Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma. 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria. Like-pokkari 2017. Suomentanut Petri Stenman. 256 sivua.

Vuonna 1897 kolme ruotsalaismiestä lähti uhkarohkealle retkelle. Heidän tavoitteenaan oli ylittää Pohjoisnapa ja kirjata muistiin näkemänsä vetypallosta käsin. Miesten ruumiit löydetään 33 vuotta myöhemmin pieneltä Valkosaarelta läheltä Huippuvuoria. He eivät olleet päässeet kauaksi, mutta ajautuneet kuitenkin paikkaan, josta heitä ei osattu etsiä. Ruumiinavauksista ja tutkimuksista huolimatta heidän kuolinsyynsä on jäänyt arvoitukseksi. Arvoitus ei jätä rauhaan Bea Uusmaa, joka päättää selvittää, mitä miehille tapahtui. Hän on jopa valmis tekemään matkan Valkosaarelle, vaikka hän vihaa kylmää.

Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle.

Miesten naparetkestä on säilynyt paljonkin yksityiskohtaista tietoa. Uusma listaa miesten mukana olleita tavaroita, satoja kiloja reessä vedettäviä tarvikkeita, joita on matkan varrella hylättävä. Miehet itse pitävät päiväkirjaa, josta selviää, kuinka paljon he ovat syöneet ja juoneet päivittäin (voi sitä jääkarhun lihan määrää!), millainen heidän terveydentilansa on ollut, millainen mieliala on ollut ja mitä he ovat nähneet. Uusma käyttää kerronnassa hyödyksi faktatietojen lisäksi niin omaa tutkimustyötään, omia kokemuksiaan kuin myös nuoren tutkimusmatkailijan, Nils Strindbergin, kirjeitä kihlatulleen Anna Charlierille. Lähteistä muotoutuu jännittävä, mielenkiintoinen yritys selvittää, mitä noiden muutaman kylmän kuukauden aikana tapahtui.

"Me emme ole nähneet aurinkoa kertaakaan sen jälkeen kun lähdimme mantereelta kolmekymmentä päivää sitten, mutta tänä iltana, pilvien peittämässä harmaanvalkeudessa on partaveitsenohut raita kirkkaan keltaista valoa, horisontin laidalla."

Minulla tuli Naparetkestä ajoittain mieleeni Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Asetelma kirjailijan ja kohteen välillä on samankaltainen, arvoitus menneisyydessä, joka ei jätä rauhaan. Molemmissa teoksissa on listoja, joskin hyvin erilaisista asioista, mutta Naparetkikin saa sydämen lyömään nopeammin. Ehkä se, että lukija tietää, etteivät nämä kolme rohkeaa miestä selvinneet, tekee lukemisesta hieman haikeaa, tai sitten Uusma osaa kirjoittaa tavalla, joka välittää taitavasti hänen oman surunsa ja intohimonsa tarinaa kohtaan. Suomentajan työtä täytyy kehua myös jo pelkästään siitä, miten hän on osannut jättää repaleisiin rakkauskirjeisiin juuri oikeat aukot, yliviivaukset ja puuttuvat kirjaimet.

Muutamasta blogipostauksesta voin päätellä, että Naparetki olisi ollut vielä huikeampi lukuelämys kovakantisena laitoksena. Pokkariversiosta on nimittäin jätetty kuvitus pois, ja moni kovakantisen lukenut pitää teosta visuaalisesti upeana. Pitääpä käydä kirjastossa selaamassa kirjan kuvat vielä läpi! Kuvien puutteesta huolimatta kirja oli elämys. Uusman teksti pitää otteessaan, on pakko saada tietää mikä on hänen näkemyksensä miesten kohtaloista. En ole yllättynyt, että Naparetki voitti Blogistanian Tieto 2015 -palkinnon ja tietokirjallisuuden August-palkinnon ilmestyttyään.

Kovakantisten Naparetkien blogiarvioita: Kirjanurkkaus, Lumiomena ja Lukuisa.

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman 2017. Röyhkeys. Teos. 189 sivua.

Olin ajatellut ammeessa, että nyt on tämä hetki ja kohta seuraava, ja kun seuraava hetki oli tullut, olin muistellut itseäni siinä hetkessä, joka oli juuri mennyt. 

