Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen. 2016. Lopotti. WSOY. 364 sivua.

Kinnusen esikoisteokseen ihastuneet ovat odottaneet Lopottia kuin kuuta nousevaa. Niin minäkin. Saatuani teoksen yöpöydälleni jätin muut sivuun ja antauduin Tarinalle. Lopotti täydentää Neljäntienristeyksestä tuttujen päähenkilöiden ja suvun tarinaa, mutta varsinaisen äänen saavat nyt kaksi muuta suvun jäsentä: Helena ja tämän veljenpoika Tuomas.

Varhaislapsuudessaan sokeutunut Helena aistii ympäristön eri tavalla kuin muut perheenjäsenet. Hänelle kehittyy valtavan tarkka kuulo, hän haistaa yksityiskohtia ja muistaa tavaroiden väliset etäisyydet. Hänet on kuitenkin reppäistävä irti tutusta maailmasta, lähetettävä kouluun ja siksi kauas kotoa Helsinkiin saakka. Ankarien kouluvuosien jälkeen alkaa oma elämä ja ura. Tarkkakuuloisesta naisesta tulee arvostettu pianonvirittäjä ja kaunisryhtinen pianonsoittaja. Näkevä mies rakastuu häneen ja jonkin aikaa elämä tuntuu kauniilta, eroottisilta partituureilta. "Minä määrään pääkaupungin soinnin ja värähtelyn korkeuden." Valitettavasti kauneutta seuraa väkivalta, katkeruus ja sairaus.

Tuomas tottuu suuren perheen kuopuksena, että vanhempien lasten elämässä kaikki tärkeä ehti tapahtua ennen häntä. Pojasta kasvaa hieman ulkopuolinen tarkkailija, joka painaa mieleensä toisten sävyt ja sanat. Tätinsä lailla Tuomas lähtee kauas ollakseen rehellisesti sitä mitä on. Opiskeluvuosia Turussa leimaa kova yrittäminen ja mukautuminen, kunnes rakastuminen ja aikuistuminen tuovat esiin nekin piirteet, joita ei aikaisemmiin itsestään tunnistanut.

Samoin kuin Neljäntienristeys, Lopotti on vahvasti sukutarina. Edeltäjänsä lailla siinä pohditaan vanhemmuutta - äitiyden vaikeutta, oikeutta isyyteen - perheenjäsenten rooleja ja sukupolvien ketjua. Helenan ja Tuomaksen tarinoissa on keskeistä tunne ulkopuolisuudesta ja toiseudesta. Onko pienessä pohjoisessa kylässä mahdollista elää sellaisena, joksi on syntynyt? Miksi erilaiset muuttavat suurempiin kaupunkeihin? Voiko lähtijä koskaan irtautua kokonaan suvustaan ja lapsuuden maisemastaan?

"Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä. "

Kinnunen on tarinankertoja, jonka teksti soljuu ja pulppuaa omassa tahdissaan kuin Koillismaan joet. Hahmot tulevat kappale kappaleelta lähemmäksi, heidän ihonsa alle on helppo solahtaa. Niin ympäristön kuin mielenliikkeidenkin kuvaus on tarkkanäköistä. Lopotti nosti tämän lukijan tunteet pintaan moneen kertaan ja onnistui siinä mielessä jopa paremmin kuin edeltäjänsä. Olen kai ollut itsekin lapsesta saakka eräänlainen tarkkailija. Muuttaminen on samoin ollut seikka josta on muotoutunut suorastaan luonteenpiirre. Tuomaksen ja Helenan vahvat juuret kotiseutuunsa herätti minussa ne ajoittain piilossa pysyvät ikävänrippeet joita välillä tunnen entistä kotipaikkaani Kuusamoa kohtaan.

"Kuljen yhä ylemmäs. Tahdon olla osa metsää. Olisin kuivan kankaan kelohonka, puolukankukka, järven ahvensintti, viileän joen virtaus."

Tommi Kinnunen teki sen taas. Lue lisää blogeista Leena Lumi, Kannesta kanteen, Lukuisa ja Tuijata. Kuittaan tällä kirjalla Helmetin haasteen kohdan 28: Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka. Marras. 2014. Like. 346 sivua.

