Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom 2017. Like. 195 s. Oma ostos.

En ymmärrä, miksi näin hieno teos on jäänyt odottamaan vuoroaan näin pitkäksi aikaa! Rosa Liksomin romaanin kehyskertomuksena toimii kirjailija Annikki Kariniemen elämä ja tämän suhde eversti Oiva Willamon kanssa. Everstinna itse on tarinansa kertoja ja Liksom käyttää peräpohjalaista murretta upeasti läpi romaanin. Teoksen lopusta löytyy romaanissa esiintyvien nimien ja everstinnan käyttämien sanojen selityksistä niille jotka eivät murretta niin hallitse.

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakkauen voima voi niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstinnan elämää leimaa nuoresta asti kaksi rinnakkaista tekijää. Naapurissa asuva Eversti sekä tämän edustama fasismi. Tyttö antautuu nuoruuden kiihkolla molemmille. Huomattavasti vanhempi mies sitoo tytön itseensä ja äärioikeistolainen ideologia polttaa rinnassa. Everstinna kokee palavaa rakkautta, kulkee sokeasti mukana ja palvelee isänmaata ja miestä. Toisen maailmansodan vuodet ovat aatteen ja rakkauden näkökulmasta kulta-aikaa. Pariskunnan välinen kutke säilyy, heitä kutsutaan tilaisuuksiin jossa he tapaavat arvovaltaista väkeä taiteilijoista poliitikkoihin, aina Vyyreriin saakka, etelästä pohjoiseen.

Kun sota päättyy, saksalaiset ovat polttaneet Lapin ja Everstin on pitänyt painua maan alle, tunnelma kotona muuttuu. Rakkaus muuttuu perhehelvetiksi, Everstinna on menettää henkensä,  mielenterveytensä ja paljon muutakin. Oliko suhde sittenkin alusta lähtien pelkkää vallankäyttöä, hyväksikäyttöä ja manipulointia? Vasta parantolajakso saa naisen irtautumaan miehestään ja uusi elämä voi alkaa.

Everstinna on toisaalta itsenäisen Suomen historiaa, muistutus niistä liikkeistä jotka ovat voineet hyvin Hitlerin valtaannousun rinnalla. Miten kovasti Saksan suuntaan politiikka onkin ollut kallellaan, miten natsien ideologia on omaksuttu ja muokattu pohjoisen olosuhteisiin sopivaksi. Toisaalta Everstinna on erään naisen kasvutarina ja avioliittoromaani. Seksuaalinen ja emotionaalinen hyväksikäyttö jatkuu pitkään, mutta rohkealla naisella on varaa toipua, rakastua uudelleen ja nauttia elämästään. Uskalias tyttö alistetaan vuosiksi, mutta vapaa, keski-ikäinen Everstinna ottaa jälleen haluamansa, ympäristöstä piittaamatta.

---mie aluksi kauhistelin mielessä, niinko puitten oksila roikkuvia hirtettyjen ryyhmiita, mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunu.

Tapansa mukaan Liksom, pohjoisen nainen, kirjoittaa rohkeaa tekstiä, jossa asioita lähestytään suoraan ja konstailematta. Ehkä se on ollut myös Everstinnan tapa. Murteen käyttö läpi romaanin on niin ikään rohkea, mutta erittäin onnistunut ratkaisu. Rajuimmat kuvaukset liittyvät sotaan ja väkivaltaan. Vastapainona rinnalla kulkee Everstinnalle hyvin rakas Lapin luonto, jonka kanssa hän on kuin yhtä. Kokonaisuudessaan ja kaikkine yksityiskohtineen hyvin vaikuttava teos, joka oli pakko ahmaista kerralla.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty näytelmä. Seinäjoen aikamatkahaasteessa sijoitan tämän 1930-luvulle. PopSugar Reading Challenge: A book by an author with flora or fauna in their name. Kirja sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla 2019. WSOY. Pokkarissa 334 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Lävistimme metsämansikoita kullanvaaleaan korteen ja kannoimme saalista mukanamme. Imimme kortta hitaasti meren äärellä, varpaat vedessä. Ilmassa tuoksui vastaleikattu ruoho ja meren suola. Niiden lisäksi jokin määrittelemätön. Uusi aika, ehkä.

Kaikki tietävät jotain 1990-luvun alun lamasta ja talouden romahduksesta, jättityöttömyydestä. Minä elin noihin aikoihin lukiovuosia, ja vaikka tilanne oli paha ja laman näki niin koulussa kuin katukuvassakin, se ei koskettanut perhettäni. Niinpä siitä ei ole jäänyt minulle samanlaisia painajaisia kuin monille muille samanikäisille. Westendin päähenkilö Elina on laskujeni mukaan kaksi vuotta minua nuorempi - siskoni ikäinen, joten sukupolvikokemuksen voisi luulla olevan muuten hyvin samankaltainen.

Ja niin se onkin. Westendissä soi taustalla tuttu musiikki, kodin tavarat, ruoat ja värit ovat tuttuja 1980- ja 1990-luvuilta. Lama ravistelee Elinan perhettä kuitenkin tavalla, joka vaikuttaa hänen elämäänsä vielä aikuisenakin. Ja se teki tästä romaanista poikkeuksellisen. Onko nousukauden huumaa ja sitä seurannutta nopeaa romahdusta koskaan aikaisemmin kuvattu perheen lapsen näkökulmasta? Millä tavalla lapseen vaikuttavat vanhempien taloudellinen ahdinko, isän masennustila, katkenneet yhteydet perhetuttuihin, muutto ahtaampaan asuntoon ja se valtama määrä surua ja häpeää, joka niistä seuraa.