Kun Röyhkeys ilmestyi, sai esikoiskirjailija Nyman runsaasti julkisuutta, palstatilaa, häntä haastateltiin, hänestä ja hänen teoksestaan väiteltiin somessa ja toivon, että kirjaa myös ostettiin ja luettiin. Sillä tietysti kävi niin, että valtaosa keskustelusta ajautui aiheeseen, joka ärsytti kansaa ja päättäjiä, ihmisiä, joista iso osa ei varmaan ollut kirjaa lukenutkaan. Niinpä Nyman itse ja hänen teoksensa kertoja saivat runsaasti sekä sympatiaa että halveksuntaa osakseen.

Röyhkeys on vahvasti ja rohkeasti tässä ajassa kiinni, mutta mistä moinen nimi romaanille? Onko nimen tarkoitus ennakoida lukijoiden mielipiteitä, että työtä karttava henkilön täytyy olla röyhkeä hyödyntäessään etuuksia, jotka kustannetaan muiden maksamilla veroilla? Kirjan kertoja ja hahmo Lahdenmäki eivät nimittäin tunnu lainkaan röyhkeiltä, päinvastoin. He ovat täysin tietoisia siitä, miten yhteiskunta toimii ja mistä heidän tukensa maksetaan. Romaanin minäkertoja on pikemminkin nöyrä, hän ei kaipaa huomiota osakseen, hän tietää miten raha riittää ja pyrkii elämään terveellisesti. Usein tuntuu, että hänellä on huono itsetunto, joka toisaalta johtuu hänen asemastaan mutta saattaa olla myös luontaista vaatimattomuutta.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kertoja matkaa Turkuun Bruce Springsteenin keikalle. Toinen osa sijoittuu Tampereelle TE-toimiston työnhakukurssille. Kolmannessa osassa ollaan Helsingissä ja kirjoittajakoulussa. Teoksen tyyli muuttuu vaivihkaa; alku tuntuu kömpelön hitaalta selonteolta keikkareissusta. Kerronnassa on jotain suorastaan lapsekasta, mutta hahmomme tapa huomata ja havainnoida ympäristöä, ihmisiä ja yksityiskohtia on tarkkaa. Hänellä on silmää asioille, joita emme aina huomaa arjessa, niin tavallisia ne ovat. Teoksen toinen osa on jo selvästi kriittisempi systeemiä kohtaan. Nyman sanoo ääneen sen, mistä usein jupistaan hiljaa. Vaikka kertoja on pakotettu kurssille, hän ei kohdista kritiikkiä sen järjestäjiä kohtaan, vaan ymmärtää, että hekin ovat vain koneiston alistuneita osia. Kritiikistä huolimatta tunnelma on sympaattinen ja realistinen. Kolmannessa osassa on mielestäni muita osia enemmän särmää ja hahmon kirjailijuudessa jonkinlaista toivoa, vaikkei hän sitä kaipaakaan. Särmää tuo myös kerronta, joka siirtyy välillä pois minätasolta ja tarkkailee Lahdenmäkeä/Nymania itseään (?)/minäkertojaa(?) ulkopuolisen silmin. Tempokin on nopeampaa ja kirjailija tuo tekstiin eräänlaisen metatason.

Tuntui, ettei romaani kertonut enää hänestä, vaan hän romaanista.

En aio itse tässä ottaa kantaa niihin teemoihin, joita romaani nostaa esille: työttömyyden muodot ja syyt, byrokratia, laitokset, syrjäytyminen, ulkopuolisuuden tunne, kasvava eriarvoistuminen. Keskusteluja on jo käyty. Pidin kovasti Röyhkeydestä ja etenkin kertojasta, joka voisi monissa pienissä yksityiskohdissa olla kuin kuka tahansa, ja joka avaa silmät näkemään ihmisten kirjon. Ihailin hänen kykyään pohtia muun muassa sitä, mitä ihmiset sanovat tai tekevät oikeasti kun he sanovat tai tekevät jotain. Tai mitä he silloin ajattelevat. Mitkä ovat heidän vaikuttimensa, kuka ottaa minkäkin roolin ja mistä nämä roolit syntyvät. Ja miten välillä tuntuu niin voimakkaasti, että katselee maailmaa kykenemättä olemaan osa sitä, vaikka kuitenkin on.

