Leïla Slimani: Toisten maa

Leïla Slimani 2020. Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 325 s. Lainasin kirjastosta. 

Trilogian avausosa pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään. Ranskalais-marokkolainen kirjailija singahti esikoisromaanillaan Adèle (2015) suoraan marokkolaisten ja ranskalaisten kirjallisuuspalkintojen voittajaksi. Olen lukenut hänen romaaneistaan Kehtolaulun. Jännäri oli hyvin kirjoitettu, mutta kun luin tästä tosielämään pohjautuvasta trilogiasta, kiinnostuin kirjailijasta lisää.

Elsassilainen Mathilde rakastuu nuoreen marokkolaissotilaaseen toisen maailmansodan loppumetreillä ja lähtee tämän vaimona Välimeren eteläpuolelle. Siellä nuortaparia odottaisi oma maatila, mutta pettymys on suuri, kun he saapuvat perille. Aminen isältään perimä tila on kuivalla maalla, talo on surkea ja kaiken lisäksi kaukana lähimmästä kaupungista. Sinne he kuitenkin jäävät, perustavat perheen ja tekevät kovasti töitä. Mathilde ei kehtaa myöntää pettyneensä, vaan kirjoittaa kirjeissään eksoottisesta maasta, sen lämmöstä ja ihmisistä. Nuori äiti ja vaimo tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Vähitellen hän kuitenkin myöntyy realiteeteille, ei jää surkuttelemaan osaansa, vaan tukee miestään tämän ponnistellessa oliivipuiden, maatilan ja sen töiden kanssa, ja löytää elämälleen merkityksen.

Hento kiharatukkainen Aicha, Mathilden ja Aminen tytär, käy koulua kaupungissa ja rukoilee kristittyjen jumalaa. Pieni ja ujo tyttö ei saa läheisiä ystäviä, mutta viihtyy koulussa ja seuraa perheensä elämää tarkkaavaisesti. Tytön näkökulma tuo Mathilden ja Aminen tarinaan omanlaisensa kulman, hieman jännitystä ja ihmetystä, mutta myös lapsenomaista ajankulkua ja hämmennystä. Perheen sisällä kulttuurit törmäävät niin ruoanlaitossa, juhlapyhien aikana kuin naisen aseman omaksumisessakin. Väkivallalta ei vältytä, eikä sairauksilta. 

Tuntuu, ettei Marokossa ole kukaan täysin kotonaan. Berberien ja arabien maassa asuu valtavasti ranskalaisia ja muitakin eurooppalaisia, joiden kaupunginosia ihaillaan, mutta jännitteet ovat jatkuvasti pinnan alla. Naiset elävät pääosin miesten maailmassa; Mathilde ei kuitenkaan alistu kuten niin moni paikallinen nainen, eikä Amine ota sellaista miehen asemaa kuin hän voisi. Heillä on eurooppalaisia ystäviä ja onhan Amine viettänyt useita vuosia sodassa Ranskan puolesta. Aminen nuorempi sisar Selma koettelee rajojaan ja viettää vapaa-aikaansa vaarallisen lähellä katastrofeja.

Marokossa kasvaa 1950-luvun alussa nationalismi, jolle Aminen nuorempi veli Omar omistautuu. Syrjäisellä maatilalla uutisista ei aina tiedetä eikä niitä aina vaivauduta lukemaankaan, mutta maan tuleva itsenäistyminen Ranskasta ei voi olla tuntumatta. Ympärillä kiehuu vähitellen enemmän ja enemmän, ja uskon että Slimanin isoäidin tarinassa politiikalla tulee jatko-osissa olemaan vielä suurempi rooli. Vaikka romaani sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, siinä on paljon ajankohtaista ja tavallaan ikuista, niin yhteiskunnan kuin yksittäisten ihmistenkin tasolla.

Slimanin kerronta on sutjakkaa ja hengittävää, ja Lotta Toivonen tekee suomentajana takuuvarmaa työtä. Romaanissa on miellyttävä tasapaino yksityisiä ajatuksia, haaveita, monenlaisia inhimillisiä tunteita ja yleistä ajankuvaa. Slimani ei takerru yksityiskohtiin, vaikka niitäkin on kivasti mausteena. Näkökulma on miehiä selvemmin Mathilden ja Aichan kokemuksissa, yllättävissä tilanteissa, pulmissa tai kohtaamisissa, joista pitää selvitä. Slimani on myös taitavasti rajannut romaaninsa muutamaan vuoteen. Se tuo rauhaa kerrontaan; vaikka elämässä tapahtuu paljon, romaaniksi tapahtumia ei ole liikaa.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto 1977. WSOY. 183 s. Kirjaston kierrätyshyllystä.