Pahinta oli toivon katoaminen.

Elinan isä pärjää rakennusalalla, kun Suomi on historiallisessa nousussa. Perhe ostaa Westendistä valkotiilisen omakotitalon, isä verkostoituu, paiskii töitä ja saa huimia ideoita. Sitten alkaa kolista ja kovaa. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut täysin. Kun Elina rakentaa omaa aikuista elämäänsä 2000-luvulla, hän ei voi olla tarkkailematta talouden suhdanteita, mutta muitakin jälkiä lama on jättänyt. Kun teini-ikäisen Elinan piti jaksaa, nyt hän ei enää jaksakaan. Oma romahdus iskee jälkikäteen.

Westend on laman ohella myös Elinan kasvutarina. Se on kertomus tytöstä, joka on tottunut yksinäisyyteen, mutta joka Westendissä saakin itselleen bestiksen, Sandran, jonka kanssa hän jakaa monta vuotta. Taustalla vaanii talouden ahdinko, mutta tyttöjen elämään mahtuu paljon ihanaa: aurinkoa ja hiekkaa, merenrantakallioita, yhteisiä öitä ja hetken ajan vanhempienkin välistä ystävyyttä. Ystävyys ei kuitenkaan ihan kaikkea pysty kestämään. Lama kohtelee perheitä hyvin eri tavoin.

Westendiä oli pakko ahmia. Kerronta on toisaalta hyvin koskettavaa ja kuvailevaa, mutta tunteilevaa vain kun kyse on surusta. Vaarla maalaa onnistuneen realistisen kuvan historiallisesti merkittävästä ajasta, josta on niin kovin vähän aikaa. Lapsen näkökulma toimii ja yhdistää hienosti makrotason historian perheen arkeen, lapsuuteen, nuoruuteen ja ystävyyteen. Saan olla onnellinen, että lama meni minun ohitseni, mutta koskaan ei kannata tuudittautua pysyvyyteen eikä varsinkaan nousuun. Tällainen sukupolviromaani kolahtaa kovaa, sillä se herättää eloon asioita jotka ovat olleet niin lähellä ja niin monen ikäiseni elämässä. Tämä voisi olla meistä kenen tahansa kertomus.

Westendistä ovat postanneet myös Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Eniten minua kiinnostaa tie. Lukuhaasteissa käytän tämän Seinäjoen kohtaan 10: Lama-ajasta kertova kirja.

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto 2019. Gummerus. 275 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia tai eri aikakausina julkaistuja teoksia. Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree sijoittuu vuoteen 1900, aikaan jolloin Pariisi elää muutosten kautta, ja löytää hyvin paikkansa lukuhaasteesta.

Olen rutiköyhä, eikä Englannin prinssi juo enää samppanjaa kengästäni, mutta ainakin tässä häkissä olen omasta tahdostani.

Nuori vankilatyöntekijä Albert Grosjean alkaa selvittää omaa menneisyyttään ja kaupunkia piinaavia kabareepaloja. Hän pelastaa suomalaisen kuvanveistäjän Ville Vallgrenin pulasta ja ystävystyy viinanhuuruisia iltoja ja tanssityttöjä rakastavan miehen kanssa. Taiteilijan elämäntavat ja naisseikkailut kauhistuttavat nuortamiestä. Montmartre vilisee muitakin kuuluisia taiteilijoita, mutta myös surkeissa oloissa eläviä ilotyttöjä, tanssijoita ja laulajia. Mikä onkaan orvon Albertin suhde näihin naisiin? Miksi hän on saanut viettää suojattua elämää, vaikka onkin kasvanut vankilassa?

Kauniston romaani on hauska yhdistelmä salapoliisityötä, cancan-julisteista tuttuja värejä, kohellusta, taiteentekemisen tuskaa ja naisten kostoa. Kirjailija on hyödyntänyt lukuisista elokuvista ja aikaisemmista romaaneista tuttua aikakautta ja miljöötä taustaksi tarinalle, jota oli kiva lukea helteisillä uimarannoilla. Teos yhdistää historiallisia aineksia ja henkilöitä fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin. Kokonaisuus on yltäkylläinen, hieman karnevalistinenkin, hajuineen ja mutaisine katuineen. Vaatekasan alta saattaa löytyä krapulainen nuori Picasso ja Maailmannäyttelyssä vastaan kävelee Edelfelt.

Kabareen naiset eivät ole tällä kertaa pelkästään miesten katseiden ja nautintojen kohteita, vaan he nousevat yllättävään rooliin tarinan loppua kohden. Jos Villen näkemys naisten työstä on varsin romanttinen, Albert saa kuulla rankan ammatin varjopuolesta. Kuten kirjailija itsekin muistuttaa teoksen loppusanoissa, heidän elämänsä ei ollut kadehdittavaa vaan useimmiten lyhyt, kirkas tähdenlento.

Lisää Tulenpunaisesta kabareesta näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut ja Ja kaikkea muuta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 2: Iloinen kirja - ehkä ei iloinen, mutta hyväntuulinen ja hieman höpsö, teemoistaan huolimatta.

Maja Lunde: Sininen

Maja Lunde 2017. Norjankielinen alkuteos Blå. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s. Lainasin kirjastosta.

