Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci 2019. Otava. 240 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kolmannen romaaninsa Bollan lisäksi Pajtim Statovci on ollut tänä syksynä uutisotsikoissa, sillä hänen edellinen teoksensa Tiranan sydän pääsi ehdolle arvostetun National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjassa. Voittajaksi teos ei yltänyt, mutta jo ehdokkuus on merkittävä meriitti. Onnea siitä!

Bollasta löytyy samoja teemoja kuin Statovcin aikaisemmistakin romaaneista, hänen tyylinsä on jo tunnistettava ja ainakin minä tiedän ja luotan jo kirjaa aloittaessani, että luen laadukasta romaania. Tunnistettavuus ei siis ole saman toistoa, vaan yhä uusia näkökulmia ja kerroksia. Nimi Bolla viittaa taruun käärmeestä ja tytöstä, ja tietysti jumalasta.

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme yhtään mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva kosovon albaani Arsim joutuu pitämään rakkaussuhteensa täysin salassa ja noudattamaan albaanimieheen kohdistuvia odotuksia menemällä nuorena naimisiin. Statovci kuvaa nuoren rakkauden riipaisevana, hyvin fyysisenä ja ehdottomanakin, vaikka kumpikin miehistä tunnustaa todellisuudenkin vaatimukset. Vuonna 1995 sota kolkuttelee ovella, serbit ovat hyökkäämässä Kosovoon ja nuori perhe lähtee pakoon. Vuosien kuluttua Arsim on jälleen Pristiinassa, mutta löytääkö hän itsensä, löytääkö hän rakkautensa? Mihin hän on syyllistynyt?

Kertomus ei paljasta, mihin maahan Arsim perheineen asettui, mutta sillä ei ole merkitystä. Paikkaansa hakeva pakolainen kohtaa samankaltaisia ristiriitoja missä tahansa. Arsimin puoliso Ajshe kuvataan alkuun kaiken vastaanottavaksi ja sietäväksi vaimoksi, mutta joku raja tälläkin vahvalla ihmisellä onneksi on. Ristiriitaisia tunteita herättävä kudelma on melkoinen pyörre perinteitä, pakolaisuutta, rikoksia ja salaisuuksia.

Vuodet välissä vievät toisen miehen, Milošin, sotaan ja sen kauheuksiin. Milošin muistot ovat kuin karmeimmista entisen Jugoslavian sodan uutisista. Mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin? Mitä sen jälkeen tapahtuu, voiko teoistaan toipua?

oletko nähnyt paholaisesta niin todentuntuista unta - miten se nousee rantavedestä ja alkaa kävellä sinua kohti ja käy pitkälleen saman aurinkovarjon alle - että olet aamulla luullut sen hengittävän kasvojasi vasten etkä ole uskaltanut avata silmiäsi

oletko ollut sodassa olet tap

Statovcin teksti on tällä kertaa runollisempaa kuin aikaisemmin. Ripauksen mystiikkaa tuovat Arsimin tarinat, kuten Bolla, mutta etenkin Milošin muistiinpanoissa on runoutta, joka viestii hänen mielensä ja historiansa paineista hienolla tavalla. Bollassa tapahtuu asioita, joita on mahdoton hyväksyä, kuten hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja hylkäämistä, monia puistattavia yksityiskohtia. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin niin, että sijaa jää myös empatialle ja ymmärrykselle. Statovcin teemat eivät ole helppoja, mutta hän pystyy kirjoittamaan niistä tavalla, joka kiehtoo ja auttaa ymmärtämään ihmisyyden synkempiäkin puolia.

Bollasta ovat kertoneet myös Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön! Onnea lahjakkaalle kirjailijalle myös Finlandia-ehdokkuudesta!

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna-Riikka Kuisma 2019. Like. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa hienoa, että ehdin hoksata ja varata tämä teoksen kirjastosta ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamista. Varausjonot ovat nyt varmasti pidemmät! Olen urakoinut lukemisen kanssa tämän viikonlopun, sillä loka-marraskuussa ei lukutahti ole ollut ollenkaan normaalia, enkä enää edes usko pääseväni vuositavoitteeseeni. Mutta olen tyytyväinen, että tänä viikonloppuna on lukeminen ollut taas pitkästä aikaa helppoa ja luontevaa.

Siitä osin on kiittäminen Kuisman Kerrostaloa. Minun on vaikea määritellä, mikä teoksessa teki sen, että luin kirjan alle vuorokaudessa, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Kirja on täynnä yksityiskohtia, kohtauksia ja kohtaloita, jotka tekevät pahaa ja kuvottavat. Kerrostalon asukkaat elävät loputtomassa alkoholismin, huumeiden ja väkivallan kierteessä. Epätoivoiset ja näköalattomat ihmiset päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin. Lasten on huono kasvaa keskellä levottomuuksia ja hämäriä bisneksiä, naiset joutuvat alistumaan rooliin jota ei soisi kenellekään. Lasten isiä ei näy, sillä miehet kuolevat nuorina tai joutuvat vankilaan.

Herättyään hän hamuaa povitaskua ennen silmien avaamista, kokeilee läpi muut taskut ja taputtelee sitten patjaa vieressään, kunnes löytää pullon. Sydän tykyttää ja hiki puskee ohimoista. Mieli ehti käydä pakokauhun laitamilla, hipaista vapaan pudotuksen pelkoa: mitä olisi ollut tipahtaa tähän, tärinään, kramppeihin, kuolemaa. Ei tänään.

Kuisma on vienyt kerrostalonsa suomalaisia peruslähiöitä pidemmälle, painajaiseen joka on kai mahdollisuuksia rajoissa eikä välttämättä edes kovin kaukana totuudesta, ainakin jos mieleen tulee jokunen brittidekkari ja niiden levottomat vuokrakasarmit. Televisiossa tällaista on saattanut nähdä ennenkin, kirjallisuudessa vähemmän, eikä Suomessa ehkä kuitenkaan. Dystopiamainen tunnelma syntyy siitä, ettei kerrostalokompleksilla ole juurikaan yhteyksiä ulkomaailmaan. Se pyörii kuin omaehtoinen organismi jossa jokaisella asukkaalla on roolinsa. Yhteys ulkomaailmaan kuitenkin on, eikä totuus taida kestää päivänvaloa. Tai sitten kyseessä on kahden psyykosissa elävän nuoren hurja mielikuvitus.

Kerrostalossa on trillerin tuntua ja liikettä, vaikkei varsinaista juonta olekaan. Lopussa tapahtuu asioita, jotka aiheuttavat niin jännitystä kuin pelkoakin. Loppu jää avoimeksi, suunta voi olla mikä tahansa. Pidin myös romaanin rakenteesta. Luvut olivat keskenään hyvin erimittaisia ja lyhenivät etenkin loppua kohden, kun tunnelma tiivistyi. Kukin luku antoi äänen vuorotellen vaihtuville päähenkilöille, jotka herättivät hyvin erilaisia tunteita surusta ja säälistä inhoon tai ihmetykseen. Kerrostalo poikkeaa ihan taatusti kirjallisuuden valtavirrasta, ja vaikken sen kaunokirjallisista piirteistä ole ihan vakuuttunut, se on muuten kyllä lunastanut paikkansa Finlandia-kahinoissa. Se on teoksena jotenkin raikkaan erilainen, joskin raikas sanana on ihan väärä silloin kun likaisten vuokra-asuntojen huurut lyövät ovella vastaan!

Kerrostalon ovat lukeneet myös Kirjarouvan elämää ja Rakkaudesta kirjoihin.

Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen 2019. WSOY. 299 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Puikkosen edellinen teos, Eurooppalaiset unet, teki vaikutuksen ajankohtaisuudellaan ja oli syystäkin Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2016. Ajassa on vahvasti myös tämä Lupaus. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen - näin ajattelin - jossa ilmastonmuutos on edennyt pidemmälle, hallitukset hajoavat, ihmiset ovat liikkeellä ja yhteiskunta näyttää merkkejä sortumisesta. Silti samaan aikaan on huolehdittava, että lapsi käy koulua, lukee läksynsä ja syö terveellisesti.

Elämme kuin sodassa, arkea, joka pysyy samanlaisena, vaikka sota olemme me, se mitä teemme. Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalta.

Rinna on äiti, joka potee voimakasta ilmastonmuutosahdistusta ja antaa lapselleen lupauksen tulevaisuudesta. Onhan hänkin saanut lupauksen omalta isältään. Maailma on kuitenkin jo tilassa, jossa hänen lupauksensa on vaarassa. Rinna tekee kaikkensa suojellakseen lastaan, mutta ajautuu oman ahdistuksensa kanssa syövereihin, joista on vaikea nousta pinnalle. Rinnan veli Robert rakastuu tutkijaan kaukana Grönlannin jäätiköille. Robertin kohtalo nivoutuu ilmastonmuutokseen ja alati jäiden kätköissä virtaaviin sulavesiin.

