Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Allt jag inte minns. Suomentanut Tarja Lipponen. WSOY/Johnny Kniga 2016. Pokkarissa 291 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

August-palkinnon vuonna 2015 voittanut romaani keskittyy nuoreen Samueliin, joka menehtyy auto-onnettomuudessa. Hänen tarinaansa alkaa koota kirjailija, joka pysyttelee nimettömänä. Hän on itse tavannut Samuelin vain ohimennen, joten hän haastattelee ja lähestyy sähköpostitse Samuelin läheisiä: äitiä, Pantteria, Vandadia, Laidea ja isoäitiä.

Kertojina keskiöön nousevat vähitellen Samuelin kämppis ja ystävä Vandad sekä vajaan vuoden ajan suhteessa Samuelin kanssa ollut Laide. Samuelista ja tämän viimeisestä elinvuodesta muodostuu vähitellen kuva, mutta sen kertojina kukaan ei taida olla täysin luotettava. Ja voisiko ollakaan? Muistot eivät ole aina faktoja. Tapahtumia vääristävät omat tunnetilamme ja tulkintamme, sanomatta jätetyt lauseet ja se miten lauseet on sanottu. Omat odotuksemme toisen suhteen saattavat muuttaa tulkintaamme hänestä ja hänen tarkoitusperistään.

Jos kuva tapahtumista ja Samuelista häilyy, niin on myös hänen ystäviensä laita. Kumpi maksoi toisen puolesta, kumpi vedätti ja kumpi piti toisen puolta? Oliko se Samuel vai Vandad? Mikä heidän suhteensa kaiken kaikkiaan oli? Näytti siltä kun Samuel vetäisi Vandadia puoleensa, mutta Laide olikin se joka sai Samuelin pauloihinsa. Kun lukija kuvittelee muodostaneensa Samuelin ystävästä kuvan mielessään, toinen kertoja romuttikin sen saman tien. Nuorten keskinäiset arvot törmäsivät välillä, he ottivat toisiinsa etäisyyttä ja sitten taas lähentyivät. Kuten Samuel aina kysyi, mitä rakkaus on, miten se määritellään.

Samuelia määrittelee ainakin se, miten kovasti hänellä on tarve kerryttää Kokemuspankkia, tarve muistaa ja tulla muistetuksi. Samuelin hahmo on hyvin lapsekas ja lapsellinen, eivätkä moni muukaan hänen lähipiiristään herätä minussa sympatioita - ehkä syy on ikäerossa, ehkä minun ei tarvitsisikaan pitää heistä. Khemiri rakentaa kuitenkin hahmoja, joissa on tunnistettavia piirteitä ja jotain hyvin nykyaikaista. Heidän ratkaisunsa ovat hyvin ymmärrettäviä, heidän kokemuksissaan on paljon tuttua ja koettua. Nuoret aikuiset hakevat identiteettiään ja osaansa maailmassa. Sympaattisin suhde on Samuelin ja isoäidin välillä.

Pienistä kertomuksista ja muistoista rakentuva kokonaisuus jättää paljon auki, mutta se myös herättää kiinnostusta ja saa lukemaan lisää. Mikä on onnettomuuteen johtava tapahtumakulku ja onko joku jota siitä voi syyttää? Mikä loppujen lopuksi on muistoa, Samuelin persoonaa ja mikä kirjailijan luomaa fiktiota? Kaikki se mitä en muista rakentuu poikkeuksellisella tavalla, joka ei ole lukijalle ihan helpoimmasta päästä. Ajankohdat ja näkökulmat risteävät, laahaavat perässä tai juoksevat edellä. Siinä mielessä se on lukukokemuksena piristävän erilainen, herättävä ja rohkea. Hahmoihin tai itse tarinaan en kuitenkaan ollut kovin ihastunut.

Identiteetin ja muistamisen lisäksi Khemirin romaanissa on monia yhteiskunnallisia teemoja, kuten maahanmuuttajuus, yksinäisyys ja työttömyys. Pidin kuitenkin Khemirin teoksesta Isän säännöt enemmän, vaikka Kaikki se mitä en muista saikin aikoinaan enemmän median ja lukijoiden huomiota. Mielenkiintoista, että vasta lukemastani Myrsky nousee paratiisista -teoksesta sen sijaan tuli hieman mieleeni Isän säännöt, vaikka hyvin erilaisia ovatkin. Ehkä mielleyhtyvät liittyvät enemmän kirjailijoiden taustoihin; molempien isä on nimittäin muuttanut Afrikasta Ruotsiin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Leena Lumi ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja. PopSugar Reading Challenge: A book with a main character in their 20's.

