Riika Ruottinen: Unestani heräsin

Riika Ruottinen 2018. Unestani heräsin. Runoja aitojen väleistä.

Nämä tuttujen ihmisten hengentuotteet jaksavat aina vain jännittää. Mitä jos en ymmärrä niitä? Mitä jos en osaa lukea niitä oikealla tavalla (jos sellaista edes on), mitä jos tulkitsen lukemaani liikaa tuntemani kautta? Mitä jos en osaa kirjoittaa teoksista tarpeeksi fiksusti? Oululaisen Riika Ruottisen teoksesta postaamiseen liittyy vielä sekin hermostuttava seikka, etten ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut runoista. En ole kovin monta runoteosta elämäni aikana edes lukenut!

Unestani heräsin on kaihoisa, paikkaansa hakevan kirjoittajan tuotos. Ajatuksista ja kokonaisuuksista voi lukea läpi useita vuosia. Nämä runot ovat kypsyneet hitaasti, ja vaikka useissa kohdin kyse onkin hetkistä ja välähdyksistä, ne peilaavat elämää pidemmältä matkalta. Runoista huokuu vahvoja tunteita, mutta kokonaisuus on ilmava ja kevyt, paikoitellen tulisempi, mutta pääosin herkkä.

Tässä parhaita paloja:

Lasinsiruina tuikkivat hangen reunat

kun kuutamo niihin heijastaa

ja ulkona tuoksuu jo maa.

(runosta Näitä valoja minä rakastan)

En kysynyt lupaa heidän jumaliltaan

enkä koskaan kadottanut

hyvää tahtoani.

Kenen vuoksi olisin pahoillani? 

(runosta Hengitys)

Teemat kumpuavat hyvin henkilökohtaisista kokemuksista, näin ainakin minä luin niitä. Runojen ääni kokee itsensä usein ulkopuoliseksi, eikä löydä aikuisten maailmasta paikkaansa tai sellaista olemusta, jota aikuistelta odotetaan. Rinnalla kulkee lapsi ja ihmetys tämän maailmasta. Somemaailman sokerikuorrutetut elämät saavat ansaitsemansa, ironisen osansa. Luonto yksityiskohtineen on vahvasti läsnä lähes jokaisella sivulla ja sen ihmeet ovatkin usein niitä kauneimpia hetkiä.

Vapauden, juurettomuuden tai levottomuuden tunne leimaa monia runonpätkiä. Runojen minän on vaikea löytää oikeaa osoitetta tai sopivaa tilaa, tarve kulkea on suuri. Tässä oli ehkä se pinta, johon minun oli lukijana helpointa tarttua. Sää- ja luontohavaintojen lisäksi. Tyyli vaihtelee, mutta ääni on yhtenäinen. Entisenä oululaisena tunnistin runoista vanhan, rakkaan kotikaupunkini, mutta voi olla että vain oletin!

Riika Ruottisen runoteos on kaunis niin sisältä kuin ulkoakin. Hänen mietteistään voi lukea samannimisestä blogista Unestani heräsin. Hannan kirjokansi on niinikään postannut tuoreesta teoksesta. Onnea Riikalle!

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo 2018. Gummerus. 376 sivua. Oma ostos.

Tuuleen sai huutaa niin paljon kuin keuhkoista lähti mutta puhuri heitti sanat takaisin, monesti nurin käännettyinä niin että hyvät ja tärkeät ajatukset olivat muuttuneet pilkaksi. 

Rytisalon toinen romaani on herättänyt (ainakin sosiaalisessa mediassa) keskustelua siitä, millä tavalla ja millaista fiktiota kirjailija saa kirjoittaa historiallisista henkilöstä. En lähde puimaan asiaa tässä sen enempää, totean vain omalta osaltani, että romaani on fiktiota, vaikka sen tietyt reunaehdot olisivatkin faktaa. Näin ollen romaanin henkilöistä tai tapahtumista ei välttämättä kannata vetää yhteyttä todellisuudessa eläneisiin henkilöihin. Rytisalo avaa omaa kirjallista prosessiaan kirjan jälkisanoissa mm. näin: Minun Minnastani tuli tällainen, todellisen maailman historiallisesta Minna Canthista en enää tiedä.

