Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista

Elena Favilli ja Francesca Cavallo 2016. Englanninkielinen alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls. Suomentanut Maija Kauhanen. S&S 2018. 212 sivua.

"Olosuhteille ei voi mitään - mutta sille voi, miten niissä pärjää."
- Jessica Watson, australialainen purjehtija

Voi miten hyvä olo tämän kirjan lukemisesta tuleekaan! En ehtinyt lukea montakaan tarinaa, kun aloin jo liikuttua siitä voiman ja vahvuuden määrästä, jota nämä iltasadut henkivät. Cavallon ja Favillin idea koota sadan urhean ja rohkean naisen tarina on upea. Se on kirjoitettu muotoon, jota voi lukea lapsille tai jota kuka tahansa voi lukea itselleen. Nämä sata todellista tyttöä ja naista ovat toteuttaneet unelmansa olosuhteista huolimatta. Joko he ovat eläneet aikana jolloin tyttöjen itsenäisyys on ollut epätavallista ja siksi epäilyttävää, tai he ovat eläneet ympäristössä jossa naisten itsenäisyys on ollut muista syistä jopa kiellettyä. Osa naisista on voittanut ujoutensa ja fyysiset rajoitteensa ja raivannut tiensä maailman huipulle. Heistä moni on joutunut uhmaamaan lakia tai miesten valtaa ylipäätään, mutta monella on takanaan kodin lämmin tuki ja lähiympäristön kannustus.

Sadan naisen joukkoon on valikoitunut poliitikkoja, tieteentekijöitä, monen alan taiteilijoita, urheilijoita, vakoojia - on Nobel-voittajia, alansa ensimmäisiä naisia, ennätysten rikkojia, esimerkkejä meille kaikille yli kahden tuhannen vuoden ajalta, faaraoista aktivisteihin. Naisia yhdistää uskomaton sitkeys ja luottamus siihen, että sukupuolesta, iästä, ulkonäöstä tai vaikkapa varallisuudesta huolimatta heillä on mahdollisuus saavuttaa unelmansa.

Asuipa kerran Jamaikalla karannut orja, jolla oli kuninkaalliset afrikkalaiset sukujuuret. Hänen nimensä oli kuningatar Nanny, ja hän johti ryhmää karanneita orjia, joita kutsuttiin marooneiksi.

Jokaisen tarinan vieressä on kaunis kuva, joka esittelee tarinan tytön tai naisen. Kuvittajat ovat tietysti myös lahjakkaita naisia eri puolilta maailmaa. Tarinat ovat aakkosjärjestyksessä päähenkilöidensä nimen mukaan - mutta eivät sukunimensä mukaan, vaan etunimensä! Tämäkin on ihana yksityiskohta, sillä useinhan sukunimi kantaa mukanaan patriarkaalista perinnettä. Pientä kapinaa tämäkin. Teos on esipuheen mukaan toistaiseksi eniten joukkorahoitusta kerännyt alkuperäisteos, yli miljoona Yhdysvaltain dollarin. Hienoa!

Muissa blogeissa lisää: Lukujonossa, Luetaanko tämä? ja Amman lukuhetki. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan ja Goodreadsin haasteessa kohtaan 26: A book with text only cover.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan 2010. Englanninkielinen alkuteos Solar. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkari 2011. 376 sivua.

Tässä yksi näistä Hyllynlämmittäjistä, joiden hyllyyn jäämiseen ei tunnu olleen mitään järkevää selitystä. Olen siis aloittanut Poltteen kerran aikaisemminkin, mutta jättänyt sen jostain syystä kesken. Ihmettelinkin hieman, että miten on mahdollista, että Ian McEwanin kirja jäisi kesken. Nyt aloitin sen sitten uudestaan ja tämä kerta osoittautui paremmaksi.

Täytyy sanoa, että vaikka kuinka ihailenkin McEwanin tuotantoa ja olen rakastanut jokaista lukemaani teosta, tässä kirjassa oli hetket, joiden kanssa taistelin hieman, mutta onneksi vain hieman. Kirjan päähenkilö on Nobel-voittaja, fyysikko Michael Beard, jonka tavoitteena (lopulta) on löytää keino hyödyntää valoa tavalla, joka voisi pelastaa maapallon. McEwan on lukenut aihetta varten paljon, perehtynyt ilmastonmuutokseen ja fysiikkaan niin, että tällaisen humanistilukijan oli paikoin vaivalloista ymmärtää kaikkea. Ihan samaa olen kommentoinut myös mm. Makeannälän ja Lauantain postauksissa. Hatunnosto perusteellisuudesta kuitenkin kirjailijalle!

