Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Överlevarna. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2021. 288 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Eloonjääneillä Alex Schulman jatkaa tosipohjaisten romaaniensa sarjaa. Polta nämä kirjeet (2018) kertoi kirjailijan isovanhemmista ja Unohda minut (2016) pojan ja äidin välisestä suhteesta. 

Tässä romaanissa kolme aikuista veljestä matkustaa kesämökille järven rannalle äitinsä tuhkat mukanaan. Romaani rakentuu nykyajasta, jota kertoja kerii takaperin auki, matkapäivän illasta edellispäivän iltaan pojista keskimmäisen, Benjaminin silmin. Päivästä kertovien lukujen väliin jätetään Benjaminin lapsuusmuistoja kronologisessa järjestyksessä. Vähitellen muistot saavuttavat matkapäivän ja tarina päättyy.

Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin, vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.

Eloonjääneet on kuvaus perheen sisäisistä suhteista, erityisesti Benjaminin ja äidin, ja siinä mielessä muistuttaa paljonkin Unohda minut -romaania. Benjaminista tuntuu, että vanhempien kuoleman jälkeen paljon on jäänyt kertomatta, välit ovat lapsuuden jälkeen viilenneet, eikä hänellä ole vastauksia asioihin, joista on päätetty olla puhumatta. Lapsuuden leikit kesämökillä järven rannalla päättyivät, kun jotain tapahtui sähkömuuntajakopilla. Mökille ei palattu enää koskaan ennen kuin äiti pyysi kirjeessään ripottelemaan tuhkansa järveen. Muistaako Benjamin, mitä oikeasti tapahtui? Miksi hän itse antoi sen tapahtua, ja onko hänelle annettu koskaan anteeksi?

Selviytyä lapsuudesta on sanapari, jota Benjamin käyttää usein pohtiessaan suhdetta vanhempiinsa ja veljiinsä. Hän on veljeksistä se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään vanhempiaan. Vanhempien huomio ja hyväksyntä on tärkeää eikä herkkä lapsi voi olla huomaamatta, jos läheisyyteen tulee särö, sen katkaisee vääränlainen katse tai lause. Silti Benjamin on yksi pojista, osaa härnätä isoveljeään ja kutitella pikkuveljeltään pissat housuun. Se mikä tekee hänestä herkän, on etenkin äidin ailahteleva mieliala ja vanhempien alkoholin käyttö mökki-iltoina.

Äidin kirjeessä - joka paljastetaan lukijalle vasta ihan romaanin viimeisillä sivuilla - on asioita, jotka Benjaminin olisi ollut hyvä kuulla jo lapsena, mutta kuten äiti pyytää anteeksi, ei heidän perheessään ollut kykyä keskustella. Unohduksiin pakotetut asiat vievät aikuisen mieheen kylmään mereen ja terapiaan. Millä tavalla perheen sisäinen dynamiikka vaikuttaa aikuisten veljesten välisiin, jo hieman väljähtäneisiin suhteisiin, ja minkälaisia tunteita mökillä purkautuu? 

Benjamin seisoo järvenrannassa kuivattu niittyleinikkikimppu kädessään. Veljet seisovat vierellä. Nils kantaa uurnaa. Se on raskas ja hän kohentaa kaiken aikaa otettaan. Kasvoilla on yhä hämmästyneempi ilme, aivan kuin äidin paino olisi tullut hänelle yllätyksenä.

Eloonjääneet on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta silti itsenäinen romaani, eikä näiden teosten lukujärjestyksellä ole väliä. Romaaneissa teksti on ilmavaa ja se avautuu kauniisti. Schulmanin (ja taitavan suomentajan Jaana Nikulan käsissä) hengittävä teksti on hyvää vastapainoa tarinalle, joka on painavaa häpeästä, syyllisyydestä, epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. Schulman kuvaa herkän pojan ja syvästi ahdistuneen aikuisen miehen tuntoja upealla tavalla. 

