Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen. Rambo. Otava. 2015. 238 sivua.

Finlandia Junior -palkittu Rambo valittiin lukupiirimme käsittelyyn vuoden ensimmäiseen tapaamiseemme. Nuorisoromaania emme olleetkaan vielä yhdessä lukeneet - enkä minä ole tainnut niitä lukea ylipäätään monta. Tunnustan, että suhtauduin teokseen hieman nihkeästi, mutta niinpä vain kävi, että pidin lukemastani kovasti ja imaisin sen parissa illassa.

15-vuotias Rambo ei ole saanut ihan sitä tavallisinta pojannimeä eikä hänestä ole kasvanut ihan keskivertojamppaa. Rambo on saaanut taaperoikäisestä lähtien leimoja, diagnooseja ja vinoilua osakseen. Hän on tottunut olemaan poikkeava ja käyttäytyy sen mukaisesti. Mielikuvitusrikkaalla pojalla on lahjoja, mutta lyhyt pinna, eikä oikein esikuvia joista ottaa mallia. Hän on saanut selviytyä omillaan pienestä pitäen, sillä masennuksestä kärsivä äiti ei tuoksu pullalle eikä jaksa huolehtia.

"Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili."

Kesä äidin miesystävän vanhempien mökillä on käänteentekevä Rambolle, mutta monille muillekin. Päivittäiset rutiinit, säännölliset ruoka-ajat, lämmin järvi, kalastaminen ja länsäolevat ihmiset tekevät Rambolle hyvää. Jopa 14-vuotiaan, ärsyttävän Liinan kanssa tullaan reviiritaisteluiden jälkeen toimeen ja pian enemmänkin. Kesän kuluessä käy selväksi, ettei Rambo ole ainoa, joka kamppailee menneisyytensä kanssa. Haavoja on niin leppoisilla eläkeläisillä kuin keski-ikäisillä, keskiluokkaisilla vanhemmillakin.

Tarina Rambon kesästä on sympaattinen ja lohdullinen. Nuorelle lukijalle on varmasti helpottavaa huomata, kuinka erityislapsena pidetty Rambo on loppujen lopuksi melko tavallinen ja mutkaton. Loppu on tietysti (epärealistisen?) onnellinen ja antaa toivoa, eikä (aikuisen näkökulmasta) hyvin ennalta-arvattavassa tarinassa ole juurikaan yllättäviä käänteitä - vauhtia ja hyvää meininkiä kyllä.

Hahmot ovat niinikään helposti tunnistettavia, suorastaan stereotyyppisiä, mikä olisi ärsyttänyt jossain toisessa genressä, mutta ei tässä. Ihmisten ja ihanan mökkiluonnon läpi kulkeva tuttuus teki lukemisesta leppoisaa ja turvallista. Toisaalta voisi pohtia, olisiko sekä hahmoissa että tekstissä saanut olla enemmän särmää.

Kirja piti silti otteessaan tämän keski-ikäisen lukijan. En osaa sanoa, miten fantasiaa lukeva nuoriso löytää Rambon ja jos sitä heille tarjotaan, miten he sen ottavat vastaan. Aikuisten kirjamaailmassa Rambolla menee lujaa, sillä palkintojen lisäksi se on päässyt Kansallisteatterin lavalle. Uskon, että suoraviivainen ja lempeä tarina toimii sielläkin.

Teoksen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Mari ja Ellen. Ja tietysti lukupiirimme, jonka bloggarit kirjoittanevat omat postauksensa kunhan ehtivät :) Kiitos Marialle lainasta!

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot

Kirjabloggaajat äänestivät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa: Blogistanian Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Globalia eli käännöskirjallisuus, Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus, sekä Tieto, tietokirjallisuus.

Kirja hyllyssä osallistui vain Blogistanian Finlandian ja Globalian äänestykseen, sillä muista kategorioista en ole lukenut riittävästi pystyäkseni arvioimaan parhaimmistoa. Julkaisen tässä omat ääneni ja sen jälkeen Blogistanian tulokset.

Blogistanian Finlandia järjestettiin nyt viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) ja Katja Ketun Kätilö (2011). Finlandiaa emännöi blogi Kulttuuri kukoistaa.

