Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee.