Amy Suiter Clarke: Uhri, 11

Amy Suiter Clarke 2021. Englanninkielinen alkuteos Girl, 11. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2021. 415 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minnesotalainen Elle Castillo on päättänyt selvittää podcastissaan pahamaineisen murhasarjan 1990-luvun lopulta. Lähtölaskentamurhaaja-nimellä tunnettu mies sieppasi ja tappoi tyttöjä tarkalla logiikalla. Murhat loppuivat vuoteen 1999, kun viimeisin tytöistä pääsi pakoon, eikä miestä saatu koskaan kiinni. Ellen periksiantamaton tutkinta paljastaa uusia tietoja, ja yleisöstäkin on apua, mutta onko Elle itse turvassa penkoessaan vanhoja tapauksia?

Kukin surmatuista tytöistä oli vuoden edellistä nuorempi, ja kun lähistöltä katoaa 12-vuotias Amanda, Elle on varma, että Lähtölaskentamurhaaja on rohkaistunut jatkamaan sarjaansa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä kertaa murhaaja tulee niin lähelle Elleä, että tapauksessa on jotain henkilökohtaista. Tutkinta vie Ellen yöunet ja hän sekaantuu liikaa poliisityöhön. Hyvät suhteet poliisikuntaan ovat vaarassa, luottamus rakoilee ja Elle joutuu tekemään päätöksiä, jotka horjuttavat myös hänen läheistensä luottamusta.

Amy Suiter Clarken esikoistrilleri on hyytävä, koukuttava ja kerronnaltaan piristävän tuore, sillä Ellen podcast-nauhoitukset tuovat tekstiin uudenlaista näkökulmaa ja kerronnallista tyyliä. Podcastin pitäminen tekee teoksesta myös hyvin ajankohtaisen, kun se pohtii true crime -genren etiikkaa ja laajan yleisön vaikutusta tutkimuksiin. 

Muuten jännäri ei ehkä massasta sitten niin paljon poikkeakaan, ja erityisesti jaksamisen ja mielenterveyden rajamailla pinnistelevä itsepäinen tutkija tuntui melko kuluneelta hahmolta. Ehkä en keskittynyt kirjan alkupuolella, mutta minulla tapaukset menivät keskenään vähän sekaisin, enkä hahmottanut että sarjamurhaaja on tosiaan pitänyt yli 20 vuoden tauon. Viikonloppu kuitenkin auttoi keskittymään ja sain tarinasta kunnon otteen. Lopulta sitä oli vaikea laskea käsistään. Ja kuten genreen kuuluu, yllätyksiä tuli vastaan sopivassa määrin, ja sarjamurhaaja todellakin tuli hyvin lähelle Elleä.

Postaus löytyi myös blogista Luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 4: Kirja jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 40: A book related to Tarot-cards. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen löytyy 9: rikospaikalla.

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr 2004. Englanninkielinen alkuteos About Grace. Suomentanut Hanna Tarkka. WSOY 2016. 427 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vasta Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -teoksen maailmanmenestyksen jälkeen suomennettu Davidin uni on kirjailijan esikoisteos, ja upea tarina on tämäkin. Romaanin suomenkielinen nimi viittaa sen päähenkilön David Winklerin uniin, kun taas alkuperäinen nimi About Grace viittaa miehen tyttäreen. Tyttäreen, josta David näkee enteellisen unen.

Meteorologi David Winklerillä on ollut aina taipumusta nähdä enteellisiä unia ja niiden vuoksi hän tapaa Sandyn. Kolmikymppiset tutustuvat varovasti toisiinsa ja lähtevät kotikaupungistaan Alaskan Anchoragesta Ohioon aloittaakseen yhteisen elämän. Ohiossa heidän talonsa ja naapurustonsa valtaa kuitenkin kaiken tuhoava tulva, johon liittyvät unet saavat Davidin vetämään johtopäätöksen, ettei hänen pieni vauvansa Grace olisi turvassa hänen kanssaan. Niinpä orastava perhe-elämä jää taakse, kun David suuntaa paniikissa niin kauas kuin uskaltaa. Saint Vincentin trooppisella saarella hän aloittaa elämänsä uudelleen. Hän ei tiedä onko Grace selvinnyt tulvasta ja mihin Sandy on suunnannut, mutta yhteys on poikki. Eletään 1970-luvun loppua.

