Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen. 2015. Pirunkuru. Like. 223 sivua.

Pirunkuru on Ollikaisen Ylläs-trilogian päätösosa. En ole lukenut trilogian aiempia teoksia, mutta se ei haitannut. Tarina oli täysin itsenäinen ja edellisiin tapahtumiin viitattiin vain parissa lauseessa. Dekkarin juoni liittyy kaivosyhtiön hankkeeseen ja paikkakunnan työllisyystilanteeseen, mutta syy rikoksiin taitaa löytyäkin henkilökohtaisesta nöyryytyksestä. Ei paljasteta siitä sen enempää. Ihan viimeisillä riveillä paljastuu vielä jotain aika hurjaa, mikä yllättää ja saa lukijan kelaamaan tapahtumat vielä kertaalleen läpi.

Pidin Pirunkurusta monestakin syystä. Ensinnäkään Ollikainen ei sorru käyttämään hahmoinaan niitä tehokkaita, ylisuorittavia, barbimaisia naisia, joita on paljon tietynlaisessa dekkarigenressä. Toisaalta sellaisia on ehkä hieman vaikea sijoittaa Luoteis-Lapin rauhalliseen miljööseen! Hyvä niin. Hän ei myöskään kuvaile alleviivaten hahmojensa ulkonäköä. Lukija saa kuvitella heidät itse pienten vihjeiden perusteella. Ainakin minun mielikuvissani heistä muotoutui mukavan arkisia, jos silläkään on mitään merkitystä. Eihän sillä pitäisi olla. Uskottavuus onkin hahmoissa parasta. He tarpovat läpi harmaan toukokuun (niin, Lapissa ei ole aina heleän vihreä) ja pohtivat elämäänsä, tekemiään virheitä, korkin kiinni panemista ja lähteneitä vaimoja.

Sain aikoinaan työpaikallani kuulla aimo annoksen herkullista Kolarin murretta, jota Ollikainen käyttää rohkeasti sikäläisten hahmojensa dialogeissa. Tuttuuden vuoksi murretta oli helppo lukea ja tuttujen ihmisten vuoksi se teki hahmoista mukavan leppoisia. En tiedä, miten murteen käyttö onnistuu laajemman yleisön kanssa; sitä voi olla paikoitellen jopa vaikea lukea, mutta minusta se oli ihanaa!

Pirunkuru oli positiivinen yllätys, joskin täytyy myöntää, että nimi ja tapahtumien sijainti virittivät minut positiiviseen vastaanottoon jo valmiiksi. Olen kuitenkin lukenut tätä genreä niin paljon, että tiedän, mitä kritisoin, jos sellaiseen on tarvetta. Pirunkurun tunnelmaa ja hahmoja vertaisin  esimerkiksi Håkan Nesserin Barbarotti-sarjaan tai Åke Edvardssonin Winter-sarjaan. Teos on niin tuore, ettei siitä ole kirjoitettu paljon, mutta blogissa Elämä on ihanaa siitä on myös pidetty kovasti. Odotan, mikä onkaan kirjailijan seuraava suunta!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg. Tammilehto. WSOY. 2004. 388 sivua.

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Tammilehto osoittautui minulle jotenkin niin suureksi, että en tiedä, miten kertoa siitä. Mutta yritän jotenkin lähestyä sitä vaikkapa päähenkilöiden avulla. Tammilehto ei nimittäin ole helppo. Se vaatii lukijalta keskittymistä. Samaan aikaan perinteinen, karu, filosofinen, kaunis ja ajaton. Tammilehto on todellista kaunokirjallisuutta.

Kansalaissota, punaisten ja valkoisten yhteenotto ja keskinäinen vihanpito tulevat voimakkaasti esille, mutta ne ovat kuitenkin vain tarinan raamit. Ajattomuudessaan Tammilehto on hyvin yksityinen. Se, mitä päähenkilöiden välillä tapahtuu, ei johdu sodasta.

Martin. Ankaran isänsä väheksymä, avioliitossaan epäonnistunut, pahasti alkoholisoitunut kartanonherra. Omaisuudenvaalijana surkea, jäljellä vain kuoleva kartano vailla perillisiä, nyt myös vailla palkollisia. Karkea ja tympeä mies, mutta samaan aikaan herkkä vanhus, joka rypee pahassa olossa ja itsesäälissä. Rakastuu Emmaan. Hienosti kuvattu hahmo, joka tuli kirjan henkilöistä kaikkein lähimmäksi.

Emma. Rohkea, älykäs, itsenäinen nainen, muonamiehen köyhä tytär Martinin pihapiiristä. Tienaa elantonsa epäedullisin keinoin juoruista välittämättä. Väkevän seksuaalinen olento. Auttaa veljeään kostamaan Martinille vanhan vääryyden, sillä/vaikka omakin vääryys on käsittelemättä. Päätyy
viettämään varsin sopuisaa rinnakkaiseloa köyhän kartanonherran kanssa. Ronskista Emmasta ei voi olla pitämättä.

