Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen 2018. Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 189 sivua. 

Olipa kiva lukea lähes peräkkäin kaksi tuoretta teosta taiteilija Ellen Thesleffistä. Fiktiivisiä molemmat, mutta yhtymäkohtia on ja molemmista tunnistaa sen saman periksiantamattoman oman tiensä kulkijan, naisen joka puski eteenpäin miesten maailmassa. Siinä missä Kati Tervon Iltalaulaja kertoo Thesleffin viimeisestä kesästä Muroleessa, Ellen on kokoelma fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä Firenzen vuosilta.

Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä.

Firenze oli Thesleffille koti, muusa ja ystävä. Se oli inspiraation lähde monille muillekin taiteilijoille, mutta tuskin monikaan on viettänyt siellä niin monta talvea kuin Ellen. Hänellä oli siellä mukanaan välillä iso osa perheestä, siskoja ja äiti, veljet kävivät kylässä ja taiteilijaystäviä tavattiin ravintola Lapissa. Gerda-siskon kanssa Ellen taisi lopulta asua suurimman osan ajastaan, sillä kumpikaan ei mennyt naimisiin. Ellen tarvitsi yksinoloa eikä varmasti ollut ihan helpoin asuinkumppani, mutta perhe ymmärsi taiteilijan tarpeet. Apurahat mahdollistivat taiteentekemisen, ja merkittävä rooli oli myös vanhemmilla, jotka olivat alusta pitäen uskoneet tyttärensä taiteellisiin lahjoihin ja kannustaneet omalle tielleen, paheksuvista sukulaisista tai yhteiskunnasta huolimatta.

Kaikki on taistelua, kauneuskin. Kun maalaa, on unohdettava kaikki, ei silloin voi ajatella vastaanottajia, odotuksia, perhettä, sitä että maha kurnii, että edelliset maalaukset teilattiin arvosteluissa. Taide ei ole tapa hakea hyväksyntää. Taide on totuus.

Molemmat lukemani romaanit maalaavat kuvan Ellenistä, joka uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, hieman rämäpää, joka pukee halutessaan housut jalkaansa ja ajaa tukkansa lyhyeksi, väittelee miesten kanssa ja tekee kaikkensa jotta saa maalata. Millään muulla ei ole väliä. Ellen ajautuu työnsä kanssa usein sellaiseen flow-tilaan, että hän unohtaa syödä, eikä siihen aina oikein ole rahaakaan. Firenzessä Ellen myös rakastaa englantilaista teatteritaiteilija Gordon Craigia, jolla tosin on muitakin naisia. Jos Gordon järisyttää hänen tunteitaan, niin tekee myös kaikki se taide ja kauneus, joka on Firenzessä jokapäiväistä.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Romaanit Ellen Thesleffistä luovat uskoa ja tekevät kamalan hyvän olon. Naisessa on jotain uskomattoman ihailtavaa. Siksi käytän tämän romaanin Helmetin haastekohtaan 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Molemmat Ellen-romaanit tuovat arkeen pientä juhlaa ja luksusta, sillä niiden lyhyet päiväkirjamerkinnöt tai luvut ovat kuin kevyitä mutta merkityksistä painavia siveltimenvetoja. Ellenin rakkaus sekä taiteeseen että Firenzeen ja Muroleeseen nostavat arjen yläpuolelle. Vaikka kovasti Ellenistä nautinkin, olisin kaivannut viimeisiin vuosikymmeniin lisää täytettä, lisää yhteiskunnallista draamaa, lisää niitä hitaita hetkiä nuoruuden Firenzessä, sillä ihan kuin kirjan lopussa olisi ollut turhan kiire saada romaani kansiin ja päästä vuoteen 1939. 

Osallistun Ellenillä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen. Goodreadsin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: A book with a warm atmosphere (centered on family etc.). Kirjasta lisää blogeissa Luettua elämää, Lumiomena ja Leena Lumi.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Elly Griffiths 2009. Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2017. 305 sivua.

Elly Griffithsin dekkarit ovat olleet melko hyvin esillä kirjakaupoissa viime aikoina ja kieltämättä ne ovat kutkuttaneet minunkin uteliaisuuttani - dekkarien ystävä kun olen. Leena Lumin postaus Risteyskohdista olikin sitten se viimeinen pisara. Kirja oli ihan pakko laittaa varaukseen. Kun tällä viikolla sain teoksen kirjastosta, se osui ihan täydelliseen saumaan. Edellinen kirja jumittaa ja kaipasin työpäivien väliin jotain toimivampaa.

Ruth Galloway, joka ymmärtääkseni jatkaa tutkimuksia poliisin apuna muissakin Griffithsin kirjoissa, on arkeologi ja yliopiston tutkija. Romaani sijoittuu Itä-Englannin marskimaille, hiekan ja suon sekaiselle vuorovesialueelle, jonka kupeessa Ruth asuu pienessä mökissään. Vaikeakulkuinen alue osaa olla vaarallinen, joten mikäpä sen parempi miljöö haudatuille ruumiille ja vuosi(satoj)a vanhoille mysteereille. Veden, taivaan ja maan maaginen yhdistelmä on vetänyt aina puoleensa druideja ja muinaisia rituaaleja, joten on vain luonnollista, että suossa hyvin säilyneitä ruumiita löytyy yhä.

Miten Norfolkin rannikkoon liittyy kymmenen vuotta sitten kadonnut pikkutyttö? Entäpä uskontoa, runoutta ja uhkauksia uhkuvat kirjeet, joita rikoskomisario Harry Nelson on saanut tytön katoamisesta lähtien. Tutkimukset nytkähtävät uudelleen liikkeelle, kun toinenkin tyttö katoaa ja Ruth löytää marskimailta tutkittavaa. Muinainen paalukehä ja pengertie herättävät voimakkaita reaktioita muissakin kuin Ruthissa, jonka rooli poliisin apuna alkaa muuttua vaaralliseksi. Kehen hän voi luottaa?

Risteyskohdissa on paljon kiehtovia elementtejä. Rakastan arkeologiaa, ihanaa että se on valjastettu osaksi hyvää dekkarisarjaa. Luonto ympärillä on karua, mutta sopii hirveän hyvin dekkareihin. Samaan tapaan kuin vaikkapa Öölantiin sijoittuvissa Johan Theorinin jännäreissä. Romaanin päähenkilötkin tuntuvat miellyttäviltä ja heistä riittää varmasti luonnetta jatko-osiinkin. Poliisityön ja mysteerien ohella dekkarissa käydään läpi tietysti myös Ruthin henkilökohtaista elämää. Englantilaiseen tapaan hahmot ovat ihanan tavallisia. Ensialkuun alkoi kuitenkin hieman harmittaa, kun Griffiths kuvaa päähenkilöään Ruth Gallowayta tukevaksi, neljääkymmentä lähestyväksi naiseksi, jonka sinkkuus ja lapsettomuus - jotka siis ovat naisen oma valinta - aiheuttavat lähipiirissä reaktioita, joita ei tähän päivään oikein enää kaipaisi. Hyväntahtoista toki, mutta hieman ärsyttävää - ne reaktiot siis, ei todellakaan Ruth itse. No, onneksi siihen ei jääty vellomaan vaan mentiin reippaasti kohti jännitystä. Näitä luen varmasti jatkossa enemmänkin!

Kirjasta lisää myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Yöpöydän kirjat ja Lukuneuvoja. Kuittaan tällä Helmetin haasteessa kohdan 3: Kirja aloittaa sarjan, ja Goodreadsin haasteessa kohdan 35: A book featuring a murder.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo 2017. Iltalaulaja. Otava. 204 sivua.

Ellen Thesleff on päässyt päähenkilöksi viime aikoina useammassakin teoksessa. Hanna-Reetta Schreck kirjoitti viime vuonna Thesleffin elämästä ja taiteesta teoksessa Minä maalaan kuin jumala. Tämän vuoden alussa ilmestyi Pirkko Soinisen Ellen, päiväkirjaromaani taiteilijan vuosista Firenzestä. Sen aion lukea vielä kevään aikana. Kati Tervon Iltalaulaja sen sijaan matkaa Ellenin mukana Ruoveden Muroleelle ja viettää siellä kesän maalarin ja tämän Taimi-piian kanssa.

