä on jo monien huulilla.

Hiltusen tekstiä on ilo lukea. Se on - käytän taas samaa adjektiivia! - kiihkeää ja nopeatempoista, räväkkää ja älykästä. Kirjailijan työ toimituspäällikkönä näkyy romaanin slangissa ja yritysmaailman monipuolisessa ruotimisessa. Tuulikin pohjoinen murre ja Roadyn hervoton itsekeskeisyys tuovat riemukasta vastapainoa Oskarin pessimismille ja maailman kovuudelle. Monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan rönsyile eikä vahvoista aiheista huolimatta repeile liitoksissaan, vaan pysyy hallitusti kasassa. "Onnin kanssa lukija pääsee sukeltamaan erilaisiin maailmoihin", kuten Krista toteaa. Arjakin postasi Onnista, eilen. Vahva suositus!

Homer Hickam: Takapenkin Albert

Homer Hickam. 2015. Englanninkielinen alkuteos Carrying Albert Home. Suomentanut Päivi Paju. Harper Collins Nordic. 378 sivua.

Ehkä tämän matkan tarkoitus oli, että minä löytäisin elämän tarkoituksen. Sen sijaan se on vain tuonut uusia arvoituksia, joita en ymmärrä alkuunkaan.

Melkein tosi tarina miehestä, hänen vaimostaan ja vaimon alligaattorista. Suuren 1930-luvun laman aikoihin sijoittuvasta teoksesta on vaikea mennä sanomaan, mikä on totta ja mikä tarinaa, eikä sitä tiedä kirjailija itsekään. Kyseessä on joka tapauksessa kokoelma muistoja ja tarinoita kaukaa perheen menneisyydestä.

Kirjailijan äiti, Elsie, päätyy naimisiin kaivostyöläisen (Homer vanhempi) kanssa Länsi-Virginian hiilikaivosalueella sen sijaan, että eläisi loistokasta elämää Orlandossa näyttelijän vaimona. Häälahjaksi hän saa entiseltä heilaltaan alligaattorinpoikasen, Albertin. Albertista kasvaa sympaattinen lemmikki, joka muistuttaa katkeraa naista kaikesta siitä, mitä hän on menettänyt.

Pölyinen Coalwood ei kuitenkaan ole alligaattorille paras mahdollinen kasvuympäristö ja niinpä Elsie saa miehensä taipumaan yhteiselle matkalle kohti Orlandoa. Albert on saatava takaisin kotiinsa. Siitä matkasta tämä kirja kertoo. Matkaan oli varattu kaksi kesäistä viikkoa, mutta niin vain käy, että ajautuessaan seikkailusta toiseen, Elsie ja Homer palaavat kotiin vasta kuukausien päästä. Ajaessaan halki osavaltioiden Homer ehtii todistaa pankkiryöstön, osallistua sosialistiseen mielenilmaisuun, tavata hullun runoilijan, menestyä baseballin pelaajana, liittyä rannikkovartiostoon, esittää pääosaa Tarzan-elokuvassa ja johtaa ratatöitä Key Westissä. Elsie puolestaan kuljettaa laitonta viinaa, hoitaa rikasta vanhusta, johtaa majataloa ja rakastuu merenrantaan, opettelee lentämään ja joutuu hurrikaanin riepottelemaksi. Kaiken lisäksi nuoripari tapaa matkallaan sekä John Steinbeckin että Ernest Hemingwayn, ennen kuin Albert pääsee kotiin.

Ensialkuun ajattelin, että mitä ihme satuilua ja höpsöilyä tämä nyt on, mutta kun kirjaan asennoituu leppoisasti ja antaa seikkailujen viedä mukanaan, on lukukokemus melko riemastuttava ja rento. Ja ovatko tarinat totta - sillä ei ole mitään väliä. Homerin ja Elsien road tripistä muodostuu heidän elämänsä käännekohta, sillä vaikka Homer on aina tiennyt, että heidän tulevaisuutensa on ankkuroitu Länsi-Virginiaan, Elsie tarvitsee irtioton ja aikaa, jotta asiat selkiytyvät ja rakkaus omaan mieheen saa uuden mahdollisuuden.

Hickamin bestsellerteos on sitä lajia, joka on epäilemättä löytänyt suuren yleisönsä helppolukuisuutensa, tragikoomisuutensa ja lämminhenkisten tarinoidensa ansiosta. Minä olisin kaivannut siihen jonkinlaista terävyyttä ja särmää, mutta ehkä se olisi sitten ollutkin ihan erilainen. Tähän voisi tietysti lisätä filosofista pohdintaa siitä, mikä Albert oikeasti oli tai mitä se pariskunnalle edusti, ja miksi ihmeessä välillä mukana oli kukko. Tällaisen hupsunhauskan kirjan kanssa en kuitenkaan aio lähteä liian syvällisille vesille.