Perheen sisäisistä suhteista paljastuu sivu sivulta aina vaan lisää kiehtovia yksityiskohtia, jotka ovat karmivalla tavalla tuttuja, tunnistettavissa ja varmasti läsnä monessa perheessä. Ne ovat pienen pieniä, vihjeenomaisia ja ohimeneviä, mutta kauaskantoisia ja itsetuntoon vaikuttavia. Miten Schulman osaakin kirjoittaa niistä niin taitavasti! Hienoviereisestä romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

Karin Slaughter: Rikollinen

Karin Slaughter 2012. Englanninkielinen alkuteos Criminal. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Tammi 2014. Kirjaston poistomyynnistä. Kuva kustantajan.

Pitkän linjan rikoskirjailija Karin Slaughter sai minut pauloihinsa Sara Linton -sarjallaan kymmenisen vuotta sitten. Luin kaikki sarjan teokset, mutta into hiipui, kun kirjailija aloitti uuden, Will Trent -sarjan. Sittemmin Slaughter päätti että Sara muuttaa Atlantaan ja tapaa Willin. Niinpä päähenkilöillä on nyt yhteinen kirjasarja. Rikollinen on Will Trent & Sara Linton -sarjan neljäs osa. Ostin kirjaston poistomyynnistä myös sarjan seuraavan osan Näkymätön. Siitä myöhemmin!

Atlantassa eletään 1970-luvun puoliväliä. 25-vuotias poliisi Amanda Wagner alkaa epävirallisesti tutkia kadulla eläneiden nuorten naisten katoamisia. Monen kadulle ajautuneen tytön tarina on hyvin samanlainen, mutta Amandaa hämmästyttää usean tytön samanaikainen katoaminen. Hänellä on apunaan hieman kokeneempi Evelyn Mitchell, mutta naiset ovat poliisivoimissa harvinaisia kummajaisia. Naiset saavat tuta, miten heitä vähätellään, miten heille nauretaan, eikä heidän tutkimuksensa aiheuta muuta kuin ärtymystä alkoholisoituneissa, sovinistissa miespoliiseissa. Näitä kahta ei kuitenkaan lannisteta ja jatkuvasta seksuaalisesta häirinnäistä ja tytöttelystä huolimatta he selvittävät ensimmäisen murhansa.

Vajaa 40 vuotta myöhemmin Will Trent saa tietää että hänen isänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut, on vapautunut vankilasta. Lastenkodissa kasvanut agentti on täynnä vihaa ja katkeruutta, ja hän on päättänyt kostaa äitinsä kuoleman. Atlantan slummikortteleista löytyy jälleen kuollut nuori nainen ja epäilykset kohdistuvat vankilassa istuneeseen hirviöön. Willin esimies Amanda Wagner tuntuu tietävän menneisyydestä paljonkin, mutta tarvitseeko Willin olla tietoinen kaikesta? Miehen tunnemyrsky horjuttaa tämän tuoretta suhdetta lääkäri Sara Lintoniin - pystyykö Sara mitenkään ymmärtämään miestä, jonka perimä ja lapsuus ovat hämärän peitossa?

Rikollinen on rikollisen vetävä ja koukuttava. Toki siitä löytyy pieniä heikkouksiakin, kuten amerikkalaisille dekkareille tyypillinen yksityiskohtien määrä. Suomentaja Annukka Kolehmainen on tehnyt hyvää työtä lukuisten paikalliskulttuuriin liittyvien termien ja ilmiöiden kanssa. Tämä teos täyttyy intohimoisesta poliisityöstä ja vuosikymmenten yhteen kuromisesta. Varsinaista jännitystä kirjassa ei ole samassa mittakaavassa kuin muistelen Slaughterin alkuvuosien teoksissa olleen, vaikka karmiva ja raaka onkin. 

Rikollinen on myös uskomattoman rehellinen ja suorasanainen kuvaus naisten ja mustien asemasta valkoisten miesten maailmassa. Yhdysvaltain eteläosien rotuerottelu elää edelleen voimakkaasti, vaikka laki sen jo kieltääkin. Naisten oletetaan jäävän kotiin viimeistään sen jälkeen kun aviomies on löytynyt. Slaughter on tehnyt perusteellista työtä selvittääkseen vuoden 1975 Atlantan oloja ja asenneilmapiiriä. Hän kirjoittaakin kiitossanoissaan, että "---paiskin hartiavoimin töitä, jotta kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta."