Thesleff on romaanissa jo 75-vuotias, kun hän saapuu rakkaaseen kesäpaikkaansa viimeistä kertaa vuonna 1945. Sota on periaatteessa jo takana, mutta kaikuu taustalla, kyläläisiä on kuollut eikä maa ole vielä toipunut. Ellen elää kuitenkin kesästä ja valosta, saa voimaa maalata ja olla huolehtimatta. Aurinko on hänen muusansa. Ympärillä kukoistava luonto, veneretket ja linnunlaulu luovat suloista tunnelmaa. Vanha nainen jaksaa ottaa tanssiaskelia ja iloita taiteesta, jota pensseli maalaa kankaalle.

Ei, en minä sinua hylkää, hän puhui maisemalle. Kuljet kanssani matkan, elähdytät aamuja, rauhoitat iltoja. Kun lähden, pakkaan sinut mukaan.

Maalaistyttö Taimi on ihaillut taiteilijaa salaa lapsesta saakka, eikä hänen äitinsä katso hyvällä sitä haihattelua ja haaveilua, jota Ellen ja taide Taimissa aiheuttavat. Ahdasmielinen äiti ja tuurijuoppo isä painavat nuoren tytön mieltä, mutta kesä Ellenin kanssa on ihmeellinen. Taimi soutaisi taiteilijan saareen maalaamaan vaikka tuhat kertaa, ettei yhteinen kesä vaan loppuisi. Ellen ei voi olla ihailematta Taimin nuoruudenhehkua ja niinpä tyttö päätyy hänen mallikseen.

Iltalaulajassa on kaunis ja herkkäkin tunnelma, joka ylistää lyhyttä kesää, aurinkoa ja taiteen voimaa. Tervon lyhyet lauseet tekevät kerronnasta napakkaa ja hieman se hyppeleekin levottomasti. Olisin kaivannut siihen ehkä lisää täytettä. Mutta levottomia taitavat olla romaanin naisetkin. Tervo on käyttänyt materiaalina muun muassa Thesleffin kirjeitä siskolleen Helsinkiin. Mielenkiintoista on seurata millä tavalla kaksi eri-ikäistä naista niin erilaisista taustoista tulevat toimeen, kommunikoivat ja elävät rinta rinnan. Valkonen talo, Casa Bianca, on se piste, jossa heidän elämänsä ja ajatusmaailmansakin risteävät. Molemmilla on sisko, joita he kaipaavat, toisella mahdollisuudet joihin hän ei usko, toisella Firenze ja kielet, joita toinen ei tavoita. Mielenkiintoisia ovat myös ajatukset naisen asemasta ja mahdollisuuksista vuosina, jolloin niin monia vielä määriteltiin miehen kautta.

Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 28: 4 books linked by the 4 elements: Book #3 Water. Lisäksi osallistun tällä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen 2017. Eksymisen ja unohtamisen kirja. WSOY. 253 sivua.

Asiat voivat mennä niin monella tavalla väärin, että jonkin niistä tavoista on oltava oikea.

Miksei tästä romaanista ole kohistu vai enkö vain ole huomannut mitään? En tiedä milloin olisin tällaisen helmen löytänyt ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi lukupiirimme kirjaksi. Tai sitten kyseessä oli tämä rauhallinen sunnuntai, johon kirja sopi aivan erinomaisesti. Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo eksyneistä, tavallisuuden raiteilta kadonneista ihmisistä, heidän toisiaan risteävistä poluista sekä muistoista, unohtamisesta, eroista ja elämän suunnasta.

Jos maailmaa ei pidetty koossa, se mureni vähä vähältä, mikä tahansa häiriö riitti rikkomaan sen, puhaltamaan kumoon. Rappaus alkoi halkeilla ja puu lahota, rauta paloi ruosteeksi ja kaikki sortui niin hitaasti, ettei muutosta edes huomannut.