Nimensä mukaisesti Rouva C. on avioliittoromaani ja keskittyy Minna Johnsonin ja Ferdinand Canthin parisuhteeseen, sen sävyihin, tasa-arvoon ja tilaa antavaan rakkauteen, jota riitti alusta loppuun. Se kertoo nuoresta omapäisestä ja omanarvontuntoisesta naisesta, joka pettyy ensimmäisen seminaarivuotensa lopulla Jyväskylässä ja on vähällä jäädä kauppa-apulaiseksi isänsä yritykseen Kuopioon. Yhteys älykkääseen lehtoriin kuitenkin palaa ja syttyy vähitellen rakkaudeksi. Opinnot jäävät joka tapauksessa kesken ja menee jonkin aikaa ennen kuin kotioloista, synnytysten, talonrakentamisen ja epävarmuuden keskeltä työntyy esiin se Minna, josta me kaikki olemme niin ylpeitä.

Minnan sisällä tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.

Romaanissa Ferdinand on se täydellinen aviopuoliso, joka mahdollistaa rohkean ja tulisieluisen maailmanparantajan ilmaista mielipiteensä ja olla esillä. Kuka tietää, millaista Minnan elämä olisi ollut vanhakantaisemman ja perinteisemmän miehen rinnalla. Luonnontieteilijänä Ferdinand on ihanan utelias ja luotsaa perhettään maalaisjärjellä, jaksaa Minnan rinnalla tämän masennuskaudet eikä pelkää uudistuksellisten mielipiteiden aiheuttamia puheita. Sillä niihin Minna törmää, menettää ystävänsäkin, epäilee kykyään vaikuttaa naisten asemaan, mutta ei anna periksi. Köyhyydestä noustaan vain, jos tytötkin pääsevät kunnon kouluun, jos piioille opetetaan biologian ja taloudenpidon perusasiat, ja jos miehet saataisiin kauemmaksi alkoholin kurimuksesta. Raskaaksi tulemiseen vaaditaan kaksi, useimmiten vain yhden halu, mutta nainen on se, joka kantaa seuraamukset. On niin paljon, johon Minna haluaa vaikuttaa.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla ---

Rouva C. on ihastuttavaa luettavaa. Rytisalo kirjoittaa kaunista tekstiä, jota on vaivaton lukea ja joka vie heti mennessään. Vaikka kyseinen avioliitto onkin varsin täydellinen, on tarinassa runsaasti tasapainottavaa tulta ja vastoinkäymisiäkin. Minnan tahto puskee läpi, mieli on välillä musta eikä ikääntyminen ole helppoa. Ja kun on kyseessä Rouva Canth, ei yhteiskunnalliselta otteelta voi välttyä. Romaani avaa mielenkiintoisia yksityiskohtia luokkaeroista, asumisen tasosta, säätyläisten asenteista, pukeutumisesta ja - tietysti - eri-ikäisten tyttöjen ja naisten asemasta, siitä mikä on kenellekin soveliasta ja hyväksyttyä käytöstä. Minna rikkoo rajoja niin että paukkuu. Avioliittokuvauksen lomassa kulkee mukana Minnan ystävyyssuhde samaan aikaan seminaarin aloittaneeseen Floraan ja se, millä tavalla suhde kestää asenne-erot. Flora on kuin peili, jossa nuori Minna näkee ensin itsensä, mutta vuosia myöhemmin jotain aivan vierasta.

---he oliva tässä yhdessä, nuoret rouvat, luentosalin penkeiltä lehtoreiden rouviksi repäistyt, lupauksensa rikkoneet ja Cygnaeuksen pettäneet tytöt, joiden piti tehdä jotain ihan muuta kuin lapsia.

Kirja on ollut blogimaailmassa(kin) kamalan suosittu. Tässä muutama esimerkkipostaus: Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirjan pauloissa.

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikainen 2018. Siltala. 138 sivua. Arvostelukappale.

Aki Ollikaisen kesäisessä Pastoraalissa on paimen ja lampaita, mutta paimenidylliksi sitä ei kuitenkaan uskalla luonnehtia. Asetelmassa on paljon muutakin kuin idylliä. Pienessä yhdenpäivänromaanissa kohtaavat upea luonto ja paikkaansa hakevat ihmiset, haaveet ja uhka.

Suuri naaraskyy lepäsi kerällä järveen työntyvällä paahteisella kalliolla, kun se havaitsi lompsivien saappaiden tärähdykset rantapolulla. Se sähähti ja luikerteli leveään kallionhalkeamaan, josta työntyi esiin juuri kukkimaan puhjenneita kultapiiskuja sekä yksinäinen hento pajunverso. Kyy asettui kasvien sekaan paikkaan, jossa se tunsi olevansa turvassa tunkeilijalta, mutta jonne auringonsäteet yhä ulottuivat hivelemään sen mustaa suomupintaa.