Aarne. Muonamiehen poika, Emman veli. Hiljainen, arvoituksellinen nuorukainen, joka lähtee sotimaan punaisten puolelle koska niin kuuluu tehdä. Pärjää hyvin ja nousee arvostettuun asemaan, mutta piilottelusta huolimatta myös vankileirille ja sieltä pakoon. Tulipunaisen Martan aviomies, joka sotii ilman vakaumusta. Kantaa kaunaa Martinille ja pääsee kostamaankin. Aarnen kautta sota tulee hyvin lähelle, vaikkei se häntä kiinnostakaan. Aarne jäi minulle melko etäiseksi, mutta hän on hahmoista se, jonka avulla historialliset vuodet ja yhteisöllinen katkeruus sidotaan päähenkilöiden yksityisiin traumoihin ja kaunaan.

"Kuuma tunne heräsi hänessä. Ensin sillä ei ollut muotoa, mutta se kehittyi nopeasti polttavaksi ja kuluttavaksi kostonhimoksi, aidoksi kostonhimoksi, jolla ei ollut mitään tekemistä luokkavihan tai sorron uhriksi joutumisen tai edes sodassa katkeroitumisen kanssa. Se oli vanhaa vihaa, jota hän oli raahaillut ympäriinsä monta pitkää vuotta."

Sahlbergin kieli on kaunistelemattomuudestaan huolimatta hirveän kaunista! Lukija saa nauttia käsinkosketeltavan hienosta luonnosta tuoksuineen, lehtineen ja havuineen. Toki myös arkisista hajuista, liasta ja suorastaan eläimellisistä haluista. Taidolla asetellut sanat, harkitut asetelmat ja täyteläiset lauseet ovat paikoitellen suorastaan nerokkaita (välillä ne menivät ehkä jopa överiksi, mutta olkaamme välittämättä siitä).

"Puiden lehdet kiilsivät usvan helmittäminä. Viileä, veden tuoksuinen henkäys sormeili hänen kasvojaan ja koskematon ruoho taipui pehmeästi kahisten hänen jalkojensa alla. Hän eteni hitaasti ja takertui kivääriin kuin tankoon, jota seuraamalla hän pääsisi pimeässä tuntemattoman tilan halki, eivätkä hänen liikkeistään kertoneet niinkään askeleet kuin keuhkojen pakahtuneet vingahdukset."

Lukupiirissämme luettu  ja ihasteltu Tammilehto on varsin vähän blogattu, mutta ainakin Ilselä on sen lukenut. Ehkäpä lukupiirikaverini kirjoittavat siitä myös jonain päivänä.

Kirjamessuilla kaksi päivää

Vietin Messukeskuksessa lauantain ja sunnuntain. Ensikertalaiselle oli aluksi hieman hämmentävää seikkailla niin suuressa tilassa täynnä mielenkiintoisia osastoja ja ihmisiä. Pian pääsin kuitenkin innostuneeseen rytmiin ja risteilin onnellisena kirjailijahaastattelujen, paneelikeskustelujen, lukupiirien, antikvariaattien ja alelaarien välillä. Muistiinpanoja tein kahdesta mielenkiintoisesta keskustelusta ja HS:n esikoiskirjailijafinalisteista. Niistä alla. Muissa tilaisuuksissa rentouduin ja antauduin vain kuuntelemaan.  

Lukupiirit, Aki Ollikaisen Musta Satu ja Matti Röngän Eino, olivat lämminhenkisiä

ja leppoisia puolitoistatuntisia, joissa oli aikaa ruotia teosten piirteitä monesta näkökulmasta. Ollikainen totesikin, että joskus on hämmentävää, miten lukijat löytävät kirjoista asioita, joita hänelle itselle ei ole tullut mieleen! Ollikaisen tavasta kirjoittaa tekstiä jäi mieleen se, miten hän haluaa luoda vahvoja visuaalisia elämyksiä. Hän kuvittelee, millainen tilanne olisi kuvana ja sen jälkeen pohtii, miten sen saa sanallistettua. Matti Rönkä puolestaan valotti teostensa taustatyötä kertomalla, että kun tarinan faktapohja on hyvä ja luotettava, lukija uskoo myös faktan päälle rakennetun fiktion.

Mustan sadun lukupiirissä

Parnasson kirjallisuuspanelistit keskustelivat siitä, millaisen jäljen vuosi 2015 jättää kirjallisuuden historiaan. Kari Hotakainen muistutti, että kustantamoiden on tehtävä julmia kärjistyksiä ja liian aikaisia linjauksia tuotantonsa suhteen, minkä vuoksi katveeseen jää paljon hyvää kirjallisuutta. Niistä osa voi nousta maineeseen paljon myöhemmin. Kustantaja Anna Baijarsin mukaan tänä vuonna on nähtävissä ääri-ilmiöitä ja paljon muutoksia niin genreissä kuin kaupassakin. Pienet kustantamot tekevät rohkeita valintoja, kun taas globaalit markkinat keskittyvät bestsellereiden tuotantoon. Hän on pannut merkille uuden uskon paperikirjan nousuun ja ylipäätään myyntiin. Genreistä nousussa ovat vanhat klassikot, lasten- ja nuortenkirjallisuus ja esteettinen kirjallisuus. Popularisoidun, vetävän non-fictionin nähtiin myös saapuneen Suomeen. Kriitikko Anna Tomi painotti nykypäivässä verkon luomia mahdollisuuksia keskusteluun, kumppanuuteen ja yhteisöllisyyteen muun muassa runouden synnyssä.