Oululaisen Sentenced-yhtyeen kitaristin esikoisromaani on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva, samalla fiktiivinen kertomus hevibändin Euroopan-kiertueelta. Äänessä on niin ikään kitaristi, Hautamaa, joka on pian kiertuematkan alettua varma, että lähtö oli virhe. Porukka on kiertänyt Eurooppaa jo kymmenisen vuotta, soittanut yhdessä viisitoista, ja hitsautunut tiiviisti yhteen. Pää ja kroppa eivät kuitenkaan enää meinaa kestää jatkuvaa ryyppäämistä, valvomista ja yhteenottoja. Kotiin jäävät odottamaan vaimo ja vielä syntymätön poika.

Marras - vainaja, henki, kuoleva - on lakonisen humoristista ja perinpohjaisen synkkää pohjoissuomalaisen miehen ahdistusta olemassaolosta, sukupolvien ketjusta, ystävyydestä ja bändielämän vaikeudesta. Alkoholi on kuulunut aina olennaisena osana tämän bändin kiertueisiin. Viinaa kuluu jo ennen keikkoja, lavalla on janojuomaksi vähintään olutta ja keikan päätyttyä takahuoneessa odottaa rajaton määrä nesteitä. Jatkuva juominen aiheuttaa jatkuvan krapulan, jota lääkitään aina vain enemmän. Keikan edetessä piru on irti yhä useammin: juoppohullut miehet riitelevät, tappelevat ja aiheuttavat pahennusta. Seuraavan päivän morkkis jatkuu lähes jokaöisten liskojen ja painajaisten kera.

Rankan kiertueen aikana kitaristimme käy läpi suhdettaan erakoituneeseen isäänsä ja syntymäisillään olevaan poikaansa. Hän haluaisi pahan karman katkeavan, mutta pelkää, että paras tapa pelastaa lapsi olisi lopettaa itsensä. Ajatus itsemurhasta kulkee miesten matkassa läpi Euroopan. Kuukauden kiertue koettelee itse kunkin parisuhdetta. Tuskasta ja kaipuusta puhutaan vain kännissä, jos silloinkaan. Silti miehet tuntevat toistensa ajatukset. Kun painajaisista herää omaan huutoonsa, vain bändikaveri tietää mistä on kyse.

Synkkää, mutta häpeilemättömyydessään koomista on näiden veljesten yhteiselo ja sanailu. Lopakka kuvaa säälimättömän yksityiskohtaisesti niin päävammat, ripulit kuin pissakakkavitsitkin. Kieli on toisaalta räävitöntä, toisaalta älykkään pohdiskelevaa. Lopakka yhdistää taitavasti pohjoissuomalaisen junttiuden suuriin olemassaolon kysymyksiin ja maalaa suorastaan kauniin kuvan hajoamaisillaan olevan miehen mustista ajatuksista. Kirjailija onkin maininnut (HS 12.2.2014) yhdeksi esikuvakseen Charles Bukowskin: teksti on samalla tavalla konstailemattoman koomista ja yleisinhimillistä.

Vaikka kiertue on tiivis, on päähenkilöllämme aikaa katsella Euroopan kaupunkeja. Yllättäen teos onkin myös matkakertomus. Lähes jokaisesta keikkakaupungista tarttuu mukaan arkkitehtuuria, historiaa ja muistoja. Hautamaa pohtii uskonnon vaikutusta ihmiskunnan historiaan ja diktatuurin käsittämättömyyttä kulkiessaan samoja katuja kuin varhaiset muusikot aikoinaan.

Kirja ei valitettavasti noussut suosikkeihini. Keskenkasvuinen ja vastuuton rellestäminen kävivät voimilleni ja vaikka tunnistin miehissä paikoin jotain tuttua omilta Oulun-vuosiltani, en enää viihtynyt heidän seurassaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että sujuvaa tekstiä oli mukava lukea. Miesten välinen sanailu on aitoa, samoin kuin kuvaus mielen särkymisestä, halkeamista ja peloista tuntuu varsin todelliselta.

Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sara, Taika ja Kirsi. Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Lauri Mäkinen. Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Siltala. 2015. 438 sivua.

Kirjamessuilla Helsingin Sanomien esikoisehdokkaiden joukosta jäi muutaman muun ohella mieleeni Lauri Mäkinen ja hänen teoksensa. Kirjoitin silloin muistivihkooni: "Eriskummallinen dekkari, joka sijoittuu Ambomaan lähetyssaarnaajien keskuuteen. Kenen totuus? Ei sijoitu siistiin laatikkoon. Saako hyvä palkkansa?"

