Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Elly Griffiths 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Remains. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2024. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Minulla oli kalenterissa muistutus, että Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan viidestoista osa ilmestyy e-kirjana 15.3. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin lukunautinnon lomareissun menomatkalle noin viikkoa myöhemmin! Tosiaan, kyseessä on arkeologi Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovan sarjan viidestoista ja ilmeisesti viimeinen osa. Senkin vuoksi halusin hieman lykätä nautintoa, enkä vieläkään pidä ajatuksesta, että heidän tarinansa olisi jo paketoitu.

En paljasta, saavatko Ruth ja Nelson toisensa, mutta ihan viime sivuille saa teosta lukea, ennen kuin se selviää. Sitä ennen joutuu sietämään molempien epävarmuutta ja kykenemättömyyttä ilmaista tunteitaan verbaalisesti. Jo edellisessä teoksessa elettiin koronavuosia, ja rajoitukset vaikuttivat myös näiden kahden elämään ja suhteeseen. Korona säikytti heidät myös, kun yhteinen ystävä, druidi Cathbad, sairastui vakavasti. Uudessa osassa Cathbad on edelleen huonossa kunnossa ja long covidin runtelema. Valitettavasti hän ajautuu myös mukaan tapaukseen, jossa häntä epäillään murhaan sekaantumisesta.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Cambridgen arkeologian opiskelijoita lumosi professori, joka paneutui opiskelijoidensa opintoihin epäilyttävän intiimillä tavalla. Yksi hänen opiskelijoistaan katosi tuolloin ja löytyy nyt vanhan rakennuksen seinään muurattuna. Kaikkien ihaileman tytön viimeisten päivien kulkua alkavat selvittää Nelsonin tiimi, tällä kertaa vahvistuksilla Cambridgesta. Nelsonin luottotutkija Judy joutuu kuitenkin hetkeksi sivuun, sillä hänen puolisonsa Cathbad katoaa ja joutuu tutkinnan kohteeksi. Mitä tapahtui viikonloppuretkellä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onko syyllinen rasittavalta vaikuttava professori, joku mustasukkaisista opiskelijoista vai valokuvausta harrastanut kahvilan omistaja? Ja mitä tekemistä Cathbadilla on tämän seurueen kanssa?

Ruth suree samaan aikaan oman työpaikkansa puolesta. Norfolkin yliopisto on päättänyt säästää sulkemalla arkeologian laitoksen kokonaan. Ruthin työkaveri David aloittaa kiivaan kampanjan laitoksen puolesta, onhan Ruth sen valovoimainen edustaja, johtaja ja televisiossakin esiintynyt tutkija, jota arvostetaan yli maan rajojen. Kampanja tuottaa tulosta, mutta onko Ruthin paikka edelleen arkeologian laitoksen johdossa vai kaipaako hän jotain muuta? Mitä Nelson ajattelee, kun hänen vaimonsa Michelle palaa koronarajoitusten hellitettyä takaisin kotiin?

Viimeisen teoksen tapauksella on yllättävä yhteys sarjan ensimmäiseen teokseen ja tietysti henkilöhahmot palaavat ajatuksissaan suolamarskin maisemiin ja kaivauksiin, mutta muuten teos ei tällä kertaa kovin paljon hyödynnä kuuluisaa maisemaansa ja miljöötänsä. Ruth miettii edelleen, onko suolamarskin reunalla sijaitseva pieni talo se kaikkein sopivin, etenkin nyt kun hänen tyttärensä Kate joutuu kulkemaan yläkoulussa kauempana ja kulkuyhteyksiä ei ole. Ruthilla ei tässä teoksessa ole muutenkaan juuri tekemistä luiden kanssa, vaikka hänen uransa on muuten esillä. Ehkäpä teosta pitääkin parhaiten kasassa odotus siitä, saavatko päähenkilöt toisensa. 

Tähän on hyvä lopettaa. Kaikki viisitoista osaa ovat olleet todella hyvää luettavaa ja olen odottanut jokaista innolla, vaikka ihan tasalaatuisia ne eivät ole olleet. Suuret kiitokset niin Elly Griffithsille kuin suomentaja Anna Kangasmaallekin ihanasta kirjasarjasta, jonka kunniaksi lähden työkavereiden kanssa kävelyille Norfolkin suolamarskille kesällä 2025!