Mehiläisten historia on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista ja aloittaa norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin. Teos käsittelee mehiläisten katoamista ja tarinat sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Sininen on kvartetin toinen osa ja teemana on makean veden puute. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä näkökulmasta kolmas ja neljäs teos käsittelevät ilmastonmuutosta.

Sininenkin sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. Nykyajassa 67-vuotias Signe jatkaa taistelua luonnon puolesta. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla, jolloin taistelu Norjan joista ja koskista alkoi toden teolla. Miten huoli luonnosta repi juopaa ensin hänen vanhempiensa, sitten Signen ja poikaystävän välille. Miten Signe jo pienenä tiesi olevansa yhtä tuntureiden, veden ja vuonojen kanssa. Ja millainen ristiriita on yhteiskunnallisen kehityksen ja koskikaran tai jokisimpukan pesinnän välillä. Vaikka Signe seurasi idealistisen isänsä jalanjälkiä, hän jäi taistelussaan yksin. Nyt hän on päättänyt varastaa ne mittaamattoman arvokkaat tunturijäät, jotka on louhittu rikkaille arabeille.

Kaikki eläimet ja kasvit täällä elävät joen ympärillä, Breion ympärillä, ja te luulette että voitte noin vain vallata sen ja tehdä mitä haluatte, täällä on joki, luontoa, lintuja, hyönteisiä, kasveja, mutta kohta on jäljellä vain louhikkoa ja pitkia ja tunneleita, kiveä ja terästä, kiveä ja terästä.

Vuonna 2041 eteläinen Eurooppa on kuivunut asuinkelvottomaksi. Ihmiset pakenevat pohjoista kohti, mutta rajalla on leirejä, eikä eteenpäin pääse. David on paennut pienen tyttärensä kanssa tulipaloa kotikaupungissaan Espanjassa. He pääsevät leirille Ranskan Timbautissa, jossa olosuhteet heikkenevät nopeasti. Isän ja tyttären päiviä täyttävät huoli muista perheenjäsenistä, mutta he saavat hetkittäistä iloa veneestä, jonka he löytävät läheisestä kylästä. Millaista on elämä leirillä, jossa on pula ruokatarvikkeista, hygieniasta ja lopulta myös vedestä.

Romaanin nimi Sininen viittaa teemansa ja kantensa mukaisesti tietysti veteen, mutta se on myös Signen veneen nimi, ja väri joka on taivaalla jonne ei koskaan kerry sadepilviä. Lunde kuvaa toisaalta globaalia ilmastonmuutosta ja sen seurauksia, toisaalta yksittäisiä, ympäri maailman toteutettuja paikallisia päätöksiä, joilla on luonnon monimuotoisuutta heikentäviä vaikutuksia. Kuten vaikkapa koskien valjastaminen sähköntuotannon, teollisuuden ja rakentamisen hyväksi. Norjan tapahtumissa on paljon samaa mitä meilläkin on päätetty ja tehty vuosikymmeniä sitten. Missä vaiheessa makeasta vedestä tulee aarre ja rajat laitetaan kiinni?

... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailman on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.

Signe tuo romaaniin intohimoa ja määrätietoisuutta. Hän on asialleen omistautunut, mutta ei voi kuitenkaan olla pohtimatta, olisi jokin voinut pelastaa hänen ja Magnusin rakkauden. Rakkaus luontoa kohtaan oli silti aina suurempaa. Davidin ja pienen Loun kohtalo tekee romaanista riipaisevan ja pelottavan dystopian, tuo maailman pakolaisleirit ja jo jokapäiväisen kuivuuden meitä lähemmäksi. Isien ja tyttärien välinen suhde toistuu molemmilla kertojilla, ja lapsen näkökulma tuo tarinoihin kirkkautta ja selkeyttä.

Upea romaani, josta ovat postanneet myös Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Taikakirjaimet. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 28: Tulevaisuudesta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention.

Maeve Binchy: Hopeahäät

Maeve Binchy 1988. Englanninkielinen alkuteos Silver Wedding. Suomentanut Liisa Honkasaari. WSOY 2008. 281 s. Lainasin kirjastosta.

En varmaankaan olisi osannut tarttua tähän teokseen ilman Facebookin Kirjallisuuden ystävien vinkkiä. Kyselin PopSugarin haastetta varten kirjaa, jonka nimessä esiintyisi joku sanoista kulta, hopea tai pronssi. Kiitos lukuisista ideoista! Tuotteliaan irlantilaiskirjailijan nimi on tuttu, mutta Hopeahäät on ainoa romaani jonka häneltä olen lukenut. Helmetin lukuhaasteen kohdassa 40 etsitään kirjailijaa, joka on kuollut 2010-luvulla. Maeve Binchy on yksi heistä.

Tunnustan, että suhtauduin teokseen hieman epäluuloisesti. Ajattelin sen olevan (liian) kevyttä hömppää, romantiikkaa tai hassuttelua. Hopeahäät onkin tavallaan kevyttä ja helppoa luettavaa, mutta yllättäen se vei heti mukanaan, eikä se ollut ollenkaan liian heppoisaa. Kerronnassa ja teemoissa on jotain mikä muistuttaa Anne Tylerin tai paikoitellen jopa Alice Munron teoksia. Irlantilaisena se toi mieleen myös Colm Tóibínin tavan kertoa arkisista ihmisistä.