25 vuotta myöhemmin David ymmärtää, että hänellä saattaa olla vielä mahdollisuus löytää Grace. Vuosikymmenien alakulo ja kohtalolle alistuminen muuttuu pakkomielteeksi, joka vie miehen automatkalle ympäri Yhdysvaltoja, vaaralliselle patikointiretkelle ilman silmälaseja ja lopulta rekan kyytiin kohti hyytävää pohjoista. Pohjoisessa David viettää vuoden nuoren Naaliyahin kanssa, tytön jonka perheestä Davidille tuli läheinen Saint Vincentillä, ja jonka intohimo luonnontieteisiin on periytynyt Davidiltä. Mitä Alaskassa tapahtuu kylmän talven jälkeen? Löytääkö David takaisin tyttärensä luokse?

Toivo oli auringonnousu, ystävä kujalla, kuiskaus autiolla käytävällä. Hän valvoi läpi koko yön, mittaili lattiaa, teki muistiinpanoja, kävi ikkunalla. Nyt oli viimeinenkin lukko murtunut: saranat antoivat myöten, valoa tulvi sisään.

Romaanissa tapahtuu hurjan paljon, tapahtumia kertyy useilta vuosikymmeniltä, mutta sen tunnelma ei ole kiireinen eikä vauhdikas. Päinvastoin, Davidin unet, kokemukset ja voimakas sisäinen tunne-elämä tekevät tunnelmasta suorastaan melankolisen, epätoivoisen ja paikoin jopa synkän. Onneksi toivoakin on. Miten hänen unet voivatkaan vaikuttaa elämään ja sen tulkintaan niin voimakkaasti, millaisen perinnön hänen valintansa jättävät nuoremmille sukupolville. Miten herkkä mies voikaan niin jääräpäisesti uskoa johonkin mitä ei ole oikeasti tapahtunut?

Davidin unessa ovat merkittävässä roolissa myös Davidin, Naaliyahin ja myöhemmin pienen Christopherin kiinnostunut ja suoranainen intohimo luonnontieteisiin. Luontoa kuivaillaan muutenkin paljon, sen ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten lumihiutaleita, hyönteisiä, mereneläviä ja etenkin veden erilaisia olomuotoja. Pakkanen ja jää vaihtuvat tulvaan, vesisateisiin, trooppiseen mereen ja mutaan, kunnes lumen taiteellinen valo ja vuorten valkoinen kauneus löytyvät taas. Tässä on yksi niistä romaaneista, jotka saavat katsomaan luontoa ja ympäristöä uusin silmin, kuten vaikkapa Richard Powersin Ikipuut.

Rekka kuljetti häntä pohjoiseen, kohti maata joka ei ollut niinkään Kanadaa kuin mielikuvitusmaata, kohti pitkiä pakkaskausia, kohti revontulia, kauas siitä, missä ja kuka hän oli ollut, johonkin mikä oli lopulta absoluuttista.

Romaani on tarina Davidista, hänen itse luomastaan kohtalosta miehenä, isänä, ystävänä ja esimerkkinä. Tärkeään rooliin nousevat ympäristön ja unien lisäksi etenkin lapset, joihin hän löytää merkityksellisen suhteen luonnon pikku ihmeiden avulla. David etsii vastauksia kysymyksiinsä jatkuvasti, mutta tällaisen romaanin luonteeseen kuuluu tietysti, että ne löytyvät vasta ihan lopuksi. 

