Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Karen Joy Fowler 2013. Englanninkielinen alkuteos We Are All Completely Beside Ourselves. Suomentanut Sari Karhulahti. Tammi 2015. Bon-pokkarissa 364 sivua. Oma ostos. 

En tiennyt, mitä hän ajatteli tai tunsi. Hänen ruumiistaan oli tullut minulle vieras. Ja silti hän oli kaikin tavoin tuttu. Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

Näihin sanoihin päättyy Rosemary Cooken kertoma tarina hänen ja hänen perheensä elämästä. Siltä osin kuin hän itse on asiat kokenut ja sellaisina kuin hän itse lapsuutensa muistaa, sillä muistiin ei ole aina luottamista. Ihmisen pitkäkestoinen muisti tallentaa mitä, missä ja milloin tapahtui, joskin viimeiseen kannattaa suhtautua varauksella. Yleensä muistamme myös, kenen kanssa olimme silloin, kun jotain merkittävää tapahtui. Olemmehan sosiaalisia eläimiä.

Kun Rosemary oli lapsi, hänellä oli samanikäinen sisko ja isoveli. Viisivuotiaana hänen siskonsa vietiin pois ja kului 22 vuotta ennen kuin siskokset tapasivat jälleen. Muutamia vuosia siskon lähdöstä myös isoveli katosi ja otti yhteyttä vasta kun molemmat olivat jo aikuisia. Yhteydenotto pakottaa Rosemaryn palauttamaan mieleensä lapsuuden ja rankat menetykset, epävarmat muistot ja tapahtumien epäselvät syy-seuraussuhteet.

Kieli vaikuttaa muistoihin juuri siten: se oikoo, vahvistaa, järjestää ja säilyttää. Usein kerrottu tarina on kuin perhealbumin valokuva. Se korvaa lopulta hetken, joka sen oli tarkoitus ikuistaa.

Olimme ihan suunniltamme on lämminhenkinen tarina perheestä ja sen jäsenistä, mutta samalla se on kamalan surullinen ja ajatuksia herättävä. Sisaren oli tietysti tarkoitus olla perheessä aina, mutta mitä tapahtui kun siskokset olivat viisivuotiaita? Aikuisen Rosemaryn syyllisyys on tukahduttavaa, mutta voiko asiaa ottaa enää esille, sillä eihän perheessä ole puhuttu asiasta koskaan. Sen jälkeen kun Fern lähti ja perhe muutti uuteen taloon, asiasta ei ole puhuttu.

Romaanissa on vahvana teemana ihmisen suhde omaan muistiinsa, mutta loppua kohden se nostaa kaikkein keskeisimmäksi kysymyksen, millä oikeudella ihmiset - tutkijat - vangitsevat ja kohtelevat kaltoin eläimiä akateemisia pyrkimyksiä varten. Perheisiin sijoitettuja simpasseja on ollut muitakin, mutta miten heidän on käynyt ja millaisissa oloissa kaikki ne muut koe-eläimet elävät?

Elämänmakuiseen romaaniin mahtuu paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tapauksia. Rosemaryn lapsuus ja teini-ikä näyttäytyy sarjana hämmennystä, yksinäisyyttä ja vanhempien surua, opettelemista ihmisten tavoille, mutta myös lämpimiä kiintymyssuhteita ja hauskoja muistoja. Jännitystä tarinaan tuo veljen taistelu eläinten puolesta ja lopuksi se, miten äiti ja tytär pääsevät tapaamaan perheenjäsentä. Ehkä toiveikas loppu on hieman amerikkalaishenkinen - mene ja tiedä - mutta itse olisin saattanut lopettaa romaanin kirjoittamisen jo aikaisemmin ja tiivistää loppua hieman.

Karen Joy Fowlerin teos on ollut ehdolla Man Booker -palkinnon saajaksi, enkä ihmettele. Teos tuntuu toisaalta hyvin perinteiseltä romaanilta, jota on mukavan helppo lukea ja lähestyä. Toisaalta - kun akateeminen maailma on siinä niin lähellä - se siteeraa ahkerasti tutkimustuloksia, suhtautuu niihin kriittisesti ja pitää lukijan kartalla siitä, minne ollaan menossa. Se ei siis ole suinkaan pelkkää fiktiota. Kerronta on myös ilahduttavan monitasoista. On se taso, jossa Rosemary kertoo muistoistaan ja on se taso, jossa hän kommentoi omaa tapaansa kertoa tai muistaa, ja kolmanneksi on taso, jossa hän puhuttelee lukijaansa. Tyyli on usein hyvin sarkastinen ja lakoninen, mutta ainakaan minun kyyneleitäni se ei estänyt valumasta. Romaani on surullisimpia pitkään aikaan lukemiani. Ja kun sanon, että sitä on helppo lukea, se ei johdu aiheesta vaan miellyttävästä kerronnasta. Romaanin teemat ovat yllättävän raskaita, ne tulevat iholle ja ne saavat pohtimaan syviä.