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista

Johannes Anyuru 2012. Ruotsinkielinen alkuteos En storm kom från paradiset. Suomentanut Outi Menna. Schildts & Söderströms 2014. 249 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsalainen Johannes Anyuru kertoo isänsä vuosista nuorena miehenä keskellä Afrikan poliittista myllerrystä 1970-luvun alussa. Ugandalainen nuorimies P pääsee opiskelijaksi Kreikkaan Helleenien lentosotakouluun. Hän menestyy opinnoissaan, pääsee lentämään, voittaa urheilukilpailut. Kreikan-vuosien aikana keskisen Afrikan poliittinen tasapaino muuttuu. Idi Amin on kaapannut vallan Ugandassa ja naapurivaltiot ovat varuillaan. Kun P suuntaa töihin Sambiaan, hänet viedäänkin kuulusteluihin ja vankilaan, lopulta pakolaisleirille Tansaniaan.

Anyuru kertoo historiasta, josta en ole paljonkaan tiennyt aikaisemmin. Idi Amin on nimenä tuttu, mutta Afrikan politiikka ei edelleenkään, 50 vuotta myöhemmin, yllä etusivujen otsikoihin. Siirtomaavaltojen jättämät jännitteet, heimojen kokemat vääryydet - P:n kokema mielivaltainen ja epäluulojen leimaama vankeusaika kuvaa hyvin sitä sekasortoa, jossa monet Afrikan maat ovat pitkään olleet. Nuoren miehen lapsuus ilman äitiä, väkivaltaisen isoveljen kanssa ei sekään ole ollut onnellinen. Silti P:llä on omat unelmansa lentää ja toteuttaa itseään.

Ankarissa olosuhteissa P kärsii niin fyysisesti kuin henkisesti. Vankileiriltä haetaan miehiä sotaan Okellon kapinallisjoukkoihin öisin. Ehtiikö P tehdä mitään ennen kuin heidät kuljetetaan rintamalle? Hänen mukanaan kulkee ylellisiä vaatteita Roomasta, joilla hän käy tarvittaessa kauppaa. Jossain vaiheessa on parasta hylätä valokuvat, joissa hän poseeraa lentäjän uniformussa. Juokseminen vie hänet pitkälle, kohti rautatietä ja vapautta.

P:n muistoissa vuorottelevat lapsuus, juoksu ruohikossa, vanhemman veljen Johnin kirjeet, kreikkalainen tyttöystävä K, laivamatka Roomaan ja monivaiheinen pako. Vasta romaanin puolessa välissä paljastuu, että hänen tarinaansa kirjoittaa hänen poikansa Ruotsissa. Loppuvaiheessa kertomukseen sekoittuu kirjailijan suhde isäänsä, välähdyksiä tämän avioliitosta ja vuosista Ruotsista, identiteetin vaikutuksesta kirjailijaan itseensä. Onko hän kotoisin sieltä mistä hänen isänsä on kotoisin, vai onko hän kotoisin tästä ja nyt, isänsä kuoleman lähestymisestä.

Rankoista aiheista ja jopa kafkamaisesta tunnelmasta huolimatta Myrsky nousee paratiisista osaa onneksi olla myös toiveikas, sillä ilman sitä olisi vaikea jaksaa eteenpäin. Anyuru vaihtelee kirjoitustapaa perinteisemmästä kerronnasta päiväkirjamaisiin tekstinpätkiin, jotka heijastavat hyvin tilanteen eskaloitumista, mielen pirstaloitumista tai matkaa eteenpäin. Minulla on lukematta Anyurun tuoreempi teos He hukkuvat äitiensä kyyneliin, joka voitti vuoden 2017 August-palkinnon, mutta tämän jälkeen laitan sen heti lukulistalleni. Täydet pisteet romaanille, joka opettaa uutta maailmasta, vetoaa syvälle tunteisiin, saa jännittämään ja jota on vaikea laskea käsistään.