Se mikä tekee Poltteesta huikean, on McEwanin taito pureutua päähenkilönsä mielenmaisemaan ja olemukseen. Taas kerran. Jopa niin pitkälle, että hahmoa on pakko ihailla samaan aikaan kun häntä inhoaa, hän herättää myötähäpeää ja sitten yllättääkin älykkyydellään. Tarina alkaa siitä, kun Michael Beardin viides avioliitto on päättymäisillään. Miehen on ollut mahdotonta pysyä uskollisena, ja niinpä vaimokin tarttuu tilaisuuteen remonttireiskansa kanssa. Tapahtumilla on pitkäkantoiset seuraukset ja ne luovat tunteen, että tästä alkaa se Beardin alamäki kohti jotain, mitä tulee väistämättä tapahtumaan. Tämä onkin yksi seikoista mikä yhdistää McEwanin romaaneja: se tunne, että ollaan menossa kohti jonkinlaista tragediaa tai katastrofia, ja vaikka paljon onkin jo ehtinyt tapahtua, tässä ei ollut vielä kaikki. Beardin menneisyys oli usein yhtä sotkua ja muistutti kypsää juustoa, joka valui haisevana nykyisyyteen tai sen ylikin (---)

Hedonistisella Michael Beardilla ei ole itsekuria, ei elintapojensa eikä naisten suhteen. Niinpä kun ollaan aikaisemmista tapahtumista jo noin kymmenen vuoden päässä, lukija pelkää herkeämättä, milloin mies saa sydänkohtauksen tai mikä on se piste, jonka jälkeen kaikki hänen asiansa ovat niin pahassa solmussa, ettei tulevaisuutta enää ole. Sillä kuin ihmeen kaupalla mies on luovinut läpi uransa ja ihmissuhteidensa jo 62-vuotiaaksi. Hän oli itseriittoinen, itsekylläinen, ja erilaiset halut ja päiväunelmat täyttivät hänen päänsä. Kuten moni muukin objektiivisuutta arvostava mies hän oli pohjimmiltaan solipsisti (---). Tähän ominaisuuteen viittaa myös kirjan alkuperäinen nimi, siinä missä auringonvaloon ja alaan jota Beard tutkii.

McEwanin teksti on jälleen kerran kamalan älykästä ja hänen lauseitaan (kunhan ne eivät käsittele fysiikkaa!) tekee mieli lukea hitaasti, jotta niistä saa imeskeltyä kaiken: sarkasmin, ristiriidat, viisauden, you name it! Hatunnosto siis myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka tekee McEwanin romaanien kanssa upeaa työtä. Hänen ansiostaan sijoitankin kirjan Helmetin haastekohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for. Blogiarvioita löytyy myös näistä: Leena Lumi, Todella vaiheessa, Kuutar ja Kaiken voi lukea!

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen 2017. Kosmos. 216 sivua.

Googlasin tähän alkuun hieman Koistista ja luin että hän voitti esikoisellaan Kalevi Jäntin vuoden 2017 kirjallisuuspalkinnon. Onnea! Muistan hänet myös Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokkaista viime syksyltä. Eipä mikään ihme. Koistisen novellit ovat loistavia!

Novelleissa on miehiä ja poikia omissa kuplissaan, hieman hukassa, omalla tavallaan epäsosiaalisia tai muuten ulkopuolisia. He tarkkailevat muita ihmisiä, kanssakäymistä ihmisten kesken ja pohtivat omaa rooliaan siinä tai sitä, millä tavalla nyt tulisi käyttäytyä, olla niin ettei erottuisi liikaa. He tuntuvat älykkäiltä ja saattavat ulkoisesti menestyä työelämässä, mutta sitten on se oman pään sisäinen maailma, jonne kurkistetaan. Useimpia päähenkilöitä voisi kai luonnehtia introvertiksi, mutta toisaalta emme tiedä heistä tarpeeksi, ehkä kyseessä onkin kirjailijan tapa rajata kerrontaa niin että pääsemme pilkistämään vain yhteen hetkeen ja teemme päätelmämme sen perusteella.

On ihmispäiväkirjaa pitävä nuorukainen, joka ei keksi mitään sanottavaa. On peruskoulun päättänyt, joka pelaisi netissä mieluummin kuin tapaisi luokkatovereita rannalla. Poikia jotka räkivät aivolimansa sen pientä kiusaa tekevän luokkakaverin saappaaseen uimahallin pukuhuoneessa, jotta saavat hieman tasoitusta tilanteeseen. Poikien maailman tietynlainen julma kilpailuasetelma tulee esille useissa novelleissa. Jos et kuulu porukkaan, et ole kukaan ja sinua saa kiusata.

On surullinen tarina vanhuksesta, joka taistelee pankin puhelinautomaatin kanssa ja pelkää riittävätkö rahat tilillä. Pakkanen on niin kova ettei kauppaan pääse, eikä kotipalvelukaan ole muistanut käydä. Kuumeesta väsyneen miehen päivät herättävät valtavasti sääliä, etenkin kun tietää, että tällaisia vanhuksia on paljon. Aika ajoin Koistisen novelleista tulee mieleen Kari Hotakaisen sekä tyyli että teemat, mutta onneksi vain hieman. Muuten Koistisella on ihan oma äänensä.

Eräässä novellissa on baari-ilta, sellainen jonka kohdalla olisi kannattanut miettiä, oliko jatkoissa mitään mieltä, ja taas ne nuorena paikoilleen loksahtaneet roolit joista on vaikea päästä irti. Ja sitten on se darra, jonka aikana päivä valuu hukkaan, se joka kuluu käsikirjoituksen lailla. Yksi absurdeimmista novelleista kertoo miehestä, joka haluaa että hänet maalataan ja puetaan lehmäksi, viedään laitumelle ja talutetaan takaisin. Muistutus siitä, että netti mahdollistaa meille niitäkin rooleja, joista muut eivät tiedä mitään. Niminovelli Mies joka laski miljardiin on yksi parhaista ja käy läpi erään lajiniilon suhteen lukuihin, siinä sivussa työhön ja ihmisiin. Toki kymmeneen novelliin mahtuu pari sellaistakin, joista en saanut niin paljon irti.

Koistinen löytää juuri ne oikeat sanat ja tavat ilmaista! En tiedä onko se lahja vai ovatko novellit viimeisen päälle hiottuja. Joka tapauksessa nautin suunnattomasti pienistä yksityiskohdista, kuten lause Puristan korvan finniä tai Katjan perheen ilmapiiristä tulee sivulliselle sellainen tunne, että parta on ajamatta, vaikkei se olekaan tai Raimo näytti aina mieheltä, joka katselee järvelle. Novelleja lukiessa tuli usein olo, että asiat loksahtavat paikoilleen, näinhän se juuri on, kirjailija on osannut pukea sanoiksi senkin mistä ei aina puhuta. Etenkin kun kyseessä ovat ne hiljaiset.

Blogimaailmassa on tätä esikoista luettu aika paljon, lisää vaikkapa näissä: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuista ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 51: An award-winning short story or short story collection.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

Indrek Hargla 2011. Vironkielinen alkuteos Apteeker Melchior ja timuka tütar. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni 2013.

Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarja vie lukijan 1400-luvun Tallinnaan. Sarjan kolmannessa osassa eletään vuotta 1422. Kaupunkiin saapuu Saksasta kisälli, joka saa kivestä päähänsä ja menettää muistinsa. Tapauksen ainoa todistaja on pyövelin tytär Wikebe, joka muiden lailla menettää sydämensä salaperäiselle saksalaiselle. Apteekkari Melchior ryhtyy selvittämään Steffenin henkilöllisyyttä ja tappoyritystä sekä arvoitusta, joka piiloutuu nuorukaisen taskuista löytyneisiin suttuisiin kirjeisiin. Onhan Melchior juuri se, joka tuntee ihmisruumiin ja joka osaa auttaa Steffenin hoidossa.

Melchiorin tutkimukset vievät petosten maailmaan. On kirjuri, joka tekee kaikkensa jottei hänen isäntänsä kauppias Werdynchusen ottaisi uutta kisälliä. On kauppiaan vaimo, jo kolmannessa avioliitossaan, ahne rahan ja vallan perään, jonka kauneus saa miehet sekaisin. Heidän salaisessa pelipöydässään kokoontuvat mustapäät, dominikaanisen luostarin veljet, saksalainen ritari, Raaseporin kastellaani, oikeusvouti ja menestyneet kauppiaat kisällineen. Kortinpeluu ja nopanheitto auttavat lopulta Melchioria selvittämään mysteerin ja motiivit.