Kirjailijan vuodesta olivat keskustelemassa Kaari Utrio ja JP Koskinen. Aiheena oli valottaa yleisölle sitä, millä tavalla kirjailija tulee toimeen ja mistä tulot koostuvat. Suomessa kirjamarkkinat ovat muotoutuneet sellaiseksi sykliksi, että syksy on markkinoinnin aikaa. Syksyllä on paljon kirjamessuja ja suomalainen tapa on ostaa suurin osa kirjoista joululahjoiksi. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös kirjailijan vuoteen ja rasittaa koko alaa. Syksyn jälkeen voi sydäntalven pyhittää itse kirjoittamiselle. Teos täytyy olla valmis keväällä, ja kustantamot aloittavat kirjasta tiedottamisen jo ennen kuin kirja on valmis. Usein kirjaa myydään sen ensimmäisellä mainostekstillä, jota kirjailijan itsensäkin on pystyttävä "noudattamaan" vaikkei kirja ole vielä valmis ja vaikka sitä haluaisi vielä muuttaa. Kesä täyttyy erilaisista tapahtumista, kunnes taas syksyllä markkinoidaan ja myydään. Niin kuin tiedämme, päätoimisen kirjailijan elämä on hyvin epävarmaa. Tuloja syntyy kirjan ennakkopalkkiosta, pienenpienestä lainauskorvauksesta, myöhemmin myynnistä. Lisäksi moni kirjailija tekee paljon muuta: kirjoittaa kolumneja, jatkokertomuksia naistenlehtiin, vierailee kouluissa ja kirjastoissa. Apurahojakin voi tietysti yrittää hakea!

Helsingin Sanomat esitteli vuosittaisen esikoispalkintonsa finalistit. Tässä heidän teoksistaan kolme, jotka minulle jäivät erityisesti mieleen. Voittaja julkistetaan 16.11. Vuokko Sajaniemen Pedot on monitasoinen, monen ulottuvuuden romaani nuoren naisen elämästä, perheestä ja kyläyhteisöstä. Teos pohtii rajatematiikkaa, rajoilla olemista ja niiden hallintaa. Mitä ihmiset pelkäävät, kun sudet - toiseuden symbolit teoksessa - herättävät niin voimakkaita tunteita? Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on eriskummallinen dekkari, joka sijoittuu Ambomaalle 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen lähetyssaarnaajien keskuuteen. Dekkari ei sijoitu "siistiin laatikkoon" vaan leikkii ristiriitaisuuksilla, oikean ja väärän käsitteillä, ja siitä kenen näkökulmasta on kyse. Saako hyvä aina palkkansa? Pärttyli Rinteen Viimeinen sana käsittelee järkyttävän todellista ja rohkeaa aihetta: kouluampumista. Kirjailija on lähtenyt aiheen pariin hyvin hämmentyneenä ja haluaa siksi kunnianhimoisesti ymmärtää nuorta, sairasta(ko?) mieltä. Kirjailija kertoi, että hänen mielestään kirjallisuuden velvollisuus onkin käsitellä kipeitä asioita ja yrittää sitä kautta vaikuttaa tulevaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan ihana viikonloppu! Joko seuraavat kirjamessut ovat pian??

Ihan pian Kirjamessuille!

Tunnustan: en ole koskaan käynyt Helsingin kirjamessuilla. Yritän löytää siihen syitä, kuten pitkän välimatkan, mutta se on vain selittelyä. Nyt kun asun huomattavasti lähempänä, ei vaihtoehtoja ole! Messut on kirjattu kalenteriin hyvissä ajoin ja messulehtinen on luettu tarkasti läpi. Ainoa este on työ. Sen vuoksi päädyin lähtemään messuille vasta lauantaiaamuna, mutta sunnuntainakin aion nauttia tunnelmasta koko päivän. Kaksi päivää on ensikertalaiselle varmasti ihan riittävästi!

Olen hamunnut ohjelmaani kirjailijahaastatteluja, tietoiskuja ja keskusteluita. Olen yrittänyt varata aikaa myös yleiselle haahuilulle, sillä olen kuullut ja lukenut toisten blogeista, että kirjoja kertyy osastoilta mukaan väistämättä eikä paikalla voi olla törmäämättä kirjakavereihin. Ja pitäähän ihmisen välillä saada muutakin kuin hengenravintoa!

Lauantain aloitan Parnasson kirjallisuuskeskustelulla Kullervossa kello 11. Sen jälkeen on Aleksis Kivi varmasti ihan tupaten täynnä, kun Sauli Niinistö ja Jörn Donner keskustelevat kirjallisuudesta. Näiden jälkeen yritän tavata ystäviä ja haukata palan evästä.

Iltapäivällä jatkan niin ikään varmasti hirveän suositussa tähtihetkessä, kun Aleksis Kiven lavalla on Sofi Oksanen kello 14. Ennen kuin Riikka Ala-Harja esiintyy samalla lavalla tuntia myöhemmin, piipahdan Takaumassa kuuntelemassa, millainen on kirjailijan vuosi. Sitä ovat valottamassa JP Koskinen ja Kaari utrio. Loppupäivän haluan keskittyä antikvariaatteihin ja kustantamoiden osastoihin!