Vastavalmistuneet lähetyssaarnaajat lähetetään Suomesta Ambomaalle vuonna 1886. Vastassa on kolkko, kuuma ja alkeellinen maaseutu, vieras kulttuuri ja aiempien epäonnistumiset. Nuoret saarnaajat Tobias, Alfons, Jetsu ja Jaakko ovat kuitenkin sitkeitä niin pyrkimyksissään kuin uskossaankin. Vakaa usko luterilaisuuden ilosanomaan ja sen tuomaan kehitykseen saa heidät rakentamaan hitaasti, mutta varmasti kasvavan seurakunnan keskelle hyeenaklaanin kuningaskuntaa.

Tarinassa seurataan lähetystyöntekijöiden ja kyläläisten rinnakkaiseloa noin 40 vuoden ajan. Alku on raskasta, pakanoiden käännyttäminen on vaikeaa. Kantaväestöllä on omat uskomuksensa, rituaalinsa, valtarakenteensa ja tavat käydä kauppaa. Lasten mahdollisuus käydä koulua, oppia lukemaan, aikuisten mahdollisuus saada alkoholia tai tupakkaa - kaikkea saa jos tulee kirkkoon ja ottaa kasteen. Molemmat osapuolet käyttävät toisiaan häikäilemättä hyväkseen. Vuosikymmenien aikana löytyy tapa toimia, mutta molemminpuolista epäluuloa aikakaan ei poista.

Tarinasta tekee dekkarin se, kun Ondongan seurakunnan kappeli palaa, sen sisällä mies ja pihalta löytyy pahoin palanut nainen. Kerronta palaa välillä menneisiin vuosiin ja rakentaa kuvaa yhteisöjen välisistä ja sisäisistä suhteista, valtataistelusta, byrokratiasta, avioliitoista ja perheistä. Takaumat ja päiväkirjamerkinnät paljastavat myös kielletyn rakkaustarinan ja nuoren äidinrakkauden, jotka jättävät jälkensä vuosikymmenien päähän. Niin brittihallinnolla, Tobiaksella kuin klaanin päämiehilläkin on omat näkemyksensä rikoksesta ja siitä miten se pitäisi selvittää.

Suomalaiset tekivät lähetystyötä Saksan Lounais-Afrikan Ambomaalla 1860-luvulta lähtien ja tekstissä mainitaan siellä vaikuttanut Martti Rautanen. Teos onkin historiallisesti mielenkiintoinen katsaus toisaalta varhaisten lähetyssaarnaajien arkeen ja työhön, toisaalta paikallisväestön uskontoon, tapoihin, klaaniyhteiskuntaan ja selviämiseen. Päähenkilö Tobias Johansson on monisyinen hahmo: Päämäärätietoinen, jopa häikäilemätön pyrkimyksissään, aseman johtaja. Myös itselleen hyvin ankara mies, joka joutuu jatkuvasti pohtimaan hyvää ja oikeaa, mutta joka itsekin hairahtaa ja tekee virheitä.

Alkuun minua häiritsi se, ettei teoksessa oteta mitään kantaa siihen, onko oikein käännyttää ja käyttää asemaansa hyväkseen myymällä uskontoa. Mutta kyse on historiallisesta romaanista niin hahmojen täytyy olla uskottavia. Tämän yli kun pääsin, pystyin uppoutumaan tarinaan ja sen hahmoihin paremmin. Muutenkin tarina parani edetessään: alkuun kaipasin tiiviimpää tekstiä, mutta sitä mukaa kun hahmot syvenivät, asetelmat monimutkaistuivat ja tunnelma sähköistyi, minäkin luin tiivimpää tahtia.

Teos herättää ikiaikaisia kysymyksiä vallankäytöstä, oikeutuksesta ja totuudesta - varsin tyylikäs paketti, joka on huomattu myös blogeissa Amman lukuhetki, Tuijata ja Annelin lukuvinkit. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha

Hanif Kureishi. Englanninkielinen alkuteos The Buddha of Suburbia. 1990. Suomentanut Seppo Loponen. WSOY ensimmäinen painos vuodelta 1991. Loisto-pokkarit 2009. 336 sivua.