Lumoava teos, jossa oli kuitenkin loppujen lopuksi minulle hieman liikaa yksityiskohtia ja välillä ehkä jopa hieman epärealistista survival-meininkiä. Tunnelmaltaan kuitenkin sellainen, johon haluaa upota aina pitkäksi aikaa kerrallaan. Hyvin amerikkalainen lukuromaani, johon mahtuu ihmisen koko elämä ja vähän muutakin. Samankaltaisia ovat siinä mielessä myös esimerkiksi Jonathan Franzenin Vapaus ja Nathan Hillin Nix. Tämä on toisaalta myös hyvin ajaton, sillä Davidin elämään ei mahtunut yhteiskunnallisia virtauksia eikä niitä seurattu tarinassa muutenkaan, sillä vuodet hahmottuivat vain pieninä yksityiskohtina, kun lähetyttiin 2000-lukua.

Miten helppoa on antaa vedelle valta. Se on lämmintä ja lempeää - kuin antautuisi kaikkein sinisimpään uneen. Emmekö me kaikki elämämme lopussa, kuolimmepa autiomaassa tai hiljaisessa valkoisessa huoneessa, jossakin mielessä huku? 

Teoksesta löytyi postaus myös blogeista Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä menee kohtaan 12: Saarella. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 31: A book published at least 10 years ago. Pohjoista lukuhaastetta varten tästä kirjasta löytyy uhanalainen laji (20).  

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tran 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Skugga och svalka. Suomentanut Outi Menna. Teos. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Quynh Tranin esikoisteos palkittiin viime kuussa Runeberg-palkinnolla, paljon onnea! Luin kirjan jo reilu viikko sitten ja aloitinkin tämän kirjoitusprosessin listaamalla asioita, jotka olivat päällimmäiseksi jääneet teoksesta mieleeni. Yleensä kirjoitan heti, viimeistään lukemista seuraavana päivänä, joten on aika jännää palata taaksepäin ja antaa muistikuvien kerrostua.

Valokuvamaisia muistikuvia on paljon myös Quynh Tranin romaanissa ja se on itse asiassa teoksen piirre, josta kerroin ensimmäisenä, kun lukupiirin ystäväni kyselivät millaisesta kirjasta on kyse. Quynh Tranin kieltä voisi kuvailla myös runolliseksi, mutta nimenomaan lyhyiden, usein jopa verbittömien lauseiden ansiosta lukijan on helppo nähdä hetket mielessään. Riveillä on paljon kuvausta, mutta juuri sen verran kuin on tarpeen. Kieli ei kuitenkaan ole ytimekästä, vaan ennemminkin unenomaista ja häilyvää. Tarinakaan ei etene aina kronologisesti.

Viikonloppuisin, kun kaikki olivat kotona, saatoin herätä hiljaiseen ja pehmeään sateen ropinaan. Huoneen vastakkaisella puolella Hieun mytätyt lakanat. Suljin silmäni, nukahdin uudelleen. Päivä, joka alkanut aikoja sitten. Sateen yhä laiskistuva naputus peltiä vasten, sateen viileys ikkunoissa aivan kuin ne olisivat minun omaa ihoani.

Romaanin kertoja on pieni poika, pikkuveli, jonka perheeseen kuuluvat äiti Má ja isoveli Hieu. Vietnamilaistaustainen perhe asuu pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla ja luonnollisesti maahanmuuttajuus ja kulttuuriset piirteet tuovat romaaniin oman värinsä. Vietnamilaiset muodostavat yhteisön, jotka kokoontuvat pelaamaan, käyvät mustikassa ja työskentelevät pesulassa. Vietnamilaisen näkökulmasta suomalaisten tarpeet vaikuttavat välillä huvittavilta ja törmäävät epäloogisuuteensa. Miksi hakeutua aina valoon, kun varjostakin voisi nauttia?