Sunnuntaiksi olen ilmoittautunut peräti kahteen lukupiiriin. Aamupäivä alkaa Aki Ollikaisen kanssa kello 11, aiheena hänen tuore teoksensa Musta satu, jonka luin syyskuussa. Myöhemmin, kello 16, alkaa Matti Röngän lukupiiri ja käsittelyssä tämän syksyn teos Eino, jonka myös luin ihan vastikään. On jännittävää päästä keskustelemaan kirjoista, jotka ovat vielä ihan tuoreessa muistissa. En tiedä, millaisia nämä puolentoista tunnin sessiot ovat, mutta sunnuntain jälkeen olen sitäkin viisaampi!

Lukupiirien väliin mahtuu Puhetta sukupuolirooleista Louhessa kello 12, esikoiskirjailijat ja HS:n palkinnon finalistit Aleksis Kiven lavalla kello 13, sekä vielä kahdelta samalla lavalla Katja Kettu kertomassa Yöperhosesta. Jos sunnuntaina jää aikaa ja energiaa, kiertelen taas osastoilla ja toivon näkeväni tuttuja!

Kiitos järjestäjille bloggaripassista! Ihanaa! Nähdään messuilla!

Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tamminen. 2015. Meriromaani. Otava. 141 sivua. 

"Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei."

Merikapteeni Huurna painaa eteenpäin, vaikka hänen laivansa toinen toisensa jälkeen uppoavat maailman merillä ja satamissa. Kotikylän isännät uskovat nuoren mutta epävarman miehen meritaitoihin ja rakennuttavat tälle laivan aina entisen menetettyään.

Niin kuin vain elämä itse, Huurnan ura täyttyy haaksirikoista, myrskyistä, tyvenistäkin hetkistä, aallokoista ja karikoista. Ohikiitävien onnen hetkien lisäksi hän saa kokea paljon menetystä ja ikävää. Merikapteeni tuntee itsensä usein epäonniseksi ja taitamattomaksi. Hän häpeää jokaisen laivan uppoamista ja palaa kotiin kuin koira häntä koipien välissä. Pian hän on kuitenkin taas reipas ja täynnä varmuutta, uskoa huomiseen ja itseensä, kunnes pelko ja ihmetys elämän arvaamattomuudesta yllättävät taas.

"Jos hän hetken uskoi, että hän oli nyt kokenut mies ja osasi jo ottaa rauhallisesti ja saattoi itse valita suhtautumisensa maailmaan, maailma todisti hänelle heti, että se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään."

Tammisen tragikoominen, mutta lempeän kaunis tarina hieman liian kiltistä kapteeni Huurnasta pitää sisällään runsaasti viisautta, joka vähitellen tavoittaa päähenkilönsäkin. Huurna ehtii kovaonnisen elämänsä aikana miettiä suhtautumistaan niin ihmisiin, sattumaan, työntekoon kuin oppimiseenkin, maailmaan ylipäätään. - Suhdettaan elämään.

"Nuorena hän luuli, että hänen asiansa tulisivat jonakin päivänä valmiiksi; vanhemmiten hänelle selvisi, että mikään ei koskaan valmistuisi."

Pieni Meriromaani on lohdullinen. Elämä on arvaamatonta, mutta harvoin se ottaa enempää kuin minkä ihminen kestää. Tammisen huumori on surumielistä, eikä tummien pilvien jälkeen ihan aina paista aurinko, mutta tarina on kokonaisuutena sympaattinen ja turvallinen, eikä loppujen lopuksi ollenkaan pessimistinen. Se on kuin pienoisromaaniksi venytetty viisas aforismi.

"Jos mies antaa kaikkensa, se saattaa tässä maailmassa riittää."

Lue lisää Meriromaanista vaikkapa Kirsiltä tai Elinalta! Pikkuinen romaani on herättänyt vahvoja tunteita. Minulle Tammisen tuotanto ei ollut entuudestaan tuttua, mutta mielellään lukisin lisää. Vaikkei Meriromaani muuten ole tyyliltään ihan lähellä sydäntäni, taidan pitää kirjailijan vähäeleisestä kielestä, jossa vähän on paljon.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen. Henkireikä. Siltala. 2015. Arvostelukappale. 200 sivua.

Miltä tuntuu, kun kuuntelee toisia niin paljon, että minä alkaa liueta muiden tarinoihin, kadota, varista kuin tuhka tuuleen?

"Olin auliisti ämpäri."

Rikoskomisario yrittää unohtaa työssään kuulemansa selitykset, valheet ja paljastukset harrastamalla kuorolaulua, vaikkei siinä kovin hyvä olekaan. Kauan hän ei kuitenkaan ehdi rentoutua, sillä sekä Suntiolla että Parturikampaajalla tuntuu olevan tarve kertoa ja avautua. He valitsevat hänet, hiljaisen ja luotettavan oloisen miehen korvakseen.

Suntio on sortunut pelastamaan perheensä taloudelliselta ahdingolta pientä vilppiä käyttäen. Parturikampaaja ei saa rauhaa itseriittoisen miehensä puhetulvalta ja täyttämättömiltä lupauksilta. Mitä he tekevät? Ylittävät rajan. Sen rajan, jota heidän ei kukaan odottaisi ylittävän, sillä he ovat niitä hiljaisia ihmisiä, jotka ovat aina unohtaneet itsensä, joita kukaan ei huomaa.

