Tauno Mathlin: Auringon varjo

Tauno Mathlin 2022: Auringon varjo. Omakustanneteos. 81 s. Sain lahjaksi.

Tunnustan heti alkuun etten ole tottunut runojen lukija, runoista kirjoittaminen on minulle haastavaa, eikä tässä blogissakaan näyttäisi olevan postauksia kuin neljästä runoteoksesta - niistäkin kaksi on sukulaisen tai tuttavan. Mathlin ei ole tässä pienessä porukassa poikkeus, sillä hänkin on työkaverini. Mutta ehkä vähitellen voisin kokeilla tätä taiteenlajia lisää ja lukea rohkeammin, onhan blogiharrastus laajentanut lukuvalikoimaani muutenkin.

Työkaverin runoharrastus on tullut vuosien saatossa tutuksi illanistujaisista, lavoilta ja lounaskeskusteluista, joten on itsestäänselvää, että uudesta kokoelmasta pitää postata tuoreeltaan. Runoilija itse kertoi teoksen olevan eräänlainen keski-iän manifesti. Elämäntilanteet poikkeavat tietysti keski-iässä toisistaan paljonkin, mutta tämän keski-ikäisen miehen runoissa elämästä kertovat ruuhkavuodet, perhe-elämä ja eräänlainen ajan taju. Runot ovat pääasiassa koronaa edeltäviltä vuosilta. 

Tunnelmiltaan minulle jäi parhaiten runoista mieleen sen ihmetteleminen, että tässä sitä nyt ollaan ja mitenkäs tähän nyt tultiinkaan, asiat löytävät oudosti toisensa, mutta tässä huoneessa on hyvä eristys. Asiat ovat siis kulumisesta huolimatta hyvin ja vakaasti. Toisaalta runoissa on myös pientä melankoliaa, hienoista surumielisyyttäkin siitä miten aika on vierähtänyt, on vuosirenkaiden turruttamaa ihoa ja minusta on repäisty palanen.

Teemoista perhe-elämä on selkein. On synttäreitä, lomamatkoja ja lapsiperheen arkea kiireineen. On kovin toiveikasta vetäytyä kynän ja paperin kanssa vessaan. Arkeen kuuluu väsymys, joka menee huumorin puolelle, mutta myös onnen ohikiitävät hetket. Kesä puhkeaa kukkaan vaikka lasten itkut saavat riitasointuja. On melankolisen lohdullista, että kun perhe on koossa, pulssi on alle sadan.

Teoksen viimeisessä osassa ollaan lähimpänä itsensä etsimistä ja löytämistä, unelmia ja niiden tavoittelua. Ollaan tietoisia siitä, missä ollaan ja vaikka paikka ei olekaan se, mihin nuorena kuvitteli pääsevänsä, ollaan turvassa. Runoilijan musiikkiharrastus tihkuu hetkittäin myös runoihin ja kovasti nautin siitä, miten metaforissa on käytetty lintuja. Työasioita en tästä kokoelmasta löytänyt, mutta meille työkavereille on on ihan oma setti, josta löydämme itsemme!

Mathlinilta on ilmestynyt aikaisemmin runoteos Keskivuodenaika. Hän esiintyy - lausuu ja laulaa - kahden miehen Sumuiset kansiot -yhtyeessä, kirjoittaa musiikkiblogia ja on opiskellut luovaa kirjoittamista, joten kulttuuria monipuolisesti kuluttavalta ja tuottavalta mieheltä sopii odottaa teoksia jatkossakin!

Anna Idström: Taivaankalat

Anna Idström 2022. Atena. 245 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä romaani pakotti itsensä lukulistalleni heti kun luin sen päähenkilöstä, idiomeja keräilevästä kielitieteilijästä, uhanalaisten kielten tutkijasta. Tarinan lähtökohta onkin se, että lukion jälkeen hoivalaitoksen avustaviin töihin jämähtänyt Laura päättää asettaa elämälleen uuden suunnan ja pyrkiä yliopistoon. Siellä hän rakastuu kieliin, kielitieteeseen ja alkaa tutkia harvinaisiksi jääneiden kielten ilmaisuja.