Helmetin lukuhaastetta varten Elly Griffithsin teokset sopisivat hyvin esimerkiksi saman kääntäjän teoksiksi tai Goodreadsin vuosihaasteessa kirjoiksi, joilla on samanlaiset kannet. 

Iida Turpeinen: Elolliset

Iida Turpeinen 2023. S&S. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Onnea Iida Turpeiselle Blogistanian Finlandia -äänestyksen voitosta! Olisin antanut ääneni itsekin tälle teokselle, jos olisin ehtinyt lukea sen ennen äänestyksen päättymistä. Odotin kirjaa kirjaston varausjonosta pitkään ja viime viikolla reissussa ollessani päätin sitten lukea sen e-kirjana. Näin hienon teoksen olisin kyllä voinut ostaa itsellenikin!

Elolliset on saanut jo paljon huomioita ja lukuisia blogipostauksia, mutta yritän kirjoittaa siitä silti jotain. Toivottavasti lomansumuiset aivoni eivät unohda mitään keskeistä - onneksi otin kuvakaappauksia e-kirjasta. Helmetin lukuhaastetta läpikäydessäni ajattelin ensin, ettei kirjassa olisi päähenkilöä, sillä se sijoittuu useammalle vuosisadalle ja tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön kautta, mutta sitten hoksasin että päähenkilö on tietenkin stellerinmerilehmä, josta kirja kertoo. 

--- mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! --- Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin.

Nimensä merilehmä saa luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan, joka lähtee mukaan kartoittamaan itäisintä Venäjän rannikkoa eli Beringin salmea ja Alaskan ulommaisimpia saaria. Samalla reissulla nimetään tuo salmi ja muitakin eurooppalaisille uusia alueita. Eletään vuotta 1741 ja olosuhteet kaukana pohjoisessa ovat hirvittävät, kun ruoka alkaa loppua ja laivat pettävät. Steller selviää Alaskasta, mutta kuolee paluumatkalla Siperiassa. Hänen merilehmänsä kuolevat vuosia myöhemmin sukupuuttoon, kun eurooppalaiset rakastuvat niiden valtavan ruhon maukkaaseen lihaan.

Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, haluaa itsepintaisesti stellerinmerilehmän luurangon yliopiston kokoelmiin. Hän ottaa nuoren vaimonsa Annan mukaan Alaskaan suureen seikkailuun. Matka ja elämä pimeässä kosteassa pohjoisessa koettelee parisuhdetta, työmäärä Alaskan johtajana koettelee Hampuksen voimia. Rinnakkaiseloa paikallisten asukkaiden kanssa ei edes synny, sillä eurooppalaiset kohtelevat heitä huonosti, tappavat heitä ja pitävät heidät kaupungin ulkopuolella.

Vuonna 1952 nuori preparaattori John Grönvall saa koottavakseen valtavan stellerinmerilehmän luurangon. Hänen intohimoaan ovat lapsuudesta lähtien olleet saariston linnut. Ystävineen hän seuraa, miten lintujen määrä vähenee vähenemistään, ja he saavat perustettua luonnonsuojelualueen. Linnustus ja etenkin linnunmunien kerääminen on niin valtavan suosittua, että lintukannat ovat romahtamaisillaan. Noihin aikoihin pohjoisella Atlantilla pyydystetään viimeinen ruokkipari.

Sen lisäksi että romaani on kertomus stellerinmerilehmästä, suorastaan myyttisen isosta ja lempeäkatseisestä pohjoisen rannikon laiduntajasta, se on kertomus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja lajikadosta. Sukupuutto, jonka aikaisempien vuosisatojen tutkijat uskoivat johtuvan ainoastaan samoista esihistoriallisista syistä kuin dinosaurusten katoamisen, ei suinkaan ihmisen aiheuttamista syistä. Onhan ihminen luomakunnan kruunu ja ihmisen tehtävä on valjastaa luonto eläimineen käyttöönsä. 