Henkireikä pureutuu siihen hetkeen, kun kuka tahansa meistä alkaa haaveilla toisen poissaolosta. Mieli ei pysy enää aisoissa, vaan lähtee harhailemaan ja suunnittelemaan rikosta. Henkireikä tapailee rikoksen mahdollisuutta silloin kun rakkaus muuttuu vihaksi, olisi tarve avautua, mutta liian myöhään.

"Työssäni olen oppinut sen, että tunteista puhutaan jälkikäteen, sitten kun nyrkkiä, keittiöveistä tai asetta on jo käytetty. Ennen ei mitään, myöhemmin paljon."

Hotakaisen terävä tykitys tekee selvää jälkeä. Se ei jätä kylmäksi, se ei kaunistele, se on armotonta ja osuvaa. Kipeä tragikoomisuus ja musta huumori sopivat aiheeseen, jonka päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Pyöritään jälleen kerran suomalaisen hanki ja kirves -teeman ympärillä.

Sekä kerronnassa että arkisten ihmisten tahattomuudessa on paljon samaa kuin loppukesällä lukemassani Huolimattomissa. Henkireikä alkaa hieman haparoiden, mutta samaa vauhtia kun päähenkilöiden kärsivällisyys loppuu, kerronnan tahti kiihtyy, tarina paranee ja jännite kasvaa. Kirja on nopealukuinen ja varsin lyhyt, mutta se ei kaipaakaan enempää jaarittelua eikä sivujuonteita.

"Katoavaista on maallinen lempi ja aivoja paineistava ja ohimoissa tykyttävä perusvitutus, jonka emme anna kuitenkaan näkyä, emme työelämässä emmekä nyt, koska olemme harjaantuneet sen peittämiseen ja kärsivällinen mielenlaatumme laskostaa vitutuksen päälle ymmärryksen ja anteeksiannon torkkupeiton, ja niin taas menemme eteenpäin."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Hotakaisen uusimman ovat ehtineet lukea myös Krista, Morre ja Mari A.

Matti Rönkä: Eino

Matti Rönkä. Eino. Gummerus. 2015. 234 sivua. Kansi Jenni Noponen.

"Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään?"

Eivät ne ole ne vanhuuden tuomat kivut, jotka vaivaavat Einoa eniten. Kun terveyskeskuksen vuodeosastolla muisti karkailee menneisiin, ei voi paeta työntekoon. Menneisyys nostaa pintaan syyllisyyttä, katkeruutta ja ikävää, jotka täytyy hyväksyä ja käydä läpi.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa."

Eino on eräänlainen kertaus siitä, mitä sodankäyneen sukupolven miehet ovat kokeneet. Rintamalla on pelätty, nähty raakuuksia ja ikävöity kotiin. Kotona on pitänyt reippaasti osallistua jälleenrakentamiseen: on tehty mitä on voitu, ei sitä mitä olisi haluttu. Työnteko on ollut hyvä keino yrittää unohtaa. Nyt onkin korkea aika kirjoittaa Einon sukupolven tarinoita, kun heitä vielä on muutama. Kohta ei enää ole aikaa. 

Einon täytyy elää syyllisyyden ja huonon omantunnon kanssa. Sodasta palaava mies ei osaa olla isä omalle pojalleen eikä mies omalle vaimolleen. Häntä ajaa toimeliaisuus ja kiire olla poissa. Suhde poikaan tulehtuu molemminpuolisten vaatimusten vuoksi ja vaimo jää vaille hellyyttä. Muistoja sävyttää katkeruus.

"Onnea olisi ollut tarjolla, koko ajan. Ihan lähellä. Kilttejä huolehtivia ihmisiä. Metsä ja järvi. Omien lehmien maito. Hevosen turpa, harkitseva kavion asettelu oman jalan viereen. Koiran kiitollinen luottamus. Hyvä pusakka tuulessa. Napakka hylsysarja. Kaikki jäsenet tallella ja jalassa voimaa."

Einon tarina on hyvin perinteinen ja tuttu. Hän on työteliäs mutta reilu työnantaja, vaisu ja vaativa isä. Kovaluontoinen, juro mies, jolla on sisällään vahvat tunteet, joita ei kuitenkaan näytetä. Salaisuuksistakaan hän ei ole koskaan puhunut. Vuodeosastolla ahkerasti vieraileva pojanpoika Joonas alkaa käydä ukkinsa valokuvakansiota läpi ja haluaa tietää. Ehkä nyt olisi aika kertoa viimeinkin, sillä ne ainoat, jotka tietävät, ovat jo haudassa.

"Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun."

Eino sijoittuu Leppäkoskelle, fiktiiviseen kuntaan jossain Savo-Karjalassa. Pienen paikkakunnan ja maaseudun kuva on herkullisen tarkka. On kuin olisin itse istunut Joonaksen kyydissä, kun Eino käy läpi, kuka on mistäkin talosta kotoisin ja kuka on kenellekin sukua. Einossa on muutenkin hyvin kodikas ja tuttu tunnelma, joka palautti mieleeni paljon yksityiskohtia omista mummuloistani. Maaseudun arki, pienyrittäjän velvollisuudet ja ukin viisaudet on kuvattu hyvin taitavasti.