Teoksesta myös blogeissa Leena Lumi ja Järjellä ja tunteella.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides 2017. Englanninkielinen alkuteos Fresh Complaint. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2019. 303 s. Ostin omakseni. Kuva kustantajan.

Goodreadsin lukuhaaste haastoi pitkästä aikaa etsimään novelleja. Olen aina pitänyt novellikokoelmien lukemisesta, mutta jostain syystä en ole pariin vuoteen sitä tehnyt. Jeffrey Eugenidesin nimi on minulle tuttu kahdesta romaanista blogia edeltävältä ajalta, Middlesex ja Naimapuuhia. Näistä etenkin ensin mainittu oli vaikuttava lukukokemus. Kirjailijan tuotannosta Virgin suicides on kuitenkin varmasti kaikkein tunnetuin, sillä siitä on tehty elokuvakin. 

Oikukkaat puutarhat sisältää 10 novellia. Eugenides on kirjoittanut ne vuosien 1995 ja 2017 välillä, joten teemat ja miljööt vaihtelevat suuresti. Monia tarinoita tuntuu kuitenkin yhdistävän epäonnistuminen ja useissa huokuu vahvasti amerikkalainen menestymisen paine. Tarinoissa on jännittävä uskalluksen ja epätoivon välinen kamppailu, jota ei soisi tapahtuvan, mutta joka on väistämätön.

Novelleissa otetaan riskejä, sillä menestyminen on mahdollista ja usein ihan nurkan takana. Riskejä otetaan perhe-elämän, vaurastumisen tai tulevaisuuden vuoksi. Parista romaanista jää mieleen keski-ikäisen miehen kaipuu ja sortuminen nuoren naisen tai jopa tytön syleilyyn. Osa novellien hahmoista herättää myötätuntoa tai sääliä, mutta osa myös ärtymystä. Viimeisessä novellissa Tuoreessa muistissa olisi aineksia kokonaiseksi romaaniksi: bengalilaistaustainen tyttö keksii keinon jymäyttää keski-ikäistä amerikkalaistutkijaa välttääkseen järjestetyn avioliiton. Oraakkelivulva-niminen novelli linkittyy Middlesex-romaaniin ja vuosikymmenten takaisiin tutkimuksiin sukupuolen määrittelystä.

Novellit mahdollistavat sen, ettei tarinaa käsitellä loppuun, vaan loppuratkaisu - jos elämässä sellaista edes on - jää lukijan vastuulle. Usein ne alkavatkin jännällä tavalla ikään kuin kesken jonkin tilanteen. Eugenidesin teksti on soljuvaa ja sujuvaa, josta tietysti kiitos myös suomentajalle. Tekstit eivät koruile, ja niissä on erittäin toimiva arkisen maailman ja psykologisen jännityksen välinen tasapaino. Jos Eugenides vielä kirjoittaa romaanin joku päivä, ostan senkin heti itselleni!

Eugenidesin teoksesta myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Tuijata. 

Jos novellit kiinnostavat, tässä lista muista hyvistä lukemistani novellikokoelmista:

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus, Tiina Rajamäki: Vieras maisema, Ana Menéndes: Kerran Kuubassa, Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito, Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin, Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, George Saunders: Sotapuiston perikato ja Joulukuun kymmenes, Pirkko Saisio: Signaali, Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia, James Joyce: Dublinilaisia, Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana, Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkula 2021. Otava. 314 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa oli minulle yksi vuoden 2106 parhaista kirjoista, ja olenkin siitä lähtien odottanut kovasti, että hän kirjoittaisi lisää. Vihdoinkin toinen romaani on ilmestynyt ja se imaisi mukaansa ihan yhtä lupaavasti kuin esikoinenkin. Pohjoisen luonnon tutkijan romaanissa liikutaan tällä kertaa hyvin pohjoisessa: Lapissa ja Kanadan jäätikköalueella. 

