Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li. 2014. Englanninkielinen alkuteos Kinder Than Solitude. Tammi 2015. Suomentanut Helene Bützow. 394 sivua.

Vuonna 1989 Beijingin sivukujien kortteleissa asuu perhe, joka ottaa luokseen omalaatuisen sukulaistytön, Ruyun. Kahden syvästi uskovaisen Isotädin kasvattama orpotyttö vaikuttaa tunteettomalta, epäsosiaaliselta ja töykeältä. Hänet majoitetaan samaan huoneeseen yliopistossa opiskelevan Shaoain kanssa. Kapinallisuudellaan ilmapiiriä kiristävä Shaoai tuntuu vihaavan vähäeleistä, arvoituksellista Ruyua. Naapurissa kasvaneet Moran ja Boyang ottavat Ruyun kuitenkin siipiensä suojaan ja kuljettavat tätä halki suurkaupungin vilskeen kouluun, kotiin ja rakkaisiin paikkoihinsa. Yritys on kova, mutta kenenkään on vaikea saada kontaktia tyttöön, jota ei koskaan kasvatettu rakastamaan.

Jokainen toisen ihmisolennon luoma yhteys, olipa se sattumanvarainen tai tarkoituksellinen, oli häivytettävä: hänen tärkein omaisuutensa oli tyhjyys, jota hän vaali ympärillään.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Shaoai kuolee pitkällisen sairastamisen päätteeksi. Moran ja Ruyu elävät toisistaan mitään tietämättä molemmat Yhdysvalloissa. Molemmilla on takanaan vähintään yksi avioliitto. Moran on yrittänyt koko elämänsä olla hyvä ja pidetty. Nuorena hänellä oli tapana kysellä liikaa ja varmistaa kysymyksillään, että kaikki on hyvin. Yhdysvalloissa hän on jäänyt yksinäiseksi huolimatta miehestä, joka olisi ollut halukas jakamaan elämänsä tämän kanssa. Ruyun avioliitot eivät ole kestäneet naisen jääräpäistä itsenäisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää läheisten tarpeita. Boyang on jäänyt Beijingiin. Nuorella miehellä on ollut kaikki edellytykset elämään, jota niin monet tavoittelevat. Hänellä on ulkonäköä ja rahaa, mutta edelleen hän etsii tyttöä, jota voisi rakastaa lopun elämäänsä.

Mihin Shaoai kuoli? Mikä hänet sairastutti kaksikymmentä vuotta aikaisemmin? Mikä oli se tapahtumien ketju, joka aiheutti kolmen toistensa kanssa kasvaneen nuoren eron ja haluttomuuden pitää yhteyttä aikuisina? Miksi aikoinaan niin tavalliset, kirkasotsaiset, elämänjanoiset teinit ovat nyt kyynisiä keski-ikäisiä, jotka eivät tunnu saavan elämästään otetta vaan suorastaan vaalivat omaa yksinäisyyttään kukin tavallaan?

Jos unohtaminen on taito poistaa henkilö tai paikka menneisyydestä, Moran tiesi, ettei kehittyisi siinä koskaan taitavaksi. Sen sijaan hän oli kuin uuttera työläinen joka käytti kaikki valveillaolohetkensä hioakseen vähäisempää taitoa: kykyä olla katsomatta taakseen, kykyä olla ajattelematta mennyttä.

Yksinäisyyttä kalliimpaa vie lukijansa siihen Kiinaan, jossa tavallinen työläinen pelkäsi mielipiteitä, teki töitä lastensa paremman tulevaisuuden eteen ja haki turvaa asuinkorttelinsa hiljaisesta yhteisöllisyydestä. Kirjailija esittelee maailman, joka monin tavoin tuntuu vieraalta ja vanhalta, vaikka sen lapset ja nuoret ovat leikkeineen ja odotuksineen niin kovin tuttuja. Maahanmuuttajan silmin hän esittelee myös haaveiden Amerikan, jossa hiljaisuus on täytettävä puheella, oli siinä sisältöä tai ei, ja missä kenenkään sovi jäädä yksin, jos tavoitteena on olla huomaamaton.