Romaani rakentuu kolmen lapsen tai nuoren näkökulmasta. Seitsemänvuotiaan Julian elämä pakataan auton takapenkille, kun hänen vanhempansa lähtevät pakoon. Kivana retkenä alkanut matka muuttuu märäksi, likaiseksi ja väsyttäväksi. Vastassa on kuitenkin talo, upea rakennus järven keskellä ja kaapit täynnä ruokaa. Voisiko taloon jäädä? Missä sen asukkaat ovat, mitä on tapahtunut? Samaan aikaan on Jan, joka lähetetään pohjoiseen leirille miehistymään, mutta joka katoaa. Monen kodin kautta Suomeen päätynyt poika rakentaa elämänsä numeroiden avulla eikä ole kiinnostunut ihmisistä. Kielensä on vaihtanut myös Martina, joka tekee ratkaisevan päätöksen parikymppisenä, jättää kotimaansa ja päätyy vuosia myöhemmin maalaamaan järven rannalle kohoavaa kaunista taloa.

Kaikki on hyvin, jos ei ajattele sellaisia asioita.

Rasi-Koskisen romaanissa on hieman utuinen, unenomainen tunnelma, sillä muistot sekoittuvat toisiinsa, menneisyys rakentuu aina uudelleen eikä tulevaisuudesta ole mitään varmuutta. Kulkeeko aikakaan niin kuin sen oletetaan kulkevan? Julian vanhempien pako ja spontaanit päätökset tekevät tarinasta myös hieman jännittävän, samoin Janin samoilu Lapin erämaassa. Pientä kutkutusta tarinoihin antaa myös odotus, sillä jotenkin pikku hiljaa alkaa selvitä, mikä näiden kolmen henkilön välinen yhteys on.

Eksymisen ja unohtamisen kirjassa on paljon viisaita ajatuksia, jotka toisella tapaa kerrottuna tekisivät niistä tahmeita, mutta ne karttavat taitavasti latteuksia tai kuluneita elämänohjeita. Päinvastoin ne pakottavat siirtämään katseen pois kirjasta ja ajattelemaan vähän aikaa ennen kuin voi jatkaa. Kukapa meistä ei olisi joskus eksynyt, tehnyt huonoja valintoja tai unohtanut asioita joita ei enää näe. Kirjailijan psykologin ammatistako johtuu, että romaanissa on jotain hyvin inhimillistä, jotain mikä avaa silmiä erilaisuudelle, syrjäytymiselle ja epätoivoisille ratkaisuille. Kaunista tekstiä ja tarinat jotka pitävät lujasti otteessaan.

Lisää näissä blogeissa: Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him? Haasteissa sijoitan tämän kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (Helmet) ja 24: A book with a map (Goodreads; omalla tavallaan tulkittuna!).

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín 2014. Englanninkielinen alkuteos Nora Webster. Tammi 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill. 410 sivua.

Irlantilaisen Tóibínin kolmas suomennettu teos on jäänyt kirjahyllyyn pariksi vuodeksi odottamaan ja siksi otinkin sen mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jotta saisin vihdoin luettua kirjan jota itse odotin kovasti aikoinaan. Rakastin nimittäin aikaisempia suomennoksia, Äitejä ja poikia ja Brooklynia. Puoliskonikin ehti lukea sen ennen minua!

Norassa on paljon samaa kuin aiemmissa teoksissa. Tasaisen vahva kerronta etenee miellyttävän verkkaista, hieman (hyvässä mielessä!) vanhanaikaiselta tuntuvaa tahtia. Kuten Brooklynissa, tässäkin on päähenkilönä nainen ja hänen elämänmuutoksensa. Muutosta tarkkaillaan ensisijaisesti naisen omista ajatuksista käsin, mutta olennaista ovat myös ympäristön reaktiot, tunnelmat ja muutoksesta selviytyminen. Novellikokoelmassa Äitejä ja poikia tarkkaillaan nimensä mukaisesti poikien ja äitien välisiä suhteita. Hyvin samankaltaisia teemoja löytyi myös Noran perheestä ja heidän kolmesta vuodestaan isän kuoleman jälkeen.