Minun pisteeni menivät seuraaville teoksille:

Leena Krohn: Erehdys (3 pistettä)

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2 pistettä)

Heidi Köngäs: Hertta (1 piste)

Blogistanian Finlandian palkintosijoille kipusivat:

Laura Lindstedt: Oneiron - ylivoimainen voittaja!
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki - monissa blogeissa ylistetty

Katja Kettu: Yöperhonen - tiukasti kolmoseksi

Voittaja on siis sama kuin virallisen Finlandian voittaja. Näin ei ole tainnut vielä kertaakaan käydä. Onnea Laura Lindstedtille! Minun suosikeistani niinikään Finlandia-kuusikkoon yltänyt Ahavan teos ylsi tällä kertaa Blogistanian viidennelle sijalle. Äänestykseen osallistui 44 kirjabloggaajaa ja ääniä annettiin 47 teokselle.

Myös Blogistanian Globalia järjestetiin viidettä kertaa. Vuonna 2014 palkittiin Kate Atkinsonin Elämä elämältä, 2013 Haruki Murakamin 1Q84, 2012 Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi ja 2011 Sarah Watersin Vieras kartanossa. Globaliaa emännöi Kirjallisena.Minna.

Annoin pisteeni näille teoksille:

Audrey Magee: Sopimus (3 pistettä)

George Saunders: Joulukuun kymmenes (2 pistettä)

Jean Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (1 piste)

Blogistanian Globalian parhaiksi äänestettiin:

John Williams: Stoner - jo blogien perusteella ennakkosuosikki!

Audrey Magee: Sopimus (Jee!)

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Luin varsin vähän tuoretta käännöskirjallisuutta, mutta en ole yllättynyt että parhaaksi äänestämäni Sopimus ylsi Blogistaniassakin toiselle sijalle. Onnea ylivoimaiselle Williamsille!

Tietokirjallisuuden parhaiksi äänestettiin Bea Uusman Naparetki - minun rakkaustarinani, Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! sekä Satu Rämän Islantilainen voittaa aina. 

Kuopuksen eli lastenkirjallisuuden parhaimmistoa olivat viime vuonna Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä, Anu Holopaisen Ihonalaiset sekä Timo Parvelan, Björn Sortlandin ja Pasi Pitkäniemen Kepler62 - Kirja yksi: kutsu. Onnea kaikille!

George Saunders: Joulukuun kymmenes

George Saunders. 2013. Englanninkielinen alkuteos Tenth of December. Siltala. 2015. Joulukuun kymmenes. Suomentanut Markku Päkkilä. 229 sivua.

Kymmenestä novellista koostuva Joulukuun kymmenes on ensimmäinen Saundersin suomennettu teos. Blogiarviot kirjasta kiinnittivät huomioni loppusyksystä, kunnes viime viikolla muistin tarttua toimeen. Kovin vähäinen ei ole Hesarinkaan arvio: "parasta, mitä Yhdysvaltain kirjallisuus tarjoaa juuri nyt" (Jukka Petäjä 14.6.2015). 

Voin sanoa, etten pettynyt, ehen. Novellit upposivat heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Saundersin piristävän erilainen ote (amerikkalaisen) ihmisen sisimpään tekee selvää jälkeä, häpeilemättä. Novellit ovat kuin kohtauksia keskeltä elämää, joihin törmää varoittamatta. Ne ovat suorasukaisia, sanavalmiita ja nasevia. Niissä ei ole mitään ylimääräistä ja lukijan on oltava tarkkana, sillä mikä tahansa sana tai lause saattaa nyrjäyttää lukijan reitiltä jota tämä kuvitteli taivaltavansa.

Novellien kertojat ja kohteet ovat inhimillisyydessään ja tavallisuudessaan rujoja, raakalaisia, paljaan rehellisiä tyyppejä, joita ei voi niputtaa yhteen luokkaan, maailmaan eikä aikaan. Satiirisuus ja suoruus aiheuttaa hymyä ja pyrskähdyksiä, mutta vakavien(kaan) aiheiden keskellä huumori ei ole missään nimessä itsetarkoitus, pikemminkin seuraus. Moraalittomuus, työttömyys, syrjäytyminen, epäonnistuminen, tai ylempi keskiluokka, tekniikka - mikä tahansa saattaa saada kyytiä.