17-vuotias Karim ei ole käynyt koskaan Intiassa. Hänen isänsä on kuitenkin sieltä kotoisin ja niinpä Karimkin on valkoisille briteille curryperse. 1970-luvun Lontoossa on kaikesta huolimatta upeaa kasvaa. Kaupungin värikkäät kadut, ajan hermoilla sykkivä kulttuuri ja rohkea nuoriso tarjoavat pojalle mahdollisuuksia oman identiteetin ja seksuaalisuuden löytymiseen. Värillisestä nuorisosta ja työväenluokasta voi kerrankin kasvaa muutakin kuin automekaanikkoja ja kirjanpitäjiä.

"Tähän saakka en ollut osannut toimia tehokkaasti maailmassa, en ollut tiennyt miten se tehtiin, olin ajelehtinut tapahtumien vietävänä."

Karimin ympärillä ihmisetkin ovat kirjavia. Isä alkaa levittää buddhalaisuuden, mietiskelyn ja itsetuntemuksen ilosanomaa ja jättää siinä sivussa Karimin äidin elääkseen intohimoisen, kekseliään Evan kanssa. Anwar-setä pakottaa tyttärensä Jamilan naimisiin kotimaastaan tilaaman miehen kanssa syömälakon voimin. Jamila suostuu, muttei alistu fyysiseen avioliittoon, vaan jatkaa kokeilunhaluista, idealistista nuoren naisen elämäänsä. Evan poika Charlie pääsee pitkälle punkpiireissä ja niittää mainetta Amerikkaa myöten. Lisäksi on alkoholisoitunutta tätiä, hiirenharmaata äitiä, tragikoomisia maahanmuuttajahahmoja ja rahan leimaamasta elämästään pyristeleviä yläluokkaisia. Kureishin ote on ilkikurinen ja hauskalla tavalla pistävä - kaikelle ja kaikille voi irvailla.

Esikaupunkien Buddhassa päästään nuoreksi aikuiseksi kasvavan Karimin rinnalla syvälle Lontoon sykkeeseen juuri sellaisena kuin olemme sen aina kuvitelleet. Muotivirtaukset otetaan tosissaan, mikään pop-kulttuurin osanen tai ilmiö ei jää kokeilematta oli kyse kokeellisesta teatterista, vegaaniudesta tai tiedotusvälineiden loukkaamisesta. Nuoret elävät kommuuneissa, polttavat huumeita ja nauttivat vapaasta seksuaalisuudesta. Itsensä toteuttaminen tuntuu olevan tälle sukupolvelle ensimmäistä kertaa asia numero yksi. Oman paikan löytäminen tässä vahvojen kannanottojen kaupungissa, luokkaerojen ja suuren muutoksen vuosikymmenellä ei ole Karimille helppoa.

Lontoo on tietysti omanlaisensa saareke, josta kaikki lähtee liikkeelle ja jossa kaikkea kokeillaan ensimmäisen kerran. Silti 1970-luku(kin) on vielä vahvasti valkoisten. Karim alkaa saada mainetta teatteripiireissä lahjakkaana näyttelijänä, vaikka ihonväri vaikuttaa vahvasti tarjottaviin rooleihin. Itsensä ennen kaikkea lontoolaiseksi mieltänyt poika joutuu välillä pohtimaan suhdettaan perheensä intialaisiin juuriin ja sitä kautta omaan veljeilyynsä "vihollisten kanssa, niiden valkoisten, jotka halusivat intialaisten olevan heidän kaltaisiaan. --- Meistä tuli osa Englantia ja seisoimme silti ylpeinä sen ulkopuolella."
  
Serkkuni suositteli minulle tätä kirjaa ja kun näin sen ystäväni kirjahyllyssä, pyysin lainaan. Kiitos molemmille! Aikuisen näkökulmasta nuoren Karimin elämä maailman kulttuuristen murrosten keskellä näyttäytyy paikoin juuri sellaiselta, mistä olisi itsekin innostunut ja avartunut tietyssä iässä. Nyt tapahtumiin jää jonkinlainen etäisyys; kirja olisi imassut itseensä kaksikymmentä vuotta sitten ihan toisella tavalla. Kuinka minäkin aikoinaan ihailin Lontoota! Iästä huolimatta näin monipuolista ja täyteläisyydessäänkin raikasta kirjaa oli antoisa lukea.