Minulla kävi muurahainen sääliksi, kun se oli lasissa kiinni jo toista päivää ja näki kaiken mitä ulkona tapahtui, mutta ei osannut mennä mukaan siihen maailmaan. Oli jotenkin luonnotonta, että sellainen ahkerana pidetty hyönteinen vain oli eikä tehnyt mitään. 

Kirjasta lisää blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Kirjavuosi 2017

Vaikka vuotta 2017 on vielä hieman jäljellä, nyt on hyvä hetki tehdä koontia siitä, mitä tuli luettua. Vuoden alussa - kuten aina - olin kauhean kunnianhimoinen ja lähdin mukaan Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen lukea sata kirjaa Suomen 100-vuotissynttäreihin mennessä. Tahti oli oikea vielä kesällä, mutta syksyllä väsyin ja niinpä saldo jäi reilusti alle sadan, seitsemäänkymmeneen neljään. Ihan hyvä sinänsä, eihän toki ole kiva jos lukemisesta tulee suorittamista. Pari kirjaa ehtinen lukea vielä tälle vuodelle, mutta tämä taitaa olla minulle sopiva määrä.

Muista haasteista Helmetin 50 kohtaa sain täyteen jo kesällä (aina yhtä kivaa, odotan jo seuraavaa!). Keväällä osallistuin novellien lukemiseen, Muuttoliikkeessä-haasteeseen listasin peräti kymmenen teosta, mutta Kukko kainalossa keräsi vain kolme kaakkoisaasialaista kirjaa (jos saan sen kolmannen luettua ennen vuodenvaihdetta!). Heti alkuvuodesta sain kunnian kirjoittaa Sofi Oksasen Puhdistuksesta Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa kirjabloggarit olivat näkyvästi mukana.

Millaisia kirjoja luin? 74 kirjasta valtaosa on naisten kirjoittamia (45) ja samoin yli puolet on kotimaisia (44). Suurin osa kirjoista on romaaneja, joihin mahtuu pari taiteilijasta kertovaa elämänkertatyyppistä romaania sekä peräti 20 jännitystä sisältävää kirjaa. Osa niistä perinteisiä dekkareita, mutta muunlaistakin jännitystä löytyi. Novellikokoelmia listassa on neljä; niiden lisäksi luin pari yksittäistä novellia muista kokoelmista. Tietokirjoja luin vain yhden. Tämä on jatkuva henkilökohtainen haasteeni, jota en siis kyennyt kohentamaan tänäkään vuonna. Poissaolollaan loistavat myös vaikkapa sarjakuvateokset, joita minun oli tarkoitus myös lukea. Jos jännityksen lisäksi joku teema näkyy selvästi, se on sodat ja vainot, joita löytyy noin kymmenestä teoksesta. Sodat aiheuttivat valitettavasti jo loppukeväästä niin pahaa oloa, että pidin muutaman kuukauden tauon, kunnes syksyn alkaessa uskalsin taas palata niiden pariin,  Suomi100-huuman kannustamana.

Kirjailijoista viisi toistuu listassani tänä vuonna kaksi kertaa. He ovat Elina Hirvonen, Sadie Jones, Fred Vargas, Ian McEwan ja Anneli Kanto. Ihan huikeita kirjoittajia kaikki! Parhaimpien teosten valinta on aina vaikeaa, mutta päätin silti nostaa muutaman teoksen muiden yläpuolelle. Näitä kahdeksaa ylistän:

• Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi
• Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe
• Sara Stridbergin Niin raskas on rakkaus
• Mila Teräksen Jäljet
• Tiina Laitila-Kälvemarkin Seitsemäs kevät
• Ian McEwanin Pähkinänkuori
• Anneli Kannon Lahtarit
• Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa

Vuoden vaihtuessa jatkan paria haastetta: teemana vuoden 1918 tapahtumat sekä taiteilijat romaaneissa. Osallistun luonnollisesti uuteen Helmet-haasteeseen (kai sellainen tulee taas?!) ja epäilemättä tartun johonkin muuhunkin ja totean vuoden päästä, että vaikeaksi meni :D

Leppoisaa ja kirjallista joulua sekä onnellisia lukuhetkiä vuodelle 2018! ♥

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland 2017. Vien sinut kotiin. Atena. 284 sivua.