Eletään vuotta 1985 ja Desmond ja Deidre Doylen hätäisestä avioliittoon astumisesta on 25 vuotta. Hopeahääpäivä olisi tapa koota perhe ja ystävät yhteen ja näyttää heille, että liitto on pysynyt vahvana. Sillä näyttämisestä kai juhlissa olisikin ennen kaikkea kyse. Deidre on elänyt elämänsä pitääkseen kulisseja pystyssä ja osoittaakseen, että valitsi oikein ja kasvatti lapsensa oikein.

Romaani koostuu juhliin tulevien vieraiden näkökulmista. Mikä on saanut Deidren uskomaan niin vahvasti, että hänen olisi todistettava jotain muille? Eikö hänen sukunsa olisi hyväksynyt hänen liittoaan? Eikö 1980-luku kestäisi aviottomia suhteita, lapsen irtiottoa vanhemmistaan tai perheenisän irtiottoa menestyvästä yrityksestä? Onko Deidren kuva ympäristön paineista sittenkin täysin hänen itsensä luoma?

Vaikka Hopeahäät on vain 32 vuotta vanha teos, yllätyin miten suuri painoarvo siinä oli monilla sellaisilla teemoilla, joita 2020-luvulla pidämme itsestäänselvinä. Toki romaanin hahmot kantavat mukanaan aikaisempien sukupolvien moraalikäsityksiä, ja moni heistä uskalsi jo niistä irtautuakin, mutta edes niistä keskusteleminen tuntui olevan vielä vaikeaa. Kuten vaikkapa itsellisen naisen äidiksi ryhtyminen, avioliittoa edeltävä yhdessä asuminen, vaimon työssäkäyminen tai oman säädyn sisällä pysyminen.

Maeve Binchy on hyvin tarkkanäköinen asenteiden, oletusten ja tunteiden kuvaaja. Katsaus useamman henkilön näkökulmaan tuo esiin väärinymmärryksiä, vuosikymmenten mukanaan tuomaa vierautta ja juopaa, toisistaan poikkeavia mieltymyksiä, miellyttämisenhalua ja jääräpäisyyttä. Mielenkiintoisia ja samalla naurettaviakin ajatuksia siitä, miten (väärin) tulkitsemme toistemme arvoja ja asenteita. Niin ihanan arkista ja tuttua! Kerronta on lämminhenkistä ja ymmärtävää, ja tekee sen mitä kirjallisuus parhaimmillaan tekee, laajentaa omaa perspektiiviä ja kertoo ajasta. Nopealukuinen kirja sopi hiljaiseen juhannuksenviettoon erinomaisesti. Sen on lukenut myös Leena Lumi.

Maria Adolfsson: Harha-askel

Maria Adolfsson 2018. Alkuteos Felsteg. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammen pokkarissa 463 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tämän postauksen piti ehtiä viime viikon loppuun, kun vietettiin vielä dekkariviikkoa, mutta enpä vain ollut tarpeeksi nopea. Maria Adolfsson on keksinyt huippuidean sijoittaa uusi dekkarisarja saarelle, josta emme ole ennen kuulleetkaan. Doggerland on hieman Tanskaa pienempi saarivaltio, joka sijaitsee Pohjanmerellä. Sen historia ja asukkaat koostuvat skandeista, briteistä ja hollantilaisista. Kirjan takasivuilta löytyy kartta :)

Karen Eiken Hornby on komisario, jonka on vaikea tulla toimeen sovinististen, miespuolisten kollegoidensa kanssa. Karen osaa kyllä tarvittaessa pistää takaisin, mutta kun hänen esimiehensä ex-vaimo murhataan, täytyy Karenin ottaa tutkinta ja osasto vastuulleen, eivätkä kaikki ole siitä mielissään. Vaikeinta se on kuitenkin naiselle itselleen, sillä hän on jälleen saanut sotkettua elämänsä oistran - osterijuhlan - jälkeisenä yönä.

Murhatutkinta vie Karenin 1970-luvun alkuun ja hippiyhteisöön. Hän ei ole varma onko murhatun naisen menneisyydellä tekemistä tapauksen kanssa, vai onko syynä pieleen mennyt murto. Karen penkoo lähes 50 vuoden takaisia tapahtumia kuitenkin sinnikkäästi. Millaiset välit olivat noilla nuorilla idealisteilla siinä vaiheessa, kun yhteisö alkoi hajota? Lukijalle paljastuu myös, mitä Karenin omassa menneisyydessä on tapahtunut ja miksi hän on muuttanut rakastamastaan Lontoosta takaisin tuulenpieksämälle saarelle kotitaloonsa.

Adolfsson yhdistää kivalla tavalla saarta ympäröivän alueen nimistöä, kieliä ja perinteitä. Teos muistuttaa ehkä eniten skandinaavisia dekkareita, mutta pystyisin sijoittamaan sen yhtä hyvin myös Britannian pohjoisille saarille. Luonto on karua, syysmyrskyt yllättävät liian aikaisin ja vanhat perinteet ovat vahvassa. Pienten, entisten kalastajakylien ihmiset tuntevat toisensa ja pubista löytyy arvokasta lisätietoa tutkintaan.

Tarina sinänsä oli minun makuuni hieman puiseva, enkä koukuttunut niin hyvin kuin olisin odottanut. Kerronta on perusteellista ja välillä tuntuu, että tutkinta polkee paikallaan ja sivuja kuluu. Dekkareille tyypillisiä ominaisuuksia löytyy, mutta Adolfssonin henkilögalleriassa on myös raikkaita tuulahduksia. Uskon että osa heistä jatkaa myöhemmissäkin osissa. Tunnelma on alkuun hieman kova ja kalsea, mutta lämpenee loppua kohti, kun ihmisten väliset jännitteet purkautuvat ja Karen uskaltautuu kertomaan enemmän menneisyydestään.