Vuoden 1989 Kiina on historiallisesti mielenkiintoinen tausta, mutta tarinan keskiössä on kolme nuorta, jotka puntaroivat mielessään toistensa sanoja, hiljaisuutta, katseita ja äänenpainoja. Yiyun Lin teos jättää hieman alakuloisen olon, sillä tarina antaa ymmärtää, että vaikka kuinka opettelisimme toisiamme ja ottaisimme muita elämäämme, emme koskaan opi täysin ymmärtämään toisiamme. Ihminen on aina loppujen lopuksi enemmän yksin kuin mitään muuta. Moran, Boyang ja Ruyu pysyvät lopun elämäänsä menneisyyden vankeina, koska tapahtui jotain, mitä ei koskaan käsitelty. Mutta olemmeko me kaikki taustoistamme huolimatta aina jollakin tapaa menneisyytemme vankeja? Mitään oikeasti uutta ei voi aloittaa koskaan, sillä mukanamme on aina jotain vanhaa, eikä elämässä eteenpäin pyrkimisessä ole mitään mieltä, jollei elämää näe jatkumona, vaan pikemminkin päivinä, joiden läpi on selvittävä parhaansa mukaan.

Lin romaania olisi mahdollista lukea murhamysteerinä ja ehkä se onkin yksi tekijä, joka saa tarinan pitämään otteessaan. Minun oli alkuun vaikea päästä tekstiin sisään ja saada kiinni hahmoista, mutta sitten tapahtui jotain. Sain ehkä kiinni tekstin rytmistä ja opin paremmin keskittymään Lin tiiviiseen kerrontaan. Lopulta kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Murhamysteerinä minä en sitä kuitenkaan lukenut, vaan tutkielmana siitä, minkälaisia motiiveja ja tarpeita ihmisillä on, kun he kohtaavat, tutustuvat, antavat itsestään tai ovat antamatta, pysyvät erillään tai pyrkivät miellyttämään. Rakastamiseen - sellaisena kuin sen yleensä käsitämme - kykenemättömän Ruyun ajatukset ja sanat hätkähdyttivät, mutta panivat ajattelemaan. Yksinäisyyttä kalliimpaa ei ollut ainakaan minulle ihan sitä helpointa luettavaa, mutta palkitsi inhimillisyydellään, viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään.

Osallistun teoksella Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta. Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Kaisa Reetta ja Tuija.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy. 2011. Englanninkielinen alkuteos Swimming Home. Suomentanut Laura Vesanto. Fabriikki Kustannus 2016. 144 sivua.

Englantilaisrunoilija Joe Jacobs viettää toimetonta kesälomaa eteläisessä Ranskassa perheensä ja ystäväpariskuntansa kanssa. Altaasta löytyy alaston nuori nainen, Kitty Finch. Kun Isabel Jacobs kutsuu naisen asumaan vierashuoneeseensa, tietääkö hän samalla ajavansa miehensä sairaan tytön syliin. Sillä Kittyllä on taipumus hurmata miehet. Suorasanainen luonnonlapsi, jonka runsaat punaiset kiharat valuvat vyötäröä myöten ja joka ei aina pukeudu helteisellä pihalla. Onko sattumaa, että Kitty, joka rakastaa Joen runoja, on paikalla juuri nyt?

Kumpikin oli odottanut heidän seuraavaa tapaamistaan, ja jännitys oli saanut heidät tekemään käsittämättömiä asioita.

Levyn pieni romaani paistattelee päivää, hikoilee helteessä, kiemurtelee vuoristoteillä ja käyskentelee Nizzan rantabulevardilla. Sen tunnelma on raukea, mutta tiheä. Ötökät tunkevat sisälle hotellihuoneisiin, hikipisarat valuvat pitkin miesten rintakarvoja ja teinitytön silmissä on liikaa maskaraa. Romaanin tunnelma on myös hieman arvoituksellinen, vaikka joo alku kertoo, mitä lopulta tulee tapahtumaan. Lukija ei ylläty sen enempää kuin runoilijan vaimokaan, mutta se ei olekaan tarinan pointti.

Lomapäivien aikana ei ehkä tapahdu kovin paljon, mutta henkilöiden keskinäinen kahina, kitka ja veto ovat käsinkosketeltavia. Henkilögalleria on varsin herkullinen. Miehet sanailevat ja ärsyttävät toisiaan, tytär nakkelee niskoja isälleen, vaimo välttelee miestään, naisten välinen ymmärrys kantaa kauas. Jacobsien teinitytär ei voi vastustaa vetovoimaista Kittyä hänkään, eikä lopulta Mick Jaggeriä muistuttavaa pehmeähuulista Claudea. Loma-asunnoista huolehtiva Jurgen haaveilee salaa elämästä Kittyn kanssa. Ja kaiken yllä istuu vanha nainen, joka parvekkeeltaan tarkkailee, mitä alapuolella tapahtuu.