Myös näissä blogeissa: Sivumerkkejä, Mari A:n kirjablogi ja Luettua. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, Seinäjoen lukuhaasteessa kohdan 24: 1970-luvulla sijoittuva teos, ja PopSugar Reading Challenge: A book with more than 20 letters in its title.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

Karin Slaughter 2017. Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter. Suomentanut Virpi Kuusela. HarperCollins 2018. Oma ostos. Pokkarissa 552 s.

Luin aikoinaan Karin Slaughterin Grant County -sarjan (vuosilta 2001 - 2007) kokonaan, mutta kun kirjailija vaihtoi sarjaa ja siirtyi Heartsdalen pikkukaupungista Atlantaan, jätin hänet vähitellen taakseni. Niihin aikoihin olin ehkä muutenkin jo kyllästynyt amerikkalaiseen dekkarigenreen. Sain tilalle skandinaaviset, britit ja ranskalaiset. Cosy crime sopii nykyminälleni paremmin, mutta pitkästä aikaa päätin kuitenkin antaa Slaughterille mahdollisuuden ja ostin synttärilahjarahoilla pokkarin.

Hyvä tytär ei edusta Slaughterin aikaisempia sarjoja, ellei sitten aloita uutta. Aineksia kiehtoviksi päähenkilöiksi olisi kyllä. Teoksessa on aikaisemmilta vuosilta paljon tuttua, kuten rikosten armoton raakuus, pienen paikkakunnan sisäiset välienselvittelyt ja pahansuopuus, sekä vahvojen naisten keinot selviytyä perhedraamoista. Tarina sijoittuu jälleen Georgian osavaltioon, tällä kertaa Pikevillen kaupunkiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta aiemmin Quinnin perheen kotiin tunkeuduttiin, perheen äiti tapettiin ja tytär sai luodista päähänsä.

Nykyajassa hyökkäyksestä hengissä selvinnyt Charlie jatkaa isänsä jalanjäljissä. Isän maine puolustusasianajajana on kyseenalainen, mutta hänen tarkoituksensa on hyvä. Charlien elämä järkkyy uudelleen, kun 18-vuotias tyttö ampuu koulussa kaksi ihmistä. Charlie on yksi ensimmäisistä paikalla ja luulee nähneensä mitä tapahtui. Tietysti hänen isänsä ottaa ampujan puolustettavakseen. Enempää minun ei juonesta kannata kertoa, etten paljasta liikaa. Tarinassa on yllätyksiä ja yllättäviä käänteitä, ja Slaughter on kirjoittanut ne uskottavalla tavalla.

Kuten takakannessa luvataan, tämä Slaughterin jännäri on tunteikkaampi kuin ne joita luin silloin yli kymmenen vuotta sitten. Jännitystä tässä ei edes hirveästi ole, sillä Quinnin perheen kannalta pahin on tapahtunut jo silloin menneisyydessä, eikä heidän elämäänsä uhkaa tällä hetkellä mikään muu kuin perheen sisäinen tasapaino. Teoksen alku panostaa koulusurman läpikäyntiin ja taustoihin, mutta vähitellen se hiipuu taka-alalle. Ampumista suuremman painon saavat menneisyyden läpikäynti, Charlien ja muidenkin perheenjäsenten kokema syyllisyys, menetysten ja surun kanssa selviytyminen ja niiden aiheuttamat skismat. Pidin myös tarinan rakenteellisista ratkaisuista.

Hyvässä tyttäressä on genrelle ominaisia, ennustettavia piirteitä, mutta ei liikaa. Hienoa että Karin Slaughter on pysynyt luovana, eikä luota liikaa aikaisempien teosten myyntimenestykseen. Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luetut, Lukulampun valossa, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja, ja PopSugar Reading Challenge: A book with a character with a vision impairment.

Kirja hyllyssä täyttää 5 vuotta!

Ensimmäinen postaukseni on päivätty 16.4.2015. Siitä tulee tällä viikolla viisi vuotta. Kirjablogin aloittaminen silloin sai kimmokkeen kahdesta suunnasta. Silloisen elämäntilanteeni vuoksi kaipasin uusia asioita ja piristystä. Suuremman sysäyksen antoivat kuitenkin lukupiiriystävieni kiehtovat blogit Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja ja Kannesta kanteen. Elinan, Sarin ja Kaisan yllytyksestä ja esimerkillä uskalsin aloittaa oman blogiharrastuksen, enkä vaihtaisi sitä pois. Kiitos siitä! ♥ Kirjojen bloggaamisesta on tullut olennainen osa vapaa-aikaani, se on syventänyt ja monipuolistanut lukuharrastustani, tehnyt siitä sosiaalisempaa ja analyyttisempaa.