Entäs Saundersin kerronta sitten? Tekee mieli sanoa, että rajoja saisivat rikkoa muutkin, mutta sittenhän kävisi niin että siitä tulisi normaalia. Ja tässä on jotain ihanan epänormaalia. Lauseissa yhdistellään surutta yllättäviä aineksia eikä säännöillä ole väliä. Ja silti teksti on niin uskomattoman luontevaa ja luonnollista!

Novellit hengästyttävät. Niille on kuitenkin hyvä antaa aikaa eikä lukea kaikkia kerralla vaikka kuinka tekisi mieli. Hyvää kannattaa vähän pureskella ja jättää se hautumaan. Ja lukea sitten vaikka uudestaan.

Kokoelmaa on ihasteltu myös blogeissa Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Ihminen välissä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja., sekä Kannesta kanteen.

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs. Hertta. Otava. 2015. 285 sivua.

"Toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset."

Hertta on kertomus kommunistisen liikkeen johtohahmosta Hertta Kuusisesta, hänen elämästään, työstään ja uhrauksistaan kommunistisen vallankumouksen eteen 1930- ja 1940-luvuilla. Se on myös -  ja etenkin - Hertan ja Yrjö Leinon rakkaustarina. Suhde, joka oli täysin aatteelle alisteinen ja aatteen ehdoilla elävä. Hertta on samaan aikaan vahvan poliittinen ja henkilökohtainen tarina naisesta, joka oli monella tapaa uraauurtava ja edistyksellinen, tinkimätön.

Jostain syystä olen lukenut kuukauden sisään jo kolme toiseen maailmansotaan tai sen lähelle sijoittuvaa teosta: Hertta, Kangastus 38 ja Sopimus. Yllätyksekseni en ole aiheeseen kyllästynyt. Nämä vahvat, perinpohjaisesti kirjoitetut tarinat vain lisäävät halua ymmärtää, asettua toisen nahkoihin, nähdä uusin silmin. Kun poliittinen on yhtä aikaa niin maailmaa syleilevää ja niin yksityistä, kun ihmisen uhrauksilla ja kärsimyksillä ei ole mitään rajaa.

Hertta Kuusinen viruu vankiloissa, palelee kymmenien asteiden pakkasessa talvisodan yli ja ikävöi poikaansa. Tuska pojan jättämisestä Moskovaan ja epätietoisuus tämän elämästä kulkevat naisen mukana läpi rakastumisen, vankilavuosien ja poliittisen läpimurron. Ikävästään huolimatta Hertta tekee kaikkensa, jotta kommunistit saavat vankan jalansijan eduskunnassa ja hallituksessa. Hän kirjoittaa puheita, laatii toimintasuunnitelmia, kiertää maata eikä anna periksi.

"En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua."

Aatteen palossaan Hertta ei kuitenkaan näe kaikkea. Hänen rakkautensa Yrjöön on aitoa ja luottavaista, mutta hän ei näe, mistä mies tulee ja miksi hän on siinä. Hän ei näe sitä vakoilun ja juonittelun kudelmaa, jonka seurausta heidän suhteensa on. Lapsesta asti isänsä aatteeseen kasvanut Hertta on myöskin kykenemätön näkemään, mitä Neuvostoliitossa oikeasti tapahtuu. Mitä Stalin tekee ja minkä hänen isänsä, suuri Otto Wille Kuusinen, antaa tapahtua.

Köngäs on luonut mielenkiintoisen ja monitasoisen tarinan, joka koostuu kolmen päähenkilön minä-muotoisista, lähes päiväkirjanomaisista, lyhyistä luvuista. Hertan ja Yrjö Leinon lisäksi äänen saa vakoiluvehkeilijä Esko Riekki. Kolme näkökulmaa samoihin vuosiin ja tapahtumiin tekee tarinasta ristiaallokkoa, kiehtovaa peliä, joissa jokainen on sekä pelaaja että pelinappula. Jokaisen kerrontaa leimaavat pelko, luottamuspula ja ristiriidat. Siinä missä Leino kokee alusta lähtien asemansa uhatuksi ja heikoksi, Herttaa ja Riekkiä yhdistävät usko ideologiaan ja suunnitelmaan.

