Fatma Aydemir: Jinnit

Fatma Aydemir 2022. Saksankielinen alkuteos Dschinns. Suomentanut Veera Kaski. Kosmos 2023. 429 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin pariin minut johdatti sana jinni, johon olen törmännyt parin viime vuoden aikana muutaman kerran täysin ymmärtämättä, mitä sana tarkoittaa. Ensin se mainittiin Leila Slimanin Marokkoon sijoittuvassa romaanissa Toisten maa, sitten Elif Shafakin Kadonneiden puiden saaressa, joka sijoittuu Kyprokselle. Kolmannen kerran törmäsin sanaan koulun käytävällä, kun kuulin kahden arabitaustaisen tytön käyttävän sanaa. Pysähdyin ja kysyin tytöiltä, mitä jinni tarkoittaa. He arvelivat sanan olevan suomeksi jotain pirun, kummituksen tai paholaisen suuntaista.

Ehkä jinnit tarkoittavatkin juuri tätä, totuuksia, jotka ovat aina läsnä, leijailevat huoneessa, halusi tai ei, mutta joita ei koskaan lausuta ääneen siinä toivossa, että ne jättäisivät rauhaan, pysyisivät kätkössä aina ja ikuiseksi.

Romaani alkaa kuolemantapauksella. Perheenisä Hüseyn on toteuttanut unelmansa ja ostanut asunnon Istanbulista. Hänen ja Emine-vaimon lapset ovat melkein kaikki jo muuttaneet omilleen, ja vanhempien on nyt mahdollista ajatellaan itseään. Mutta mies kuolee sydänkohtaukseen ja perheen on matkustettava nopeasti Turkkiin hautajaisiin.

Jinnit rakentuu kuudesta luvusta, kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Hüseynin oma aloitusluku jää hyvin lyhyeksi ja siksi onkin lasten ja Eminen velvollisuus muistella isäänsä ja selvittää perheen hiljaisuuden yllä leijuva salaisuus. Hüseyn ja Emine ovat syntyjään vuoristokurdeja, jotka ovat jättäneet kotikylänsä nuorina aikuisina, kasvattaneet lapsensa turkkilaisiksi, ja muuttaneet heidän kanssaan lopulta Saksaan 1980-luvulla. Isän kuolema vuonna 1999 kirvoittaa kustakin hyvin erilaisia reaktioita suhteesta niin etniseen ja uskonnolliseen perintöön, maahanmuuttajavanhempiin kuin saksalaiseen yhteiskuntaan.

Nuorimpina lapsina Ümit ja Perihan ovat saaneet vanhempien näkökulmasta kaiken: oppineet kielen, saaneet koulutuksen ja turvallisen kasvuympäristön. Sen eteen Hüseyn on raatanut tehtaassa itsensä ennenaikaiseen hautaan ja Emine katkeroitunut niin ettei tunnista enää omia tarpeitaan tai tunteitaan. Ümitilla on salaisuus, jonka paljastuminen repisi äitisuhteen rikki ja nuorukainen on Turkkiin tullessaan täysin hukassa. Vähän vanhempi, rohkea, suorasanainen Perihan on keksinyt jostakin perheen kurditaustan ja etsii siitä identiteettiään. Hänellä on kriittinen asenne yhteiskuntaa, äidin edustamaa naiseutta ja politiikkaa kohtaan. Vanhin pojista, Hakan, näkee itsessään sen maahanmuuttajanuoren, jota poliisi, koulu ja poliitikot potkivat päähän. Hänen on vaikea asettua aikuisen elämään, ja hänen valintansa ja kapinansa aiheuttavat vanhemmissa häpeää.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi olla mutiainen Saksassa. Pitikö nyt ruveta mutiaisesti vielä Turkissakin? Peri sanoo aina joskus, että Hakanin pitäisi lakata vetoamasta kaikessa siihen, että on mutiainen. "Sinä olet niin paljon enemmän, miksi et päätä ihan itse, mitä haluat olla? Miksi omaksut sen roolin, jota muut sinulle tyrkyttävät?" Joo joo, ehkä Peri on oikeassa, ehkä Hakan onkin enemmän. Mutta jos hän saisi valita, mitä kaikkea on mitä haluaa olla, niin kurdilaisuus ei tosiaankaan komeilisi sillä listalla.

Vanhimpana tyttärenä Sevdan rooli ei ole ollut helppo. Hänet jätettiin lapsena hetkeksi Turkkiin ennen kuin hän sai muuttaa muun perheen mukana Saksaan. Sevda ei saanut käydä koulua Turkissa ja Saksassa se oli muka liian myöhäistä. Alkoholisoitunut aviomies on vaarassa viedä naisen muutkin mahdollisuudet, mutta kovapäinen Sevda pärjää lopulta elämässään hyvin. Hän on luonteeltaan ja ulkonäöltään kuin äitinsä Emine, mutta naiset eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Kummankin mieltä vaivaavat katkeruus ja rakkaudettomuus, sekä lopulta tiukkasanainen riita, johon romaani dramaattisesti päättyy. Emine paljastaa menneisyydestään salaisuuden, jolla ei saa tyttärensä sympatiaa puolelleen vaan päinvastoin. 