Pyövelin tytär on kiehtovaa ajankuvaa ja sukeltaa menneeseen hyvin perusteellisella tavalla. Hargla käy romaanissaan läpi muun muassa silloista oikeuskäytäntöä, lääketieteen tuntemusta, aluepolitiikkaa, Hansa-kaupunkien välisiä kauppasuhteita, katolisen uskon moninaisia pyhimyksiä, Pyhän Augustinuksen ajatuksia, ja tutuksi tulevat myös monet paikalliset ammatit, kuten sepät, jonglöörit tai vaikkapa pyöveli itse. Romaania kannattaa lukea nimenomaan historiallisena pakkauksena, sillä sen eteen kirjailijan on täytynyt nähdä hirmuisesti vaivaa ja lukiessa on todellakin olo, että on syvällä keskiajan Tallinnassa, joka vauraana kaupunkina on poikennut suuresti pohjoisesta naapuristaan.

Toisaalta historiallista faktaa kirja pursuaa niinkin paljon, että kaikkea tuntui olevan mahdoton sisäistää. Hyvin mielenkiintoista, mutta kuitenkin täytyy sanoa, että laajalti rönsyilevä tyyli ei ihan pystynyt pitämään otteessaan, sillä varsinkin loppua kohti olin jo kadottaa sen kuuluisan punaisen langan. Lisäksi teoksen kielessä oli sellaisia aikamuotoihin liittyviä ratkaisuja, jotka pistivät häiritsevästi silmään ja jättivät hieman viimeistelemättömän kuvan. Apteekkari Melcior kokosi lopuksi kaiken yhteen kuin Miss Marple konsanaan, mutta olisin toivonut, että olisin pystynyt itsekin päättelemään jotain jo ennen sitä. Sellaista nautintoa tämä rikosromaani ei minulle suonut, mutta ehkä jonkun toisen lukijan pää kestää kaikki yksityiskohdat. Runsautta kevensi paikoin pieni annos romantiikkaa, peitetyt tunteet ja salaiset katseet, ronski kylvettäjä ja mustasukkaisuus. Uskon, että Apteekkari Melchior -sarja lumoaa monet, mutta minä en sen pariin taida palata :)

Valitsin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Juttua teoksesta löytyy myös blogista Nenä kirjassa.

Anne Tyler: Äkäpussi

Anne Tyler 2016. Englanninkielinen alkuteos Vinegar Girl. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 229 sivua.

Kirjailijan omien sanojen mukaan Äkäpussia oli valtavan hauska kirjoittaa. Se onkin helppo aistia pienehkön romaanin rivien välistä. Sen ajatus ja kieli virtaavat ilmavasti (Kiitos taitavan käännöksen!) eikä se ei yritäkään olla kovin vakava. Kirja saa lukijansa hyvälle tuulelle.

Siitä on kauan kun luin Anne Tyleriä viimeksi! Teokset olivat aikuistuvalle nuorelle naiselle tärkeitä, sillä ne avasivat ihmisten mielestä ja käyttäytymisestä juuri sellaisia pienen pieniä seikkoja, joita olin tietämättäni kaivannut kirjallisuuteen - ja ehkä avuksi elämään ylipäätään. Sitten Tyler jäi kun tuli niin paljon muuta luettavaa vastaan. Nyt Äkäpussi onnistui muistuttamaan minua siitä, miksi Tylerin kirjat olivat aikoinaan niin rakkaita.

Äkäpussi on Kate Battista, 29-vuotias lastenhoitaja, joka hoitaa perheensä taloutta ja huolehtii että isällä ja pikkusiskolla on kaikki mitä he tarvitsevat. Jossain vaiheessa Kate on unohtanut elää omaa elämäänsä, hänen suorasanaiselle luonteelleen huokaillaan ja ehkä hieman naureskellaankin. Eräänä päivänä yliopistolla tutkijana työskentelevä isä esittelee Katen tutkimusapulaiselleen Pjotrille. Käy ilmi että isä on huolissaan miehen työviisumista ja on keksinyt, että avioliitto Katen kanssa saattaisi ratkaista ongelman. Mitäs asiasta tuumaa Kate?

Äkäpussi on Shakespearen komedian Kuinka äkäpussi kesytetään riisuttu ja päivitetty versio (lue lisää vaikkapa täältä). Hogarth Press -kustantamo on nimittäin tilannut kirjailijoilta kahdeksan Shakespearen näytelmän romaanisovitukset. Syksyllä ilmestyy kakkonen, Jo Nesbøn versio Macbethistä. Alkuperäinen Äkäpussi ei ole minulle tuttu, joten en pysty ruotimaan sitä, miten pitkälle Tylerin romaani sitä mukailee, mutta mielenkiintoinen tilaustyö, ja Tyler on kirjoittanut kosiofarssista itsensä näköisen teoksen.