Aivan kuin hoikka nuori nainen, joka lyhyessä sinisessä mekossa ja punaiset hiukset selässä luikerrellen johdatti harmaata ponia kahvilan terassille olisi ollut näky, jota saattoi vilkaista vain sivusilmällä. Kukaan ei voinut puuttua asiaa, sillä he eivät aivan käsittäneet näkemäänsä.

Levyn kerronta on raikkaalla tavalla ennalta-arvaamatonta ja dialogi paikoitellen kevyen ronskia, vaikka kaiken yllä leijuukin pehmentävä, epätodellinen utu. Kaiken aikaa ollaan menossa jotain kohti. Loppua kohden sekä runoilijan että Kittyn sisäinen surumielisyys - ehkäpä jopa sairaalloisuus - pääsee pintaan ja alun rauha, jos sitä edes oli, on vain muisto.

Levy on onnistunut mahduttamaan näennäisen pieneen tilaan ja kevyen tuntuiseen tekstiin paljon. Tekstiä ei kannata hotkia, vaan maistella hitaasti. Todella mielenkiintoinen ja piristävän erilainen romaani. Lukisin mielelläni lisääkin tätä kirjailijaa! Katsokaa myös, mitä mieltä olivat Omppu, Krista, Katja ja Arja. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Johan Theorin: Aarnivalkeat

Johan Theorin. 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Rörgast. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2015. Bon-pokkari. 511 sivua.

Vanha kostaja oli palannut suuresta maailmasta takaisin Öölantiin, kostaja, joka kylvi pelkoa ympärilleen - eikä kukaan tiennyt, kuka hän oli. Tai missä hän oli. Niin kauan kuin turistisesonki oli kuumimmillaan ja saari kuhisi kesävieraita, hän saattoi liikkua vapaasti kenenkään huomaamatta. Kuka voisi pysäyttää hänet?

Johan Theorinin Öölanti-sarja on ollut alusta lähtien takuuvarmaa tuotantoa. Aarnivalkeat päättää komean sarjan emmekä valitettavasti pääse enää nauttimaan Gerlofin seikkailuista Öölannin karuilla alvareilla. Ihan ymmärrettävää, sillä onhan mies jo yli kahdeksankymmenen eivätkä jalat oikein enää kanna. Käveleminen on hidasta ja kankeaa, ja kuulokin reistailee. Sympaattisen merikapteenimme elämään on mahtunut niin surua kuin onneakin, ja nyt on aika viettää viimeinen kesä omalla torpalle ja vetäytyä sen jälkeen vanhainkodin rauhaan.

Kun Gerlof työskenteli nuorena poikasena haudankaivajan apumiehenä, hän tapasi 12-vuotiaan Aronin. Kalpean pojan, joka seuraavana kesänä suuntasi isäpuolensa kanssa meren toiselle puolelle uuteen maahan. Vastoin kaikkien luuloa uusi maa ei ollutkaan Amerikka, vaan työläisen paratiisi idässä. Aronia oli Neuvostoliitossa vastassa ankara elämä. Ulkomaalaisen työmiehen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä oli raataa nälän ja kylmän keskellä. Kun Stalin aloitti puhdistukset, kielen oppinut Aron keksi, miten soluttautua oikealle puolelle ja pitää henkensä. Miljoonien ihmisten teurastukseen kului vuosia. Kukaan ei kuullut eikä nähnyt, mitä tapahtui taistelussa valoisamman tulevaisuuden puolesta. Aron teki työnsä, eikä paljastanut mitään vuosikymmeniin. Hänen ainoana haaveenaan oli päästä vielä jonain päivänä takaisin pieneen punaiseen torppaan Öölannin rannalle.

Kun Aron on 70 vuotta myöhemmin palaamassa saarelleen, ei torppaa enää ole, eikä rannikon vaurailla sukulaisilla ole halua tunnustaa äpäräserkun osuutta perintöön. Rannikolle kohonnut lomakeskus Ölandic saa tuntea nahoissaan, kun kaiken menettänyt mies päättää kostaa. Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle kun Gerlof löytää venevajastaan 12-vuotiaan Jonaksen. Poika on paennut mereltä laivasta, jossa hän on nähnyt omasta mielestään varman kummituksen ja useita kuolleita. Outoa, mutta aavelaivaa ei löydy. Onneksi Jonaksen turvana on utelias Gerlof, joka lopulta ratkaisee tapauksen sinnikkäästi nuuskien.