Turpeinen höystää kolmelle eri vuosisadalle sijoittuvia tarinoita numeroilla ja faktoilla eri eläinlajien katoamisesta. Se on romaani, mutta hienosti luonnontieteen historiasta kertova myös. Alaskassa katoaa merilehmien lisäksi napakettuja ja muita turkiseläimiä, Suomessa lintuja. Alati laajemmalle ja laajemmalle tutkimusmatkoja tekevien eurooppalaisten tähtäimessä on maan omistaminen, eläinten nahkojen, rasvan ja lihan hyödyntäminen sekä paikallisväestön sortaminen ja tappaminen. Vielä 1950-luvulla kansakoulun opettajat osaavat neuvoa, miten linnunmunia kerätään ja puhdistetaan.

Onneksi mukaan mahtuu myös niitä tieteelle omistautuneita tutkijoita, jotka haluavat suojella ja pelastaa. Vaikuttava esikoisromaani on kirjoitettu mielenkiintoisen raportoivaan tyyliin, joka tietynlaisessa suoruudessaan alleviivaa ihmisten aiheuttamaa hävitystä ja näyttää yksittäisten hahmojensa kautta, millaisina asenteet ovat vuosisatojen ajan ensin pysyneet ja miten ne ovat sitten vähitellen muuttuneet. 

Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee. 

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Maylis de Kerangal 2016. Ranskankielinen alkuteos Réparer le vivants. Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala. 255 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ihanaa, että olen vihdoin lukenut tämän teoksen! Se on ollut to-be-read-listallani jo vuosia, ja muistan miten kovasti sitä kehuttiin kirjablogeissa aikoinaan. De Kerangalilta on suomennettu tämän lisäksi (Siltalan sivujen mukaan) vain yksi romaani, Maailma käden ulottuvilla (2019). Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuitenkin hänen yhdeksäs romaaninsa ja se on voittanut Ranskassa peräti kymmenen kirjallisuuspalkintoa!

Romaani on jännittävä sekoitus surutarinaa ja lääketiedettä. Teini-ikäinen surffari Simon Limbres joutuu koomaan, kun auto suistuu kotimatkalla onnettomuuteen. Toivoa heräämisestä ei enää ole ja niinpä hänen vanhemmilleen esitetään kysymys, voisiko Simonista tulla elintenluovuttaja. Murheen murtamat vanhemmat antavat siihen luvan, ja niin alkaa prosessi, jonka päätteeksi Simonin terve sydän kiitää Le Havresta Pariisiin pelastaakseen keski-ikäisen Claire Méjeanin.

Hän kiertelee huoneessa. Jos se on lahja, se on kuitenkin aika erikoinen lahja, hän ajattelee. Tässä leikkauksessa ei ole lahjoittajaa, kukaan ei ole aikonut antaa yhtään mitään, eikä edes vastaanottajaa, koska hänellä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä elimestä, hänen on otettava se jos haluaa elää, niin että mitä tämä sitten on? Vielä käyttökelpoisen elimen kierrättämistä, elimen joka voisi toimia hänellä pumppuna.

Surusta ja sydänsiirrosta kertova tarina etenee tunti tunnilta yhden vuorokauden ajan. Näkökulma vaihtelee ja esittelee päähenkilöt vuorotellen. Ensin on Simonin hetki aalloilla ennen onnettomuutta, sitten sairaalassa hänestä huolehtivan lääkärin. Kun pojan pelastuminen alkaa näyttää mahdottomalta, kuvaan astuu elinsiirrosta vastaava ammattilainen. Hän välittää tiedon Simonin elimistä eteenpäin, ja niin alkavat tarkkaan etenevät ja huolellisesti suunnitellut prosessit useissa eri sairaaloissa. Simonin sydäntä odottava Claire on odottanut jo pitkään ja on valmis leikkaukseen.

Murheessa palataan välillä Simonin äitiin tai isään, ja jotenkin olin tyytyväinen ettei pikkusiskon tai tyttöystävän suru saa yhtä paljon tilaa. Jotenkin pelkäsin sitä hetkeä, jolloin minun olisi pitänyt lukea heidän surustaan, mutta sitä ei siis tullut. Vanhempien järkytys ja suru tuovat romaanin tunnelatauksen, mutta sydänsiirron lääketieteellinen ja tekninen puoli tasapainottavat sitä. Olin itse asiassa yllättynyt siitä, miten valtava suru onnistuikin pysymään hieman etäällä, ihan kuin se olisi ollut yksi tutkimuksen kohteista lääketieteellisten seikkojen ohella. Yksityiskohtia oli loppuvaiheessa ehkä jopa hitusen liikaakin, mutta pidin kovasti siitä, miten näkökulma vaihtelee ja tekee tarinasta melkeinpä trillerimäisen. Toisistaan hyvinkin poikkeavat näkökulmat ottavat lisäksi toisensa koskettavalla huomioon.

Mukana on myös herkullisia sivuseikkoja, kuten yläluokkaisen perheen lääkäriperinne, Simonin isän kulttuuri, sydänkirurgin suhde omaan vartaloonsa tai Clairen suhde poikiinsa. De Kerangal kirjoittaa hyvin pitkiä virkkeitä, mikä vaati alkuun totuttelua, mutta tyyli toimii hyvin. Se antaa tekstille paikoitellen kiireen tuntua, jota vuorokaudessa toki onkin, mutta toisaalta tekstiin mahtuu runsaasti muistoja, takaumia, historiaa ja yksityiskohtia ihmisten välisistä suhteista tai heidän kunnianhimoistaan. En ihmettele lainkaan kirjan saamaa suosiota ja sen keräämiä palkintoja. Suomentajat ovat tehneet hienoa työtä niin yksityiskohtien, termien kuin tekstin rakenteenkin kanssa. Ehdottomasti mieleenpainuva ja vaikuttava romaani!

Blogistania - kirjasomen parhaat 2023

Kirjabloggaajat, -grammaajat, -tubettajat ja -tokkaajat äänestävät nyt vuoden 2023 parhaista kirjoista neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa äänestetään parhaista kotimaisista teoksista, Globaliassa vuoden 2023 aikana suomennetusta käännöskirjallisuudesta, Tiedossa luonnollisesti tietokirjoista ja Kuopuksessa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta parhaista. Minä osallistuin näistä kolmeen ensimmäiseen. Osallistua saa vain teoksilla, joista on kirjoittanut blogipostauksen.

Vuoden 2023 parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi valittiin Ida Turpeisen Elolliset (S&S). Onnea!

Minä äänestin näitä teoksia:

1. Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa (3 pistettä)

2. Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja (2 pistettä)

3. Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (1 piste)

 

Blogistanian äänestyksessä toiseksi tuli Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän (Aula & Co.). Kolmanneksi äänestettiin Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - väärässä olemisen historia (Siltala). Lisätietoa emäntäblogi Kirsin Book Clubissa.

Blogistanian Globaliassa vuoden 2023 parhaaksi käännöskirjaksi valittiin Martha Wellsin Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1 (Hertta Kustannus, suomentaja Mika Kivimäki). Onnea!!

Vuoden 2023 parhaat käännöskirjat minun mielestäni olivat:

1. Brit Bennett: Äidit (3 pistettä)

2. Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja (2 pistettä)

3. Kamila Shamsie: Ystävistä parhain (1 piste)

Blogistaniassa toiseksi ylsi Claire Keeganin Nämä pienet asiat (Tammi, suomentaja Kristiina Rikman) ja kolmanneksi Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna (Gummerus, suomentaja Taina Helkamo). Lisätietoa emäntäblogissa Kirjakaapin kummitus.

Blogistanian Tieto -palkinnon nappasi Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta (WSOY). Onnea!!

Annoin ääneni näille vuoden 2023 tietokirjoille:

1. Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan (3 pistettä)

2. Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta (2 pistettä)

3. Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia (1 piste)

Blogistaniassa toiseksi äänestettiin Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY) ja samalla pistemäärällä Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co). Lisätietoja emäntäblogissa Tuulevin lukublogi.

Katja Raunio: Viime ajat

Katja Raunio 2023. Teos. 117 s. Lainasin kirjastosta. Kirjan kuva kustantajan.

Olin katsomassa Tulenkantajien palkinnonjakoa joulukuun alussa Tampereen Kirjafestareilla, kun kirjailija Riikka Pulkkinen valitsi voittajaksi Katja Raunion teoksen Viime ajat. Onnea Katja Rauniolle tunnustuksesta! Alla ottamani kuva tilaisuudesta. Kuvassa puhuu kirjailija Juhani Brander, jonka romaani Amerikka odottaa vuoroaan yöpöydälläni. Katja Raunio on puoliympyrän keskimmäinen.

  

Viime ajat on hyvin persoonallinen romaani monessakin mielessä. Se on hyvin lyhyt, vain 117 sivua pitkä ja sen pystyy ahmaisemaan illassa. Tekstiä ei ole jaoteltu luvuiksi, vaan se on alusta loppuun yhtä ja samaa lukua. Toki kappalejakoa on, mutta täytyy sanoa, että huomasin lukujen puuttumisen vasta kun tarkistin Helmetin lukuhaastetta varten, onko niitä nimetty tai numeroitu. Rakenne siis toimii erittäin hyvin. Sitä rytmittävät muutamat valokuvat, joista pari sanaa myöhemmin. 

Persoonallista on myös se, että kerronta kulkee sinä-muodossa. Päähenkilö on nuori nainen, jota puhutellaan sinä-muodossa. Olen joskus lukenut teoksen, jossa en pitänyt kyseisestä tavasta, tai se ei jostain syystä toiminut, mutta Raunion romaanissa sinä-muoto on todella hyvä ja suorastaan tehokeino. Nuoren naisen elämässä alleviivataan kaikkea sitä, mille (nuori) nainen saattaa altistua, kuten miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu, lähentely ja väijyminen. Päähenkilön arjessa tällainen kohtelu on lähes päivittäistä ja Raunion sinä-muoto ikään kuin kohdistaa katseen juuri siihen, mihin pitääkin.

Sinullekin alkaa valjeta, että tässä suhteessa, tässäkin suhteessa, sinä olet ainainen asiakaspalvelija. Sinä odotat häntä tiskisi takana, olet käytettävissä, valmiina täyttämään toiveita, valmiina mukautumaan, aina ystävällisenä, aina niin helvetin ystävällisenä.

Romaani ottaa kantaa myös siihen, mille korkeasti koulutetut naiset altistuvat työelämässään, etenkin uran alkuvaiheessa. Määräaikaiset työntekijät kyttäävät toisiaan, juoruilevat ja uhrautuvat tekemään tehtäviä, joista vakituinen kieltäytyisi. Mukaan juhlimaan lähdetään siksi, ettei vaan jää paitsi mistään. Niin työkavereissa kuin kämppäkavereissa ja muissakin hahmoissa on huvittavan stereotyyppisiä piirteitä, kohtaamisia ja asetelmia, jotka vaikuttavat kauhean tutuilta. Uskon, että Viime aikojen hahmoissa on monille paljon tuttua ja samaistuttavaa. Asuntomarkkinatkin ovat päähenkilön kaltaisille nuorille aikuisille täysin mahdottomat.

Ja niin, ne valokuvat. Tarinassa mainitaan muutaman kerran, miten uutiset ahdistavat ja miten monet välttelevät niiden lukemista nyt näinä aikoina, kun uutisissa on niin paljon tuhoa. Ymmärsin romaanissa olevat valokuvien liittyvän juuri tähän, sillä niissä näkyy tuhoutuneita rakennuksia. Kuvat ikään kuin muistuttavat siitä, että kun lukija kulkee päähenkilön mukana Helsingin arkisilla kaduilla ja öissä, maailmalla tapahtuu koko ajan jotain ikävämpää. Sitä voi vältellä, mutta siellä se on.

Maja Lunde: Unelma puusta

Maja Lunde 2022. Norjankielinen alkuteos Drømmen om et tre. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2023. 464 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa. 

Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.

Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?

Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.

Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.

Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Pip Williams 2020. Englanninkielinen alkuteos The Dictionary of Lost Words. Suomentanut Tuulia Tipa. Into 2023. 455 s. Lainasin kirjastosta. 

Miten omaperäinen tarina, ja miten tärkeä näkökulma sanakirjojen laatimiseen! Australiassa asuvan tutkija Pip Williamsin esikoisromaani on kivunnut julkaisuvuonnaan New York Timesin bestseller-listalle ja näyttelijä Reese Witherspoon on valinnut sen kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi. Tässä on täsmäluettavaa kaikille sanoja rakastaville.