Jokaisella siis omat mörkönsä, jinninsä. Romaani on todella mielenkiintoinen ja suorastaan vimmainen selonteko yhden maahanmuuttajaperheen valintoihin ja elämään vaikuttavista tekijöistä, kuten etninen tausta, marginaalissa eläminen, ponnistelut kohti parempaa, islaminusko, puolikielisyys, lukutaidottomuus ja kaipuu johonkin mitä ei ehkä ole enää. Miten monen Suomeenkin päätyneen perheen tarina tämä voisi olla? 

Fatma Aydemir on sanoissaan taitavan monipuolinen ja myös ihailtavan suora. Hän ei silottele mitään, ei kaunistele eikä vähättele. Hän tykittää täysillä kunkin perheenjäsenen näkökulmasta asioita, joista tiedämme, mutta joista emme keskustele tarpeeksi, saatika että ottaisimme niitä päätöksenteossa huomioon. Toivoisin että maailma olisi muuttunut 25 vuodessa, mutta pahoin pelkään, ettei se ole, etenkään nykyisen kylmässä poliittisessa ilmastossa. Yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta aspektista huolimatta romaania on luonnehdittu klassiseksi perheromaaniksi. Ehkä se on sitäkin, riippuu lukijasta, mihin kiinnittää huomiota. Ihmisten välisten suhteiden kuvaajana Aydemir on vähintään yhtä loistava kuin vaikkapa asenteiden tai uskomusten kuvaajana, eikä kudelmassa ole yhtä ilman toista.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Nguyen Phan Qie Mai 2020. Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing. Suomentanut Elina Salonen. Sitruuna Kustannus 2022. 348 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia palkintoja voittanut Vuorten laulu on vietnamilaisen kirjailijan Nguyen Phan Que Main esikoisteos. Upeaa, että lukupiiriystäväni valitsi tämän luettavaksemme, sillä Vietnamiin sijoittuvia teoksia en ole lukenut aikaisemmin kuin yhden, eikä Kaakkois-Aasia ylipäätään ole minulle kovin tuttua kirjallisuudesta. 

Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme.

Romaani kertoo yhden perheen tarinan 1930-luvulta noin vuoteen 1980. Samalla se on katsaus Vietnamin levottomuuksiin, josta tunnemme ehkä sen kuuluisan sodan 1960- ja 1970-luvuilta, mutta ainakaan minä en muuta. Valloittajia ja sotia on ollut muitakin, politiikka on ollut hyvin riitaisaa ja Vietnamin etelä- ja pohjoisosat taistelleet verisesti useaan otteeseen. Tarinan kertoja, isoäiti, kuljettaa niin tyttärentyttärensä kuin lukijankin läpi Vietnamin lähihistorian.

Isoäiti joutuu kohtaamaan vainoajia, nälkää ja sairauksia piilotellessaan pienten lastensa kanssa kommunistien hyökkäykseltä. Köyhtyvässä maassa nokkelasti kaupankäynnillä vaurastunut isoäiti nähdään kapitalistina, jonka maat lunastetaan kyläläisille. Lähimpien tuesta huolimatta perheen on paettava, ja pitkän, raskaan pakomatkan vuoksi isoäiti joutuu jättämään osan lapsistaan vieraiden huomaan. On riski, ettei hän näe lapsiaan enää koskaan, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja rohkeus pelastaa perheen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin lapset ovat aikuisia ja osallistuvat sotaan Pohjois-Vietnamin joukoissa. Poliittiset erimielisyydet ovat rikkoa perheen sisäisiä välejä, ja kotiin jääneiden jokapäiväinen toive on saada nähdä sodan vieneet vielä elossa. Isoäiti kasvattaa nyt tyttärensä tytärtä, opastaa tätä kohti nuoruutta ja aikuisuutta, antaa arvokkaita elämänohjeita ja välittää eteenpäin arvostuksen oppineisuutta ja työntekoa kohtaan. Kun sota loppuu ja osa perheenjäsenistä löytää tiensä takaisin kotiin, he ovat muuttuneita, murtuneita, pelkkiä varjoja entisestään.

Kuten usein ennenkin sodasta ja köyhyydestä lukiessa nytkään en voinut olla ihmettelemättä, miten vähällä ihmiset pakon edessä tulevat toimeen. Kommunismin levitessä tilallisilta ei viety pelkästään omaisuutta, vaan heitä tapettiin, heitä jahdattiin - yhtäkkiä kyläläiset jakaantuivat, valtava kauna teki naapureista vihollisia ja raakalaisia. Pystyykö isoäiti unohtamaan kohtaamansa pahuuden, pystyykö hänen tyttärensä hyväksymään veljen valinnan sodassa? Miten monen kohtalo on ollut hiuskarvan ja sattuman varassa?

Olen tosiaan lukenut vain muutaman kaakkoisaasialaisen teoksen, mutta niiden perusteella en ole yllättynyt, miten runollisella tavalla Nguyen Phan Que Mai kertoo kotimaastaan. Isoäidin kertomuksessa ja lapsenlapsen havainnoissa on runsaasti kauniita yksityiskohtia, suloisuutta ja kauneutta. Ne ovat hyvä vastapaino sodille ja vainoille, joiden kuvaamisessa kirjailija ei säästele raakoja yksityiskohtia. Romaani olisi paikoin hyvinkin raadollista luettavaa ilman tasapainottavaa runollisuutta, ja liian imelä ilman rankkaa realismia. Pidin näiden yhdistelmästä kovasti.