Nora Webster menettää siis puolisonsa ja jää yksi neljän lapsen kanssa. Tyttäret opiskelevat jo omillaan, mutta pojat ovat vielä kouluiässä. Nora tekee kaikkensa etteivät lapset joutuisi kokemaan kovin suurta elämänmuutosta. Hän pitää arjen rutiinit ennallaan ja aloittaa työt konttorissa, jottei perheen elintaso laske liikaa. Nora tarkkailee, millä tavalla lapset suhtautuvat muutoksiin, vieraisiin, kouluun, sukulaisiin. Millä tavalla he siirtyvät lapsuudesta vähitellen kohti nuoruutta ja aikuisuutta, ottavat vastuuta ja itsenäistyvät, pystyvät hakemaan turvaa muistakin kuin äidistään. Samaan aikaan Nora itse rakentaa uutta elämää, joka alkaa vähitelleen koostua muustakin kuin kodista. Työyhteisö ei ole helppo, mutta Nora tekee selväksi, että hänen osaamistaan tarvitaan. Hän kiinnostuu myös laulamisesta ja musiikista ylipäätään - harrastuksesta jonka hän oli aikoinaan jättänyt äidilleen, muodostuu nyt olennainen osa arkea.

Romaani on täyteläisen runsas paketti ihmisen sisäisen maailman yksityisimpiä ajatuksia, ihmissuhteissa tasapainottelua, perhe-elämää, itsenäistymistä ja selviytymistä. Taustalla elää Enniscourthyn pikkukaupunki (josta Tóibín on itsekin kotoisin) ja lähelle vyöryvät Irlannin poliittiset liikkeet, 1960-luku, mutta vain taustalla, sillä tässä romaanissa ympäristö pysyy varsin etäällä. Noran on ensin löydettävä itsensä, päästävä sumusta eroon. Mutta miten ihmettelenkään sitä, miten Colm Tóibín (vuonna 1955 syntynyt mies) osaa kirjoittaa naisista! Jälleen kerran hän onnistuu kuvaamaan naisen ajatusmaailmaa uskottavan aidolla tavalla, joka hakee vertaistaan.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Vaikka romaanin lähtökohta on surullinen, ei lukemisesta ainakaan minulle jäänyt päällimmäiseksi surullinen olo. Hieman melankolinen tunnelma tietysti on, mutta minä koin varsin voimaannuttavaksi sen, miten Nora puskee eteenpäin, löytää oman tapansa elää ilman miestään, silti unohtamatta häntä. Maurice kulkee ikäänkuin rinnalla koko muutoksen läpi. Nora miettii toki, mitä muut ajattelevat, muttei anna sen estää tekojaan. Pidin kovasti myös siitä, ettei romaani pyri löytämään vastauksia ihan kaikkeen, vaan suhtautuu asioihin osana elämää. Kaikkia ongelmia ei ratkaista, vaikka eteenpäin mennäänkin. Tóibínin vähäeleinen tyyli ja taito käsitellä asioita herättää luottamusta siihen, että ehkä minullakin on kaikki hyvin ja voimaa muutoksissa!

Colm Tóibínin teoksista on suomennettu (kiitos jälleen kerran taitavalle, palkitulle Kaijamari Sivillille!) vain kolme. Toivon kovasti lisää! Kirjabloggaajien rakastamasta kirjasta lisää näissä blogeissa: P S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä pääsee Helmetin kohtaan 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä ja Goodreadsin kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for.

Naisten aakkoset: A

Onkos parempaa päivää aloittaa naisia muistava ja ylistävä haaste! Olen seurannut jo pidemmän aikaa Naisten aakkosia useammassakin kirjablogissa. Haaste on lähtenyt ilmeisesti liikkeelle jo kolmisen vuotta sitten blogista Tarukirja, jonka innoittamana moni muukin bloggaaja on postannut aakkosesta kerrallaan omassa blogissaan. Ideana on siis nostaa esille kirjailijoita ja muita suosikkeja kulttuurin eri aloilta. Taidan itse pidättäytyä pelkästään kirjailijoissa, joiden etu- tai sukunimi alkaa kyseisellä aakkosella vuorollaan!