Kirjailijan tapa kertoa on miehisen vähäeleistä ja korostaa Einon miesnäkökulmaa. Se on sujuvaa, jopa puheenomaista, mikä on omiaan vahvistamaan maalaista tunnelmaa ja menneitä vuosikymmeniä. Vanhuksen mielenliikkeet ja ajatuksen haparointi nykyhetken ja muistojen poimuissa on todellisen tuntuista.

Einossa on runsaasti aineksia joista pidin, mutta niistä olisi saanut vielä jotain hienompaa kasaan. Jonkinlainen terä jää puuttumaan ja lukukokemukseni jäi hieman vaisuksi. Tarina onneksi paranee loppua kohti, kun Joonas alkaa vähitellen selvittää, mistä ukki on vaiennut. Einonkin olemus syvenee ja pehmenee, kun menneisyyden retket paljastuvat.

Erikseen täytyy mainita Jenni Noposet suunnittelemat kannet: upeat!

Kirjan ovat lukeneet myös Kaisa Reetta, Tuija ja Amma.

Ensimmäinen puoli vuotta kasassa - sopivasti suomalaisen kirjallisuuden päivän aikoihin

Siitä tulee nyt tosiaan puoli vuotta, kun aloitin blogiharrastukseni lukupiirikaverieni Elinan, Saran ja Kaisan esimerkkien innoittamana. Sen ja tällaisen kirjallisen juhlapäivän kunniaksi ajattelin tehdä pientä koontia kokemuksistani ja samalla vastata Saralta jo kesällä saamaani haasteeseen.

Kun lähdin tähän touhuun mukaan, odotin lukukokemusteni syvenevän ja kehittyvän, kirjamakuni laajentuvan ja lukuintoni kohenevan. Toivoin myös, että saisin muualta blogimaailmasta hyviä lukuvinkkejä ja ehkäpä uusia tuttavuuksiakin.

No, ovatko odotukseni täyttyneet?

Lukeminen on ollut hieman erilaista kuin ennen blogiaikaa. Pohdin lukemaani enemmän ja tarkkailen myös itseäni. Sen myötä myös kirjamakuni on laajentunut. Entisestä dekkareiden ahmijasta on muotoutunut lukija, joka nauttii erilaisista teoksista, moninaisista tarinoista ja saattaa jopa vaatia kirjailijalta hyvää tekstiä. Seuraamistani blogeista olen saanut niin hirveästi uusia lukuvinkkejä, että suorastaan ahdistun tulvan keskellä (positiivista ahdistusta!). Eli kyllä, olen mielestäni kehittynyt ja lukuintoni on valtava. Siitä iso kiitos lukublogistiyhteisölle!

Olen lukenut kuuden kuukauden aikana 35 kirjaa eli noin 6 kuukaudessa. Tahti on kaksinkertainen edelliseen elämääni verrattuna, jolloin luin reilut 30 kirjaa vuodessa. Elo-syyskuussa tahti alkoi hirvittää jo itseänikin ja olikin jo hieman liian nopea. Huomaan näin jälkeenpäin, että osa teoksista unohtuu, jos niille ei anna aikaa ennen seuraavaa. Nyt kun syksyn työt imaisevat oman aikansa, lukutahti alkaa selvästikin palautua rauhallisemmaksi. 

Saralta saamani haaste kuului, mitkä kolme bloggaamaani teosta voisin kuvitella lukevani joskus toisenkin kerran. Heti alkuun täytyy sanoa, etten muista olisinko koskaan lukenut yhtäkään romaania kahta kertaa. En näe siihen tarvetta, kun maailman on niin tulvillaan uutta kirjallisuutta :). Mutta koska lupasin tätä pohtia, päädyin seuraavaan:

1. Osa Alice Munron novelleista kokoelmassa Liian paljon onnea. Osa loistavan tarkoista kertomuksista on jäänyt mielen koloihin. Niitä aion selailla uudestaan jonain päivänä.

2. Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia. Koskettavia, universaaleja, kauniita hetkiä, joihin tekee mieli ja on helppo palata.

3. Vahvimpia lukukokemuksiani olivat kuitenkin (lukujärjestyksessä) Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, jota sain maistella myös teatterissa, Ulla-Lena Lundbergin Jää sekä André Brinkin Tuokio tuulessa. Kaikki keskenään hyvin eri tavoin ihania! Siitä olen kuitenkin ollut ihmeissäni, etten muista puolen vuoden ajalta kuin yhden tai kaksi kirjaa, joista en oikeastaan pitänyt. Onko tämä vain hyvää tuuria vai onko vaistoni toiminut näin hyvin??

Kesällä minua alkoi vaivata aukko, joka minulla selvästikin on kotimaisen nykykirjallisuuden tuntemuksessa. Siksipä kesän jälkeen lukemistoni on ollut voittopuolisesti kotimaista ja sen parissa aion viettää ison osan lopunkin vuotta. Osa valitsemastani kotimaisesta on ollut minulle entuudestaan tuttua (Kari Hotakainen, Riikka Ala-Harja, Tuula-Liina Varis), suurin osa kuitenkin uusia (esimerkiksi kokeneet kirjailijat Johanna Sinisalo, Jari Tervo, Olli Jalonen ja Joel Haahtela). Vaikka kotimaisen keruu on nyt ihan tarkoituksellista, pitkällä listallani on toki runsaasti myös ulkomaista kirjallisuutta.