Olipas hyvä löytö! Pohjoiseen lukuhaasteeseen pitää lukea alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kotimainen kirja ja lukupiiriystäväni hoksasi tämän kirjaston kierrätyshyllystä kuin tilauksesta. En ole aikaisemmin lukenut Meriluotoa, joten aloitin kirjan ilman mitään ennakkoluuloja eilen iltapäivällä. Nukkumaan mennessä olin jo lukenut romaanin, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!

Elina lähtee pikkusiskonsa ja monen muun suomalaislapsen kanssa junamatkalle kohti Ruotsia, kun toinen maailmansota syttyy. Elämä Helsingissä Pitkänsillan toisella puolella on ollut vaatimatonta ja itsekin vaatimattomista oloista kasvanut äiti Elna haluaa tytöt turvaan. Ruotsin puolella tytöt erotetaan toisistaan, vaikka Elina oli äidilleen luvannut pitää siskon kädestä kiinni. Elina osoittautuu moneen perheeseen liian isoksi, joten häntä siirrellään paikasta toiseen. Osa niistä kohtelee häntä hyvin, osa työvoimana, osa hemmottelee. Välirauhan aikana käydään kotona, mutta sitten lähdetään takaisin Ruotsiin.

Elina sopeutuu vaihtuviin olosuhteisiin ja ihmisiin. Hän häivyttää minuutensa ja olemassaolonsa, pysyy elossa, tarkkailee ympäristöään, eikä tarkastele tuntemuksiaan. Välillä hän suorastaan ihmettelee elossa- ja olemassaoloaan. Myöhemmin, ehkä 1970-luvulla, kun hän lupautuu mukaan tutkimukseen, jossa häntä haastatellaan kokemuksista sotalapsena, hän osaa kyllä asetella ajatuksensa oikein, muttei pysty kertomaan juuri mitään siitä, miltä oikeasti tuntui. 

Ei elämä mitään anna, pitää vaan napakasti kädessään. Itse siinä on otettava, avattava sormi sormelta kuin lapsena äidin koura jossa oli karamelli. Jos oli.

Elinasta kasvaa nuori nainen, joka ei tunne olevansa kotonaan kummassakaan maassa. Suomessa hän on liian ruotsalainen eikä puhu ruotsia niin kuin hitaat helsinkiläiset. Ruotsissa hän on tietysti suomalainen. Kaunis, tummapiirteinen Elina saa huomiota miehiltä, oppii kielen nopeasti ja pärjää hyvin keittiössäkin. Kun hän tulee raskaaksi vasta 15-vuotiaana, elämä asettuu Ruotsiin, mutta Elinan mieli ei asetu. Hänestä kasvaa kipakka nainen, jonka parisuhteesta ei juurikaan kerrota, mutta onnellinen se ei ole. On vaikea sanoa, mitä nainen kaipaa, sillä houkutuksia on, monenlaisia tarjouksiakin. Laivamatkat Suomeen ja takaisin ovat Elinan omaa aikaa, jolloin voi vaikka vähän antautua haluilleen. En tunne 1970-luvun kirjallisuutta, joten en osaa sanoa, millaista seksuaalisuuden kuvaus on silloin ollut. Tässä romaanissa se jää vihjailuihin ja jälkiseuraamusten kuvaukseen. Usein tyttö otetaan hämärissä olosuhteissa; aikuisempana Elina on selvästi itse aloitteellinen, mutta akteja tai hetkiä ei juurikaan kuvata sanoin. 

Teos kuvaa keskittyen niihin olosuhteisiin, joihin ensin sotalapseksi lähetetty hiljainen tyttö, sittemmin sodan varjosta kasvava nainen joutuu tyttärenä, piikana, yksinäisenä, koululaisena, työntekijänä, miniänä ja nuorena äitinä. Elinan elämä herättää ensi alkuun runsaasti myötätuntoa, kunnes aikuisemmasta naisesta saan hieman jopa jotain voimaannuttavaan viittaavaa. Miehet ovat romaanissa aina sivussa, he ovat kauniita hunsvontteja, masentuneita nahjuksia, harmittomia ressukoita ja vain silmänräpäyksien hetken himon kohteita. 