Pastoraali on unelmia ja ohikiitäviä ajatuksia, kohtaamiset romaanin henkilöiden kanssa kestävät vain päivän. Painokkaampi ja vahvempi on suven jälki, luonnon ihme. Ollikaisen kesässä luonto pysäyttää ja sille annetaan tilaa. Pienoisromaaniin mahtuu lyhyen kesän uhkeus ja suloinen moninaisuus. Henkäyksen verran maaginenkin on tämä luonto, ja hieman uhkaava. Paimenidylli vaatii myös uhrilampaan, sillä susi on lähellä - ja kuolema.

 

Keski-ikäinen Elina pohtii, vieläkö ehtisi kokea jotain muuta ja jonkun muun kanssa. Mies kun on muuttunut maalle muutettuaan entistä vähäpuheisemmaksi lammaspaimeneksi. Iäkäs Vilho suree vaimoaan, joka katoaa nuoruuteen ja dementian maailmaan, mutta yhdessä on edelleen hyvä olla. Reino on tullut hautaamaan Ruotsissa kasvanutta veljeään Suomeen ja pohtii suhdetta ukkoon, katkeroituneeseen isäänsä. Kesälomalla tapaavat myös toisiinsa ihastuvat nuoret. Teemat ovat pysyviä ja tuttuja.

Pastoraalissa on jännällä tavalla - kuin ohimennen mutta merkityksiä täynnä - viittauksia perimätietoon, tieteeseen ja jopa Raamattuun. Ollikainen kirjoittaa samaan aikaan painokkaasti ja kevyesti, enkä oikein osaa sanoa, mitä se herättää. Ihmetystä tietysti, mutta jotain muutakin. Ihan kaikkea en tainnut vielä sisäistää. Romaani kannattaa siis lukea toisenkin kerran. Ehkä ensi kesän kynnyksellä. Pidin siitä, miltä Pastoraali tuntui ja näytti kädessä: herkkä ja arvokas.

Myös näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirjanurkkaus. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Tanja Kaarlela: Noutaja

Tanja Kaarlela 2017. Reuna. 269 sivua. Lainakirja.

Tanja Kaarlelan Noutajaan oli helppo tarttua ja antaa sen jopa ohittaa kirjajonon. Joskus vain on sellainen luottamus kirjailijan tuotantoon jo yhden teoksen perusteella! Kaarlela on julkaissut neljä romaania, joista Noutajaa edellisen, Lasissa on tyttö, luin viime vuonna. Etenkin esikoisromaani Saara kiinnostaa myös kovasti ja lähipiirissä sitä on kehuttu paljon.

Hän seisoi hetken liiterin ovella ja mietti, kuinka kaikki oli sattumasta kiinni: huonosta tuurista tai hyvästä onneksta, mitättömän pienistä tapahtumista, jotka paisuivat omituisiin mittasuhteisiin.

Iisa lähtee miehensä autolla kohti pohjoista tätinsä hautajaisiin. Asutus harvenee vähitellen, pakkanen kiristyy ja tie on liukas. Talven pimeydessä tömähtää, kun Iisa törmää koiraan. Koira jatkaa matkaa kotiansa koti ja hetken mietittyään Iisa ajaa perässä. Perillä häntä on vastassa hylätyn oloinen, huonokuntoinen talo, sen ikivanha asukas Yrjö, likaa ja yksinäisyyttä. Mies ei juuri enää liiku, jalan ympärille on sidottu muovipussi, miestä huimaa eikä ruoka ole maistunut enää pariin kuukauteen.

Näitä taloja oli lukemattomia, ihmisiä joita kukaan ei muista eikä kaipaa.

Iisan ei ole mikään pakko jäädä eikä auttaa, mutta niin vain käy, että viikonloppureissu pohjoiseen muuttaa hänen elämänsä. Yrjön huiputtaminen sairaalaan ei ole ihan helppoa, matkalla ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä, eikä Iisa itsekään vältä potilaaksi joutumista. Takaraivossa taistelevat kiire hautajaisiin, lähimmäisenrakkaus, velvollisuudentunne ja lapsuudenmuistot. Vähitellen Iisan halveksima asumaton pohjoinenkin alkaa näyttäytyä erilaisena ja Iisalla on mahdollisuus miettiä, mitä hän kaipaa elämässään.

Noutajassa käsitellään teemoja, jotka tuntuivat lukiessa välillä yllättävänkin raskailta. Yllättävän siksi, että Iisan ja Yrjön kohtaaminen on täynnä komiikkaa lähentelevää tragiikkaa. Silti kyyneleet ovat lähempänä. Vanhuksen syrjäytyminen, syrjäinen maaseutu, pitkät välimatkat ja palveluiden puute herättävät Iisassa huolta, mutta myös ärtymystä. Iisan on käsiteltävä myös avoimeksi jääneitä asioita omassa hyvinvoivassa elämässään etelässä. Vähitellen ärtymys antaa sijaa lämpimille tunteille ja lopuksi lukijan on haettava lisää nenäliinoja.