Kertojista Hertta on väkevin ja vaikuttavin - pitäähän nimihenkilön ollakin. Naiivista uskostaan huolimatta Herttaa ei voi olla ihailematta! Hän on ruumiillinen, seksuaalinen olento, työnarkomaani ja ketjupolttaja, joka pärjää vähällä yöunella ja rakastaa ehdoitta. Ihailemansa Aleksandra Kollontain mallin mukaan Hertta on "uusi nainen, jonka elämässä työ, rakkaus ja seksuaalisuus voivat kaikki olla yhtä aikaa."

Hertta on kiehtova teos politiikan ja rakkauden ehdoista, eikä aikakauden todellisten kokemusten läpikäyminen ole pahitteeksi kuten totesin noiden kahden muunkin teoksen jälkeen. En kuitenkaan ihastunut kirjailijan kerrontaan vaan koin sen turhan tasaiseksi ja toisteiseksi. Lauseet jäivät välillä tönköiksi, vaikka tunteet ja aatteen verevyys hehkuivat läpi. Kerronta jätti kokonaisuudessaan hieman vaisun olon tarinasta, jossa olisi ollut aineksia johonkin voimakkaampaan.

Hertasta ovat kirjoittaneet myös mm. Omppu, Katja, Tuija ja Airi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö. Kangastus 38. Ruotsinkielinen alkuteos Hägring. 2013. Suomentanut Liisa Ryömä. Otava. 330 sivua.

"Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää."

Kangastus 38 osoittautui minulle hyvin samanlaiseksi lukukokemukseksi kuin Westön aiemmat teokset Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin. Tarinan historialliset taustat ovat yksityiskohtaisia ja kirjailija on nähnyt paljon vaivaa luodakseen aidon ympäristön tapahtumille. Kerronta on verkkaista, mutta eräänlaisessa pidättyvyydessään ennustaa muutoksia ja myrskyjä. Vanhahtavan hienostunut tyyli sopii menneille vuosikymmenille ja on omiaan korostamaan hahmojen välistä etäisyyttä, hienotunteisuutta ja kanssakäymisen kankeutta.

Tarinan päähenkilöistä toinen on keski-ikää lähestyvä Thune, suomenruotsalaisista piireistä kotoisin oleva asianajaja. Vastoin vuoden 1938 voimistuvia virtauksia Thune huomaa kallistuvansa lähemmäksi arvoliberaalia vasemmistoa. Hän on nähnyt maailmaa ja tuntee tuskaa Euroopan totalitaaristen suuntausten vuoksi. Vanhoista ystävistä koostuvassa Keskiviikkokerhossa mielipiteet ovat alkaneet hajautua. Niin käy myös perheen sisällä, ja Thune kokee jäävänsä ajatuksineen yksin. Yksin hän on muutenkin, sillä avioero on juuri astumassa voimaan, eivätkä muistot vaimosta hellitä otettaan.

Thunen konttoristina työskentelee työväenluokkainen Matilda Wiik, joka on parinkymmenen vuoden takaisista vankileirikokemuksista huolimatta pystynyt pitämään hauraan mielensä suhteellisen koossa. Matilda ja Thune tulevat hyvin toistensa kanssa toimeen. Pidättyvyydestä ja varovaisuudesta huolimatta heidän välilleen kehittyy luottamus, ellei peräti ystävyys. Molemmat rakentavat yksinäistä arkeaan työpaikan voimin, mutta riittääkö se, kun historia painaa? Matildan rakentama kuori alkaa repeillä, kun Kapteeni astuu konttoriin.

Thunen ja Matildan arkea ympäröivät uutiset Saksasta ja Neuvostoliitosta. Heidän ajatuksensa heijastavat uutisia propagandan vaikutuksesta kansalaisiin, uskosta johtajuuteen, juutalaisvainoista ja huhuja enteilevästä suursodasta. Ihmisten väliseen kanssakäymiseen ujuttautuu varovaisuutta ja teoksen tunnelma on kaikenkaikkiaan hyvin alakuloinen. Uskoa huomiseen ei juuri ole, kun läheistenkin ihmisten väliin repeää pessimistisiä kuiluja.