Meriluoto ei päähenkilöidensä rankoista vuosista ja ilmeisestä köyhyydestä huolimatta sorru minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen; päinvastoin teksti on napakkaa ja toteavaa. Ehkä teos oli senkin takia niin nopealukuinen. Lopussa avataan hieman Elinan suhdetta kahteen jo aikuistuvaan lapseen. Tytärkin pohtii kansalaisuuttaan, vaikka on Ruotsissa kasvanut. Näin sotalapsen identiteetin pohdinta laajenee käsittämään seuraavan sukupolven siirtolaisuutta - siinä mielessä hyvin ajankohtainen tai ikuinen teema, samoin kuin se, mikä naisen identiteettiä määrittelee. Lapsuuden ihmissuhteet, oma perhe, miehet vai sittenkin se, ettei oikein koe olevansa mistään kotoisin? Tähän tunteeseen pystyn itsekin hyvin samaistumaan.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutti 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Kaffe med mjölk. Suomentanut Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten niiden kaikkein tärkeimpien asioiden kertominen onkin aina kaikkein vaikeinta, oli kyse sitten rakkaudesta tai murheista. Tämä on ollut monissa romaaneissa ja autofiktiossa teemana viime vuosina, ja tuntuu että sitä työstetään etenkin kotimaisessa ja pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Ella-Maria Nutin pieni romaani äidistä ja tyttärestä.

Kertoja vie tarinaa eteenpäin kahden päähenkilön näkökulmasta. On viittäkymmentä lähestyvä Agneta, joka on sairastunut ärhäkkään syöpään. Hän tietää kuolevansa pian, mutta ei ole raaskinut kertoa asiasta tyttärelleen Tildalle. Läheiset ystävät tietävät, myös Tildan lapsuuden paras ystävä, mutta kaukana Tukholmassa asuva muuan tytär ajattelee äidin vain olevan yhtä etäinen kuin ennenkin. 

Tuntuu kuin Tilda olisi pitkän tunnelin päässä ja vaikka Agneta kuinka juoksisi, hän ei koskaan pääsisi tyttären luo. Kun juna jarruttaa ja ovet avautuvat kuuluu ääni, joka kehottaa varomaan junan astinlaudan ja laiturin välistä rakoa. Agneta katsoo Tildan polvia, jotka melkein koskettavat hänen omiaan. Ajattele välimatkaa. Eihän Agneta mitään muuta ajattelekaan.

Pohjoisessa asuvalla Agnetalla on saamelaistausta ja Tilda on halunnut sieltä pois mahdollisimman pian koulujen päätyttyä. Isoisän rakentama talokaan ei saa tytärtä kiinnittymään eikä palaamaan pohjoiseen, päinvastoin, tuntuu että tytär lipeää otteesta täysin. Niinpä Agneta lähtee viikonlopuksi Tukholmaan Tildan pieneen yksiöön aikeenaan kertoa syövästä ja kuolemasta. Mutta tehtävä ei olekaan kovin helppo. Äidin olo on huono, hän on laihtunut ja yskii paljon, ja Tilda tuntuu kuin väistelevän totuutta joka olisi niin helppo huomata, jos vain antaisi itsensä katsoa. Äidin ja tyttären välinen kitka kilpistyy pieniin huomautuksiin, kritiikkiin ja ärtymykseen puolin ja toisin. Välillä on myös helliä hymyn hetkiä, joista Agneta pitää kynsin hampain kiinni ja lykkää siksi asiaansa.

Nutti tavoittaa todella hyvin sen pienistä eleistä, sanoista ja puhumattomuudesta koostuvan kommunikaation, joka mahdollistaa väärinymmärryksen, kasvattaa railoja ja pahoittaa mieliä. Onneksi äidillä ja tyttärellä on vielä ohuen ohut side, joka välillä pelastaa. Tunteista pitäisi uskaltaa puhua, muuten molemmat kuvittelevat, ettei niitä ole lainkaan. Tekojen avulla kun on niin vaikea osoittaa mitään, kun välimatka on niin pitkä. Samankaltaista tematiikkaa ja mielensisäistä myllerrystä on myös Alex Schulmanin teoksissa, etenkin äitisuhteesta kertovassa Unohda minut -romaanissa. Nutti riisuu romaaninsa kuitenkin vielä vähäeleisemmäksi ja vielä paljaammaksi. Lyhyet luvut, jotka lyhenevät loppua kohti, ovat dramaattinen keino lisätä kierroksia, ja tarinan rajaaminen muutamaan päivään on tehokas ratkaisu. Tämä romaani raastaa sydäntä ja riisuu aseista; se tavoittaa jotain niin tunnistettavaa, ettei uskoisikaan. 