Kaarlelan kieli on konstailematonta ja aitoa, ja hahmot juuri sellaisia kuin ihmiset oikeasti ovat. Tämäkin romaani on kamalan helppo kuvitella todeksi ja sitähän se tavallaan onkin. Teos vie ajatukset sinne, mistä on itse lähtenyt.

Kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa ja Hemulin kirjahylly.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Cecilia Samartin 2017. Englanninkielinen alkuteos Beauty for Ashes. Suomentanut Kristiina Vaara. Bazar 2018. Luin e-kirjan BookBeatista.

Miten ihmeessä sitä ihminen saa koskaan luettua oman kirjahyllyn kirjoja, kun kännykkäkin on täynnä hyvää luettavaa! Näin kävi tänäkin sunnuntaina, että varsinaisen kirjapinon sijaan tartuin BookBeatin e-kirjaan. Sen sivuja on vain niin kiva käännellä eteenpäin! Tosin täytyy myöntää, että silmät rasittuvat enemmän kuin samasta määrästä oikeaa kirjaa, joten pidetäänpäs taas taukoa.

Cecilia Samartinin jännittävä romaani on oikeastaan aika karmeaa luettavaa. Ihmiskauppa, hyväksikäyttö ja rankat menetykset, nuoret tytöt. Ja mikä järkyttävintä, kaikki lukemani on todennäköisesti totta monelle tytölle tälläkin hetkellä. Köyhyys, välinpitämättömyys, päihteet ja rahanahneus aiheuttavat joko suoraan tai välillisesti sen, mitä tässä romaanissa kerrotaan ja sen, mistä luemme uutisista harva se päivä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Inesa oli tarpeeksi selväpäinen näkemään rahan vaihtavan omistajaa, ja hän oli yllättynyt siitä kuinka suorasukaista se oli. Oli monimutkaisempaa ostaa torilta puoli kiloa jauhelihaa. 

Inesa on 19-vuotias moldovalainen nuori nainen, rakastunut maalaiskylänsä poikaan ja menossa naimisiin. Vanhoillisessa kylässä ei puhuta sukupuolten välisestä tasa-arvosta, vaan miehet ottavat omansa. Miehiä ovat nekin, jotka kaappaavat Inesan pakettiautoonsa pimeältä kylätieltä ja kuljettavat tämän merten halki Yhdysvaltoihin ja Las Vegasiin saakka. Vahvasti huumattuna pidetty Inesa ei tiedä tarkalleen mitä matkan aikana tapahtuu, mutta hänellä on siitä aika varma arvaus. Samaan aikaan vasta 14-vuotias meksikolainen Karla ihastuu vanhempaan mieheen, joka kehuu tämän vaaleita silmiä ja jolla on upea urheiluauto. Miehen kehut ja kodin köyhyys ajavat tytön tekemään palveluksia miehelle, ja äidin kuolema saa hänet karkaamaan rajan yli Las Vegasiin paremman elintason toivossa. Sinne päätyy myös 9-vuotias Sammy, joka on menettänyt vapautensa ja viattomuutensa ja pyrkii viranomaisia karkuun.

Las Vegasissa tytöt päätyvät yhteen ja päättävät lähteä yhdessä junamatkalle kohti Kalifornian rantoja, Sammyn ikuista unelmaa. Romaanin kerronta alkaakin juuri tästä, eli en ole paljastanut mitään olennaista. Luku kerrallaan kirja paljastaa myös tyttöjen taustat, kotiolot ja lähtöihin johtavat syyt. Kunkin tarina on erilainen, mutta lopulta tyttöjä yhdistää sitkeys ja luottamus toisiinsa. Sitä ennen on koettava kipua, häpeää, pahoinvointia ja ennen kaikkea pelkoa. Hyväksikäyttö perustuu niin monimutkaiseen riippuvuussuhteeseen, ettei tytöillä ole edes mahdollisuus pyytää apua. Pako on ainoa keino.

Samartinin teksti on suoraviivaista, eikä se jää onneksi mässäilemään menetyksillä, vääryyksillä tai väkivallalla, vaan porskuttaa eteenpäin samalla tavalla kuin nämä uhrit, joiden on jäädytettävä sielunsa tapahtumilta. En tiedä, onko romaania luokiteltu jännäriksi, mutta se vetää jännäreille tyypillisellä voimalla eteenpäin. On vain pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, kehen voi luottaa ja miten pysyä piilossa. Ehkäpä tällainen draivi selittää sekin, miksei kirjan jälkeen jää liian paha olo, vaikka syytä voisi olla.