Kirjan on lukenut myös Lukutoukka-Krista.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä. 2014. Tyttö ja pommi. Crime Time. 261 sivua.

Jari Järvelän esikoisjännäri aloittaa trilogian, joka on tänä vuonna tullut päätökseen teoksella Tyttö ja seinä. Tyttö ja pommi esittelee Metron, 19-vuotiaan graffititaiteilijan, joka elää piilossa ja pysyttelee osin yhteiskunnan ulkopuolella omasta vapaasta tahdostaan. Metro elättää itsensä jakamalla lehtiä, mutta elää taiteen vuoksi. Hän on kimpassa toisen graffitimestarin kanssa ja aamuyön hämärissä nuoripari toteuttaa itseään hylätyissä halleissa, hiljaisilla tehdasalueilla ja varikoilla.

Vartiointiliikkeen työntekijät, rotat, ovat sotajalalla näiden töhrijöiden, bakteerien kanssa ja eräänä yönä, kun apuvoimaa on saatu tarpeeksi kasaan, Metro ja Rust saarretaan ja Rust saa surmansa tiputtuaan korkealta katolta. Metrolla ei ole päiväkausiin voimia tehdä mitään, vähiten asettaa vastuuseen niitä vartijoita, joiden hän uskoo aiheuttaneen poikaystävän kuoleman. Onneksi tyttö ei ole ihan yksin. Hän saa apua kokeneelta ystävältä, joka selvittää vastuussa olleet vartijat ja auttaa Metron heidän kimppuunsa.

Kuvaus nuorten graffititaiteilijoiden elämästä yhteiskunnan marginaalissa on rankkaa selviytymistaistelua. Metro joutuu pakenemaan kuin haavoittunut eläin, kun vastassa on järjestäytynyt, yhteiskunnan turvallisuudesta huumaantunut ammattikunta. Tarina on täyttä toimintaa ja pitää otteessaan alusta loppuun. Tyttö ja pommi ottaa voimakkaasti kantaa katu- ja tilataiteen moninaisuuden puolesta ja vertaa Suomen tilannetta ja asenteita esimerkiksi Saksaan, jossa graffiteilla on hyväksytympi rooli. Alan termistö tulee tutuksi ja teos valottaa ongelmallista kenttää usealta kantilta.

Toista näkökulmaa tarinassa edustaa Jere, perheellinen vartija, jonka unelmat uudessa omakotitalolähiössä romuttuvat Metron koston edetessä. Pelistä tulee todella likaista ja lopussa Metrokin joutuu miettimään, onko enää ketään, johon pystyy luottamaan. Kuvio ei loppujen lopuksi ollutkaan ihan sellainen, jollaiseksi tyttö sen kuvitteli. Kostosta muodostuu vähitellen molemminpuolinen ja jälki on suorastaan kammottavan verinen.

Vuoden 2014 esikoisdekkariksi valittu teos esittelee mielenkiintoisen miljöön ja mielenkiintoisen ryhmän taiteelleen omistautuneita nuoria ja on yhteiskunnallisesti vahva. Muuten hyvän ja pahan asetelma oli mielestäni turhankin tavanomainen ja päähahmot varsin stereotyyppisiä, mikä tavallaan kuuluu genreen, mutta josta voisi irtautuakin. Jostain syystä en saanut Metrosta paljonkaan irti, hän kun tuntui pitävän yhteiskunnan ja äitinsä lisäksi myös lukijan käsivarren mitan päässä itsestään. P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara onkin verrannut Metroa osuvasti Stieg Larssonin Lisbeth Salanderiin.

Lopun käänne toi ajojahtiin pientä kutkua, mutta en tiedä haluanko sanoa onneksi, sillä ajojahti päättyi ehkä liiankin karmealla tavalla. (Mikä minut on näin pahasti pehmentänyt?!) No, paha ei tainnut saada palkkaansa, mikä jätti oven sopivasti auki seuraavaa osaa varten. Vähän olen vielä kahden vaiheilla, että luenko trilogiaa eteenpäin, vaikka sitä on niin kovasti kehuttu. Sen sijaan Jari Järvelän muuhun tuotantoon pitäisi perehtyä! Dekkarista ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Elina ja Marika.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson. 2015. Englanninkielinen alkuteos A God in Ruins. S&S 2016. Suomentanut Kaisa Kattelus. 488 sivua. 