Kuittaan tällä Helmetin kirjahaasteen kohdan 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Lisää kokemuksia kirjasta voi lukea blogeista Yöpöydän kirjat, Pieni kirjasto jaKirja-aitta. Kirja herättää monenlaisia tunteita.

Viiden kirjan haaste räntäsateen keskeltä

Sain kaimaltani (blogista Kannesta kanteen) haasteen vastata viiteen kirjalliseen kysymykseen. Kiitos! Tämähän on vallan mukavaa ajanvietettä räntäisen harmaana lauantaina, kun jääkävely Näsijärven Siilinkarille jäi tekemättä.

1. Kirja, jota luen parhaillaan.

Niitä on kolme. Ensimmäiseksi täytyy hieman nolona paljastaa, että Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha on vieläkin kesken. Mainitsin sen nimittäin jo joululoman lukumaratonipostauksessani! Syy ei toki ole kirjassa vaan siinä, että olen jättänyt sen yöpöytälukemiseksi kotiin, jossa vierailen vain noin kerran viikossa. Tarina kaipaisi hieman nopeampaa lukutempoa, mutta siellä se nyt on.

Toinenkin kirja nolottaa. Minun piti lukea tammikuun klassikkohaasteeseen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka ensimmäistä osaa käsittelimme lukupiirissä vuodenvaihteessa. Mutta teksti on osoittautunut minulle aika työlääksi eikä oikein etene. En kuitenkaan aio antaa periksi vaan luen sen ennen kuin käsittelemme sarjan toisen osan huhtikuussa!

Varsinaisen kotini yöpöytäkirjana aloitin toissailtana Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Vaikuttaa erilaisen hyvältä.

2. Kirja, josta pidin lapsena.

Luin lapsena paljon ja ilmeisesti aika monenlaista kirjallisuutta. Ihan varhaisimpia muistoja tulee mieleen Pupu Tupunoista (äiti on myöhemmin pajastanut vihaavansa niiden asenteellisuutta!), ala-asteiässä pidimme siskoni kanssa molemmat Astrid Lindgrenistä ja hieman sen jälkeen kaikista ponitallityylisistä kirjoista. Kuusamon kaupunginkirjastosta lainasin monta kertaa erään kummituskirjan, jonka nimen olen jo unohtanut. Myös varhaisnuorten dekkarit tulivat tutuiksi, mm. Alfred Hitchcockin Kolme etsivää -sarja.

3. Kirja, joka jäi kesken.

Finlandia-voittaja Oneiron jäi kesken loppuvuodesta. En ole varma, luenko jonain päivänä loppuun. Työkaverini sanoin teos tuntui epätasaiselta aallokolta ja jossain tyvenessä kohdassa päätin pitää tauon, joka jatkuu.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen.

Monet kirjat tekevät vaikutuksen sekä niitä lukiessa että vielä sen jälkeenkin. Tämä on varmasti ja onneksi kirjallisuuden tavoite. Minuun ovat saattaneet tehdä vaikutuksen hyvin monenlaiset tekstit, jopa kirjat joiden parissa en ole viihtynyt.

Muutamia elämäni klassikoita mainitakseni: John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä ja André Brinkin Hiekkalinna. Viime vuonna suurimman vaikutuksen tekivät Leena Krohnin Erehdys ja Audrey Mageen Sopimus.

5. Kirja, johon palaan uudestaan.

Yleensä en lue kirjoja kahta kertaa. Novellit ovat kuitenkin poikkeus. Hieman ennen Blogistanian äänestyksiä luin George Saundersin kokoelman Joulukuun kymmenes. Teksteissä oli jotain, mikä pakottaa palaamaan uudestaan. Niissä oli jotain niin erilaista, etten usko löytäneeni kaikkea hienoa vielä ensimmäisellä lukukerralla!

En haasta tällä kertaa muita, sillä niin moni on jo näihin kysymyksiin päässyt vastaamaan. Mukavaa viikonloppua tiskirättisäästä huolimatta!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen. 2014. He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi. 557 sivua.

Vuoden 2014 Finlandia-voittajaa ei ole kovin helppo lähteä purkamaan sanoiksi. He eivät tiedä mitä tekevät on mittava teos, joka kattaa valtavan määrän nykypäivän teemoja ja virtauksia. Se on ajankohtaisuudessaan ja ajankuvassaan suorastaan hengästyttävän tarkka. Eikä se missään vaiheessa lakkaa hengästyttämästä 557 sivun matkallaan.