Kirjasta myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjaluotsi. Sijoitan tämän Yhdysvallat-lukuhaasteeseen kohtaan 12. Orjuuteen liittyvä aihe.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout 2016. Englanninkielinen alkuteos My Name Is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2018. 164 sivua. Kirjastosta.

Pikalaina osoittautui muutenkin pikaiseksi, sillä luin sen yhden rauhallisen koti-illan aikana. Sanoin ystävälleni kirjastoreissulla, että olisi kiva lukea vielä jotain Yhdysvallat-haasteeseen ja hän tiesi tämän vippilainan olleen kehuttu. Pienessä romaanissa on jotain tyypillisen yhdysvaltalaista, sillä Stroutin tavassa kertoa tarinaa kaikuvat monet muutkin arvostetut amerikkalaiskirjailijat. Silti se on katkonaisuudessaan kuin varovainen henkäys eikä mikään ihan perinteinen romaani. Se jää varmasti väreilemään ajatuksiin.

Lucy Barton joutuu yhdeksäksi viikoksi sairaalaan omituisen pöpön vuoksi. Yllättäen hänen äitinsä, jota Lucy ei ole juurikaan nähnyt lapsuusvuosien jälkeen, tulee sairaalaan ja viipyy vieressä viisi päivää. Äidin vierailu on kuin uni, hän torkahtelee tuolissaan väsyessään, mutta on aina paikalla kun Lucy herää. Äiti intoutuu kertomaan kaukaisista tutuista ja heidän epäonnisista avioliitoistaan, juoruja joilla on kai merkitystä hänelle itselleen, ja yksinäisenä Lucy haluaa kuulla äitinsä äänen.

Lucylla on ristiriitaiset tunteet perheensä köyhyyttä kohtaan eikä lapsuutta keskilännen maaseudulla ole aina helppoa muistella. Suhde lapsuuden ihmisiin on hyvin etäinen ja ohut mutta säilyy. Viisi päivää äidin kanssa palauttavat mieleen kaiken sen, mistä heitä köyhinä kiusattiin ja miten heitä välteltiin. Paljon jää myös kertomatta. Lukija tietää, että lapsuudessa on mörköjä ja pimeää, josta ei puhuta. Aavistus niistä saa aikaan herkän ja haavoittuvaisen olon, ihan kuin Strout olisi avaamassa lukijankin sielua. Miten hän siinä onnistuukaan?!

Nyt New Yorkissa Lucylla on paljon enemmän ja voi miten hän rakastaakaan kaupunkia, sen katuja, rakennuksia ja ihmisiä! Kirjailijan ura on aluillaan ja hän kohtaa ihmisiä, jotka vaikuttavat elämässä, yhtenä niistä sairaalan lääkäri johon Lucy kiintyy kovasti tai eräs kirjailija jonka sanat tekevät vaikutuksen. Stroutin teos jättää päähenkilöstään ja tämän elämästä kuvan, jota on täydennettävä itse, vähän niin kuin joku josta kuulee kerrottavan aina silloin tällöin. Ehkä vahvimpana jää kuitenkin mieleen tyttären ja äidin suhde, josta puuttuu niin paljon, mutta joka on molemmille tärkeä ja rakas (vaikkei äiti tietenkään voi sanoa sitä sanaa ääneen).

Näissäkin blogeissa romaanista: Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön! ja Lumiomena.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola 2018. Tammi. 379 sivua. Oma ostos.

Vasantolan esikoisromaani on teemoiltaan tuttu, monitasoinen ja ajankohtainen. Kiinnostuin kirjasta takakannen kuvauksen perusteella, jossa lähteminen nousee kantavaksi ajatukseksi. Maaltamuutto ja kipuilu omien juurten kanssa on esillä etenkin romaanin alkupäässä. Myös maahanmuutto ja pakolaisuus on kirjan alun keskeisiä teemoja. Teos rakentuu kuitenkin luvuista joiden aikajana yltää 1930-luvulta tähän päivään saakka ja lopuksi hieman ylikin. Teemat laajenevat muutosta ja lähtemisestä sukutarinaksi, perheen sisäisiksi kivuiksi ja kaunoiksi.