Pienistä pettymyksistä huolimatta saatan lukea näitä joskus lisääkin. Harha-askel sopii Helmetin haasteessa kohtaan 25: Kirjassa ollaan saarella. PopSugar Reading Challenge: A book with a made-up language (kieltä ei käytetä, mutta siitä vihjataan). Kirjast myös näissä blogeissa: Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka ja Kirsin Book Club.

Dekkariviikko: Jane Harper: Luonnonvoimat

Jane Harper 2017. Englanninkielinen alkuteos Force of Nature. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2020. 400 s. Lainasin kirjastosta/luin loput BookBeatista.

Pidin kovasti australialaisen Jane Harperin viime vuonna suomennetusta esikoisesta Kuiva kausi, joka aloittaa Aaron Falk -sarjan. Luonnonvoimat jatkaa Falkin tutkimuksia, mutta toimii erittäin hyvin myös itsenäisenä teoksena. Molemmissa teoksissa hyödynnetään erinomaisella tavalla Australian luonnon ankaria ja arvaamattomia olosuhteita.

Tällä kertaa talousrikoksiin perehtynyt Falk tutkii erästä perheyritystä, kun yrityksen työntekijöistä yksi katoaa Giralangin ylängöillä. Viisihenkinen ryhmä yrityksen työntekijöitä on lähetetty vaellusreitille viikonlopuksi, mutta vain neljä heistä palaa sunnuntaina ja hekin myöhässä. Miksi naiset myöhästyivät niin pahasti? Missä kohtaa heidän polkunsa meni hukkaan? Miksi he ovat mustelmilla, kolhuisia ja resuisissa vaatteissa?

Aaron Falkilla ja tämän parilla Carmen Cooperilla on omat motiivinsa löytää kadonnut Alice Russell, mutta loppujen lopuksi syyt ylängön onnettomuuteen löytyvät ihan muualta - lapsuusmuistojen, kateuden ja äidinrakkauden ristiaallokosta. Viidellä vaeltamaan lähteneellä naisella on muitakin keskinäisiä suhteita kuin työ. Kirjailija kuvaa hyvin heidän välisiä valtasuhteita, pyrkimystä päteä ja miellyttää, hyväksikäyttää tai alistua. Kun olosuhteet ovat rankat, rakko hiertää kantapäässä ja jano kuivaa suuta, vanhat kaunat nousevat pintaan. Tilannetta ei helpota se, että samaan aikaan Alicen teini-ikäinen tytär kamppailee sosiaaliseen mediaan karanneiden paljastavien videoiden kanssa. 

"Huijaat itseäsi. Et sinä mihinkään ole muuttunut. Olet kuka olet. Se on sinun luontosi."

Harper on rakentanut jännärin siten, että siinä vuorottelevat Falkin tutkimukset ja viikonlopun tapahtumat vuorotellen kunkin naisen näkökulmasta. Rakenne pitää lukijan koko ajan lähellä niin poliisityötä kuin naisia yhdistävää salaisuuttakin, mutta kuitenkin niin ettei ratkaisu selviä liian aikaisin - ainakaan minulle. Lukijalla on aikaa perehtyä kunkin retkelle lähteneen menneisyyteen, naisten välisiin suhteisiin, perhedraamoihin ja samalla myös Falkin omaatuntoa hiertävään isäsuhteeseen. 

"Mutta mitä jos en pysty korjaamaan asioita hänen kanssaan?" 

"Pystyt sinä. Perheenjäsenet voivat antaa toisilleen anteeksi."

Laajat eukalyptusmetsät luovat vaikeakulkuisen ja helposti eksyttävän maaston, jossa on tapahtunut ikäviä aikaisemminkin. Metsän historia kummittelee tapahtumien taustalla ja tuo tarinalle lisäpiinaa. Jatkon kannalta kutkuttavaa on se, mihin suuntaan Aaronin ja Carmenin väliset tunteet kasvavat. Ja muutenkin luen mielelläni tätä sarjaa. Kuiva kausi oli minulla mukana Espanjassa, Luonnonvoimat Yyterissä - erinomaista matkalukemista siis! 

Kirjasta myös näissä blogeissa: Luetut, Kirjarikas elämäni ja Leena Lumi. Seinäjoen kirjaston tämänvuotisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirja joka sijoittuu talveen ja Seinäjoen vuoden 2019 lukuhaasteessa kuittaan sillä uuden maan. PopSugar Reading Challenge: A book with a map (tarinassa oli useita karttoja). Helmet 13: Kirjassa eksytään. 

Dekkariviikko: Tess Gerritsen: Salametsästäjä

Tess Gerritsen 2014. Englanninkielinen alkuteos Die Again. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2015. 335 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun PopSugarin lukuhaasteen yksi kohdista on lukea medical thriller, tiesin heti että etsin Tess Gerritsenin kirjoista, josko olisi vielä jokin jota en ole lukenut. Ja onhan näitä vieläkin. Gerritsen on tuottelias jännityskirjailija, jonka Rizzoli & Isles -teoksista on luotu myös suosittu TV-sarja. Sarjaa edeltävissä teoksissa oli runsaasti sairaaloita ja lääketieteellisiä mysteerejä. Rizzoli & Isles -sarjassa tohtori Maura Islesin hahmo on patologi, jonka tutkimukset ja tietämys pitävät teokset edelleen kiinni Gerritsenille itselleen tutussa lääketieteen maailmassa.