Oliko niin, että Pauliina Rauhala avasi Taivaslaulullaan oven vuonna 2013 ja päästi lukijat sisälle uskonnollisiin liikkeisiin? Tai ehkä Rauhala oli se, joka uskalsi tuoda esiin asioita joista oli siihen asti vaiettu. Joka tapauksessa kirja sai valtavasti huomiota, eikä siis pelkästään upeista kirjallisista ansioistaan, vaan rohkeudesta. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi uskosta tai uskonliikkeestä kertovaa esikoisteosta, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, jossa nuori nainen kaipaa korkeammalle ja löytää itseään helluntailaisten parissa, sekä Ben Kallandin teos, josta kerron seuraavaksi.

Markus kasvaa perheessä, joka kuuluu Jehovan todistajiin. Nuorukaisesta kasvaa osa yhteisöä ja hän päätyy kouluvuosien jälkeen Yhdysvaltoihin, aluksi avustaviin töihin, kirjapainoon ja kirjoitustehtäviin, mutta nousee vähitellen hierarkiassa veljeksi, osaksi hallintoa. Teos kuljettaa lukijaa läpi Markuksen elämän lapsuuden lämpimistä kesistä keski-ikäisen miehen pettymyksiin ja uusiin alkuihin.

Lapsuudessa keskeinen miljöö on Bellevue, kesämökki Porkkalanniemessä, paikka jossa Markus, tämän kolme siskoa ja naapurin Timo saavat elää vapaina hiekkaa varpaiden välissä, vene valmiina seikkailuihin. Perheen äiti sairastaa vakavaa masennusta ja pysyy melko sivussa läpi tarinan, isä sen sijaan on mukana Jehovissa ja tarkka säännöistä. Markuksen elämää säestää lahjakkaan Ellen-siskon viuluharrastus ja tragediat, suru, jota hän kantaa mukanaan vielä Atlantin toisella puolellakin.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat.

Teoksesta ei välittynyt ainakaan minulle juurikaan uskoa, ennemminkin luin siitä uskonnon asettamia sääntöjä ja rajoituksia, jotka toisaalta varjelivat ja suojelivat, toisaalta ohjailivat, aiheuttivat epätasa-arvoa, eroja tai perheiden rikkoutumista. Vuodet Yhdysvalloissa valottaa Jehovan todistajien hyvin miehistä organisaatiorakennetta, jossa vehkeily ja juonittelu kuuluvat asiaan, kuten missä tahansa (?) järjestelmässä. Tiukka säännöstö saa monet miehet elämään kaksinaismoraalissa, paljastuksilla kiristetään ja tarkkailevia silmiä on joka paikassa. Liikkeen ja uran vuoksi Markus on kuitenkin valmis uhraamaan rakkauselämänsä ja parisuhteensa.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kallandin tyyli kirjoittaa on hyvin toteavaa ja siksi paikoin viileää. Kauneutta ja syvyyttä kirjaan tuo Ellenin rakkaus musiikkiin ja viuluun, Kallandin taidokas tapa kuvata sekä säveliä että soittamisen tekniikkaa. Musiikki saakin suuren roolin tarinassa, mikä tasapainottaa mukavalla tavalla sitä kylmyyttä, jota Markuksen elämässä on runsaasti nuoruusvuosien jälkeen. Rivien välistä paistaa onneksi myös rakkaus siskoihin, etenkin nuorempaan Elleniin ja Carolaan, johon Markus ainoana perheenjäsenenä pitää yhteyttä yhtäkkisen irtaantumisen jälkeenkin, kun muut ovat tämän hyljänneet. Kaunista on myös ensirakkaus joka saa valitettavasti jäädä, kun organisaatio kutsuu.

Nyt kirjan luettuani tuntuu, että juuri teoksen koruttomuus antaakin tilaa tragedioille, uskonnosta kumpuaville kipupisteille, kaipuulle ja tyhjyydelle miehen elämässä. Koruttomuus myös alleviivaa suuren organisaation laskelmoivaa tunteettomuutta. Kokonaisuudessaan, tasapainoinen, tapahtumiaan seesteisempi, hieman haikea, sanoisin. Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Leena Lumi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Lisää kuvateksti

Fred Vargas 2004. Ranskankielinen alkuteos Sous les vents de Neptune. Gummerus 2017. Suomentanut Marja Luoma. 464 sivua.