Pikkuveli on perheen tarkkailija, ja olosuhteita tai varsinaisia tapahtumia kiehtovampia ovatkin päähenkilöiden ja heidän verkostonsa välisensä suhteet ja jännitteet, kuten Mán rooli aasialaisten elokuvien välittäjänä tai hänen ystävänsä äkillinen hiljaisuus. Pikkuveli tallentaa näkemänsä ja kokemansa ja lapsen näkökulma asioihin avaa silmiä piristävällä, joskus myös hyvin hämmentävällä tavalla. Jännitteitä on perheessäkin, sillä murrosikäinen Hieu kiinnostuu tytöistä, mutta aiheuttaa myös paheksuntaa. Hänen ja Mán välit ovat erilaiset kuin pikkuveljen ja äidin, enkä ihan alkuun edes ymmärtänyt Mán olevan poikien äiti. Má muuten tarkoittaa vietnamiksi äitiä. Vahvasti mieleeni on jäänyt myös erikoisen merkityksellinen viikko mustikkametsässä, jonne pienimmäinen ei päässyt mukaan, mutta joka näytti ädistä, isoveljestä tai vanhasta Tei-Tei-tädistä ihan uusia puolia.

Hienosti omaääninen teos, josta voisi avautua vielä paljon lisää, jos sen lukisi toisen kerran. Quynh Tran osaa kirjoittaa tekstiä, joka sekä piilottaa että paljastaa. Ja Outi Mennan suomennokset ovat aina upeita. Helmetin haasteeseen mietin, olisiko tässä kirja, jonka kansi saa hyvälle tuulelle - onhan se hieno, mutta laitan kirjan kuitenkin kohtaan 45: Palkittu esikoiskirjailija. Seinäjoen lukuhaastetta varten löysin tästä rannikon (17) ja Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 14: A book with fewer than 5000 ratings on Goodreads. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

Blogistanian parhaat 2021

Viime viikon aikana kirjabloggaajat, kirjagrammaajat ja kirjatubettajat ovat äänestäneet vuoden 2021 parhaista kirjoista neljässä kategoriassa:

Blogistanian Finlandia 2021 -äänestys järjestettiin nyt jo 11. kerran. Äänestys koskee vuonna 2021 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolla voivat olla romaanit, novellikokoelmat, runokokoelmat ja sarjakuvat. Vastuublogina toimii tänä vuonna Amman lukuhetki. Vuoden 2020 parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi valittiin Anni Kytömäen Margarita.

Omat ehdokkaani olivat (3 pistettä) Terhi Törmälehdon Taavi, (2 pistettä) Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän ja (1 piste) Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula

 Blogistanian Finlandian voitti Anneli Kannon Rottien pyhimys. Onnea!

Blogistanian Globalia 2021 nostaa esille käännöskirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa vuonna 2021 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin muulla kielellä kirjoitettua kaunokirjallisuutta, eli romaaneja, novelli- tai runokokoelmia sekä sarjakuvia. Vastuublogina toimii Kirjakaapin kummitus. Vuoden 2020 parhaaksi käännösromaaniksi valittiin Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula).

Omat ehdokkaani olivat (3 pistettä) Richard Powersin Ikipuut, (2 pistettä) Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja (1 piste) Alex Schulmanin Eloonjääneet

Blogistanian Globalian voitti TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä. Onnea!

Blogistanian Tieto 2021 -palkinto on suunnattu Suomessa julkaistuille suomen-, ruotsin- ja saamenkielisille sekä näille kielille käännetyille tietokirjoille, kuten esseekirjallisuus, elämäkerrat, asiaproosa ja erilaiset oppaat. Tiedon vastuublogina toimii Kirjamies. Viime vuonna parhaaksi tietokirjaksi Blogistania äänesti Patrik Svenssonin teoksen Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta (suom. Maija Kauhanen)

Oma ainoa ehdokkaani tässä kategoriassa oli (3 pistettä) Ville Elorannan ja Lotta Jalavan Sana sanasta - Suomen kielen jäljillä.