Joissakin Rizzoli & Isles -sarjan osissa naisiin itseensä kohdistuvat rikokset ja hyökkäykset ovat keskiössä, mutta tällä kertaa pysytään onneksi muiden kokemissa kauheuksissa. Olen lukenut muitakin amerikkalaisia dekkarisarjoja, joissa tuntuu, ettei mikään päähenkilöiden kokema ole tarpeeksi rankkaa ja aina vaan tulee eteen lisää. Sellainen menettää jo hieman uskottavuutta, vaikkei kai dekkareiden sitä tarvitse ollakaan. Tällä kertaa bostonilainen etsivät Jane Rizzoli soitetaan paikalle, kun mies löytyy kodistaan roikkumasta kuin riiputettu liha.

Niin, Tess Gerritsen ei kaihda raakoja yksityiskohtia, olivat ne sitten rikoksia tai ruumiinavauksen yksityiskohtia. Pieni varoituksen sana niille jotka eivät sellaisesta välitä. Tämänkertaisen tapauksen rinnalla kerrotaan mitä Botswanassa tapahtui kuusi vuotta aikaisemmin. Joukko safarimatkaajia päätyy keskelle kissapetojen asuttamaa suistoaluetta. Pari viikkoa myöhemmin vain yksi heistä palaa ihmisten ilmoille. Heidän turvanaan ja suojelijanaan piti olla kokenut opas, mutta joukko joutuu epäluuloissaan häätämään tämän luotaan. Oliko se virhe?

Mitä tekemistä Botswanan safarilla ja Bostonista löytyvillä ruumiilla on toistensa kanssa? Kokenut kirjailija kirjoittaa hyvin ja vetävästi, molempien maanosien tapaukset alkavat kiehtoa lukijaa, mutta täytyy sanoa, että hieman liian kaukaa haettua taitaa olla lopulta se niitä yhdistävä tekijä. Tutkijat saavat läpikäydä eläinten oikeuksia puolustavia tahoja, metsästysmestareita ja leopardimieskulttia ennen kuin yhteys löytyy. Samalla Rizzoli ja Isles ehtivät tietysti päivittää oman henkilökohtaisen elämänsä kuulumiset, joihin pureudutaan tällä kertaa yllättävän vähän. Sillä rintamalla ei siis mitään uutta. Niin etsivien kuin heidän perheenjäsentensä välillä on kitkaa ja kipakkaa sanailua, kuten ennenkin. En osaa sanoa, toimivatko sarjan kaikki osat itsenäisinä teoksina, mutta uskon että ainakin tämä yksilö toimii.

Parasta antia tässä teoksessa on Botswanan safarijännitys ja isot kissapedot. Kissojen aiheuttama epäluulo ja levottomuus leimaa tarinan tunnelmaa osuvalla tavalla ja tarina todellakin pitää otteessaan, vaikka välillä genrelle tyypilliset stereotypiat ja yhteenotot ärsyttävätkin. Kirjasta lisää näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin ja Sivujen sanat.

Dekkariviikko: Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Kate Atkinson 2019. Englanninkielinen alkuteos Big Sky. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S. 380 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten naistenpäivänä ajatuksiani lukemistani Kate Atkinsonin teoksista - yksi brittisuosikeistani silloin ja edelleen. Alkuvuodesta rakastuin nimittäin hänen varhaistuotantoonsa. Jackson Brodie -dekkarisarja sai nyt usean vuoden tauon jälkeen viidennen osan. Odotin kirjaa kovasti, sillä Atkinsonin tyyliä ja kuivaa huumoria on ollut ikävä. Valitettavasti Liian kirkas taivas ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiani. Jotain jäi nyt puuttumaan, ja toisaalta jotain oli ihan liikaa. Moni muu lukija on kuitenkin tästä pitänyt, joten kannattaa kokeilla!

Mitä Brodielle kuuluu nyt? Entinen rikoskomisario, nykyinen yksityisetsivä asustaa edelleen Yorkshiren rannikolla ja sotkeutuu monimutkaiseen kuvioon, jonka lonkerot yltävät aluetta jo kauan sitten ravisuttaneisiin uutisiin. Karmean lapsuuden kokenut Crystal Holroyd on päässyt kauaksi hyväksikäytöstä ja kodittomuudesta. Hänellä on varakas mies ja upea talo, kaksi suloista lasta. Mutta mistä Tommyn rahat ovat peräisin? Meneekö kuljetusalan yrityksellä oikeasti niin hyvin? Rahaa löytyy myös Tommyn kavereilta.

Menneisyydessä tapahtuneiden rikosten viimeisiä langanpätkiä alkavat punoa yhteen kaksi nuorta poliisia, Reggie ja Ronnie. Naiset törmäävät tutkimuksissaan ärsyttävästi paikalle aina kun jotain tapahtuu, ja Jackson on paikalla. Kymmenen vuoden takaisilla pedofiliaan liittyvillä pidätyksillä näyttää olevan jotain tekemistä ulkomailta Britanniaan kuljetetuilla nuorilla naisilla. Onko Crystal päässytkään niin kauaksi menneisyydestään kuin hän itse uskoo?