Lisää blogeissa Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Kaisa Reetta T. ja Eilispäivän kirjat. Osallistun tällä Yhdysvallat-haasteeseen.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Tiina Raevaara 2015. Yö ei saa tulla. Paasilinna. 238 sivua. Omasta hyllystä.

On kulunut viisi vuotta Johanneksen hyvän ystävän, Aalon, kuolemasta, kun mies tapaa yllättäen Aalon veljen, Antin. Antti on jotenkin muuttunut ja kietoo vähitellen Johanneksen mukaan tapahtumiin, joiden syy-seuraussuhteita on vaikea hahmottaa. Kaiken keskellä on Aalon kuolema ja tämän silloinen suhde huomattavasti vanhempaan, varakkaaseen mieheen. Vuosien yksinäisyys, ja yhtäkkiä Johannes on mukana kuvioissa, jossa hän saa rakkautta ja huomiota, mutta keneltä? Samaan kuvioon liittyy myös lisääntyvä unettomuus, pelkotilat ja pelottava Nukkumatti. Ovatko Johanneksen kuvitelmat todellisuutta vai unilääkkeen ja unettomuuden aiheuttamaa harhaa?

Nukkumatti tulee.

Raevaaran teos tihkuu kauhuromantiikkaa ja psykologista jännitystä, muttei kuitenkaan yllä sellaiseen jännitykseen, mitä odotin. Tartuin kirjaan, koska tarvitsin Goodreadsin haastetta varten pelottavan (nro 45) kirjan, eikä Yö ei saa tulla sitten valitettavasti sitä ihan ollut. Gotiikkahenkinen kuitenkin, joten kuittaan sillä kohdan 7 (a gothic novel).

Romaanin päähenkilöt ovat vasta 23-vuotiaita nuoria, joiden elämä on järkkynyt tai tavallaan pysähtynyt ystävän tapaturman vuoksi. Kaikilla on vaikeuksia päästä eteenpäin, unohtaa, antaa olla. Tapahtumat kehittyvät eräänlaiseksi kostoksi, mutta vasta loppu paljastaa, kenen kostosta onkaan kyse. Siinä välissä unettomia öitä ja painajaisia värittävät muinaiset taruhahmot, tikittävät kellot, biolääketieteellinen kokeilu ja petos, jossa käytetään hyväksi niin unohdusta kuin läheisyydentarvettakin.

Kunnon kauhuun tarina ja sen rakenne eivät siis ihan yllä, mikä saattaa tietysti johtua kokeneen lukijan kyynisyydestä ja ehkä myös siitä, että Johannekseen ja tämän motiiveihin on helppo suhtautua varauksella. Pystyin pitämään itseni käsivarrenmitan päässä hänen mielenliikkeistään, enkä lähtenyt mukaan painajaisiin. Loppua kohden tarina kuitenkin paranee. Uskon, että teos voisi purra paremmin päähenkilöiden ikäisiin lukijoihin; minulle ainakin useat romaanin aineksista olivat liian --- jotain, lapsellisia?

Näin sähkönsinisen leimahduksen kulkevan raiteiden metallilla. Ilma on kylmentynyt nopeasti. Kuu oli noussut rautatieaseman ylle ja kiillotti raiteet sekä sähkölangat niiden yllä.

Raevaaran kerronta tuntui varsinkin alkuun hyvin päälausepainotteiselta, mikä teki rytmistä töksähtelevää. Suoraan sanottuna tyyli aiheutti myös sen, etten pariin otteeseen ihan ymmärtänyt lauseiden välistä suhdetta toisiinsa. Vähitellen tarina vei kuitenkin mukanaan niin hyvin, että totuin kieleenkin. Ihan minun mukavuusalueellani tällainen kirja ei siis kaiken kaikkiaan ole, mutta ihan viihdyttävää tekstiä helteisellä terassilla, kun aivot ovat vähemmän hyvässä hapessa jo valmiiksi! Raevaaran teoksia kokeilen mielelläni toki toistekin.