Millaisia nämä viisi lukuvuotta ovat olleet? Mitä näihin vuosiin on mahtunut? Blogini luetuimmat tekstit ovat Sofi Oksasen Puhdistus, Tommi Kinnusen Pintti, Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, Heidi Könkään Sandra, Hanna Haurun Jääkansi ja Sally Salmisen uudelleen suomennettu Katrina. Puhdistuksen kärkisija selittyy pitkälti sillä, että osallistuin sen kanssa Itsenäisen Suomen 101 kirjaa -tempaukseen. Blogini lukijamäärät eivät ole mitään verrattuna kuuluisimpiin tai suosituimpiin kirjablogeihin, mutta olen ihan tyytyväinen, että blogini noteerataan kuitenkin reilut 3000 kertaa kuukaudessa. Eniten vierailuja on ollut vuonna 2017, mutta kävijämäärät ovat olleet aina melko tasaiset.

Olen blogannut yhteensä lähes 400 kirjasta. Blogipostauksia on hieman enemmän, sillä mukana on erilaisia haaste- ja koostepostauksia, messupostauksia ja pari teatteriarviotakin. 400 tuntuu huikealta määrältä! Eniten luin vuonna 2018 - minulle luonteva lukutahti näyttäisi olevat jossain 60 ja 80 kirjan välillä vuotta kohti. Eniten luen heinäkuussa, kuten varmasti moni muukin! Goodreadsin tilastojen mukaan lukemiseni painottuu ihan selvästi nykykirjallisuuteen ja 2000-lukuun. Paksuimmat lukemani teokset ovat Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla (680 sivua) ja Jonathan Franzenin Vapaus (634 sivua). Sivumäärältään lyhyimpiä teoksia ovat useat sarjakuvateokset.

Kirjailijaluokituksen perusteella olen lukenut enemmän kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta. Kirjailijalistallani on 167 kotimaista ja 101 ulkomaista kirjailijaa. Eniten lukemani kirjailijat ovat kuitenkin ulkomaisia, joten se tasoittaa hieman suhdetta: Elly Griffiths, Ian McEwan, Fred Vargas, Jo Nesbø, Kate Atkinson, Pierre Lemaitre ja Sadie Jones. Heidän määriinsä yltää suomalaisista vain Kari Hotakainen. 277 kirjailijastani peräti 187 on naisia!!

Kuten kirjailijoiden perusteella voi päätellä, luen paljon kirjoja, joissa esiintyy jännitystä ja rikoksia. Hakusanojen perusteella kirjoissani on teemoina runsaasti myös historiaa, sotaa, yhteiskunnallisia asioita, ja luonto on niissä usein lähellä. Luen mielelläni myös ihmis- ja parisuhteista, perheistä, rakkaudesta, nuoruudesta ja lapsista. Naiset ovat kirjojeni päähenkilöinä huomattavasti yleisempiä kuin miehet, kuten myös lukemieni teosten kirjoittajina.

Lukuhaasteita on ehtinyt viiden vuoden aikana olla paljon. Joka vuosi olen osallistunut Helmet-kirjastojen 50 kirjan haasteeseen. Se onkin jo tapa, joka kuuluu elämään ja rytmittää vuotta. Muiden haasteiden kautta olen perehtynyt muun muassa alkuperäiskansoihin, Aasiaan, novelleihin, maasta- ja maahanmuuttoon, sarjakuviin, Yhdysvaltoihin, naisiin, elämäkertoihin, omaan kirjahyllyyni, klassikoihin ja scifiin. Haasteet saavat tarttumaan sellaisiinkin teoksiin, joita ei muuten huomaisi. Suosittelen!