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Elif Shafak 2021. Englanninkielinen alkuteos The Island of Missing Trees. Suomentanut Helinä Kangas. Gummerus 2023. 393 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Siitä onkin näköjään jo yli neljä vuotta, kun luin Shafakin romaanin Eevan kolme tytärtä. Näiden välissä on ilmestynyt teos 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joka näkyi somessa ja lukulistoilla pari vuotta sitten melko usein. Ehkä luen senkin jonain päivänä. Turkkilaissyntyisen kirjailijan seitsemäs suomennettu romaani Kadotettujen puiden saari sijoittuu kahden kansan jakamalle saarelle, Kyprokselle.

Tarinan alku on vuodessa 1974, jolloin juuri ennen saaren kohtalokasta sisällissotaa kyproksenkreikkalainen Kostas ja kyproksenturkkilainen Defne rakastuvat toisiinsa. Heidän täytyy pitää suhde salassa, sillä sitä eivät kummankaan perheet hyväksyisi. Nuoret tapaavat iltaisin salaa Iloisen Viikunapuun tavernassa, jonka omistajapariskunta ymmärtää millaista on salata elämänsä rakkaus. Kun Kostas joutuu muuttamaan sodan jaloista Lontooseen, rakastavaisten tiet erkanevat eivätkä he pidä yhteyttä vuosikymmeniin.

Tarinan toinen aikataso on lähivuosissa, kun Kostaksen ja Defnen 16-vuotias tytär Ada yrittää selvitä äitinsä kuoleman aiheuttamista haavoista. Isä on kadonnut hiljaisuuteensa ja rakkaiden puidensa pariin. Yllättäen heille tulee kylään äidin sisko Meryem, joka ei ole koskaan tavannut Adaa, ja palaa nyt innosta opettaa tälle kaiken heidän yhteisistä juuristaan. Vähitellen kerronta siirtyy myös vuosituhannen vaihteeseen ja paljastaa lukijalle, miten Kostas löysi rakkaansa uudelleen.

Kadotettujen puiden saari on aistillisen kirjava kertomus rakkaudesta, juurista ja kahdesta kulttuurista, joiden rinnakkaiselo on 1900-luvulla epäonnistunut. Kiehtovaa teoksessa on erityisesti Kyproksen lähihistorian vaikeat vaiheet, brittimiehitys, yhteenotot, kahden kielen sekamelska ja turismin rantautuminen. Minulla kesti melko pitkään ihastua teokseen, mutta puolenvälinen jälkeen huomasin jo kaipaavani tietoa Kostaksen ja Defnen elämänvaiheista ja yhteisistä kohtaloista. Ei siis ihan lempikirjallisuuttani, mutta paljon hyvää tässä oli. 

Shafakin kerronnassa on paljon koristeellisuutta, joka tekee sen pinnasta kauniin ja värikkään, mutta jonka alla sykkii kipeitä haavoja, katkenneita juuria, yksinäisyyttä ja suurta surua. Kaikkitietävän kertojan lisäksi tarinaa vie eteenpäin viikunapuu, jonka näkökulmasta lukija saa lisätietoa tavernan tapahtumista, kadonneista saarelaisista, kuin myös saaren monipuolisesta kasvi- ja eläinkunnasta. Välillä kasvit, eläimet, tuoksut ja ruoat ovat runsaudessaan liiankin listamaisia, mutta niiden herkullisuus ja viattomuus on kieltämättä lohdullista ja rauhoittavaa. Kasvien, etenkin puiden sekä esimerkiksi mehiläisten kautta avautuu päähenkilöiden rakkaus luontoa kohtaan. Teos myös opettaa, miten viikunapuun talvehtiminen maakuopassa onnistuu!

Meryemin hahmossa oli jotain karikatyyrista ja viikunapuun kerronnassa suorastaan lapsekasta, mutta kun pintaa rapsuttaa, viisauksien ja suloisuuden alta todellakin löytyy arvokasta tietoa. Arvostan kovasti tässä romaanissa sitä miten paljon opin taas maailmasta, tällä kertaa Kyproksen saaresta ja sen asukkaista (sain uuden maapisteen!!). Kahden pitkään rinnakkain eläneen kansan väliset yhteenotot ovat tänäkin päivänä raastavaa todellisuutta uutisissa, joten kirja tavoittaa jotain hyvin ikiaikaista ja alati toistuvaa ihmiskunnasta. Historiaa ja kulttuuria tihkuvan tarinan kiinnittää nykypäivään suosittu teema, rakkaus puihin, mutta myös Adan tapa reagoida suruun ja sen leviäminen videoina ympäri maailman. 