Teoksesta lisää blogeista Kirsin kirjanurkka ja Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaaste 2018: omat kirjani ja ajatukseni

Jo neljäs ja niin rakas Helmet-haaste on suoritettu! Linkissä listani. Puolisoni irvailee joskus, pitääkö lukemisen olla suorittamista ja pitääkö koko ajan olla joku haaste meneillään. Kieltämättä lukeminen on välillä hieman suorittamista ja haasteiden vuoksi täytyy hieman laskelmoida, muttei koskaan hampaat irvessä vaan juuri sellaisella otteella, että harrastus pysyy jännittävänä ja vetävänä. Harvassa ovat ne hetket kun lukeminen ei maistu. Ja juuri näiden haasteiden ansiosta luen niinkin paljon kuin luen! <3

Kokosin yhteen alkuvuoden kirjasatoa Helmetin haastekohtien näkökulmasta. Ensin kerron piirteistä, jotka lukemissani kirjoissa ovat yleisiä. Yli puolet kirjoista kertoo paikasta, jossa en ole käynyt ja hyvin monen kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. Lähes yhtä yleistä on se, että romaaneissa muutetaan. Muuttaminen on tietysti yleistä, mutta se on varmasti myös sellainen ylipäätään elämää muuttava tekijä, joka kirvoittaa tarinoita. Tai muuton syyt - ne vasta ovatkin kiehtovia! Ja tämä linkittyy luonnollisesti myös siihen, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat.

Seitsemästätoista teoksesta voi sanoa, että kyseessä on selviytymistarina. Millaisia tarinoita kirjoista löytyy? On kulttuurien välistä törmäystä, oman paikan ja aseman etsimistä ja löytymistä, mielenterveysongelmia, sukupuoli-identiteetin rakentumista, köyhyydestä tai muista olosuhteista selviämistä, ponnistetaan huonoista lähtökohdista huolimatta ja selätetään kiusaaminen. Useimmat näistä teoksista käsittelevät luonnollisesti samalla yhteiskunnallista epäkohtaa, mikä on teemana yli 20 teoksessa.

Haastekohta 46 (kirjan nimessä on vain yksi sana), ei sen sijaan liity kirjan sisältöön, mutta näyttää olevan aika yleinen ilmiö. Sen sijaan sellaiset ulkoseikkoihin liittyvät haastekohdat, jotka eivät olleet lukemissani teoksissa yleisiä, ovat yksivärinen kansi ja kulkuneuvo kannessa.

Teoslistassani ei myöskään ole kovin yleistä, että ne sisältäisivät runoja. Tämä onkin genre joka vaatisi harjoittelua ja uskaltamista jonain päivänä. Kirjoni tarinat eivät myöskään usein sijoitu 1970-luvulle eivätkä ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka historia muuten on niissä hyvin yleistä. Fiktiivisiä maailmoja näytän suorastaan karttavan, kuten myös lohikäärmeitä, pelejä ja elokuvien tekemistä. Kirjoissa on lähes poikkeuksetta enemmän kuin kaksi hahmoa, eikä sateenkaariteema ole tänä vuonna lukemissani kirjoissa ollut kovin hyvin esillä. Kirjaan ei myöskään ole juuri koskaan ollut pelottavaa tarttua!

Tiettyä genreä edellyttävien haastekohtien saldo jäi melko vaatimattomaksi, kuten jo mainitsemani runot, mutta myös taiteilijaelämäkerrat, tietokirjat, sarjakuvaromaanit ja novellikokoelmat. Sarjakuviin olen kuitenkin panostanut aiempia vuosia enemmän, joten vähitellen olen puskemassa ulos perusromaanien ja dekkarien viidakosta kohti monipuolisempaa kirjahyllyä. Vaikeimmiksi haastekohdiksi koin sattumanvaraisuuden (saan koko ajan ideoita lähinnä netistä, joten harvoin tartun mihinkään ihan sattumalta) ja sen, että haluaisin olla kirjan päähenkilö. Tämä liittyy varmasti noihin selviytymistarinoihin ja rankkoihin elämäntaipaleisiin, mutta yksi osui ja upposi: Ellen Thesleffin lahjat ja ominaisuudet voisin mielelläni ottaa vastaan! :)

Alkuvuoden parhaimmistoa esittelin naistenviikolla, tässä siihen linkki. Jään tietysti odottamaan vuoden 2019 Helmet-haastetta, jonka emäntää ja ideanikkaria haastateltiin Hesarissa muutama päivä sitten. On upeaa, jos tällaiset tempaukset ja yhteisöllisyys saavat ihmiset lukemaan enemmän. Loppuvuodeksi on jäljellä vielä muutama pienempi haaste: sarjakuvat ja Yhdysvallat. Pari kohtaa Goodreadsin 52:sta kohdasta on samoin vielä kuittaamatta. Hyllynlämmittäjistä melko iso osa on jo luettu, mutta valitettavasti veikkaan, että pari teosta jää edelleen lämmittämään hyllyä.

Kuvakaappaus Goodreadsin omilta sivuiltani