Lopulta Martta lakkasi laulamasta mutta jatkoi silittämistä, kuin voisi sillä turvata pojalle rauhallisen unen ja huomisen päivän. Hän ei tiennyt, kauanko tuli istuneeksi siinä punaiseksi maalatun puusängyn vierellä tyttärensä lapsenlapsen unta katsomassa. Saattoi istua vartin tai ehkä puoli tuntia, enemmänkin. Katseli ja muisti äkkiä, miten ei koskaan omien lastensa sänkyjen viereen ehtinyt. Aina oli navettaan menoa tai sieltä tuloa, kananmunien keräämistä, sopan keittämistä ja lattioiden luuttuamista.

Romaanin mielenkiintoisin hahmo on Martta, äärimmäisen köyhistä oloista selvinnyt isomumma, joka on huolehtinut omalla sitkeällä ja vähäeleisellä tavallaan jälkipolvistaan. Juuri sellainen sukupolvensa edustaja, jollaisen kaikki muistavat. Hänen poikansa Tapio pääsee 1970-luvun rakennusbuumiin mukaan ja elintaso nousee mukavasti. Martan tytöntyttö Susanna irtautuu eteläpohjalaisesta pikkupaikkakunnasta ja opiskelee lakimieheksi Helsingissä, mutta siteet kotipuoleen pysyvät mukana, vaikka henkistä eroa olisi kuinka. Tuttua sekin. Sukupolvia kiusaa väkivallan kierre ja alkoholismi, jotka kulkevat rinta rinnan ja joita ei pääse pakoon Helsingissäkään.

Kun Topi vuosia sitten oli alkanut juoda, häpeä oli painanut Martan hartiat lysyyn ja katseen maahan. Mutta eihän sellaisessa asennossa kauan jaksanut kulkea.

En palaa takaisin koskaan, luulen ei vakuuttanut alkumetreillään, sillä minusta tuntui, että olen lukenut tämän ennenkin. On köyhää menneisyyttä maaseudulla, nousukautta, maaseudun ja kaupunkilaisten välistä kateutta, juoppo isä ja anorektinen nuori. Mukaan oli pitänyt mahtua myös maahanmuuttajuus, nöyryyttävät kokemukset ja sinnittely uudessa yhteiskunnassa. Liikaa aineksia! Kukin niistä olisi ollut hyvän romaanin arvoinen. Mutta kuin huomaamatta, ja etenkin Martan ansiosta, teos kehittyy ja yksityiskohdat nousevat laajoja teemoja mielenkiintoisemmiksi. Aikatasolta toiselle hyppiminen vaatii keskittymistä, mutta palkitsee ja paljastaa salaisuuksia, jotka täydentävät suvun kuvaa erinomaisella tavalla.

Niiden parrat oli ajettu, mutta kovettuneet kädet, mustat kynnenaluset, korvakarvat ja köyryt hartiat kertoivat kelle tahansa ensisilmäyksellä, että herroja ei oltu. Duunareita oltiin, pikkupitäjän poikia.

Kertomus etenee kolmen päähenkilön, Martan, Tapion ja Susannan välityksellä. Martta on kantanut salaisuutta sisällään 14-vuotiaasta lähtien ja paljastaa sen Susannalle vasta hetkeä ennen kuolemaansa. Hän on tehnyt kaikkensa suojellakseen lapsiaan mutta ei voi estää väkivallan ja alkoholismin siirtymistä seuraaville sukupolville. Martan luokse on tervetullut myös hänen lapsenlapsenlapsensa Luca, joka voi jo pienestä pahoin ja jonka rooli on lopun tapahtumissa yllättävä. Susanna joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja aina palatessaan takaisin Pohjanmaalle. Maisterintutkintoa ja sen tuomia ajatuksia eivät kaikki ota lämpimästi vastaan. Onko niin että pelastaessaan maailmaa Susannalle ei jää yhteistä aikaa omalle lapselleen? Martta, Tapio ja Susanna ovat menetyksistään huolimatta suvun vahvuus ja kantava voima.

Helsingissä hänelle ei huutaisi kukaan. Miten outo, empivä ajatus.

Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekään.

Maahanmuutto kulkee sivujuonteena läpi romaanin, ja tuntuu unohtuvankin välillä, vaikka alku lupaili sille vahvaa roolia. Fatiman ja Tariqin tarinasta olisi riittänyt vaikka omaksi kirjakseen, mutta loppujen lopuksi he täydentävät sukutarinaa aika hienosti ja heidän kauttaan voidaan käsitellä ikiaikaisten suomalaisteemojen rinnalla ajankohtaisia, globaaleja kysymyksiä. Tasoja on siis todellakin runsaasti, mutta Vasantola onnistuu pitämään pakan kasassa aika hyvin, ja kuten jo sanoin, yksityiskohdat ja menneisyyden välähdykset rikastavat tarinaa yksi kerrallaan. Samalla kun tuttuus lyö silmille, se nostaa pintaan myös omia muistoja suvusta, pikkupitäjistä ja lähdöistä. Kauniita ja rakkaita muistoja, mutta myös niitä katkeria epäkohtia.

Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Elly Griffiths 2012. Englanninkielinen alkuteos A Room Full of Bones. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2018. 331 sivua. Kirjastosta.

Griffithsin Ruth Galloway -dekkarit ovat olleet Suomessa pidettyjä ja niitä on alettu suomentaa mukavaa tahtia. Huomasin ensi kevään kirjakatalogeista, että keväällä ilmestyy viides osa. Tuntuu vähän vaikealta kirjoittaa sarjan neljännestä teoksesta ilman että toistaa itseään, mutta kokeillaan. Käärmeen kirous jatkaa hyvin samantyyppisillä teemoilla kuin edeltäjänsäkin. On arkeologimme Ruth ja rikos jonka selvittämiseen tarvitaan hänen asiantuntemustaan. On komisario Harry Nelson, johon Ruth ei ole ollut pitkään aikaan yhteydessä vaikka haluaisi. Heidän ystävänsä, druidi Cathbad ilmestyy aina sinne missä tapahtuu. Ja kuten joskus ennenkin, Ruthin naapurimökkiin muuttaa mies, jonka rooli tapahtumien kulussa pysyy mysteerinä.

Käärmeen kirouksessa keskeinen miljöö on hevostallit, joiden omistajat, lordi Smith perheineen, ovat vaurasta sukua ja samaa sukulinjaa 1300-luvulla eläneen piispan kanssa. Piispan henkilöllisyyteen liittyy yllätys, mutta suurempaan rooliin nousevat aatelissuvun säilömät aboriginaalien luut. On taho, joka kovasti haluaisi että luut palautettaisiin niiden omille maille Australiaan. Tapahtumiin liittyvät selkäesti myös kilparatsut ja eläinten oikeuksia ajava ryhmä. Joku jättää käärmeitä varoitukseksi portaille ja ovenpieliin, ja ihmisiä kuolee salaperäisesti sydänkohtauksiin. Smithien perhe ei taida olla ihan sitä miltä näyttää.

Hieman monimutkaiselta vaikuttava kuvio, mutta Griffiths osaa pitää langat hyvin hyppysissään ja jännäriä on mutkistaan huolimatta varsin vaivaton lukea. Arkelogia ja historian penkominen ovat näiden dekkareiden ydinalaa ja tuovat rikosten mahdollisiin motiiveihin jännän ulottuvuuden. Tosin surmien syyt saattavat löytyä proosallisemmin myös arjesta, koston-, rahan- tai rakkaudenhimosta. Rakkauden kiemuroissa piehtaroi myös Ruth, sillä hänellä on ikävä Nelsonia. Ruthin tytär täyttää vuoden ja kutsuu kaikkia tapaamiaan miehiä "isiksi". Aika yllättäen Ruth löytää yhteyden kuitenkin erääseen parin kirjan takaiseen hahmoon.

Ruth Galloway -dekkarit ovat genren keveästä päästä, mutta eivät sorru imelyyteen. Päinvastoin, sellainen ei sopisi päähenkilöillemme, joiden sosiaalisissa taidoissa tai itsetunnossa on parantamisen varaa. Ruth onkin valloittanut lukijansa tavallisuudellaan. Valloittava on myös Norfolkin kolkko luonto, merenranta ja marskimaat, joiden laidalla Ruth viihtyy (Nelson ei). Lopun ratkaisevia hetkiä vavisuttaa tietysti myrskyinen yö. Griffithsin kirjoitustyyli on myös mukavan kepeä, paikoitellen jopa hieman hymyilyttävä, sellaiseen kuivan englantilaiseen tyyliin.

Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Yöpöydän kirjat.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi 2013. Kukkia Birgitalle. Minerva. 256 sivua. Oma ostos.

Miska, arka ja vetäytyvä opiskelijanuorukainen, lupaa vastentahtoisesti viedä kukkia kaukaiselle sukulaistädilleen Birgitalle, joka on menettänyt päätösvaltansa ja jalkansa alkoholismille. Kulmikkaalla naisella on pojalle pyyntö, johon tämä lähtee nikotellen mukaan, mutta lähtee kuitenkin. Syntyy eräänlainen ystävyys- tai hyötysuhde eikä Miskan elämää voi seuraavien päivien aikana kutsua tylsäksi.