Theorinin dekkareissa on mukana annos vanhojen muistojen ja tarujen tuomaa mystiikkaa. Iäkäs merikapteeni on oiva päähenkilö, sillä hän jos joku on kuullut ja nähnyt outoja sattumia elämänsä varrella, eikä kyseenalaista muiden uskomuksia tai erikoisia näkyjä. Tosin Gerlofin avulla useimmat aaveet, äänet ja aistimukset saavat loogisen selityksen ennemmin tai myöhemmin. Tarinat ulottuvat usein kauas Gerlofin lapsuuteen tai nuoruuteen. Öölanti on dekkareissa vähemmän käytetty miljöö kuin Gotlanti, ja ilmeisesti hieman erilainen. Lähes puuttomalla saarella on omanlaisensa luonto ja merellä on suuri merkitys. Turistit vaikuttavat tietysti Öölanninkin kesään, ja lomabisnes on omiaan toimimaan epäilyttävän toiminnan ja jopa rikosten näyttämönä.

Jään innolla seuraamaan, jatkaako Theorin Öölanti-sarjan jälkeen ja jos jatkaa, millä tavalla. Kunniakirjoja saanut kirjailija osaa nimittäin punoa jännityksestä, mystiikasta, historiasta, luonnosta ja vanhan miehen elämästä sellaisia teoksia, että niiden vertaista on vaikea dekkarimaailmasta löytää. Valitettavasti täytyy kuitenkin lisätä, ettei Aarnivalkeat ihan yltänyt kirjailijan parhaimmistoon. Jos brittikirjailija Ann Cleevesin tai islantilaisen Arnaldur Indriðasonin kirjat miellyttävät, kannattaa kuitenkin kokeilla Johan Theorinia - tai toisin päin!

Aarnivalkeista lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio. 2016. Mies, ja hänen asiansa. Siltala. 403 sivua.

Kävin kuuntelemassa Pirkko Saision haastattelut sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Turusta mieleeni jäi päällimmäisenä se, että Saision uutuusteoksessa on mies, jonka monologia valtaosa romaanin kerronnasta on. Helsingissä muistan ihailleeni Saision tapaa puida oikeustajullisia näkemyksiä aiheesta, jota teoskin käsittelee.

Tunnustustaminen.
Rangaistukseen suostuminen.
Katumus.

Kyllä, kerronta on pääosin kuusikymppisen miehen monologia. On maanantaiaamu ja mies lukee lehdestä, että Pablo, hänen ystävänsä lähes neljänkymmenen vuoden takaa on kuollut. Uutinen panee liikkeelle sellaisen tunnevyöryn, että miehen viikko on yhtä helvettiä. Ei niin, että hän itkisi ja surisi. Ei, mies pelkää. Hänen ajatuksensa menevät solmuun tai voisi kai ajatella myös, että ne laukkaavat niin villisti, että mies myöhästelee töistä, unohtaa sovittuja tapaamisia ja näkee painajaisia. Hänestä tulee niin poissaoleva, että hänen vaimonsa ja sihteerinsä alkavat huolestua. Romaani seuraa viikon ajan kellon lailla miehen mielen hajoamista.

Ennen kuin mitä?
En muista.
Äsken se kyllä oli mielessäni.

Töissään puolustusasianajajana mies on tottunut auttamaan rikoksentekijöitä ja keksimään lieventäviä asianhaaroja heidän edukseen. Työ on kai ollut melko helppoa. Rikokset, niiden laatu, niistä koituvat rangaistukset sekä rikoksen uhrit toiseen ja kolmanteen aaltoon saakka ovat seikkoja, joita mies joutuu kollegoidensa kanssa pohtimaan, mutta mitä Pablon kanssa tapahtui? Onko mies itse syyllistynyt rikokseen, joka pulpahtaa pintaan kun ystävä kuolee? Millä tavalla miehen työssään kohtaama häpeä tai katumus suhteutuvat häneen omaan menneisyyteensä?