Arktisen luonnon lisäksi Maa joka ei koskaa sula käsittelee kahta muutakin vahvaa teemaa. Toinen niistä on alkuperäiskansojen asema ja heidän kokemansa vääryydet, etenkin Kanadassa mutta myös Suomen Lapissa. Markkula on perehtynyt lähivuosikymmenten vähemmistöpolitiikkaan ja assimilaatiopyrkimyksiin, joista valtiot ovat vasta viime aikoina alkaneet pyytää kansoiltaan anteeksi. Vähemmistöön kohdistuvat rikokset linkittyvät jännittävällä tavalla romaanin kolmanteen teemaan, lapsettomuuteen ja vanhemmuuteen. Luonto, ilmastonmuutos, katoavat kulttuurit ja sukupolvien yli siirtyvä suru ovat voimakas ja sydäntäsärkevä yhdistelmä.

Nuori nainen lähtee synnyttämään Baffininlahdella Kanadassa vuonna 1970. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saamelaistaustainen Unni tutkii samalla seudulla Penny-jäätikön sisäisiä sulan veden virtauksia ja tapaa Jonin, tummasilmäisen tanskalaisen. Unni on kahden kodin kasvatti, joka ei ole juurtunut etelään, mutta ei ole saanut kotia pohjoisestakaan. Jonista hän löytää muutamaksi päiväksi rauhan ja kiihkon, mutta ei löydä tätä enää vuotta myöhemmin.

Jonin äiti Helen on kärsinyt lapsettomuudesta ja päätyy adoptioon. Jonin lapsuus vaaleiden tanskalaislasten seassa ei ole helppo ja vielä aikuisenakin hänen mielenterveytensä rakoilee. Löytyykö Kanadasta vastauksia, uskaltaako Jon ottaa ensimmäisen askeleen kohti itsensä näköistä miestä jäätikön reunalla? Pääseekö Helen sopuun itsensä kanssa sen jälkeen kun maailmalle on selvinnyt alkuasukkaita kohtaan tehdyt rikokset?

Romaanissa on paljon uskomattoman kauniita yksityiskohtia luonnosta, kuten valaan laulu, vanhat tarinat, poronvasan pehmeä turpa tai askelten alla ratiseva jääriite. Markkula täyttää tekstiä luontokuvauksilla juuri sopivalla tavalla. Monissa romaaneissa sitä on liikaa, mutta tässä sen paljous on juuri oikeanlaista eikä millään tavalla uuvuttavaa. Arktinen ankaruus tuo jännitystä ja jopa lohduttomuutta, vaikka päähenkilöille se tuo lohtua ja turvaa, on heidän kotinsa ja kulttuurinsa.

Isä sanoi joskus, että kaikkien ihmisten elämässä on jokin sokea piste, tapahtuma, jolle on mahdoton löytää selitystä, mutta joka joskus läpäisee kaiken, tulevankin. -- Eikä elämä ole tarina, isä väitti. Ei se järjesty mitenkään loogisesti.

Lasten ja vanhempien vaikeat suhteet on samoin kirjoitettu väkevällä tavalla, hellästi mutta kipeästi. Lapsettomuus, lapsen menettäminen, isän ikävä tai vaikkapa jatkuva koti-ikävä tuntuvat vatsanpohjassa ja kuuluvat kaikuina vuosia myöhemmin. Markkulan romaanissa on raskaita teemoja ja samoin kuin Kaksi ihmistä minuutissa, tämäkin onnistui nostamaan omat tunteeni hyvin pintaan. Surumielisyydestään huolimatta teos ei ole kuitenkaan lainkaan raskassoutuinen. Päinvastoin Markkulan teksti on kauniin kuulasta ja tarkkaa, se pystyy samaan aikaan keskittämään katseen lähelle ja viemään tarinaa eteenpäin. Unni ja Jonin tarinat ovat koskettavan yksityisiä, vaikka kuvaavatkin universaaleja ja ikiaikaisia teemoja. Ihania yksityiskohtia olivat myös vieraskieliset sanat Pohjois-Kanadasta.

Tämä teos on vahva puolustuspuhe luonnolle ja siitä välittäville ihmisille. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirjanmerkkinä lentolippu.