Kirjani sijoittuvat Suomen jälkeen useimmiten Britanniaan (50 teosta), jonka lähelle muista maista yltää ainoastaan Yhdysvallat (45). Melko hyvin olen lukenut myös ruotsalaista (20) ja ranskalaista (16) kirjallisuutta. Kaikkiaan olen kerännyt lukemista 49 maasta. Suomentajista olen lukenut eniten Outi Mennan, Sari Karhulahden, Juhani Lindholmin ja Kaijamari Sivillin kääntämiä kirjoja. Heidän nimensä alkavat ollakin teosten alkusivuilla lähes yhtä tuttuja kuin monen kirjailijan. Kiitos suomentajille arvokkaasta ja maailmaa avartavasta työstä! ♥

Suuri kiitos myös kanssabloggaajien yhteisölle ja kaikille teille, jotka olette käyneet sivuillani, lukeneet postauksiani, saaneet niistä vinkkejä ja lukuintoa ja joskus kommentoineetkin jotakin! Uskon vahvasti että tämä harrastus jatkuu vielä toisetkin viisi vuotta!

molemmat sivun kuvat: pixabay.com

Sadie Jones: Käärmeet

Sadie Jones 2018. Englanninkielinen alkuteos The Snakes. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2020. 456 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olen lukenut kaikki Sadie Jonesin suomennetut romaanit, ja täytyy sanoa, ettei koskaan voi tietää mitä odottaa. Aloitin aikoinaan hänen toisesta romaanistaan Kotiinpaluu, joka teki suuren vaikutuksen. Ehdottomasti yksi parhaita romaaneja, joita olen lukenut. Ehkä rakkaus oli totta tuntui vaisummalta ja tavanomaisemmalta. Kutsumattomia vieraita sen sijaan ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa tavanomaiseksi. Karnivalistinen kartanoromaani oli huvittavalla tavalla outo. Entäpä sitten Käärmeet?

Valtavan rikkaiden vanhempien 30-vuotias tytär Bea on rakentanut elämänsä itse eikä halua olla tekemisissä vanhempiensa, saatika isänsä rahojen kanssa. Bea ja hänen miehensä Dan päättävät ottaa lomaa arjestaan ja seikkailla Euroopassa muutaman kuukauden. Rahat riittäisivät juuri ja juuri. Kun nuoripari alkumatkasta poikkeaa Bean isoveljen Alexin omistamassa hotellissa Ranskassa, eivät he arvaakaan, millaiseen tunteiden vuoristorataan ja tapahtumien vyöryyn he joutuvat.

Käärmeissä on voimakas psykologinen lataus, joka kiristää otettaan romaani edetessä. Tapahtumat Ranskassa tuovat mukanaan hieman dekkarimaisen otteen, mutta poliisityöstä pysytään kuitenkin varsin etäällä. Näkökulma on koko ajan joko Bean tai Danin. Mihin Alex oli sekaantunut? Miksi Bean ja Alexin vanhempien pitää käydä hotellilla silloin tällöin? Mihin heidän röyhkeän häikäilemätön isänsä Griff on sekaantunut? Mitä heidän äitinsä Liv on tehnyt, kun Bea vihaa tätä joka solullaan?

Bean perheessä on salaisuuksia, joista Dan ei tiedä. Väärinkäytösten ja ahneuden lisäksi on välinpitämättömyyttä, ilkeyttä ja hyväksikäyttöä. Ajatus rahan tuomista mahdollisuuksista on imaista Danin mukanaan, mutta Bean vahva moraali voittaa. Hänen täytyy pysyä vanhempiensa yläpuolella. Jones luo romaaniin kevyen kafkamaista tunnelmaa siinä vaiheessa kun perheenjäsenet eivät ymmärrä ranskalaisen rikostutkinnan etenemistä. Hän ripottelee sekaan myös goottilaisen kauhun elementtejä, niin kuvaannollisia kuin oikeitakin käärmeitä, runsaita puutarhoja ja vanhoja rakennuksia, ylellisiä pihajuhlia. Bean kohtaama trauma sumentaa mielen, mutta myös kirkastaa päämäärän.

Teoksen loppu yllättää. Se on tavallaan pettymys, mutta toisaalta myös kamalan fiksu. Mikä tahansa muu lopetustapa olisi päätynyt selittelyksi - niin ihmissuhteiden kuin rikostenkin. Nyt niiltä putoaa pohja ja tarve. Käärmeet pitää hyvin otteessaan alusta alkaen, vaikka alkuun ajattelinkin, että nyt taitaa olla käsissä varsin kevyt teos. Sitä se ei ole, vaikkei se pääse samanlaisiin syvyyksiin kuin Kotiinpaluu. Monia teemoja sivutaan, muttei niihin pureuduta. Pääosassa on Bean sisäinen kamppailu.