Mies on naimisissa parikymmentä vuotta nuoremman Kristan kanssa. Krista tietää, millainen avioliiton kuuluu olla, millainen edustavan kodin kuuluu olla ja millaisia viinejä juodaan. Kristan mielestä on myös tärkeää, että asioista puhutaan säännöllisesti. Vaikka keskellä yötä, jos toinen piehtaroi ja vaikeroi unissaan. Avioliitto tuntuu läähättävän hapen puutteesta, mutta kun Pablo kuolee, miehen on oikeasti vaikea hengittää. Hänen on päästävä ulos kodistaan, toimistostaan, pois ihmisten luota. Hän on kuin vanki, jota kidutetaan paineella, äänillä ja vaatimuksilla. Tuntuiko hänestä siltä jo ennen uutista, vai onko Pablon kuolema se, joka sysää kaiken liikkeelle ja pilaa myös parisuhteen? Vaikea sanoa, sillä mies on kertojana melko epäluotettava. Niinhän ajatuksemme yleensä ovat, hyvin epäloogisia ja sekavia. Ota nyt sitten selvää toisen ihmisen ajatuksista!

Romaanin puolessa välissä vihdoin selviää, mitä menneisyydessä tapahtui ja suunta on pohjaa kohti. Memento mori - muista kuolema, muista että olet kuolevainen. Saisio tekee tarkkoja havaintoja ajastamme, parisuhteistamme, ihmisistä ja heidän oikeudentajustaan. Romaani miehestä on hyvin inhimillinen ja täynnä painavaa asiaa. Vaikka Saision teksti kulkee ilmavan väljästi ja vetää eteenpäin erikoisella poljennollaan, se osaa olla samalla tiivistä, sillä lukijaa ei päästetä kovin helpolla. Todellisuuden ja kuvitelmien välinen raja on häilyvä loppuun saakka. Lukijan on välillä mahdotonta tietää, onko keskustelu käyty oikeasti vai vain pään sisällä. Asioiden painoa keventää pisteliäisyys ja huumori, ja hahmot ovat vastenmielisyydessään kiehtovia, tarpeellisia. Romaani jättää runsaasti kysymyksiä jälkeensä.

Mies, ja hänen asiansa on pitkästä aikaa yksi omalaatuisimmista lukemistani romaaneista. Ja tämä on siis kehu. Omalaatuinen, omaääninen, erilainen, ei kuitenkaan omituinen. Olisin kovasti suonut näkeväni teoksen Finlandia-kandidaateissa. Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla, Sari, Katja ja Airi.

Pirkko Saisio Turun kirjamessuilla.

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morre. 2016. Tuonen tahto. Osuuskumma. 131 sivua.

Tytti ja Timo ovat hyvin toimeentuleva pariskunta Espoossa. Heidän tyttärensä Aino on jo tarpeeksi vanha pyöräilemään kavereidensa kanssa lähiympäristössä. Vai onko sittenkään? Tytin ja Timon maailma järkkyy, kun rattijuoppo törmää Ainoon ja tytär menehtyy matkalla sairaalaan.

Timolle on tärkeää, että kulissit ovat kunnossa ja miehellä on ote perheensä hyvinvoinnista. Timolle oli myös tärkeää, että avioliittoon syntyy lapsi, vähintään yksi. Siksi hänen on alkuun vaikea hyväksyä tapahtumaa. Eikö hän ollutkin perheen vastuunkantaja? Kun sitten käykin ilmi, että Tytillä ja Ainolla on ollut oma pikku salaisuutensa, Timon ei tarvitsekaan enää syyttää itseään, vaan hän voi kohdistaa raivonsa toisaalta vaimoonsa, toisaalta rattijuoppoon, joka sattuu olemaan tuttu täti lapsuudesta. Pariskunnan valtaisaa surutyötä alkaa kahlita syytökset, joiden kanssa kotona eletään ensimmäiset viikot syvässä hiljaisuudessa.

Tytti ei aikoinaan ollut niin varma vanhemmuudesta kuin miehensä ja pelkää että se, mitä nyt on tapahtunut, on jonkin suuremman kostoa. Tytti perehtyi vanhemmuuteen, mutta koki jäävänsä kuitenkin sen ulkopuolelle eikä hänellä ollut Ainoon samanlaista otetta kuin Timolla. Lenkkeillessään läheisessä metsässä hän löytää keinon purkaa pahaa oloaan ja haaveilla Ainon paluusta takaisin kotiin. Naapurin Ulpun seikoittamat yrittiteet auttavat ja kuljettavat Tyttiä aina vain syvemmälle metsään, pyhille kiville saakka. Metsä toistaa kaikuna Tytin toiveita ja kysymyksiä, mutta sureva äiti tulkitsee ne omalla tavallaan. Kun Tytille valkenee, mitä metsä häneltä pyytää vastineeksi Ainosta, alkaa suru vääristää todellisuutta ja aiheuttaa sellaisen kierteen, ettei tarinalla ole lohdullista loppua.