Blogistanian Tieto -palkinnon voitti juurikin Sana sanasta! Onnea!

 

Blogistanian Kuopus 2021 -äänestys koskee vuonna 2021 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielillä käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Vastuublogina toimii Yöpöydän kirjat. Viime vuonna Kuopus-palkinnon voitti J. S. Meresmaan Dodo. Tässä kategoriassa en itse äänestänyt tänä vuonna.

Blogistanian Kuopuksen voitti Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään. Onnea!

Lisätietoa tuloksista ja palkinnonjaosta vaikkapa blogista Kirjamies. Amman kirjablogista voit käydä vilkaisemassa mitä teoksia aikaisempina vuosina on valittu voittajiksi.

 

Olli Sinivaara: Puut

Olli Sinivaara 2021. Teos. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Harvoin tartun runoteoksiin, mutta kun aiheena ja nimenä on Puut, en voinut olla kokeilematta. Myöskin lukuhaasteiden yksi hyvistä puolista on se, että ne puskevat välillä mukavuusalueen ulkopuolelle. Täytyy kuitenkin sanoa, että Puiden lukeminen ei ollut lainkaan epämukavaa, vaan päinvastoin. Sinivaara sanoitti sen, mitä itsekin usein ajattelen puiden luona, ja tietysti enemmänkin.

Sinivaaran runoissa huomion saavat vuorollaan koivut, männyt, kuuset ja vaahterat. Puiden rungot, latvukset, taimet ja lehvästö rakentuvat, ojentuvat, kasvavat ja heijastuvat eri aikoina eri tavoin. Niiden olemusta ja vaikutusta ympäristöönsä seurataan eri vuodenaikoina. Marraskuu jäi näistä kuitenkin vahvimmin mieleeni.

Saa kulkea ja elää valoa,

jota marraskuussa ei ole,

jota sammaleet ja varvut silti antavat, ojentavat.

Puiden lisäksi läsnä ovat sammaleet, varvut ja metsän olemus ylipäätään. Välillä taustalla on jotain muuta, kuten muuttuva kaupunki. Runojen olemus on hieman melankolinen, mutta puiden ja sammalten ikuinen vihreä tuo tällä hetkellä ikuisuudelta tuntuvaan talveen toivoa keväästä. 

Pidin myös siitä, että mielestäni ymmärsin Puita hyvin. Runoissa ei ole juurikaan sellaista abstratiota, jota voisi tulkita monin eri tavoin, vaan teksti on hyvin konkreettisesti sitä itseään, puuta. Siksi Sinivaaran runojen lukeminen toimii kuin pieni meditaatiohetki: voi keskittyä siihen, mitä näkee, kuulee, haistaa ja tuntee.

Myös blogissa Tuijata on havaintoja Puista. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Runokirja, joka on julkaista viiden viime vuoden aikana. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 14: Runokirja jossa on jotain talvesta, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen tästä löytyy paikka 30: kaupungissa. Goodreadissa tämä menee kohtaan 35: Two books related to flora and fauna.

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Katriina Ranne 2021. WSOY. 378 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin nimi on vetävä ja väkevä, ja kirja sopii ulkoasultaan erinomaisesti Helmetin haastekohtaan 46, sillä kirjan kannen pääväri on punainen. Punainen väri viittaa tässä Argentiinan maaperään, punaiseen multaan, jonne lahtelaisen Kaarlon perhe asettuu vuonna 1906. 

Suomessa eletään sortovuosia ja vaikka ensimmäiset omat eduskuntavaalit ovat ovella, moni kokee ettei kotimaassa voi enää hengittää vapaasti. Niinpä Kaarlonkin isä innostuu ajatuksesta, että jossain kaukana lämpimässä on maata heille, jos he vain uskaltavat lähteä matkaan ja osallistua Colonia Finlandesan rakentamiseen. Perillä lupaukset eivät ihan täyty, mutta joukko suomalaisia jää sademetsän laitamille viljelemään yerbaa ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaiselle riittää töitä ja toimeentuloa.