A-kirjaimella alkavista kirjailijoista on jo pelkästään tässä pienessä blogissa runsaudenpula. A:lla alkavia etunimiä löydän kymmenen: Alice, Angie, Anilda... Aakkosten ensimmäisellä kirjaimella alkavia sukunimiä on vähemmän, kuusi kirjailijaa, mm. Ala-Harja ja Austen. Vastikään postaamallani Anna-Liisa Ahokummulla on A-kirjain sekä alussa että lopussa. Koska vaihtoehtoja on paljon, valitsen naistenpäivän kunniaksi kirjailijan sekä etu- että sukunimen perusteella!

Alice Munro on yksi valtameren takaisista suosikeistani ja veikkaanpa että aika monen muunkin lukijan. Munro on ehtinyt kirjoittaa uransa aikana seitsemäntoista teosta, joista onneksi valtaosa on suomennettu. Hänen uransa alkoi jo vuonna 1968; tuorein teos Kallis elämä on jo kuuden vuoden takaa ja 86-vuotias kirjailija onkin julistanut sen viimeiseksi teoksekseen. Kanadan arvostetuimpiin kuuluva kirjailija on voittanut lukuisia palkintoja, merkittävimpänä kirjallisuuden Nobel-palkinto vuodelta 2013.

Tästä blogista löytyy kaksi postausta Munron kirjoista: Sanansaattaja ja Liian paljon onnea, molemmat novellikokoelmia. Sanansaattaja on Munron omaan sukuun ja elämään linkittyvä tarinakokoelma, josta olen kirjoittanut muun muassa näin: "Kirjan molemmille osille on ominaista kiehtovien, mieleenpainuvien henkilöhahmojen galleria. Kertomuksissa asetellaan luonteeltaan erilaisia ihmisiä vastakkain, punnitaan heidän tekojensa oikeutusta, verrataan entisaikojen moraalia tai käyttäytymisnormeja nykypäivään ja yritetään samalla kasvaa ihmisinä. Novelleja lukiessa tuntuu kuin jalat olisivat tukevasti maankamaralla, viljaa kasvavassa pellossa, pöllyävällä tienpientareella tai lumihangessa. Vaikka novellit ovat kirjailijalle itselleen osin hyvinkin henkilökohtaisia, ne ovat silti hyvin yleisinhimillisiä ja ikään kuin osa kenen tahansa historiaa."

Liian paljon onnea -novelleissa "keskiössä ovat ihmissuhteet, tunteet ja yllättävät sattumukset, jopa raakuudet keskellä arkea - asiat, joita voi tapahtua kenelle hyvänsä ja milloin vaan. Perheenjäsenten toisiinsa kohdistamat odotukset ja sitä kautta pettymykset ja rakkaus tuntuvat olevan keskeinen teema. Samoin hyväksikäyttäminen, unohtaminen ja ymmärtäminen." 

Kate Atkinson on aika ehdoton brittisuosikkini. Suomessa hänet tunnetaan toisaalta Jackson Brodie -dekkarisarjasta, toisaalta kirjablogien vuoden 2014 Globalia-voittajasta, romaanista Elämä elämältä. Niin dekkareissa kuin romaaneissakin Atkinsonilla on tyyli, jota en voi vastustaa.

Atkinsonin tapa kirjoitaa on omanlaisensa, älykäs ja kuivakkaan humoristinen - koiria unohtamatta! Kuvailin hänen romaaniaan Elämä elämältä mm. näin: "Atkinsonilla on ilmiömäinen taito yhdistää kerrontaan yhtäkkisiä ajatuksia, lainauksia ja dialogia kerronnan ulkopuolelta, silti luontevaksi, täydentäväksi osaksi sitä. Tämä tuo tekstiin yllätyksiä, aina uusia näkökulmia ja useimmiten lukijaa huvittavalla tavalla." Romaanin itsenäisessä sisar- tai jatkoteoksessa Hävityksen jumala rakenne on erilainen ja hieman perinteisempi. Siinäkin kirjailijan ote asioihin on "terävä ja osuva, samaan aikaan armollinen ja lempeä."