Kerronta on pääosin Rinnan, mutta paikoin äänen saavat myös kasvava tytär ja Robert, pari sivuhenkilöäkin. Hyvä, ryhtiä tuova ratkaisu. Hieno yksityiskohta on mm. paniikkikohtauksista kärsivä pääministeri. Romaanin alku on paljolti äidin huolta ja omia lapsuusmuistoja, enkä kovin ihastunut ollut vielä siinä vaiheessa. Kaipasin jonkinlaista potkua. Sitten jossain kohtaa huomasin, että jäinkin koukkuun ja tarinan tahti ikään kuin kiihtyi. Alun taustoitus, nostalgisuus ja hienoinen siirappisuuskin luovat hyvän pohjan lopun tapahtumille ja ratkaisuille.

Haluan muistaa kaikki hänen ikänsä, mutta saan kiinni vain väläyksiä, en pysty tarkentamaan kuvaa, en ole varma, minkä ikäinen hän milloinkin on. Haluan muistaa, miten olemme riidelleet. Istun tässä, kitken ja haluan muistaa.

Puikkosen tekstissä on pienin paikoin herkullista maagisuutta - juuri niin vähän, ettei sitä melkein ole. Yksi kauneimpia tällaisia kohtia on ihan lopussa, kun naisesta tulee yhtä luonnon kasvun kanssa. Muutenkin tarinassa on unenomaisuutta. Henkilöt tekevät asioita rakkaudesta tai etsivät sitä, joutuvat luopumaan. Kaipaus on voimakasta, lapsuudesta haetaan kiinnekohtia ja perusteluita. Vanhemmat toivovat (tietysti) parasta lapsilleen, mutta lapsista tulee itsenäisiä, omanlaisiaan päätöksentekijöitä, kuten aina. Vahva teos, joka jää resonoimaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin ihan tosissani, että tämä taisi nyt olla tässä. Maailma sellaisena kuin sen tunnemme. Ymmärrän vanhempien tuskan.

Lupauksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Luettua elämää.

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu 2019. Otava. 118 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän pienen romaanin erikoisuuden huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Juuri ennen nukahtamistani ymmärsin olevani sandumaisessa unen ja valveen rajamaastossa, tietysti omissa ajatuksissani, mutta selvästi juuri lukemani vaikutuksen alaisena. Jännää!

Sandun toiseen romaaniin mahtuu paljon, vaikkei sivuja ole kuin 118. Kehystarinana kulkee unenomainen kuvaus nuorista tytöistä tai naisista, jotka uivat ja tanssivat vedessä, joessa joka on kahden maan välissä, maassa joka eroaa naapuristaan kuin välissä olisi monta vuosikymmentä. Kehystarina muistuttaa Euroopan kahtiajakoa ja vierekkäisten naapureiden katseita vastakkaisiin suuntiin. Uimareiden taito ja menestys vie heitä poispäin, mutta onko se ankaran harjoittelun syy vai sen seuraus?

Vesileikkien välissä Sandu kertoo kuuden naisen tarinan. Naiset ovat lähteneet maailmalle, kuka mistäkin syystä. Heitä yhdistää muukalaisuus, toiseus, vieras aksentti tai vähintäänkin sen pelko tai häpeä. Matkoilla he kohtaavat epäluotettavuutta, epämukavia katseita ja apua, jota ei aina kannattaisi ottaa vastaan. Näistäkin naisista tai heidän taustoistaan voi päätellä jotain itäeurooppalaista tai ehkä suomalaista, mutta maita ja alkuperiä ei juurikaan paljasteta. Se onkin kiehtovaa ja tavallaan tarinat voisivat olla mistä ja kenestä tahansa. Samanlaisia matkustajia ja kohtaloita on maailma täynnä.