He eivät tiedä mitä tekevät on koukuttava, mutta välillä koin sen myös väsyttäväksi. Päähenkilöiden tavassa pohtia ja pureutua asioihin pikkutarkasti ytimiä myöten on jotain perfektionistista. Saman tarinan samoilla aineksilla olisi voinut saada kasaan tiivimmässäkin muodossa - eikä tekstissä ole kuitenkaan mitään ylimääräistä. Ristiriitaista, kyllä, mutta ihailtavaa.

En usko, että minun on syytä referoida teoksen juonta. Sanotaan nyt kuitenkin lyhyesti, että 1990-luvulla suomalainen nainen ja amerikkalainen tutkija rakastuvat, saavat pienen pojan, eroavat ja perustavat myöhemmin tahoillaan uudet perheet. Suomalaisnaisen varovaisuus, huoli ja katkeruus jättävät jälkensä poikaan, joka ei tutustu kaukaiseen isäänsä. Pojasta kasvaa älykäs, vastuuntuntoinen, kapinallinen ja kantaaottava. Yhdistelmä ei ole se helpoin, eikä tie aikuisuuteen aukea niin kuin useimmille.

Tarinan alkua leimaa pessimistisyys ja asenne, joka taisi vähän häiritä. Toki käsitellyt aiheet - tasa-arvo, maahanmuuttajien kohtelu, nouseva rasismi, yliopistomaailma, tutkimusten rahoitus, irtisanomiset, työttömyys ja alkoholi - ovat ja olivat etenkin 1990-luvulla ankeissa kuosissa Suomessa. Amerikkalaisen tavassa nähdä ja kokea nämä oli jotain ylimielistä, vaikkakin hyvin osuvaa ja paikoin jopa hymyilyttävää. Samalla kuvaus kahden liian erilaisen nuoren vaikeasta yhteiselämästä, sanomattomista tunteista ja vanhemmuuden opettelemisesta oli yksityisyydessään kamalan tuttua.

Alun pessimistisyys yhteiskuntaa kohtaan muuttuu kirjassa vähitellen terveen kriittiseksi tarkasteluksi, jonka kohteena ovat markkinavoimat, sosiaalinen media, keskustelupalstat, nuoret, julkinen keskustelu - sekä edelleen yliopistomaailman rahoitus ja tutkijoiden asema. Aikuisen tutkija-isän näkökulman rinnalle nousee nuoren Samuelin näkemys maailman tuhoutumisesta ja moraalittomuudesta. Tarina kulkee kertojasta riippuen vuoroin Suomessa, vuoroin Yhdysvalloissa. Yleismaailmallisen huolen rinnalla kulkee perheenisän huoli teineistä ja Samuelin isänkaipuu.

He eivät tiedä mitä tekevät on niitä jännäreitä, jotka varoittavat ja maalaavat kauhukuvia vastuuttomuudesta ja markkinoiden voimasta. Välillä kuvittelin tarinaan dystooppista tulevaisuudenkuvaa, mutta samalla tajusinkin sen liikkuvan tässä ajassa. Kaikki tuo pelottava on jo periaatteessa täällä. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä jännäri tai dystopia. "Romaani on ainakin ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani, työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan", kuten Kirsi asian tiivistää mainiosti. "Tällaisesta aihemäärästä tuli ähky" - olen samaa mieltä Ompun kanssa.

Kuten moni muukin, minäkin innostuin teoksesta kunnolla vasta alun vaikeuksien jälkeen. Minulle herkullisimpia teemoja olivat raa'an yliopistomaailman kuvaus, biotekniikan mahdollisuudet ja jatkuvan sometuksen uhkakuvat. Mikrotasolla mielenkiintoisinta oli Samuelin teini-iän kamppailu ja piilotettu tuska isän poissaolosta, intohimo ja pystyvyys. Taivata, hyvä, monisäikeinen, monitasoinen ja kiihkeä teos, jonka jälkeen uuvuttaa. Tietääkö meistä kukaan, mitä tekee?

Kirjasta voi lukea lisää vaikkapa Elinan ja Jonnan blogeista. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan yli 500-sivuisesta teoksesta.