Atkinsonin neljännestä dekkarista puolestaan kirjoitin näin: "Pidän kovasti kirjojen älykkäästä, hieman mustasta huumorista, monipuolisesti kuvatuista, mainioista hahmoista, varsin hitaasta ja suorastaan vanhanaikaisesta tunnelmasta ja englantilaisuudesta. Atkinsonin tyyli kirjoittaa on valtavan elävää, ja monin paikoin on pakko pysähtyä ja naurahtaa "Aivan!"." Ihan tasaisen loistavana en tätä dekkarisarjaa pidä, mutta nautinto on silti ollut lukea ne kaikki.

Mikä on sinun A-kirjailijasi?

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu 2018. Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus. 175 sivua.

Max Halman vanhemmat tapaavat toisensa tansseissa jatkosodan alussa Rovaniemellä. Seuraavana vuonna syntyy Max, mutta hänen saksalaiseen isäänsä ei saada enää yhteyttä. Äiti kasvattaa poikansa yksin, hiljaisuudessa jossa isästä ei puhuta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun äiti kuolee, Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa. Matka vie hänet Oulun ja syrjäisen Koitasjärven kautta konserttiin Hampuriin, jossa Viktor Stanislaus haluaa esittää kolmetoista sinfoniaansa, sävellyksen jonka hän sai valmiiksi jo sodan aikana.

Ahokummun pieni romaani kertoo perhesalaisuuksista, vaietuista tapahtumista ja häpäestä. Miten eloisasta, vapaudenkipeästä tytöstä kasvoi äiti, joka pysytteli omissa oloissaan, jonka hautajaisiin ei tullut juuri ketään. Teos herättää kysymyksen, mitä muuta on mahtanut tapahtua niille lapsille ja naisille, jotka elivät ilman isää ja miestä saksalaismiehityksen jälkeen? Ovatko he löytäneet totuuden? Romaani kertoo myös antautumisesta työhön, kuumeesta ja mielenhauraudesta jonka pakkomielteenomainen tutkimus perhosten ja sinfonioiden parissa saa aikaan.

Ahokumpu kirjoittaa kauniilla vireellä, jossa on hentoa melankoliaa. Pintaansa väkevämpi vire kiihtyy vasta kolmentoista sinfonian konsertissa niin että lukijankin sydän alkaa hakata. Romaanin kerronta on piristävän monipuolista. Se sisältää päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, maakunta-arkistosta löytyneen haastattelun, pari valokuvaa sekä uutisen. Tekstilajien vaihtelevuus tuo esiin erilaisia ääniä ja tekee lukemisesta mukavaa. Teoksen luvutkin toistavat kivalla tavalla kolmeatoista sinfoniaa. Viktor Stanislauksen kolmessatoista sinfoniassa on paljon kotimaisille romaaneille tuttuja aineksia, mutta Ahokumpu onnistuu tiivistämään ne herkäksi pienoisromaaniksi, jossa on kaikki tarpeellinen.

Lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Amman lukuhetki ja Kirsin Book Club. Haasteissa teos sopii Helmetin kohtaan 14: Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan sekä Goodreadsin kohtaan 15: A book with an unique format/writing structure. Osallistun tällä myös Taiteilijaromaanihaasteeseen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Tommi Liimatta: Autarktis

Tommi Liimatta 2017. Autarktis. Like. 272 sivua.

Tuntuu, että tästä kirjasta on vaikea lähteä kirjoittamaan. Autarktis pitäisi varmaankin lukea kahteen kertaan, jotta se avautuisi paremmin. Kyse ei ole siitä pohjoisen mielenmaisemasta, jota en ymmärtäisi - melko pohjoisesta olen sentään kotoisin itsekin - vaan jostain muusta, ehkä kerronnan rakenteista. Toinen lukukerta saa kuitenkin jäädä, sillä en ole ihan varma, pidinkö kirjasta tarpeeksi.