Vargasin Adamsberg-sarjan teokset ovat onneksi melkoisen itsenäisiä tarinoita, muuten saattaisi harmittaa se, miten epätasaiseen niitä on käännetty suomeksi. Neptunuksen sauva on nimittäin sarjan neljäs kahdeksasta, mutta viimeisin suomennos. Poukkoilusta kärsii päähenkilömme yksityiselämän juoni, sillä tarinassa on ollut välillä suuriakin aukkoja, mutta teosten varsinainen anti on sentään pääosin muualla.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa (vaikkapa tämä tai tämä), nytkin Adamsbergin on pureuduttava menneisyyteen, tarinoihin ja hyödynnettävä sumeaa logiikkaansa, jotta hän pääsee selvyyteen vuosikymmeniä piinanneista talikkomurhista. Komisarion nuorempi veli joutui syytteeseen tyttöystävänsä murhasta kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, eikä tapaus ole jättänyt Adamsbergiä rauhaan. Siksi hän jahtaa vanhaa tuomaria, joka on ollut kuolleena jo kuusitoista vuotta. Päästääkseen perille tuomarin kuviosta etsivämme on opeteltava Mahjong-pelin säännöt, tulkittava sukunimien etymologiaa ja piiloteltava kahden vanhuksen luona. Työmatka Kanadaan toisi potkua tutkintaan, ellei häntä asetettaisi syytteeseen nuoren naisen murhasta Ottawajoen rantapolulla.

Lämminhenkisissä Adamsberg-dekkareissa herkutellaan portviinillä, vaahteransiirapilla ja idiomeilla, sanonnoilla, joita Vargas ripottelee tekstiin päätähuimaavalla tavalla. Kulttuurit törmäävät Kanadassa, mutta törmäyksen hedelmät tuodaan paluulennolla Pariisiin. Runsaat kielikuvat tekevät tekstistä toisaalta hieman huvittavaa luettavaa, toisaalta ihanan kotoista ja ne antavat tarinalle mukavaa syvyyttä. Neptunuksen sauva rakastaa Pariisin kolmannentoista kaupunginosan poliiseja, laitoksen omalaatuista komisariota ja tämän työtovereita, kuten kaiken tietävää Danglardia, ihmeellisiä fyysisiä ominaisuuksia omaavaa Retancourtia tai pyöreäsilmäistä Estaleria, joiden hahmot syvenevät kirja kirjalta. Lisää väriä tuovat kanadalaiset kollegat Sanscartier, Laliberté ja poliisilaitoksen ovea vartioiva orava. Oman tunnelmansa tuovat mukanaan vanhukset joiden takan suojista Adamsberg pääsee tuomarin kannoille. Näissä dekkareissa paras anti onkin juuri hahmoissa ja heidän välisessä lämpimässä vuorovaikutuksessaan.

Jos kaipaat takaa-ajoja, rikosteknisiä yksityiskohtia tai ruumiinavauksia, tämä kirjasarja ei ole sinun. Adamsbergin tapa ratkoa mysteerit perustuu ajatteluun, asioiden mitä yllättävimpiin yhteyksiin ja arvoituksiin, joihin hänen työtoverinsa ovat tottuneet, sillä tulosta syntyy. Komisarion on saatava kävellä runsaasti, jotta hänen harmaat aivosolunsa pääsevät oikeuksiinsa. Sumean päättelyn rinnalla on toki aina joku järkevä, loogisesti ajatteleva hahmo, joka vie ajatustyötä eteenpäin. Vargasin dekkarit ovat helmiä, joita haluaa ripotella keskelle pimeää marraskuuta, valoa jota välillä kaipaa.

Olen lukenut tänä syksynä poikkeuksellisen vähän tai hitaasti, mutta uskon että oikein ajoitettu Vargas antaa uutta potkua lukemiseen. Sen hän on onnistunut nimittäin tekemään ennenkin. Joululahjakirjoja hankkiessani olen onneksi huomannut, miten hirveästi on taas mielenkiintoisia teoksia, joita tekisi mieli ahmia seuraavaksi. Ehkä lukujumini siis hellittää vähitellen.

Lisää Neptunuksen sauvasta blogeista Tuijata ja Oksan hyllyltä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen. Kun aika loppuu. WSOY. Äänikirja. Lukija Krista Putkonen-Örn. BookBeat. Julkaistu 2015.