Liian kirkkaasta taivaasta on vaikea kirjoittaa, sillä se on hyvin sirpaleinen. Varsinainen rikollisjengi pysyy taustalla, kun taas vyyhtiä sivusta seuraavat henkilöt nousevat yllättäviin rooleihin. Kyse on armottomuudesta ja epäinhimillisyydestä ja rikokset tekevät pahaa, mutta Atkinson ripottelee kerrontaan mustaa huumoria, huvittavia yksityiskohtia, puhdistavaa vihaa ja lapsen viatonta uskoa tulevaisuuteen. Kokonaisuus pysyy raakuuksista huolimatta jotenkin kepeänä - sana, jota on vaikea käyttää lapsiin ja naisiin kohdistuvien rikosten kanssa samassa kuvauksessa, mutta näin vain on. Se johtuu Atkinsonin tavasta kirjoittaa, enkä ole ihan varma, toimiko se tällä kertaa niin hyvin kuin ennen.

Jacksonin henkilökohtainen elämä kulkee muun tarinan taustalla, muttei nouse kovin suureen osaan muuten kuin Jacksonin ajatusten metatasona. Viiden vuoden tauon jälkeen oli jo vähän vaikea muistaa keitä hänen elämäänsä kuuluikaan. Lisäksi tarinaan mahtuu Crystalin poikapuolen Harryn vapaa-aika Palacessa ja sen omituisen karnevalistiset hahmot, rikollisten vieressä eläneen Vincen vaimon murha ja hänen itsensä masennustila, salaperäiseksi jäänyt hopeanharmaa BMW sekä loppuratkaisu, jonka hätäiseen anarkiaan en ihan ollut tyytyväinen, sen inhimillisyyteen sen sijaan hyvinkin tyytyväinen. Paljon aineksia, paljon sivujuonteita ja erinomaisestikin kirjoitettuja osasia, jotka eivät kuitenkaan tyydyttäneet kokonaisuutena niin paljon kuin olisin toivonut.

Liian kirkas taivas myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja ja PopSugar Reading Challenge: A book with a three-word title.

Dekkariviikko: Louise Penny: Kuukausista julmin

Louise Penny 2007. Englanninkielinen alkuteos The Cruellest Month. Suomentanut Susanna Paarma. Bazar 2020. Arvostelukappale. 462 s. Kuva kustantajan.

Dekkariviikon aloittaa kanadalainen Louise Penny, jonka Three Pines -sarjan teosten suomentaminen on edennyt kolmanteen osaan. Syksyllä saamme neljännen. Maailmalla hurjan suosittu ja palkittu sarja on valloittanut minutkin. Three Pines on pieni idyllinen kylä Quebécin lähellä. Sen asukkaat koostuvat kirjavasta seurakunnasta ihmisiä jotka välittävät toisistaan ja jotka uskovat niin hyvään kuin pieneen määrään taikuuttakin. Usein kokoonnutaan bistroon nauttimaan kuumasta kaakaosta, lämmittävästä keitosta tai herkullisista patongeista. Three Pinesissa syödään ja juodaan hyvin.

Kylään on ihastunut myös Sûreté de Quebécin rikoskomisario Armand Gamache, joka valitettavasti saapuu paikalle taas kerran epäselvän kuoleman vuoksi. Kylässä muutaman vuoden asunut Madeleine Favreau on säikähtänyt kuoliaaksi kesken spiritistisen istunnon. Tapausta penkoessaan Gamache joukkoineen pääsee jälleen lähemmäksi kyläläisten salaisuuksia ja menneisyyttä. Samalla tämä kaikkien rakastama ja kunnioittama tutkija joutuu itse lehdistön hampaisiin. Hän on joutunut urallaan valitsemaan moraalin ennen lojaaliutta ja se aiheuttaa poliisikunnassa katkeruutta.

Niin omaa kuin Three Pinesinkin tapausta tutkiessaan Gamache päätyy yhteen keskeiseen tunnetekijään: kateus. Murha on harvoin hetken mielijohde, vaan sen ainekset syntyvät pitkän ajan kuluessa, ja kuten ennenkin, sen syy on ihmistä lamauttava ja sitova tunne, jonka on joskus purkauduttava pintaan. Kuka spiristiseen istuntoon osallistuvista on se, joka koki niin valtavaa kateutta ja turhautumista, että päätyi murhaamaan läheisensä? Ja mikä rooli on pahamaineisella Hadleyn kartanolla, jossa istunto pidetään?

Sarjan jokaisessa osassa tavataan tietyt Three Pinesin perushahmot, taitelijapariskunta Clara ja Peter, bistroyrittäjät Gabri ja Olivier, kirjakauppias Myrna sekä pahasuinen runoilija, iäkäs Ruth. Tässä teoksessa tutustutaan muihinkin, kuten puiden ajatuksia kuulevaan entiseen metsuriin ja läpikulkumatkalla olevaan wiccaan. Kuulostaa fantasialta ja höpötykseltä, mutta sitä nämä kirjat eivät ole. Hahmot saattavat olla hupaisia, mutta Pennyn romaanit ovat täynnä viisautta ja uskoa ihmisyyteen. Kai näitä voisi kutsua aikuisten saduksi - minulla ainakin on näitä lukiessa hyvä ja turvallinen olo, vaikka pahaa tapahtuukin.

Kuukausista julmin on cozy crimea parhaimmillaan, vaikkei tämä teos minun mielestäni ihan niin täydellinen ollut kuin edeltäjänsä. Ihailen Pennyn kykyä luoda lämminhenkinen ja rauhoittava tunnelma sekä hahmoja joiden elämänasenteesta voi ottaa oppia. Oikeasti! Vuoriston kyljessä uinuvassa kylässä ollaan säiden armoilla, eikä huhtikuu ole se kuukausista helpoin. Kuulostaa ihan meidän keväältämme! Lisämaustetta kerrontaan tuovat kaksikielisen alueen ranskankieliset lausahdukset ja nimet (yksityiskohta josta nautin suunnattomasti jostain syystä).