Teoksesta ovat bloganneet myös Kirjaluotsi, Tuijata ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä, Seinäjoen aikamatkahaasteessa tämä sopii kohtaan 29: Vuonna 2020 julkaistu kirja (Suomessa), PopSugar Reading Challenge: A book published the month of your birthday.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead 2019. Englanninkielinen alkuteos The Nickel Boys. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2020. 222 s. Lainasin kirjastosta.

The Nickel Boys on tullut nimenä vastaan muutaman kerran PopSugar Reading Challengen Facebook-ryhmässä, ja kun sitten näin artikkelin johon oli listattu Barack Obaman suosittelemia romaaneja, päätin lukea kirjan itsekin. Kirjaston jono ei ollut alkuvuodesta vielä pitkä ja ehdin saada suomennoksen jo ennen kirjastojen sulkemista. Tässä on teos, jonka ostamista itselleni voisin harkita, sillä sen lukeminen toiseen kertaan on käynyt jo mielessä.

Nickelin pojat sijoittuu pääosin rotusortolakien aikaiseen Floridaan, jossa nuori Elwood Curtis kuuntelee Martin Luther Kingin puheita ja oppii, että hän on ihmisenä yhtä arvokas kuin valkoisetkin. Lahjakas ja tiedonhaluinen poika päättää hakeutua collegekursseille, mutta matka ensimmäiselle tunnille koituu hänen kohtalokseen. Elwood kohtaa rotusortoisen, epäoikeudenmukaisen maailman, ja hänet viedään Nickelin koulukotiin, pois isoäidin turvallisesta kodista.

Koulukodilla on hurja maine, ja vaikka Elwood kavereineen pääsee pian arkirutiineihin kiinni ja saa mielekästäkin tekemistä, varsin nopeasti hänen idealisminsa ajautuu törmäyskurssille raa'an todellisuuden kanssa. Painajaismaisen tapauksen jälkeen poika pystyy kuitenkin pitämään kiinni uskostaan parempaan tulevaisuuteen, sillä hän tietää, että koulukodista pääsee joskus pois. Ja hänellä on sentään koti, johon palata, toisin kuin monilla muilla pojilla.

Elwoodin ystävällä Turnerilla on eri näkemys maailmasta, ja hän onkin se, joka lopulta pelastaa Elwoodin hengen. Tavallaan - enempää en voi kertoa, mutta voin sanoa että loppu yllättää. Tarina alkaakin siitä, kun nykyajassa New Yorkissa asuva iäkäs Elwood palaa Floridaan, jossa kaivetaan esiin salaperäisesti kadonneiden Nickelin poikien luita. Mitä kaikkea koulukodissa tapahtuikaan ja miten vähän maailma siitä tiesi silloin aikoinaan.

Romaani valottaa hirveän taitavasti sitä silmien ummistamista ja eriarvoisuutta, joka vielä 1960-luvulla oli arkipäivää Yhdysvaltojen eteläosissa. Mielivaltaisuus ja väkivallan määrä on jotain ihan käsittämätöntä, kuin myös se, miten mielikuvituksellisilla tavoilla niitä on harjoitettu - pimeässä ja piilossa, silti kaikkien tietäen. Elwoodin ja muiden poikien kohtalo on sydäntäsärkevää luettavaa, mutta Whiteheadin toteavassa ja tiiviissä ilmaisumuodossa on jotain sellaista, ettei lukeminen tunnu pahalta. Ikävään ja suruun ei jäädä vellomaan, vaan ajatukset vievät eteenpäin. Yhtä lailla käsittämätöntä kuin romaanin tapahtumat on se tosiasia, että useat lapset ja aikuiset ovat niistä myös selvinneet. Ihmismieli on ihmeellinen ja myös sen kuvaajana Whitehead onnistuu loistavasti.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 42: Kirjassa on isovanhempia. PopSugar Reading Challenge: A book featuring one of the deadly seven sins. Kirjablogeista löysin Kirjaluotsin, joka on tämän ehtinyt lukea. Colson Whiteheadin aikaisempaa teosta, Pulitzerin voittanutta Underground Railroadia ei valitettavasti ole suomennettu, mutta sitä odotellessa luetaan jotain muuta.