Kuten ennenkin, Anne Tyler on parhaimmillaan varsin arkisissa kohtaamisissa, toisilleen läheisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaajana. Äkäpussikin sijoittuu pitkälti Katen kotiin ja työpaikalle, keskelle arkea lihamuhennoksineen, pyykkeineen ja multaisine kynnenalusineen. Tyler asettaa vastakkain ja rinnakkain niin lempeyttä, tahdittomuutta, itsekeskeisyyttä kuin viisauttakin niin että tarina on väkisinkin sympaattinen ja hieman opettavainenkin. Äkäpussi on kansiliepeen mukaan Tylerin kepein teos, eikä sitä tosiaankaan voi kamalan totiseksi väittää! Näin kesäloman ensimmäisiin päiviin oikein sopiva ja sopivan mittainen romaani käynnistämään toivotun lukuhimon!

Kirja-arvion löysin myös blogista Kirsin Book Club. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 50: Kirjaston suosittelema ja Goodreadsin haasteessa kohtaan 37: A Women's Prize for Fiction winner or nominee. Tietysti kirja osallistuu myös Yhdysvallat-haasteeseen.

Marjane Satrapi: Persepolis 2. Kotiinpaluu

Marjane Satrapi 2004/2005. Ranskankielinen alkuteos Persepolis 3 - 4. Suomentanut Taina Aarne. Like 2007.

Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani jatkuu siitä, mihin Persepolis 1 päättyi. Teini-ikäinen tyttö saapuu yksin Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat tämän lähettäneet opiskelemaan ranskalaisessa koulussa. Marjanen on vaikea asettua aloilleen. Onhan hän hirveän nuori vielä ja viihtyisää majapaikkaa on vaikea löytää, mutta suurin ongelma on se, ettei hän tunnista enää itseään. Itävaltalaiskavereiden tiedot Iranista ovat vähäisiä, eikä Marjanella ole tarpeeksi vahva itsetunto jotta hän jaksaisi ylläpitää omaa kulttuuriaan maassa joka on niin kovin erilainen. Nuoren tytön on jopa muututtava fyysisesti lapsesta aikuiseksi ilman perhettä. Marjanen identiteetti ja psyyke ovat niin kovalla koetuksella, että hän ostaa 18-vuotiaana liput takaisin kotiin.

Teheran ei kuitenkaan ole enää sitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Sodan runtelemassa maassa on naisten oikeudet nipistetty minimiin, ja vaikka Marjanen vanhemmat ovat hyvin vapaamielisiä ja sallisivat tyttärensä elää omaa elämäänsä, ei ympäristö salli sitä. Paha olo vain kasvaa. Opinnot yliopistossa piristävät kuitenkin elämää. Taideaineiden laitoksella on tytöilläkin hetken ajan vapaampaa kuin muualla, mutta kiristyvän fundamentalistisen ilmapiirin vuoksi on oltava enemmän ja enemmän varuillaan. Opintojen jälkeinen elämä Euroopassa alkaa taas houkutella.

Kirjoitin Persepolis 1:stä näin: Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis 2 jatkaa samaan tyyliin. Fundamentalistinen politiikka ja naisiin kohdistuvat vaatimukset ovat todellakin absurdeja ja Marjane potkiikin niitä vastaan ihailtavan uhmakkaasti. Satiirin keinoin painostusta jaksavat ne jotka eivät ole ihan vielä valmiita luovuttamaan. Siinä missä ensimmäinen osa jaksoi olla vielä poliittisesti syvällinen, on kakkososa jo selkeästi lannistuneempi. Sen näkee etenkin Marjanen äidin kutistuneesta olemuksesta. Lakonisen humoristinen on ylipäätään tapa, jolla Satrapi tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen, oli se sitten lapsellinen anarkismi lukioiässä tai vaikkapa keino oppia näkemään miltä nainen hunnun alla näyttää.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siinä varmaan piilee tämänkin sarjakuvaromaanin vahvuus ja vaikuttavuus. Kertojan ääni tulee tutuksi niin sanoin kuin kuvinkin. Satrapin piirustustyyli on yksinkertaisen selkeä ja annankin parin kuvan kertoa lisää:

Lisää blogeissa Sanoissa ja sivuilla, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä. Helmetin haasteessa Persepolis 2 osuu kohtaan 4: Kirjan nimessä on jokin paikka. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 39. A book with a form of punctuation in the title. Ja tietysti osallistun tällä Sarjakuvahaasteeseen!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynn 2006. Englanninkielinen alkuteos Sharp Objects. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2015. Bon-pokkari 371 sivua, sisältää myös novellin Auttava käsi.