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Dekkarin ovat lukeneet myös Luetut ja Kirsin kirjanurkka. Tässä linkit aikaisempiin teoksiin: Kuolema kiitospäivänä ja Kylmän kosketus. Helmetin lukuhaasteessa kohta 41: Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, Seinäjoen kirjaston aikamatkailussa kohta 2: Kirja jonka nimessä on ajanilmaus, ja viimevuotisessa maahaasteessa Kanada. PopSugar Reading Challenge: Abook set in a country beginning with C.

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmi 2015. Gummerus. 286 s. Oma ostos.

Pajulinnun huuto jatkaa Alasalmen edellisestä romaanista, Joenjoen laulusta, mutta toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena. Minäkään en ole aikaisempaa teosta lukenut. Poimin romaanin mukaan kirjakaupan alelaarista jo pari vuotta sitten ja nyt hoksasin se sopivan erinomaisesti Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa etsitään eri aikakausiin sijoittuvia teoksia. Pajulinnun huuto sijoittuu vuoteen 1525, aikaan jolloin suomalaiset - tässä pirkkalaiset - etenivät kohti pohjoista, valloittivat kruunulle lisää verotettavia alueita ja yrittivät käännyttää saamelaisia kansoja kristinuskoon.

Soruia on nuori saamelaisnainen Uddasin siidasta, Aanaarin kylästä. Viisi vuotta aikaisemmin hän on synnyttänyt lapsen Kaukomielelle, pirkkalaiselle, joka houkutteli hänet mukaansa mutta hylkäsi synnyttämisen hetkellä. Soruialla on uusi puoliso, mutta hän joutuu edelleen kantamaan häpeää ja seuraamuksia hairahduksestaan. Kaukomieli veljineen saapuu jälleen Aanaariin, tällä kertaa keräämään veroja kuninkaalle. He ovat kuulleet kullasta eikä mene kauan, kun he ovat jo kullanhuuhdonnan lumoissa.

Viha, kosto ja kuolema. Veren ja raudan maun pirkkalaiset toivat rauhalliseen Aanaariin, eikä mikään ollut sen jälkeen kuten oli ollut ennen.

Idästä Saamenmaata uhkaa Venäjä. Aanaarin järveltä löytyy nuori saamelaisnainen, joka on soutanut pakoon veristä yhteenottoa omassa kotikylässään. Hän saa jäädä Uddasiin toipumaan. Pirkkalaisten mukanaan tuoma pappi Tuomas edustaa uudenlaista uhkaa. Hänen tehtävänään on käännyttää, vaikka väkisin. Iso mies aiheuttaa pelkoa, mutta myös pahennusta kun hän kiroaa pakanoita ja taivuttaa näitä kasteeseen. Noitarumpu, näkijän lahjat, lääkekasvit ja jumalille uhraaminen ovat kuitenkin Aanaarin saamelaisille elintärkeää. Ilman perinteitä heidän elinkeinonsa ja kykynsä selviytyä olisivat uhattuina.

Alasalmen romaanissa yhdistyy hienosti pohjoisen ajankuva ja saamelaisten kokema paine, joka on jatkunut noiden aikojen jälkeen vielä pitkään. Kahden hyvin erilaisen elämäntavan, kulttuurin ja uskonnon kohtaaminen on jo sinänsä haastavaa, etenkin kun toinen pyrkii toisen alistamiseen ja rajojen asettamiseen. Miten Soruian yhteisön käy, kun rinnakkaiselo ei suju ja yhteenotosta tulee väistämätön? Missä vaiheessa suru ja häpeä muuttuvat voimaa antavaksi vihaksi?

Pajulinnun huuto on myös tarina rakkaudesta. Soruia on kokenut väkevän ihastumisen ja sen seuraukset, eikä hän haluaisi siskonsa kokevan samaa nyt kun pirkkalaiset ovat jälleen lähellä. Soruian oma liitto Matten kanssa kypsyy ja vahvistuu kumppanuudeksi, joka on vaikeissa olosuhteissa elintärkeä. Alasalmen teos on lisäksi ylistys luonnolle, sille miten ihminen on ollut ja voisi olla osa sitä. Nimittäin pirkkalaisten mukana ei tule pelkästään kulttuurista alistamista, vaan myös luonnon alistaminen ihmisen palvelijaksi.

Pajulinnun huudossa on mukavasti taianomainen tunnelma ja se on etenkin historiallisesta näkökulmasta kiehtova. Toki teemat elävät edelleen, eivätkä ihmisyyden kysymykset katoa koskaan. Kerronnaltaan tämä ei ihan minun makuuni ollut, mutta toisaalta ymmärrän sen, miten vaikea kaikkea (nykyihmiselle) vierasta on selittää ja kuvailla ilman että tekstistä tulee kömpelöä. Siinä mielessä kirjailija on onnistunut hyvin.

Surussamme emme löytäneet sanoja senkään vertaa. Emme myöskään laulaneet. Laulu oli iloa varten. surun sai laulaa säveliksi pajulintu.

Näistä blogeista voit lukea lisää: Kirjailuja, Ullan luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, Seinäjoen haasteessa kohdan 15 (1500 - 1700-luku) ja PopSugar Reading Challenge: Abook on a subject you know nothing about.