Maailmassa on tuhansia kieliä, joista iso osa on vaarassa kadota. Sen myötä katoaa myös valtavasti kieli- ja kulttuuriperintöä, kun ihmiset eivät enää ilmaise itseään kielellä, joka heijastelee ympäröivää, kieliyhteisölle tärkeää maailmaa ja sen ominaisuuksia. Kielten joukkokuolemasta huolissaan Laura tekee kaikkensa säilyttääkseen idiomeista edes osan. Opinnot etenevät hyvin, mutta jatko-opinnoissa Laura törmää yliopiston jähmeään ilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, nuorten tutkijoiden kampittamiseen, ja vaipuu lopulta huonosti menneen väitöstilaisuuden jälkeen masennuksen syövereihin.

Teoreettisen esimerkin saadakseni aloin leikkiä ajatuksella, että suomi olisi katoamassa ja korvautumassa englannin kielellä. Jäisikö jotain sanomatta? Hoksasin pian, ettei englanniksi kenestäkään sanota: "Hän sammui kuin saunalyhty", pahoinpitely ei ole "selkäsauna" eikä hassahtanut ihminen ole "löylynlyömä". Kukaan ei ole hankalassa tilanteessa "puun ja kuoren välissä", eikä vihainen ihminen ole "peppuun ammuttu karhu".

Idström tietää varmasti, mistä kirjoittaa kertoessaan yliopistomaailman julmuudesta humanistitutkijana, vaikka toki tarinassa on kärjistyksiäkin. Tutkijaksi kouluttautuminen on mahdollista vielä humanistillekin, mutta töistä ja apurahoista on turha haaveilla. Laurastakin on käsittämätöntä, miten maailma ei muka hyötyisi hänen tutkimustuloksistaan. Alennustila tuntuu murskaavalta ja niinpä hän lähtee kaupungista maalle, enonsa hylkäämään syrjäiseen mökkiin. Yksinkertainen elämä, pienviljely, onkiminen ja metsässä kulkeminen tekevät Lauralle hyvää, ja hän alkaa saada etäisyyttä urahaaveisiinsa.

Eräällä junamatkalla Laura tutustuu Mikaeliin, joka on karkumatkalla jonnekin kauas. Miehen elämä on ollut rosoista lapsuudesta lähtien, eikä hänen piireissään katsota hyvällä sitä minkä hän on tehnyt. Laura ei tiedä Mikaelista mitään, mutta yllätyksekseen viihtyy tämän seurassa ja tuo mukanaan mökille. Kesäpäivät kääntyvät vähitellen syksyksi, ja Mikael on mökillä edelleen, huumaantuneena elämästä luonnonhelmassa ja Lauran kertomuksista sanoista ja niiden historiasta. Kun Lauran suru ei kuitenkaan väisty, päättää katujen mies auttaa.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat tietysti Lauran havainnot kielistä ja kulttuureista, vaikka välillä niiden ripottelu kertomuksen sekaan oli hieman luentomaista. Silti ne olivat ihania. Melankolinen tunnelma muuttuu luonnonhelmassa seesteisemmäksi ja lukija on tyytyväinen Lauran löytämään olotilaan. Ihan teoksen loppumetreillä tunnelma kuitenkin taas muuttuu ja tyyli alkaa muistuttaa suorastaan kauhuromantiikkaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin lopusta, vaikka nyt en tietenkään osaisi muunlaista kuvitellakaan.

Ylilyöntejä romaanissa on muutenkin, mutta niillä on tarkoituksensa. Yliopistomaailma on kuvattu hyvin rankaksi ja mustavalkoisen pahaksi, jossa naiivilta vaikuttava päähenkilö kärsii jatkuvasti. Mökkielämä puolestaan on ylitsepursuavan kaunista, parantavaa ja hellivää, eikä lainkaan niin vaativaa kuin se ehkä oikeasti olisi kaupunkilaiselle. Siellä tuntuu olevan helppoa myös hyväksyä toisen ihmisen karu menneisyys. 