Sandu kirjoittaa tekstiä, jota on helppo ja mukava lukea. Samasta pidin hänen esikoisessaan, Valas nimeltä Goljat, joka ylsi Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2017. Teksti on kuitenkin samalla uskomattoman tiivistä ja tarkkaan harkittua. Sandu kirjoittaa vain sen, mikä on tarpeellista. Silti hän onnistuu luomaan tunnelmia, jotka poikkeavat toisistaan selvästi, kuin vaikkapa tämän teoksen kehystarina ja katkelmat kuudesta naisesta. Unenomaisen, maagista realismia muistuttavan kehyskertomuksen tyyli vaihtuu kuuden naisen realistiseen, suorastaan raa'an rehelliseen kerrontaan. Ja kuitenkin ne luovat kokonaisuuden, jossa osat täydentävät toisiaan kauniisti.

Vesileikeistä myös näissä blogeissa: Tuijata ja Kirja vieköön! 

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet

Donna Leon 1999. Englanninkielinen alkuteos Fatal Remedies. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2002. Pokkarissa 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän dekkarin myötä sanon hyvästit tämänvuotiselle Helmet-lukuhaasteelle. Olen nähnyt yllättävän vähän tuntemattomien ihmisten lukevan kirjoja (kohta 26) - toivottavasti joku kännykkää käyttävistä lukee e-kirjaa tai kuuntelee äänikirjaa! - joten minulla ei ole ollut kuin kaksi teosta joista valita. Eräässä pubissa nuori nainen luki Donna Leonia. Teoksen nimeä en nähnyt, mutta päätin että riittää, kunhan haen kirjastosta jonkin kappaleen Leonin lukuisasta tuotannosta.

Ensi alkuun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut Leonia italialaiseksi. Ihmettelin hetken, miksi hän on kirjoittanut englanniksi, mutta sitten tarkistin faktat. Kirjailija on toki asunut pitkään Italiassa ja nimenomaan Venetsiassa, jonne hänen Guido Brunetti -sarjansa sijoittuu. Kohtalokkaat lääkkeet on uskoakseni sarjan kahdeksas teos.

Juonesta en ajatellut kertoa muuta kuin että tapahtumissa on tiiviisti mukana Brunettin vaimo Paola, epäilyttävän matkatoimiston taustalla vaikuttava liikemies ja hänen toimensa, jotka yltävät yllättävän laajalle. Dekkarissa edetään varsin pitkälle ennen kuin Brunetti kumppaneineen pääsee oikeille jäljille, ja sen jälkeen tarina eteneekin hyvin nopeaa niin että lopussa tulee jo liiankin hätäinen fiilis. Alkupuolen tekstissä nautin verkkaisemmasta tahdista ja Brunetin maailmasta kauniissa Venetsiassa.

Ehkäpä itse juonta mielenkiintoisempana pidinkin Leonin kuvailemaa italialaista yhteiskuntaa. Kirja on 20 vuotta vanha, mutta uskon että moni siinä vaikuttava piirre on edelleen voimissaan. --- hän meni sillankorvassa olevaan baariin syömään tramezzinon ja juomaan lasillisen viiniä ja odotti että muut palaisivat lounaalta. Työpäivien rytmissä näkyy pitkä lounastauko ja jopa pienet iltapäiväunet ennen kuin kolmen maissa palataan muutamaksi tunniksi takaisin töihin. Myöhään illalla syödään toisen kerran, usein ulkona tai ystävien luona.

Leon tuo sarkastisella tavalla esille sen, miten paljon italialaiset ottavat/ovat aikoinaan ottaneet (?) vapauksia verojen maksun suhteen. Joskus hänestä tuntui että Italiassa kuka hyvänsä sai anteeksi minkä tahansa hirmuteon vain sanomalla että se oli tehty verotussyistä. Tee selvää perheestäsi, ammu koirasi, polta naapurisi talo: kunhan vain sanot tehneesi sen verotuksellisista syistä, yksikään tuomari tai yksikään valamiehistö ei tuomitse sinua. Mietin myös sitä, ovatko kirjassa kuvatut naisten roolit osittain jo hieman vanhanaikaisia - ainakin pohjoismaisiin dekkareihin tottuneen näkökulmasta. Toisaalta Brunetti itse osaa potkia niitä vastaan!

Ihan lempidekkaristeihini ei Donna Leon tällä teoksella yllä, vaikka sympaattisesta Brunettista taisin hieman tykätäkin. Venetsian kapeilla kujilla, campoilla ja kanavilla oli kuitenkin viihdyttävää kulkea. Kännykän karttaohjelma oli ahkerassa käytössä ja Italiaan tekee mieli! Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jokken kirjanurkka ja Paljon melua kirjoista.