Emma Cline: Vieras

Emma Cline 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2023. 269 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jännä sattuma, että luen jo toista Cristina Sandun suomentamaa romaania peräkkäin. Laadukasta on käännöstyö tässäkin kirjassa, jonka tunnelma on samalla tavalla kevyen uhkaava kuin Clinen kuuluisassa esikoisteoksessa Tytöt. 

22-vuotias Alex on asunut New Yorkissa pari vuotta. Hänen taustastaan ei kerrota lukijalle oikeastaan mitään. Hän on elättänyt itsensä kuten moni muukin nuori nainen - tai tyttö oikeastaan - myymällä aikaansa ja seuraansa miehille. Alexista on kehkeytynyt kaupungissa parantumaton varas ja sen vuoksi hän on velkaa Domille, jonka viesteihin ja puheluihin Alex ei enää uskalla vastata. Kaikki on nyt kuitenkin hyvin, sillä Alex viettää loppukesän kauniita päiviä Long Islandilla varakkaan Simonin huvilalla. Päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa Simon tehdessä töitä. Alexin toimettomuutta värittävät särkylääkkeiden napsiminen, kevyt juopottelu ja uiminen.

Illallisen kuluessa Alex tuudittautui horrosmaiseen tilaan. Tylsyys tuntui melkein päihdyttävältä, sitä vasten saattoi nojautua, sitä saattoi ahnehtia.

Alexilla on mukanaan vain kassillinen omaisuutta ja sillä on pärjättävä, kun Simon käskee seuralaisensa lähtemään. Alex oli käyttäytynyt Simonin juhlissa lapsellisesti ja hänet kuljetetaan junalle. Alexilla ei ole paikkaa minne mennä, joten hän jää uneliaaseen Long Islandiin. Aina löytyy joku mies, jonka seurassa voi viettää päivän tai seuraavan yön, sillä Alex aikoo päästä takaisin Simonin suosioon ja se tapahtuu tämän seuraavissa juhlissa vajaan viikon päästä. Siihen saakka aikaa on vietettävä vieraiden seurassa. Yö komean Nicholaksen kanssa ja pari viimeistä päivää nuoren Jackin kanssa ajavat Alexin kuitenkin umpikujaan. Silti hän uskoo sinnikkäästi pääsevänsä eroon uhkaavasta Domista sekä löytävänsä tiensä takaisin Simonin luo. Onnistuuko se?

Clinen kerronta on uskomattoman vangitsevaa. Teksti antaa keveän vaikutelman, mutta sen tunnelma tummenee vähitellen ja lukija oppii päähenkilöstä koko ajan lisää häiritseviä yksityiskohtia. Clinella on älykäs tapa löytää hahmoistaan piirteitä ja yksityiskohtia, jotka tekevät heistä elokuvamaisen tarkkoja ja eläviä. Kerronta on lähes eleetöntä, vaikka tunteet ovat paikoin hyvinkin vahvoja. Mitä Alex itse tuntee? Häivähdyksen jotain rakkauden tai kiintymyksen kaltaista, joka kuitenkin pakenee. Alakulon tai epätoivon ailahduksia, joille hän ei anna itsensä antautua. Pelkoakin välillä, mutta hän pysyy optimistina loppuun saakka, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Vaikka hänen sydämensä jyskyttikin villisti, hän oli rauhallinen, kuvitteli helmiäishehkuisen rivistön mahdollisuuksia, jotka levittäytyivät silmänkantamattomiin. Hän saisi aina sen, mitä tarvitsi. Hän huolehti itsestään, eikö vain? Eikö hän ollutkin onnistunut välttämään paluun kaupunkiin ja edistänyt asioita täällä?

Cline on luonut päähenkilön, jonka neuvokkuus ja taito uida kuin kala vedessä tekevät vaikutuksen. Alex herättää kuitenkin myös hienoista inhoa häikäilemättömyydellään ja sitä hän välillä uskoo itsekin näkevänsä vastaantulijoiden katseissa. Silti naisesta on vaikea saada otetta, ja mielestäni onkin taitava ratkaisu rajata tarina niin tarkasti yhteen viikkoon. Menneisyydellä ei tarvitse aina olla merkitystä, eihän Alex itsekään tiedä valloitustensa menneisyydestä juuri mitään.

Täytyy vielä selvittää onko Cline kirjoittanut tämän romaanin ja Tyttöjen välissä jotain (välissä on peräti seitsemän vuotta). Jos on, laitan heti varaukseen. Tästä teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Savannilla.