Lukemistani kirjoista vain viisi on kirjoitettu ennen vuotta 2000, joten on ihan selvää, että olen paneutunut (ehkä osin huomaamattanikin) tuoreisiin teoksiin. Hyvin tuoreelta näyttää myös loppusyksyni: uusina niminä itselleni Asko Sahlberg, Sirpa Kähkönen, Pirkko Saisio, Petri Tamminen, Matti Rönkä ja Elias Koskimies. Tutuista mainittakoon edelleen Kari Hotakainen ja Emmi Itäranta. Vaikea on kai olla erossa myöskään Hertasta ja Normasta!

Lukemisen ja bloggaamisen lisäksi olen jäänyt aivan koukkuun muiden postauksiin. Lähes päivittäistä iloa on lukea, mitä joku blogistikollega ajattelee ja kirjoittaa lukemastaan! ♥

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Tuomo Jäntti. 2015. Talven hallava hevonen. Gummerus. 272 sivua. Arvostelukappale.

Jäntin esikoisteos on omaperäinen sukutarina, jota on maustettu maagisella realismilla ja ripauksella kauhua. Kuten kansiliepeessä lisäksi kerrotaan, teoksen hahmot kamppailevat perimmäisten pelkojensa kanssa. Pelot ja sukupolvelta toiselle periytyvä pahoinvointi juontavat juurensa 1950-luvulla sattuneeseen tragediaan. Menneisyyden tapahtumiin viitataan jo kirjan ensimmäisessä osassa, joka sijoittuu vuoteen 2019. Siitä eteenpäin tarina kulkeekin takaperin loppuen sinne, mistä kaikki alkoi. Vai alkoiko kuitenkaan? Mitä jos kaiken takana onkin jotain vielä vanhempaa, ikuisempaa tai suurempaa, joka vaikuttaa nykypäivään saakka? Mistä tuo hallava hevonen oikein tuli ja mitä se tarkoittaa?

Repaleisessa suvussa rakastetaan, erotaan, petetään, kärsitään ja ollaan hiljaa. Moni kuolee ennenaikaisesti. Suvun jäsenissä on niin arkisia, arvoituksellisia kuin pahojakin. Kaikkia yhdistävä tekijä on pelko. Menettämisen ja jätetyksi tulemisen pelko. Pahan periytymisen pelko. Sekä mahdollisesti jotain, mistä vain vihjataan. Sukupolvesta toiseen ihmisillä on pelätessään ja vihatessaan yliluonnollisia kokemuksia. Taustalla vilahtaa suuri valkea hevonen, parvi sorsia tippuu päälle tai raivoisa koira lähtee rymisten kohti. Yhtäkkiä on kirpeä pakkanen.

Jäntin kertomuksissa asiat jäävät ilmaan. Hahmot pohtivat, onko kyseessä uni vai todellisuus. Kuinka kauan tässä menikään? Jotain hahmottamatonta käväisee mielessä, mutta oliko se tästä maailmasta? Ehkä mieli järkkyi. Myös lukijalle jää samanlainen olo. Juuri kun on saavuttamaisillaan selityksen asioille, ne jäävätkin auki, eivätkä välttämättä saa selitystä seuraavastakaan tarinasta. Se piti jännitystä yllä ja lisäsi mystisyyttä. Kirjalta puuttuu myös selkeä lopetus, joka sitoisi alun tapahtumat menneisyyteen. Itse ainakin jouduin puntaroimaan pitkään, mikä tämän yliluonnollisen selittäisi. Onnistuiko se kirouksen poistava, hyvää tekevä polku sittenkään?

"Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta."

Osa lukijoista onkin ehkä juuri siistä syystä pitänyt enemmän kirjan alusta, osa puolestaan lopusta. Minulle kirjan alku oli hieman kömpelö, mutta tarina parani vanhetessaan. Kaukaisempien vuosikymmenten mystisyys oli kiehtovampaa ja hahmoista oli kiva rakentaa mielessään kokonaisuus. Hahmoja tosin oli melko paljon, joten kudelman kokoon saaminen ei ollut ihan helppoa. Kansiliepeen lupaama maaginen realismi on olennainen tunnelmanluoja. Sen sijaan psykologiseksi kauhuksi tätä en ihan mieltäisi. Suvun jäsenet kokivat sitä vuorollaan kyllä, mutta lukija ei niinkään.

Jäntin esikoisteos on piristävän erilainen. Muutaman viimeaikoina lukemani napakan arkis-humoristisen kirjan jälkeen oli mukava uppoutua yliluonnollisempaan tarinaan. Ja kansi on aivan ihana! Moni muukin on tämän jo lukenut, esimerkiksi Krista, Kaisa Reetta T., Annika K., Jonna, ja Satu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo. Esikoinen. WSOY. 2013. Bon-pokkari. 351 sivua.

Minulla on tänä syksynä tavoitteena paikata noloja aukkoja, joita minulla on suomalaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Yksi aukoista on ollut Jari Tervon tuotanto. Tunnustan, että Esikoinen on minulle ensimmäinen Tervo. Oivallinen nimi teokselle siis! Konsultoin äitiäni, Tervo-fania, jonka mielestä Esikoinen olisi helppo tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen. Olen lukenut monista blogeista, että miehen tuotanto on hyvin monipuolista, eikä yhden teoksen perusteella voi olla varma, että pitää seuraavasta. Esikoinen onnistui kuitenkin siinä, että luen jatkossakin Tervoa ihan varmasti!