Sijoitan teoksen Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää. Goodreadsin haasteessa kirja sopii kohtaan 16: A book related to Earth Day.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen 1974. Ruotsinkielinen alkuteos Män kan inte våldtas. Suomentanut Kyllikki Villa. 184 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikoista kirjoittaminen on aina jännittävää, sillä eikö niistä ole sanottu jo kaikki mahdollinen? No, yritän unohtaa sen ja kertoa, mitä minulle jäi mieleen tästä Märta Tikkasen merkittävästä romaanista. Teos on tietysti hyvin tunnettu ja minullekin nimenä tuttu, mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä, kun kävin läpi MeNaisten 101 kirjan listaa lukupiirin haastetta varten. Voi, miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aiemmin!

Tikkasen romaanin päähenkilö on 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, joka lähtee ravintolasta miehen mukaan ja tulee raiskatuksi. Väkivallanteko järkyttää hänen mieltään ja arkeaan, mutta sen sijaan että ilmoittaisi siitä poliisille, Tova päättää kostaa miehelle. 

Kuka hyötyy siitä, että naiset elävät kauhun vallassa peläten pakottamista ja raiskaamista? Eikö joku olekin joskus sanonut jopa sellaista, että elleivät naiset pelkäisi tulevansa raiskatuiksi, ketään naista ei koskaan raiskattaisikaan? --- Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyykiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.

Miksei Tova ilmoita raiskauksesta poliisille? Koska silloinhan teko tulisi ilmi, sitä ruodittaisiin oikeudessa, hänen kaksi poikaansa saisivat tietää, ja koska raiskausten aiheuttama häpeä lankeaa aina kuitenkin naisen eli uhrin päälle. Voisi kuvitella että jo lähes 50 vuotta vanhassa teoksessa kuvattu asenneilmapiiri olisi muuttunut, mutta uskon että vielä tänäkin vuonna monet naiset kokevat tilanteensa ihan samalla tavalla kuin Tova. Teos on muutenkin ihan käsittämättömän tuore ja edelleen ajankohtainen, vaikka moni asia on muuttunut, mutta selvästikään ei tarpeeksi. 

Tova puntaroi tapahtuneen lisäksi ja tietysti sen sävyttämänä myös elämänsä miehiä ja suhdettaan heihin. Mikä miehille on ollut suhteessa tärkeää, mikä on ollut naisen ja miehen välinen asetelma, ja mihin suhde on kaatunut. Eikö niin, että useimmille miehille on loppujen lopuksi ollut tärkeää kokea valtaa ja omistusta suhteessa naiseen? Jopa sillä kaikkein hellimmällä ja kuunteluun kykenevällä. Kahden teini-ikäisen pojan äitinä Tova pohtii myös sitä, millaisen kuvan miehet heille antavat, millainen on poikien isäsuhde, ja mitä äiti pystyy tekemään siinä sivussa tai välissä. Pystyykö äiti suodattamaan sitä toksista maskuliinisuutta mitä pojat näkevät ja kokevat?

Teos on tunnelmaltaan kiihkeä ja täynnä valkoista raivoa miehistä valtaa ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kyse ei ole todellakaan pelkästä raiskauksesta, vaan asenneilmapiiristä yleensä. Tovan kostosuunnitelma kehittyy vähitellen ja on niin herkullinen, että sen soisi onnistuvan. Tunnelmaa ja Tovan ahdistusta alleviivaa välillä ajatuksenvirtamainen kerronta. Seksuaalisuuden rohkea kuvaus yllätti minut - en ole tainnut juurikaan lukea 1970-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten yllätys johtunee ennakkoluuloistani ja oletuksestani, että aika ei olisi ollut kypsä tälle kirjalle. Toisaalta kirja on aiheuttanut kohua ja keskustelua aikanaan, mutta onnistui myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ajasta ihmisineen. Sekä tietysti ihmettelemään Tovan kohtaamia absurdeja tilanteita, joissa hän ei saa ääntään kuulumaan.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 27: Kirjaa on suositellut joku toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Goodreadsin haasteessa tämä on yksi kolmesta eri mantereelle sijoittuvasta teoksesta.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Nellie Bly 1887. Englanninkielinen alkuteos Ten Days in a Madhouse. Suomentanut Heidi Kouridou. Oppian 2018. 137 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nellie Bly, syntymänimeltään Elizabeth Cochran, on yksi tutkivan journalismin uranuurtajista ja tietysti yksi ensimmäisistä kuuluisista naistoimittajista. Hänen teoksensa Maailman ympäri 72 päivässä vuodelta 1890 on huikea hyppy tuntemattomaan maailmaan, ja sen kautta minäkin kiinnostuin selvittämään, mitä muuta tämä nuori ja rohkea toimittaja on ehtinyt tutkia uransa aikana. Löysin tämän teoksen myös, kun selasin läpi MeNaisten 101 kirjan houkuttelevaa listaa kesää varten.