Kuuntelin juuri ensimmäisen kokonaisen äänikirjan. Aikaisemmin olen aloittanut pari äänikirjaa, mutta jatkanut perinteisellä lukutavalla. Työmatkani ovat tässä syksyn mittaan pidentyneet ja kirjan kuuntelusta on tullut vähitellen luonteva tapa aamuisin ja iltapäivisin, sillä kirjan lukeminen bussissa ei valitettavasti ole pahoinvoinnin vuoksi minulle mahdollista. Odotankin jo, minkä äänikirjan pääsen valitsemaan seuraavaksi.

Hirvosen teoksessa on rankka aihe. Laura on 55-vuotias ilmastonmuutoksen tutkija ja luennoitsija, joka kantaa syyllisyytä siitä, ettei mielestään ole kyennyt olemaan aidosti läsnä kahdelle jo aikuiselle lapselleen. Äidiksi päätyminen ei ollut hänelle itsestäänselvyys, eikä ajatus mahdollisesta toisenlaisesta elämästä ole koskaan oikein hellittänyt. Lauran potemaa syyllisyyttä ja itsensä arvostelua oli raskasta kuunnella, sillä mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, etteikö hän olisi tehnyt vanhempana sen minkä pystyi.

Lauran esikoinen Aava eli tavallista lapsuutta suorastaan kauniissa symbioosissa kolme vuotta nuoremman veljensä Aslakin kanssa, teini-ikään saakka. Siihen saakka kunnes oli selvää, että veljessä on jotain erilaista, jotain mikä esti häntä saamasta ystäviä. Pikkuveljen paha olo jätti Aavan sivuun vanhempien huomiolta ja niinpä tämä lähti pois heti valmistuttuaan yliopistosta. Lääkärin työ kaukana Afrikassa oli toisaalta keino pitää välimatkaa, toisaalta haaveiden täyttymys, tapa parantaa rikkinäistä maailmaa, ehkä myös keino kohentaa omaa rikkinäistä itsetuntoa.

Osansa maailmantuskasta kantaa myös Aslak, joka löytää netistä pelottavan samalla tavalla ajattelevan ihmisen. Siinä missä Laura kantaa huolta maailman tilasta ja pyrkii opettamalla muutokseen, Aava auttaa konkreettisella tavalla väkivallan keskellä eläviä ihmisiä. Aslak kokee ihmiskunnan menneen jo niin pitkälle, että ainoa keino on sen harventaminen. Onko Aslakin käyttämä väkivalta ratkaisu hänen omaan pahoinvointiinsa, onko se todella ideologinen ratkaisu vai onko kyseessä lopulta kuitenkin vain hento ajatus siitä, että jossain on joku jonka kanssa on löytynyt yhteys?

Romaanin kerronta alkaa siitä mihin se myös päättyy. Valtaosan kerronnasta saavat Laura ja Aava, jotka tahoillaan käyvät läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhe-elämää ja perheen sisäisiä suhteita löytääkseen syitä, selittääkseen, auttaakseen itseään ymmärtämään. Romaani käsittelee paljolti sitä, miten pitkälle syy on kenessäkin, vai onko lainkaan. On nimittäin valtavan raastavaa lukea/kuunnella, miten äiti ja sisko eivät anna itsensä aloittaa edes surutyötä, niin vahva on heidän näkemyksensä omasta roolistaan ja siitä voimattomuudesta jota vain perheenjäsenet voivat toisiaan kohtaan tuntea.

Nuoren yksinäisyyttä, äidin toivoa, sisarten välistä rakkautta, pelkoa ja ahdistusta. Kun aika loppuu nosti bussimatkoilla palan kurkkuun monta kertaa. Hirvosen kieli on vuoroin pakahduttavan kaunista, vuoroin suorasanaista ja jäätävän toteavaa. Yhdistelmä on erittäin toimiva. Perheen ja ihmissuhteiden lisäksi romaani suuntaa lukijan katseen pelottavan mahdolliseen lähitulevaisuuteen, jossa poliittinen voimattomuus tehdä mitään ilmastonmuutokselle on tehnyt maailmasta entistä levottomamman ja väkivaltaisemman. Ehkä ihmiskunnan aika todellakin loppuu pian.

Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua elämää.