Monta sukupolvea myöhemmin Aina ymmärtää olevansa ainoa sujuvasti suomea puhuva, joka on jäänyt alueelle. Hänen isoäitinsä on juuri kuollut, eikä Aina tiedä muista sukulaisista. Omia lapsia tuskin enää tulee, mutta hän on alkanut ymmärtää olevansa osa ympäristöä, osa luontoa ja osa guaraníheimoa, jotka ovat avanneet hänen silmänsä eurooppalaisten aiheuttamalle tuholle. Ympäriltä katoavat puut ja metsän reuna on aina vaan kauempana. Ennen niin vuolaat virrat ovat enää puropahaisia, eikä punainen maa jaksa kasvaa juuri mitään.

Kaarlon ja Ainan välissä elävät sukupolvet eivät ole juurikaan kosketuksissa ympäröivään maailmaan, eivätkä alkuperäisväestöön joka asuu kuitenkin ihan vieressä. Colonia Finlandesa pyrkii omavaraisuuteen ja sen alati harveneva väestö pitää toisistaan huolta. Romaanin alussa odotin yhteisön omaavan jonkinlaista poliittista ideologiaa, mutta ehkä ankara realismi unohdutti aatteet. Siinä missä Eurooppa ja Suomi porskuttavat eteenpäin 1900-lukua, Argentiinan sisämaan suomalaiset junnaavat paikoillaan. Vasta Ainan lähtö kouluun avaa silmät sille, mitä kaikkea muualla on tapahtunut. Toki poliittiset ja muutkin virtaukset vilahtelevat ohi, kuten Evita Perón, mutta eivät hirveästi vaikuta yhteisön elämään.

Sukupolvien seuraaminen on aina mielenkiintoinen lähtökohta romaanille ja tässä teoksessa on paljon sukupolvien välistä lämpöä. Vaikkei Maa kuin veri ole kovin paksu, kunkin sukupolven edustajat saavat runsaasti tilaa kertoa omasta elämästään pienellä yerbatilalla, kohtaamisistaan ihmisistä, naapureista, rakkaudesta ja toimeentulosta. Kuolemaa ja onnettomuuksiakin on, mutta Ainan isoäidillä on sitkeyttä elää lähes satavuotiaaksi. Tarinoihin mahtuu avioliittoja, poislähtöjä, hylkäämisiä, synnytyksiä ja ennen kaikkea työntekoa.

Kokonaisuus on kuitenkin myös aika sirpaleinen eikä niin väkevä kuin mitä romaanin nimi antoi odottaa. Suomalaiselle vieraan luonnon läheisyys käärmeineen ja hyönteisineen tuo eksotiikkaa, samoin Ainan ystävyys guaraníen kanssa, kielten sekamelska ja eristyneisyys. Lopussa tuntui kuitenkin kuin olisin juossut näiden sadan vuoden halki enkä olisi saanut kunnon otetta yhdestäkään päähenkilöstä, vaikka kukin heistä oli vuorollaan hyvin rakennettu ja kiehtova. Viimeisen suomalaisen, Ainan, päätös muuttaa puuhun asumaan muutti romaanin luonteen yhtäkkiä kantaaottavaksi. Hyvin tärkeä kannanotto, joka oli tavallaan koko ajan tulossa, mutta silti hieman irrallinen.

Kannattaa lukea myös kirjailijan romaani Miten valo putoaa vuodelta 2017. Hyvin erilainen teos! Maa kuin veri -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamuuri, Eniten minua kiinnostaa tie ja Anun ihmeelliset matkat. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Usean henkilön näkökulmasta kirjoitettu romaani. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii paikkaan 21: eteläisellä pallonpuoliskolla, ja Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 20: A book that is set during 1900 - 1950. Maailmanvalloitukseen sain tästä uuden maan!