Bly saa viranomaiset vakuutettua siitä, että hän on mieleltään epävakaa ja niinpä hänet lähetetään tutkimusten kautta New Yorkin pahamaineiseen mielisairaalaan läheiselle saarelle. Hän viettää saarella kymmenen päivää yhtenä "hulluista", tarkkailee saarelle lähetettyjen saamaa kohtelua, työntekijöiden asennetta sairaita kohtaan ja sitä, ovatko kaikki mielisairaiksi tuomitut oikeasti edes sairaita.

Blyn kokemukset ja raportti aiheuttivat New Yorkissa pian jatkotoimenpiteitä ja mielisairaiden tutkimus ja hoito ottivat harppauksen eteenpäin. Nuori nainen ja hänet tehtävään lähettänyt esimies ottivat melkoisen riskin, sillä olosuhteet hoitolaitoksessa olivat järkyttävät ja Nellie Blylle olisi ehtinyt käydä kymmenessä päivässä huonostikin. 

Osastoilla, jonne toimittaja sijoitettiin, sairaanhoitajat suhtautuivat potilaisiinsa joko kylmän välinpitämättömästi tai väkivaltaisesti. Tuskin on tarpeen edes käyttää termiä potilas, sillä naiset olivat laitoksessa ikään kuin sijoituksessa, poissa kaduilta ja yhteiskunnasta, eikä heitä hoidettu millään tavalla. Sairaskohtauksiin, väkivaltaiseen kohteluun, nälkään ja kylmyyteen saattoi kuolla, sillä saarella ei ollut potilaille osoitettuja resursseja tarpeeksi, kuten kunnon ruokaa, vaatteita, vuodevaatteita tai lääkkeitä. Lääkäreitä näkyi harvoin eikä heilläkään ollut liiemmin mielenkiintoa näitä naisraukkoja kohtaan.

Nellie Blyn kokemusten, keskusteluiden ja havaintojen perusteella kovinkaan moni hänen osastoillaan asunut nainen ei olisi ollut mieleltään sairas. Moni nainen oli köyhä irtolainen, ehkä kehityksessä jälkeen jäänyt, suutuksissaan raivonnut, huonosti englantia osaava maahanmuuttaja tai vanhuudenhöperö, eikä siis lainkaan sairas. Useimmat olivat joutuneet laitokseen mielivaltaisesti, hyvin heppoisin perustein, huonosti asiaan perehtyneiden ihmisten antamien lausuntojen perusteella. 

Blyn teos on merkkipaalu monellakin saralla ja hyvin kirjoitettu. Uskomatonta rohkeutta, mielikuvitusta, sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä osoittaa se, miten Bly uskalsi lähteä matkaan ja soluttautua yhdeksi sairaista. Olisin kuitenkin kaivannut teokselle huolellisempaa käännöstä ja toimitustyötä. Englannin kielen lauserakenteet puskevat käännöksestä läpi ja sivut vilisevät kirjoitusvirheitä. Näistä huolimatta suosittelen kirjan lukemista kenelle tahansa!