Hävityksen jumala on itsenäinen jatko-osa Atkinsonin teokselle Elämä elämältä, joka voitti Blogistanian Globalian vuonna 2014. Elämä elämältä esitteli Toddin perheen, erityisesti heidän tyttärensä Ursulan ja ympäröivän Englannin historiaa usean vuosikymmenen ajalta 1960-luvulle saakka. Toisella maailmansodalla oli teoksessa vahva rooli. Samoin on Hävityksen jumalassa. Siinä missä lukija jäi pohtimaan Ursulan veljen Teddyn kohtaloa ensimmäisessä teoksessa, tässä hänet on nostettu päähenkilöksi. Teddy Todd on tällä kertaa se, kenen kanssa sain kahlata läpi Englannin maailmansodan kynnykseltä aina 2000-luvulle saakka.

Kirjoitin aikaisemmasta teoksesta, että se oli "täyttä nautintoa". Hävityksen jumala ei yllä ihan niin korkealle arvoasteikossani, mutta ei se kovin kauaksi jää. Ursulan kokemat vaihtoehtoiset elämät olivat nyt poissa, mutta Atkinsonin takuuvarma tyyli, hienosti rakennetut hahmot, lakoninen huumori ja - niin, edelleen - ne sympaattiset koirat tekivät lukemisesta nautintoa, joskin paikoitellen hieman raskassoutuista sellaista.

Teddy, tuo oikeamielinen, ystävällinen ja järkevä pikkuveli, joka sai naapurin Nancyn, löysi itsensä pommikoneiden lentäjänä. Sodan koettelemukset olivat hänellekin melkein liikaa, mutta joukkueenjohtajana ja pommittajana hän koki olevansa juuri oikeassa paikassa. Sota jätti tietenkin suuret arvet, mutta kuten muutkin, Teddy löysi oman keinonsa olla sinut tekojensa kanssa. Ursulan sotakokemusten jälkeen olisin ollut kovasti jo halukas lukeemaan muustakin kuin Teddyn sodasta, mutta onneksi kirjailija oli löytänyt siihen jotain uutta ja jotain sellaista, mikä piti mielenkiintoa yllä.

Tietysti kun kyse on Teddyn elämästä, muistoissa palataan usein Fox Corneriin, kotitaloon, äitiin ja isään, sisaruksiin ja naapureihin, siihen suloiseen yhteisöön ja rehevään englantilaiseen maaseutuun, jotka olivat ensimmäisen teoksen keskiössä. Nyt keskiöön nousevat näiden sijaan, sodan lisäksi Teddyn aikuinen elämä pohjoisempana Yorkissa, Nancyn kohtalo, heidän hulttiotyttärensä Viola ja tämän kovia kokeneet lapset. Atkinsonin hahmot ovat napakan realistisia, herättävät niin ärtymystä kuin ihailuakin, eikä lukiessa voi välttyä suurilta tunteilta. Etenkin kun kaunis luonto kettuineen ja leivoineen on alati läsnä. Teddyn elämänkaaren avulla käsitellään suuria asioita, sotaa, sen moraalia ja menetyksiä tietysti, mutta myös vanhenemista, (iso)vanhemmuutta ja rakkauden olemusta. Atkinsonin ote asioihin on terävä ja osuva, mutta samaan aikaan armollinen ja lempeä.

Hän rakasti Violaa niin kuin vain lastaan rakastaa, mutta kovaa työtä se vaati.

Hävityksen jumala ei etene kronologisesti, eivätkä vuosilukujen mukaan nimetyt kirjan luvutkaan suostu pysymään aloillaan. Mutta sellainenhan on ihmisen mieli: ajatus poukkoilee ja harhailee, muistot tuovat mukanaan lisää muistoja, jokin hetki tuo pintaan jotain jo unohtunutta. Tähän kun lisätään Atkinsonin herkullinen tyyli yhdistää yhtäkkisiä ajatuksia, lainauksia, kirjallisia sitaatteja ja dialogia kerronnan ulkopuolelta lainausmerkein tai sulkeiden sisään, on luvassa haikea, elämänmakuinen, monipuolinen ja ihanan kerroksinen tarina.

Sylvie antoi läksiäissuukon poskelle hyvin tyynesti ja kääntyi pois sanoen, ettei aikonut lausua hyvästejä, koska ne olivat "liian lopulliset", ja Teddy ajatteli, että äiti osasi olla teatraalinen, jos sille päälle sattui. "Olen lähdössä kaksikymmentä yli seitsemän junalla Maryleboniin", Ted sanoi, "en kohti kuolemaa."
    "Et vielä."

Hävityksen jumalasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Sara, Krista ja Tuija.