Morren pienoisromaani alkoi minun makuuni hieman kömpelösti. Ensimmäisissä luvuissa Tytti ja Timo esittelevät itsensä ja elämänsä, ja esittelyllä on tietysti merkityksensä, jotta hahmojen toimintaa surussa on helpompi ymmärtää. Olisin kuitenkin kaivannut erityyppistä ratkaisua, sillä esittelyvaiheessa olin jo lopettaa kirjan kesken. Takakannen lupaus kauhuelementeistä ja suomalaisesta mytologiasta saivat minut kuitenkin jatkamaan ja onneksi niin tein. Vasta tyttären onnettomuus sysää tarinan varsinaiseen alkuun. Sen jälkeen teksti kulkeekin huomattavasti jouhevammin ja pariskunnan keskinäiset syytökset, kyttääminen ja spekuloiminen ovat mielenkiintoista luettavaa. Shokin ja surun liikkeelle panevat voimakkaat tunteet ja harhat tekevät tarinan lopusta suorastaan vimmaisen. Jopa hieman makaaberilta tuntuva eroottinen lataus keskellä syvintä surua tai vihaa tuntuu mielekkäältä.

Tuonen tahtoon on liitetty termejä kauhu, fantasia, suomikumma, spefi... Ehkä luokittelu riippuu lukijasta. Minä tulkitsin Tytin reaktiot ja harhat eräänlaisena voimakkaan surun aiheuttamana stressinä, en niinkään fantasiaelementteinä. Kammoksun kauhua ja hieman jännitin, josko tässä olisi sitä liikaa, mutta yllätyksekseni en pelännyt hetkeäkään. Mytologialla on tarinassa merkittävä rooli, mutta kovin ohueksi sekin jää. Ennemminkin teoksen lataus on psykologinen, ja Tytin ja Timon elämä heijastaa vankasti nykyaikaa työelämän, kasvatuksen tai vaikkapa ihmissuhdekuvioiden suhteen.

Esikoisromaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Krista ja Tiina. Onnittelut Hanna Morrelle esikoisromaanista ja kiitokset Osuuskummalle arvostelukappaleesta!

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Kauko Röyhkä. 2016. Lapinpoika. Like. 367 sivua.

Puro solisee niin kuin ei milloinkaan ennen, eikä se olekaan sama. Tämä on viimeinen kerta kun se solisee minulle. Haavat ja pajut kumartuvat latvat notkeina, sanovat mene jo. Usva seisoo niityllä, sekin sanoo mene jo. Jätä meidät, lapinpoika. [---] Koira haukahtaa. Ei raukka tiedä vielä, että aion jättää sen.

Simpan kotoa on matkaa kylälle ja kesäisin hän soutaa sinne veneellä Nellan, pystykorvansa kanssa. Lähimpään kaupunkiin on parisataa kilometriä, muttei hän osaa kaivata kaupunkia. Simppa on kasvanut täysi-ikään omalaatuisen erakkoenonsa hoivissa, metsästää, kalastaa ja kulkee itsekseen. Kun huono kunto vie viimein Aapi-enon voimat, on Simpan päätettävä, elääkö korvessa koiransa kanssa vai lähteäkö ammattikouluun etelään.

Vastarannan autiotalolle saapuu eräänä kesäpäivänä kolme tyttöä. Vaatteistaan ja puheenparrestaan päätellen eteläsuomalaisia. Simppa ei saa mielestään vaaleaa, hentoa Sonjaa, vaikkei heidän kohtaamisensa mitään lupaakaan. Kun hän sitten pääsee ammattikouluun Helsinkiin, on hänen jätettävä koiransa naapuriin ja hylättävä kotitalonsa järven rannalla. Asettumineen kolkkoon kaupunkiin ja ihmismassaan ei ole helppoa. Sonja löytyy, muttei tarina ota tuulta alleen. Ei kuitenkaan mene kauan, kun Simppa löytää itsensä turvallisesta suhteesta Minnan kanssa. Aikuinen elämä alkaa.