Liimatta antaa äänen kolmelle eri-ikäiselle pohjoisen miehelle. Romaani on kaikinpuolin hyvin miehinen, naiset vilahtavat taustalla ja ovat tietysti ajatuksissa, mutta ääni on varmasti ihan tarkoituksella pelkästään miesten, niiden surullisenkuuluisten, mahdollisten peräkamaripoikien ja muiden syrjään jäävien miesten. Ei ollut muuta kuin tuulen huuhtoma perse, kuten Kemissa tavattiin sanoa. Samalla kun miehet läpikäyvät elämäänsä ja sen käännekohtia, lukijalle avautuu kuva Lapin sodanjälkeistä historiaa duunarin ja pienituloisen ihmisen näkökulmasta rakennemuutoksineen, tekojärvineen ja muuttoliikkeineen. Ja koska ollaan harvaanasutulla seudulla, on luonto väistämättä läsnä. Erämaahan voi paeta ja kadota joko yksin tai kaveriporukalla. Niin käynnistyi satavuorokautinen yö, jossa odottaminen ei ole teonsana.

Kertoja nimeltään Ruottikuume lopettaa kesken opintojen ja lähtee työmahdollisuuksien perässä Ruotsiin, kuten niin moni 1960- ja 70-luvulla teki. Työtä toki riittää tekevälle, mutta nuorta miestä ajaa eteenpäin myös levottomuus. Hänen tapansa kertoa elämästään on hyvin kronologinen ja suorastaan tekninen. Tehdastyö koneineen ja menetelmineen ovat yhtä tärkeitä raportoida kuin kaverisuhteet tai vaikkapa muuttojen määrä. Häntä sukupolven vanhempi on Kaataja, sodan kokenut mies. Kaataja ei kykene sitoutumaan, vaikka jälkeläinen sitten syntyykin. Ensimmäisen naisensa hän menettää sotavuosien vuoksi, vaikka palatessa kantaakin mitaleja puheessaan. Vähitellen mies alkaa seurustella pullon kanssa, yrittää tehdä töitä veljensä porotilalla, mutta levottomuus ajaa häntäkin pois. Livuin ulos pääväylältä kuin leimaton tukki. Vain harvoin sain itseäni niskasta kiinni, useammin sen hoitivat portsari ja poliisi. Seuraavallakin sukupolvella on elämä liiaksi kiinni päihteissä. Eikä hyvin mene sillä toteutumattomallakaan sukuhaaralla. Kolmas miehistä, Puhuva tikkataulu, läpikäy 90-luvun lamavuodet ja hautautuu nyt yksinäisyyteen ja viinaan. Hänen nostalgisissa muistoissaan ovat 21-vaihteinen pyörä ja kaveriporukka. Miten ihminen jääkin kiinni muutaman nuoruusvuoden merkityksellisiin hetkiin, eikä pääse eteenpäin?

Liimatan teksti on Autarktiksessa kamalan totista ja toteavaa, vaikka hahmojen tahaton tragikomiikka hymyilyttikin välillä. Päälauseiden jonot ovat välillä pitkiä, mutta toisaalta ne antavat omanlaistaan rytmiä. Väliin mahtuu hienoja ajatuksia ja osuvia kuvauksia inhorealistiseen tyyliin. Kullakin kertojalla on omanlaisensa ääni. Jos Ruottikuume kerronta tuntuu selkeän kronologiselta, ei Puhuvan tikkataulun viimeisistä päihteiden sumentavista ajatuksista meinaa saada otetta millään. Ehkä ymmärtämisen vaikeus johtuu myös siitä. Lukemisen jälkeen tunnelma on aika raskas ja alakuloinen. Miehet ovat tavallaan hyvin omavaraisia ja itsenäisiä, silti säälittäviä ja ponnettomia.

Lisää ajatuksia blogeissa Kirsin Book Club ja Luettua ja maistettua. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Goodreadsin haasteessa kuitataan kohta 36: A book published in the last 3 years (2016, 2017, 2018) by an author you haven't read before.