Esme on vasta kuusivuotias, kun Oxford English Dictionarysta valmistuu sen ensimmäinen osa. Hänen isänsä kuuluu sanakirjaa laativaan työryhmään ja leskimiehenä isä pitää tytärtään mukana pihavajassa, jossa työryhmä kokoontuu sanakirjatyötä varten. Suuren työpöydän alla Esme tutustuu pöydältä tippuviin sanoihin ja niiden merkityksiin. Myöhemmin vartuttuaan hänestä kasvaa työryhmän jäsen. Oxfordin kadut tulevat hänelle tutuiksi, kun hän toimittaa tutkijoiden asioita Oxford University Pressin, Ashmoleanin museon, Bodleianin ikivanhan kirjaston ja kotikaupunginosansa Jerichon välillä. Tässä kohtaa täytyy heti sanoa, miten ihastunut olinkaan siihen, että tarina kulkee kaupungissa, jossa olen itsekin asunut hetken. Esmen koti ei ole kuin muutaman sadan metrin päässä omasta huoneestani Jerichossa.

Suurimmaksi osaksi kirstussa oli kuitenkin pieniä paperilappusia, ei postikortteja suurempia. Osa oli nippuina, toiset irtonaisina. Niitä oli kokonainen kenkälaatikollinen, lajiteltuna aakkosjärjestykseen; kunkin kirjaimen välissä oli pieni kortti, kuin kirjaston katalogilaatikossa. Kuhunkin lappuun oli kirjoitettu sana ja sen alle lause. Joissakin mainittiin myös kirja, mutta useimmissa vain naisen nimi, muutamissa myös miehen.

Jo nuorena Esme huomaa, etteivät kaikki sanat pääse mukaan sanakirjaan. Sanojen määritelmiä etsitään lähinnä painetuista lähteistä, eli miesten kirjoittamista kirjoista ja lehtileikkeistä. Näin naisten ja etenkin työväenluokkaisten naisten käyttämä sanasto jää sanakirjatyön ulkopuolelle. Ensimmäinen Esmen talteen poimima sana on bondmaid - orjatyttö, palvelija, piika, tehtävään sidottu - eli hänen rakas Lizziensä, jonka kanssa Esme on kasvanut ja viettänyt päivänsä. Lizzie vie Esmen kauppahalliin, jossa arvokkaaksi sanojen lähteeksi osoittautuu ikivanha, rääväsuinen torimyyjä Mabel. Vuosien ajan Esme tarkkailee ihmisten puhetta ja pitää hameensa taskussa kynää ja paperia mukana valmiina tekemään muistiinpanoja.

1900-luvun alkupuolella suffragetit näkyvät myös Oxfordissa ja Esme pääsee tutustumaan heidän ajamaansa asiaan, naisten äänioikeuteen. Iso-Britannia tulee tässä asiassa paljon Suomea perässä, mutta suffragetit saavat huomiota ja Esmekin haluaa tehdä osansa naisten ja tasa-arvon eteen. Tukena omien arvojen puolustamisessa hänellä on kummitäti Ditte, Bathissa asuva itsellinen nainen, jonka esimerkki ja apu on äidin puutteessa Esmelle ja tämän isälle korvaamaton. Kirjeet Oxfordin ja Bathin välillä kulkevat tiuhaan ja kertovat naisille tärkeistä näkökulmista, mutta myös naiseksi kasvamisesta ja elämän valinnoista.

Esmelläkään ei ole kiirettä naimisiin tai perhettä perustamaan, mutta 25-vuotiaana hänelle tapahtuu jotain, mikä jättää arven koko loppuelämän ajaksi. Myöhemmin hän löytää rakkauden, vaikka ensimmäinen maailmansota tuleekin liian lähelle. Sotavuodet tuovat mukanaan paljon surua, eivät pelkästään Esmelle, vaan koko sanakirjayhteisölle, joka on nyt Esmelle kuin oma perhe. Esmen keräämistä sanoista syntyy yllättäen pieni kirja, jota luetaan vuosikymmeniä myöhemmin Australiassa asti.