Historiallisten tapahtumien rinnalla - ja niiden avulla - teos käsittelee myös sitä, miten yksittäisen ihmisen mieli järkkyy, kun vastassa on valtakunnan, ellei jopa maailmanlaajuinen epäoikeudenmukaisuus ja sorto. "Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat."

Westön tyyliä päästä niin lähelle kutakin hänen valitsemaansa aikakautta täytyy ihailla. Kangastus 38 on historian oppitunti juuri sellaisena kuin ne olisin aikanaan koulussa halunnut: kansalaisen näkökulmasta. Thunen ja hänen ystäviensä väliset kiihkeät keskustelut, Matildan raastavat muistot ja eläväinen Helsinki ovat historiaa, joka toistuu monissa muissakin kirjoissa, mutta aina yhtä tarpeellisina. (Silti en voi olla huomauttamatta, että kaikki yksityiskohdat tuntuivat välillä päälleliimatuilta. Tarina olisi ollut minulle totta ja täysin uskottava ilman lukuisia mainintoja kyseisen vuoden ravintoloista, orkestereista, elokuvatähdistä, urheilusankareista ja automalleista.)

Tätä rakastettua kirjaa on tietysti luettu paljon ja siitä on lukuisia blogipostauksia. Tässä muutama: Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty. 2014. Englanninkielinen alkuteos Big Little Lies. Mustat valkeat valheet. WSOY. 2015. Suomentanut Helen Bützow. 445 sivua.

"Ed sammutti kylpyhuoneen valot. He menivät omille puolilleen vuodetta, sytyttivät lukulamput ja vetivät päiväpeiton pois sulavin, samanaikaisin liikkein, jotka olivat Madelinen mielialasta riippuen merkki joko täydellisestä avioliitosta tai siitä, että he olivat jämähtäneet keskiluokkaiseen esikaupunkirutiiniin, ja heidän oli myytävä talo ja lähdettävä kiertämään Intiaa."

Australialaisen Pirriween esikoululaisten äidit, keskiluokkaisuus ja ihmissuhteet ovat pääosassa tässä satiirisen pistävässä teoksessa. Kerrontaa vievät eteenpäin naiset jotka ovat armottomia toisiaan, mutta myös itseään kohtaan. Moriartylla on sana hallussa: hän iskee suoraan stereotypioihin tekemällä itsestäänselvyyksistä komiikkaa. Osansa saavat ulkonäköpaineet, ihmissuhteet, suorittaminen ja juoruilu - mutta ennen kaikkea juonittelu.

Miten julma voi ihmisluonto ollakaan koulun joulujuhlan alla! Nämä naiset eivät kaihda keinoja raivatakseen toisen äidin tai tämän lapsen pois tieltään. Tarkoitus pyhittää keinot, kun on kyse omista rakkaista. Jo kirjan alussa annetaan ymmärtää, että tulee tapahtumaan rikos. Se ei tietenkään riitä, vaan rikoksen taustalla olevaa pahuutta tarjoillaan pieninä annoksina pitkin matkaa.

"RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUINLAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla."

Tietysti kepeän pinnan alla väijyy salaisuuksia, häpeää ja väkivaltaa. Naiset puhuvat paljon, mutta myös vaikenevat. Siksi tämä kirja ei olekaan pelkkää viihdettä. Moriartyn taitavan tarkkanäköinen teksti on laadukasta ja kestävää. Olin alkuun hieman epäilevä, sillä lapsiperheet ja esikoululaisten projektit eivät kuulu omaan arkeeni. Vanhemmuus ja koulumaailma tarjoavat kirjassa kuitenkin hyvin herkulliset puitteet, ja loppujen lopuksi Moriartyn tapa ruotia ihmisluontoa on hirveän osuvaa.

Kertakaikkisen koukuttava yhdistelmä, josta ovat kirjoittaneet myös Annika, Leena, Jonna ja Mari A.

Kuittaan tällä itselleni uuden vuoden Helmet-haasteen ensimmäisen pisteen, kohdan 30: Viihteellinen kirja. Samalla saan uuden pisteen maailmanvalloitukseeni.