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen 2019. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomalaistaustaisen siirtolaisperheen poika Kaarle rakastaa ajatusta lentämisestä, hyppää kokeilumielessä vajan katolta ja pääsee tapaamaan Atlantin ylittänyttä kaimaansa, Charles Lindberghiä. Lama koettelee perheen toimeentuloa Amerikassa ja niinpä sosialistinen Neuvosto-Karjala vetää puoleensa. Isovanhemmat jäävät Amerikkaan, kun Kaarlen perhe suuntaa kohti työläisen paratiisia.

Petroskoissa on kuitenkin vastassa valtavasti työtä, kehnot asuinolosuhteet, jatkuva kyttääminen ja kyräily. Kaarle, sittemmin Gennadi, pääsee kuitenkin kokeilemaan oikeita siipiä ja lentämään oikealla koneella suomalaistaustaisen komissaarin avustuksella. Pojan lahjakkuus on ilmeistä, mutta tarvitaan sota ennen kuin hän pääsee takaisin ilmaan. Yksi epäonninen junamatka erottaa nuoren pojan perheestä, vie hänet kauaksi Siperiaan nälän ja ainaisen pakkasen armoille. Pojan mukana kulkevat taskussa lentokirja, lapsuudenystävän kirjoittama runo, muistot kuumeeseen kuolleesta pikkusiskosta, intiaani Kolme Arpea, isän mekaniikkataidot ja Janne-sedän ool rait.

Maailmaan palasi värit, sininen, keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestasi mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Tulisiipi pääsee vielä lentämään, mutta vuodet sitä ennen ovat raskaita, eivätkä Neuvostoliiton kylmän sodan vuodet anna lupausta todellisesta vapaudesta. Koskisen Finlandia-ehdokas on mielenkiintoinen romaani toiveikkuudesta, selviytymisestä ja oman tien löytämisestä. Mitä kaikkea sosialismin houkuttelemat, työnteon ja elannon perässä muuttaneet perheet ovatkaan saaneet kokea. Millaista selviytymisvaistoa ja sinnikkyyttä on vaatinut pärjätä olosuhteissa, joissa niin moni on epäoikeudenmukaisesti lahdattu ja viety pois. Koskinen valottaa yhden perheen ja pojan kautta sitä aikakautta, jota Stalinin mielipuoliset vainot leimasivat.

Rikkaruohoja piti kitkeä jatkuvasti, niistä ei tullut loppua koskaan.

Tulisiipi jakautuu kolmeen osaan, josta etenkin toinen on rankkaa luettavaa. Vaikka toiveikkuus välillä kuoleekin, löytyy ankarasta elämästä pieniä valon pilkahduksia, veljeyttä ja kykyä selviytyä. Unelma lentämisestä ei kuole, se pitää hengissä. Muutenkin Koskisen teksti on mukavaa luettavaa ja vie mukanaan alusta loppuun. Nautin ajatuksen väljyydestä ja kauniista yksityiskohdista, jotka nostavat rankan elämän yläpuolelle. Silmäkulmakin kostuu, niin paljon nuorukainen joutuu jättämään taakseen tahtomattaan.

En osaa sanoa, onko romaanissa Lindberghin lisäksi muita todellisia henkilöitä, mutta ihan lopussa paljastuu toinenkin kuuluisuus. Kaarlen ja tämän lapsuudenystävän Lindan elämässä sekoittuvat kiehtovalla tavalla suomalaistausta, amerikkalaisuus sekä nuorten kyky kasvaa ja sopeutua mihin tahansa olosuhteisiin, hyödyntää niitä ja pärjätä minkä tahansa maan passin kanssa. Häikäilemätönkin täytyy kovassa maailmassa olla. Muisto nälästä ja vaarasta seuraa mukana sittenkin kun on jo turvassa.

Tulisiivestä myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Kirjassa lennetään. Seinäjoen kirjaston aikamatkahaasteessa tämä sopii kohtaan 1940-luvulle sijoittuva kirja, ja edellisvuoden maahaasteeseen laitan tästä Neuvostoliiton. PopSugar Reading Challenge: A book that won an award in 2019 (Suomalaisen kirjakaupan vuoden kirja).