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 17: Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 41: A book with a theme of food or drink. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 13: Kirja jonka julkaisusta on yli 20 vuotta.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadius 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Stöld. Suomentanut Laura Kulmala. S&S 2022. 510 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsin vuoden 2021 kirjaksi valittu Varkaus on Ann-Helén Laestadiuksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Sen päähenkilö on alkuosan verran 9-vuotias Elsa, saamelaistyttö, joka todistaa hiihtoretkellään, miten hänen nuori poronvasansa on juuri tapettu. Elsa näkee myös, kuka paikalta poistuu, mutta pitää tiedon itsellään, sillä vaikeneminenhan ei ole valehtelua. Miehen nimen ääneen sanominen olisi paljon pelottavampaa.

Elsan perhe kuuluu poronhoitajien sukuun, eikä Elsa tiedä mitään parempaa kuin luonnossa liikkuminen, porot ja jokavuotinen poroerotus. Lapsi on vahva pärjääjä maailmassa, jossa saamelaisten perinteinen elinkeino on uhattuna monesta suunnasta. Ilmastonmuutos lyhentää talvia, kaivosteollisuus laajenee poronhoitoalueille ja osa kyläläisistä vihaa poroja, joiden annetaan laiduntaa vapaana. Näitä miehiä Elsakin pelkää; moottorikelkan avulla poroja kiusaavia ja kiduttavia terroristeja, jotka salametsästävät ja myyvät arvokasta poronlihaa pimeästi eteenpäin. 

Harvaanasutun alueen harvalukuinen poliisikunta on voimaton näiden varkauksien edessä, tai sitten täysin piittaamaton. Rikosnimikkeenä varkaus on saamelaisnäkökulmasta täysin puutteellinen, ikään kuin poro ei edustaisi heille muuta kuin omaisuutta. Kun Elsa kasvaa aikuiseksi, kylän saamelaisväestön tekemiä rikosilmoituksia on kertynyt jo sata, eikä poliisista ole ollut mitään hyötyä. Räikeä, rituaalinomainen teko tuo valtakunnallista huomiota, mutta poliisi ryhtyy tositoimiin vasta kun yksi terroristeista on kuollut hämärissä olosuhteissa.  

Hiljalleen kiihtyvä paksuhko romaani ei suinkaan ole pelkkää rikostutkintaa tai sen puutetta, kaikkea muuta. Se on hyvin kirjoitettu näkökulma saamelaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuuriperinteisiin, sukupolvien yhteiseloon, pohjoisen elämäntapoihin ja kahden rinnakkaisen elämäntavan välisiin konflikteihin. Varkaus kuvaa hyvin sitä painetta, johon ahtaalla elävä vähemmistökansa ajautuu, kun yhteiselo enemmistön kanssa ei suju tasa-arvoisesti, eikä valtapolitiikka edes ymmärrä mitä tarpeita kansalla on. 

Paineen alla poronhoitajat ahdistuvat ja masentuvat, suru siirtyy vanhemmilta lapsille ja viha koteloituu vaarallisella tavalla. Aikuistuttuaan rohkea Elsa yrittää saada poroille ja saamelaisille oikeutta, vaikka hänellä on itselläänkin surua, josta ei ole koskaan kunnolla puhuttu. Hänen veljensä ajautuu vieläkin ahtaammalle yhteisössä ja perheessä, jossa puhumattomuus on eräänlaista pärjäämistä ja kosketusta vältellään. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu, ja loppua suorastaan ahmin. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että varkausten määrä lisääntyy, roistot muuttuvat häikäilemättömämmiksi ja alkoholi sumentaa itsehillinnän. Se johtui myös siitä, miten upealla tavalla Laestadius käsittelee surua, vihaa, pelkoa ja kipeitä muistoja. Alkuun jopa tylsä kerronta kehittyy vähitellen väkevämmäksi ja intensiivisemmäksi. Sen psykologinen lataus on vaikuttava. Arvostan myös sitä, mitä kaikkea opin pohjoisesta kansasta ja sen näkökulmista. Ihana yksityiskohta on se, että romaanin luvut on numeroitu myös saamenkieleksi, ja muitakin saamelaissanoja on tekstissä mukana juuri sopivissa kohdin.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaastessa tämä menee kohtaan 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja joka sijoittuu Saamenmaalle. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy autiomaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 51: A book published in 2022.