Kirjaa on parin vuoden aikana ehditty lukea paljon ja siitä on kirjoitettukin paljon, esimerkiksi blogeissa Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä, IlseläKaiken voi lukea! ja Kirjan jos toisenkin. Omat ajatukseni ja tuntemukseni teoksesta ovat hyvin samansuuntaisia kuin noiden erinomaisten postausten kirjoittajilla. En tiedä, osaanko lisätä enää mitään merkittävää, mutta hyvää teosta sopii kerrata välillä :)

Romaani on kai eräänlainen omakuva, kevyesti Tervon lapsuuteen nojaava päiväkirja, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat herkulliseksi sopaksi. Jää lukijan vastuulle päätellä, mikä tarinasta on tai voisi olla totta ja minkä täytyy olla sepitettä. Ja jos sepitettä on, kenen se on: kirjailijan vai hänen sukulaistensa? Jari-pojan suvussa on nimittäin monta tarinankertojaa, eivätkä muutkaan läheiset mitään tosikkoja ole. Isomummu Esme kertoo Casette Recorderille muistojaan vuosisadan alun tapahtumista, rakkaudestaan paksulettiseen Liuhun. Hän haluaa tallentaa tarinansa kun vielä muistaa. Aune-täti elää noitavainojen 1600-lukua, eikä meinaa pysytellä nykyajassa, vaikka saa luettavakseen tuoreet Annat, MeNaiset ja Seurat. 12-vuotias Jari kirjoittaa kaiken kuulemansa päiväkirjaansa - salaa, vaikka sitä tekee hänen äitinsäkin. Suvun mehevillä jutuilla on täytynyt olla valtava merkitys tulevan kirjailijan mielikuvitukselle ja uralle. Tosin suvun mielestä pojasta kasvaa presidentti tai shakin maailmanmestari. Poika itse haaveilee rokkitähteydestä.

Esikoisessa on tarinoiden rinnalla useita teemoja. Tarkka ajankuva on yksi keskeinen  tunnelmanluoja. 1970-luvun Rovaniemi tulee lukijaa lähelle niin fyysisesti kuin aatteellisestikin. Perheessä nautitaan lauantaimakkaraa ja punakuorista edamia, kokeillaan kulassia, saunotaan taloyhtiön saunassa, pukeudutaan huonosti hengittäviin materiaaleihin, sisustetaan ruskealla ja poltetaan sisällä. Kommunistiperheessä ei uskota jumalaan, mutta rukoillaan tarpeen mukaan. Jari pelaa palloa aatteellisesti oikeassa seurassa, ei missään nimessä kapitalistisessa. Työläiset ovat tarkkoja oikeuksistaan, eikä neuvostoliittolaisen sodassa kaatanut Koivisto voisi koskaan nousta presidentiksi. Pikkuvanha poika on jo oppinut, missä seurassa asioista sopii puhua ja mihin sävyyn.

"Poliittiset päättäjät olivat viisaudessaan päättäneet aloittaa peruskoulun Lapista. Se oli Lapin sodan ja jokavuotisen talven lisäksi ainoa asia, joka ensimmäisenä saapuisi Lappiin, mutta toivottavasti hyödyllisempi."

Puberteetti-ikä yllätyksineen ja voimakkaine tunteineen tallentuu myös päiväkirjaan. Jari on palavasti rakastunut Ireneen, mutta tunteiden sopivanlaiseen osoittamiseen tarvitaan sekä rehtorin että liikunnanopettajan puhuttelu, jottei tyttö säikähdä liikaa. Poika kuuntelee aikuisia korvat höröllä ja lukee piilossa kaiken, mikä viittaa seksiin ja naisten kehoon. Omakin alkaa toimia omituisella tavalla.

"Miltä sökösakilta nuoriherra on ammentanut tietonsa sukupuolijutuista", Könönen kysyi.
"Isomummulta ja Aune-tädiltä."

Elämänmakuisen päiväkirjan kirjoittaja on herttainen esikoinen, joka huolehtii sairaasta pikkuveljestään ja kuljettaa kuuliaisesti mehumaijaa äidiltä mamille ja edelleen isomummulle, samalla tallentaen mieleensä suvun sanomattomatkin sanat. Totisuudestaan huolimatta Jari sortuu välillä konnuuksiin pilke silmäkulmassa. Esikoinen on kodikas, humoristinen, nostalginen, hieman surumielinen, mutta railakaskin teos pojasta, joka kasvaa lämpimässä kodissa ison, hieman omalaatuisen suvun keskellä.

Tervon kerronta on sikäli hyvin päiväkirjamaista, että se on välillä poukkoilevaa ja jopa sekavaa, mutta samaan aikaan runollisen kaunista, herkullista ja ennen kaikkea osuvaa. Sanat osuvat kohdilleen niin sanavalmiissa dialogeissa kuin ympäristön ja hahmojen kuvauksissakin, jotka saavat 1970-luvun Rovaniemen tuntumaan hyvin tutulta. Ne olivatkin mielestäni teoksen parasta antia. Sen sijaan osa Aune-tädin muistoista noitana meni vähän ohi...