Lukeminen on takunnut pahasti viime aikoina. Syytän siitä työväsymystä ja kiirettä, joka on tuonut unen iltaisin niin nopeasti etten oikein ole päässyt sisälle yhteenkään kirjaan. Joka ilta on tuntunut, että jatkan kirjaa, josta en muista mitään. Syytän hieman myös pihaani, jonka laittamisesta olen aika innostunut. Kun sää on ollut niin mainio, ei lukemiselle vaan jää aikaa! Eilen ne työkiireet sitten väistyivät ja tänään antauduin viimeisimmälle lukuyritykselleni oikein kunnolla. Se kannatti. Pääsin Terävien esineiden imuun kunnolla ja tunsin taas, mitä on kun lukeminen vie mennessään.

Työväsymys tai ei, niin Gillian Flynnin esikoisteos ei vakuuttanut alkuun kovin hyvin. Tuntui, kuin olisin aloittanut kehnon kirjan, olin hieman pettynyt ja ärsyyntynyt. Goodreadsin haastekohta 19 ikään kuin pakotti minut kuitenkin jatkamaan, sillä kyseiseen kohtaan sopivat muut teokset/kirjailijat eivät innostaneet senkään vertaa. Luotin siihen, että Kiltin tytön kirjoitta osaa kyllä. Teräviä esineitä lähti onneksi vetämään jossain välissä, kun nuori toimittaja Camille saa komennuksen entiselle kotipaikkakunnalleen, josta hän on pysytellyt tarkoituksella poissa pitkään.

Camillen suhde äitiinsä on vähintäänkin vaikea ja outo. Äiti ei ilahdu tyttärensä paluusta eikä Camillella ole minkäänlaista suhdetta lähes kaksikymmentä vuotta nuorempaan siskoonsa. Niin äidin kuin siskonkin epätasainen mielenlaatu ja omituinen käytös herättävät vihaa, kateutta, ärtymystä ja surua. 13-vuotias varhaiskypsä sisko saa huomiota yhtä paljon kuin aikoinaan Camillen kuollut sisko Mariam, mutta Camillen halutaan pysyvän poissa. Juttu, jota Camille on komennettu kirjoittamaan Wind Gapiin, koskee kahta kuollutta tyttöä. Millaisia vihjeitä  Camille kerää haastatellessaan paikallisia? Millä tavalla tapaukset liittyvät hänen perheeseensä?

Flynn kirjoittaa tahmean alun jälkeen jännäriä, jossa on ehkä häiritsevänkin paljon tuttuja, paljon käytettyjä aineksia, mutta jotain omaperäistäkin teoksessa on. Niin nuoret kuin aikuisetkin naiset käyttäytyvät pelottavan sairaalla tavalla. Kuumat viikot pikkupaikkakunnalla ovat täynnä juoruja, alkoholia, pillereitä, seksiä ja kiusaamista. Kolmetoistavuotiaiden tyttöjen tapa hallita ympäristöään tai Camillen äidin sairaalloinen kontrollointi on kuvottavaa. Kuvottavaa on myös se, mitä traumaattinen lapsuus on saanut Camilleen tekemään itselleen. Tähän viittaa romaanin nimi.

Teräviä esineitä oli ehkä jopa hieman makaaberi, mutta se ei haitannut, vaan teki lukemisesta kevyempää. Teema oli nimittäin melko karmiva ja sitä olisi voinut olla vaikea sietää ellei tarina olisi ollut hieman överi ja hahmot liioitellun stereotyyppisiä tai pahoja. Lukeminen ei pelottanut loppujen lopuksi lainkaan, eikä juonessa ollut niin selkeää takaa-ajo- tai muuta sellaista kohtaa, missä viimeistään syke nousisi. Syke ja tunnetila kohosi lähinnä päähenkilöllä, jonka itsepintaisuuttaan ja itsetuhoisuuttaan päätti ratkaista tapaukset. Plussaa annan hallitun jännityksen lisäksi siitä millä tavalla Flynn kuvaa paikoilleen jämähtäneen pikkupaikkakunnan hierarkiaa ja pettymyksiä.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Osallistun tällä myös Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, jota isännöi Lukupino. Muissa blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjoihin kadonnut.