Tiuraniemi esittelee Miskan, joka on piristävän erilainen romaanihahmo. Miskassa on jotain keski-ikäistä täti-ihmistä ärsyttävää vetelyyttä, mutta pojan humaanius ja kohelluskyky nostavat hymyn huulille. Miska on tavallaan myös hyvin uskottava ja aidon oloinen reppana nuhruisissa vaatteissa ja suihkun tarpeessa. Hänen yksinäisyytensä, pelokkuutensa ja taipumuksensa juopotteluun herättävät sympatiaa. Piristävä hahmo on niin ikään myös Birgitta, oranssitukkainen, ilmeisen bipolaarinen tai muuten vaan vauhdikas nainen pyörätuolissaan.

Romaanin keskiössä on myös hoivakoti jonne Birgitta on sijoitettu. Kun ihmiseltä viedään jalat, pakkovieroitetaan viinasta ja pannaan makaamaan helvetin rumaan huoneeseen yksinään, olen varma että siinä katkeroituisi itse kukin. Niin, tulevaisuutta hoivakodissa on kamalan vaikea nähdä mitenkään positiivisessa valossa, laitoksia kun ovat, ystävällisistä siskoista huolimatta. Miskan elämässä uutta ja uhkaavaa eivät kuitenkaan ole pelkästään Birgitta ja kukat, vaan myös pitkäaikaisen ystävän ja kämppiksen uusi seurustelusuhde. Olutta kuluu runsaasti kun ahdistus on niin valtava.

Tiuraniemen tyyli on hauskan lakonista ja vauhdikkaita käänteitä maustaa musta huumori. Kohelluksen taustalla on kuitenkin vakavia aiheita ja koskettavia kohtaloita. Romaanin alku ei ihan saanut minua mukaansa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta jossain vaiheessa huomasinkin uppoutuneeni tarinaan ihan täysillä. Kirjailijalla on paljon hyviä havaintoja ja herkullisia ilmaisuja, kuten tissiposki tai lähiötuomas! Plussaa ylipäätään kevyestä epäkorrektiudesta, joka tekee romaanista kivalla tavalla erilaisen ja vähän rohkeankin.

Lue myös, mitä Leena Lumi, Kirjan pauloissa, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirsin kirjanurkka kirjoittivat teoksesta viisi vuotta sitten. Ensi torstaina kirjasta keskustellaan lukupiirissämme!

Sarjakuvahaasteen päätöspostaus

Hurja Hassu Lukija aloitti vuodenvaihteessa haasteen, jolla hän haluaa kannustaa lukemaan ja bloggaamaan sarjakuvia. Haaste tuli minulle todellakin tarpeeseen, sillä sarjakuvien lukeminen kiehtoo, mutten tee sitä koskaan tarpeeksi. Samaan aikaan ihailen kuitenkin kateellisena kaikkia niitä upeita teoksia, joista muut bloggaavat. Haasteen kotisivuilta löytyy lisää tietoja ja lukuvinkkejä avuksi niille jotka vielä etsivät hyviä sarjakuvia.

Alla oma listani. Ihan niin paljon en saanut aikaiseksi, kuin ajattelin, mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen näihinkin yhdeksään albumiin tai sarjakuvaromaaniin.

• Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni ja Persepolis 2. Kotiinpaluu
• Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
• Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet
• Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus, Aavepianisti ja muita kertomuksia sekä Saniainen kukkii juhannuksena
• Will Eisner: Talo Bronxissa 
• Lauri Ahtinen: Elias

Kuten odottaa saattaa, lukukokemukset olivat hyvin erilaisia, eli sarjakuvat taipuvat moneksi. Ahtisen, Satrapin sekä Niemisen ja Vehkoon teosten kohdalla mieleenpainuvinta oli niiden kantaaottavuus, suorasukaisuus ja ilmaisun vahvuus. Sarjakuva pystyy kuviensa ansiosta sanomaan enemmän kuin pelkkä teksti. Näissä teoksissa oli voimaa ja ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa!

Scandorama ei ollut tyyliltään ihan minun makuuni enkä saanut siitä irti sitä, mitä olisi kannattanut saada, sillä kantaaottava sekin on. Niemensivun ja Eisnerin teoksissa sen sijaan tunnelmoidaan menneisyydessä, suomalaisissa suviöissä ja New Yorkissa. Oikein mukavia tarinoita! 

Lipaston päällä odottaa lukuvuoroaan sarjakuvaromaani Habibi, paksu teos joka on lainassa ystävältä ja joka ei tähän haastekoontiin ehtinyt. Vaikken sarjakuviin loppujen lopuksi paljon käyttänytkään aikaa, teki haaste tehtävänsä eli onnistui kannustamaan minut niiden pariin. Seuraavat teokset ovatkin jo mielessä!