Lapinpoika Simppa on pärjääjä, joka valtaisasta riuhtaisusta huolimatta löytää paikkansa uudessa kaveriporukassa ja vaurastuvassa Etelä-Suomessa. Tunteet Sonjaan roihuavat pitkään, mutta asettuvat vuosien mittaan kaihoksi, jonka kanssa pystyy elämään. Avioliitto Minnan kanssa etenee ikään kuin käsikirjoituksen mukaan, eikä Simppa tosissaan edes pyristele irti, vaikka sydän sanoo välillä muuta. Velvollisuudentuntoinen nuorimies pitää sanansa satunnaisista harha-askeleista huolimatta.

Lapinpoika on vahvimmillaan toisaalta Lapin luonnossa, erämaissa ja kuolevalla kylänraitilla. Röyhkän moponrasvaiset nuorukaiset, alkoholisoituneet ukot ja paremmasta elämästä haaveilevat hahmot omalaatuisine tapoineen ja pystykorvineen tekevät Lapin syrjäkylästä aidon ja uskottavan. Tarinassa eletään 1970-lukua ja muutto etelään on väistämätöntä. Toisaalta Röyhkän pitkä historia musiikkimaailmassa tekee aloittelevien bändien keikka- ja bäkkärikuvauksista samoin hyvin eläväistä ja niiltä osin muistuttaa hänen aikaisempia teoksiaan. Lapin luonto on se, missä Simppa kasvaa ja mistä hän on kotoisin. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuuri ja asettuminen kaupunkilaisiin kuvioihin on kuitenkin se, missä hänen on selviydyttävä.

Monet ovat ne tunteet ja pyörteet, joihin Simppa ajautuu. Kaukorakkaus Sonjaan vaihtuu hetkessä seksin ihanuuteen, johon Minna pojan perehdyttää. Samaan aikaan ei voi kuin pyyhkiä silmäkulmiaan kun Simppa kaipaa Nella-koiraansa ja tammukkajokia ja kokee olonsa juurettomaksi. Romaani kuvaa hienosti menneiden vuosikymmenten, etenkin 1970-luvun murroksia, muutoksia kulttuurissa ja talouskasvussa. Pohjoisen ja etelän välinen kontrasti on selkeä, samoin se, millaisia meistä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kehkeytyi. Samalla kun lapinpoika luovii Helsingissä oman arvomaailmansa kanssa, hän saa seurata vierestä miten erilainen arvomaailma voikaan olla sillä, jonka kanssa jakaa elämänsä. Elokuvista, kirjoista ja taiteesta kiinnostunut nuorimies olisi lukijan mielestä voinut rohkeammin kuunnella sisintänsä ja valita toisin, mutta sittenpä tarina olisikin täysin erilainen. Tyytyminen toiseksi parhaaseen jättää Simpan elämän ylle hieman surumielisen pilven.

Alkuun koin romaanin kielen hieman kömpelöksi, mutta toisaalta se sopii hyvin Simpan ääneksi. Älykäs, sympaattinen ja pohdiskeleva mies kun ei ole mikään suupaltti. Simpan käyttämä peräpohjalainen murre on vahvaa ja saa osakseen hymyjä etelässä. Täytyy sanoa, että Röyhkän romaani on tarkkanäköinen ja moniääninen. Kaipauksen ja kaihon rinnalla on runsaasti raisuutta, nuoruuden väkevyyttä ja huumoria. Aapi-enon ohjeet kulkea kuin Rommel sodassa vievät Simppaa elämässä eteenpäin, vaikkei hänellä niitä ohjaksia useimmiten olekaan käsissään.

Lauri Viita 100 vuotta

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Tampereella on muistettu tänä vuonna runoilija Lauri Viitaa, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Tampereen Työväen Teatterissa pyörii musiikkinäytelmä Viita 1949, jonka kantaesitys oli 25.10. Lukupiirissämme haluttiin myös muistaa kaupungin omaa työväenrunoilijaa. Luimme kukin jotain Viitaan liittyvää, joko hänen tuotantoaan tai muuten hänestä kertovaa kirjallisuutta ja vaihdoimme ajatuksiamme niiden pohjalta. Viidan tuotannosta lukemistoon oli valikoitunut hänen keskeisimmät teoksensa Betonimylläri, Moreeni, Kukunor ja Ne runot jotka jäivät. Pari lukupiiriläistä oli perehtynyt mieheen lukemalla Aila Meriluodon kirjoittaman elämäkerran. Minulle osui loppukesästä silmään Olli Löytyn toimittama uusi esseekokoelma Luojan palikkaleikki, jossa Viidan tuotantoon perehtyneet asiantuntijat ruotivat teosten ominaisuuksia hyvin monipuolisella otteella.