Sanakirjatyön lisäksi romaani kuvaa hyvin eri taustoista tulevien naisten elämää 1900-luvun alun Englannissa. Miten niin palvelustyössä olevien kuin keskiluokkaistenkin naisten elämä on rajoitettua ja ennalta määrättyä. Esmellä on onni omistaa läheisiä, jotka ovat pystyneet tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta miten vähän vaihtoehtoja onkaan Lizziellä, jonka elämä rajoittuu muiden palvelemiseen, tai miten paljon paheksuntaa aiheuttaa nainen, joka kiertää maata vapaana näyttelijänä ja aktivistina. Sanakirjatyötä tehneitä naisia ei huomioida vielä silloinkaan kun Oxford English Dictionary kaikessa suuruudessaan valmistuu. Entisajan elämänmenossa ihailtavaa on kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti sanakirjatyötä saatiinkaan tehdä - nykyajassa vuosikymmenien työ ei tulisi kuulonkaan, vaan valmista pitäisi saada murto-osassa siitä ajasta.

Luin kirjan takakannesta, että tarina ammentaa tositapahtumista. Se on osoitus kielen voimasta ja kunnianosoitus niille, joita historiankirjoitus ei ole huomioinut. Monet sanat ovat miesperinteen vuoksi kadonneet, koska niitä ei ole painettu, ei siksi ettei niitä olisi käytetty. Suomentaja Tuulia Tipa on tehnyt hienoa työtä eläväisten ja vanhanaikaisten sitaattien ja sanojen kääntämiseksi.

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla - nyt, ennen ja tulevaisuudessa

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk 2023. Sammakko. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten jo odotan ensimmäistä pyöräilypäivää! En ole niin reipas että pyöräilisin läpi vuoden, mutta puolessakin vuodessa ehtii paljon, ja tunnistan itsessäni kaiken sen vapauden, josta Polkimilla-teoksessakin puhutaan. Ihana idea Takalolta ja Männistö-Funkilta laatia sarjakuvateos pyöräilyn historiasta, nykytilasta ja visioista. Takalon käsialaa ovat piirustukset ja omakohtaiset kertomukset esimerkiksi Tampereen Hervannasta, kun taas tietopuoli on turkulaisen tutkija Männistö-Funkin alaa. 

Pyöräily oli 1800-luvun lopulla vielä niin harvinaista ja pyörät niin haastavia käyttää, että niitä kokeilivat lähinnä urheilulliset yläluokan nuorukaiset. Vähitellen 1900-luvun alkupuolella ennen toista maailmansotaa pyöristä tuli hyvin suosittuja niin kaupungeissa kuin maallakin. Pyöristä tuli työväenluokan kulkuväline ja nuorisolle merkittävä tapa liikkua ja olla yhdessä. Joissakin kaupungeissa pyörien osuus ajoneuvoista saattoi olla jopa 90% - ihan Hollannin tasoa.

Kaupunkisuunnittelu muuttui kuitenkin radikaalisti sotien jälkeen autokannan kasvaessa. Katuja piti leventää (> vanhoja taloja purkaa!), autoille piti löytää pysäköintitilaa ja arvot omaksuttiin Yhdysvalloista. Tällaisen kaupunkisuunnittelun jälkiä näemme ympärillämme edelleen paljon, eihän autojen määrä ole mihinkään laskenut. Vähitellen viime vuosikymmenien myötä pyörät alettiin onneksi ottaa taas huomioon ja useissa kaupungeissa on panostettu jälleen pyöräbaanoihin. Takalon ja Männistö-Funkin unelmissa pyöräily ja erilaisten ihmisten tavat liikkua ilman autoa olisikin suunnittelun lähtökohta.

Takalolla on kivoja muistoja Hervannasta, joka - nyt kun hän on sen minulle havainnollistanut - todellakin on pyöräystävällinen kaupunginosa. Turku puolestaan näkyy Männistö-Funkin tutkimuksissa, joiden lähteet on kirjattu teoksen alaviitteisiin. Turun kaupunkisuunnittelu ei anna kovin imartelevaa kuvaa etenkään 1950-80-luvuilta, mutta on hyvä esimerkki siitä, miten autojohtoista ajattelu on ollut. Vaikka näen sen ympärilläni, kirjan tekijät osaavat havainnollistaa sen niin, että olen melkeinpä järkyttynyt.

Teos on mukava yhdistelmä faktaa ja tutkittua tietoa sekä muistoja, kokemuksia ja kohtaamisia. Takalon piirustusjälki on ihanan selkeä ja sympaattinen!