Osalle meistä Lauri Viita oli varsin vieras mies - etenkin me pohjoisempana opiskelleet emme olleet hänen tuotantoonsa juurikaan perehtyneet aikaisemmin. Opimme varmasti kaikki paljon ja keskustelimmekin siitä, miten monipuolinen kirjoittaja Viita on ollut. Hänen tuotantoaan on mahdoton lokeroida, eikä se näytä noudattavan perinteisiä runouden lainalaisuuksia. Tai jos se niitä välillä noudattaakin, tyyli varmasti vaihtuu. Viita leikittelee säännöillä ja on taituroinut runoihinsa ihan omanlaisensa rytmin.

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,

ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin

ja takapuoleltansa täyteläisin.

Kas, kun jää painopiste matalalle,

voi nousta kukonnuppi korkealle

ja loistaa tunkiolta maailmalle!

(Betonimylläri 1947)

Pispalalla on ollut Lauri Viidan tuotannossa merkittävä rooli. Siellä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa, ja siellä hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Kertun kanssa. Myöhemmin Viita eli muuallakin, mutta Pispala oli ja jäi hänen keskeiseksi mielenmaisemakseen. Aikoinaan hyvin työväenluokkainen kaupunginosa vaikutti vahvasti hänen tuotantonsa tematiikkaan. Ja vaikka hän selkäesti onkin oman ympäristönsä edustaja ja yhteiskuntakriitikko, ei teksteistä puutu ironiaa eikä huumoria. Viita kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin vuonna 1965.

Lukupiiriä täydensi upealla tavalla Viita 1949. Heikki Salon käsikirjoittama ja Sirkku Peltolan ohjaama musiikkinäytelmä oli mahtavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Upeasta musiikista vastasi Eeva Kontu. Näytelmässä kietoutuu toisiinsa luontevalla tavalla aidot kirjeet, historialliset faktat ja viitamainen fiktio. Käsikirjoituksessa ja sanoituksissa on maallikon mahdotonta erottaa toisistaan, mikä on Viitaa, mikä on Saloa - niin sulavaa ja rytmikästä se on.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Näytelmässä eletään vuotta 1949, jolloin Viita oli jo saanut mainetta Betonimyllärillä, mutta palaa allapäin Pispalaan, sillä uutta kustannussopimusta ei ole syntynyt. Hänen avioliittonsa Kerttu Solinin kanssa on päättynyt ja uusi alkanut runoilija Aila Meriluodon kanssa. Silti ikävä Kertun luo on valtava, varsinkin humalapäissä ja etenkin Pispalassa. Näytelmää vievät eteenpäin Viidan luomat peikkohahmot Kukunor ja Kalahari, jotka toimivat lavalla eräänlaisina tarinankertojina. Vuoden 1949 lisäksi näytelmä koostuu lapsuus- ja nuoruusmuistoista Pispalassa, rakastumisesta Kerttuun ja perhettä koetelleesta sisällissodan tapahtumista.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Monipuolinen musiikkinäytelmä on draamaa ja romantiikkaa, surua ja ikävää, intohimoa ja pettymyksiä. Tunneskaala on laaja niin lavalla kuin katsomossakin. Paikoin mahtipontinen musiikki rauhoittuu tarpeen tullen viipyileväksi, kuten lavan taustakuvatkin. Niissä ja lavasteissa näkyy Pispalanharju puurakennuksineen, ikuisine portaineen ja kauniine järvimaisemineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa hienoa näyttelijäntyötä. Tommi Raitolehto on juuri sellainen Lauri Viita, jollaiseksi hänet olin kuvitellutkin: väkevä, rohkea, alkoholisoitunut, älykäs ja romanttinen. Eriyisesti haluan nostaa esille näyttelijöiden laulutaidon: Jari Aholan, Petra Aholan, Suvi-Sini Peltolan, Petra Karjalaisen ja Eriikka Väliahteen äänet kaikuivat salissa uskomattoman upeina!

Vivahteikkaan postauksen näytelmästä on kirjoittanut myös lukupiirimme Sari!