Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout 2008. Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2020. Pokkarissa 374 s. Kaupasta ostettu. Kuva kustantajan.

Olipa hyvä tuuri, ettei lukupiirissä ollut kukaan vielä lukenut Olive Kitteridgeä, kun sitä ehdotimme, vaikka se on ollut viime vuosina niin kovin suosittu ja luettu - ja televisiosta katsottu. Olen itse lukenut Stroutilta ainoastaan romaanin Nimeni on Lucy Barton. 

Yllätyksenä minulle tuli se, että teos koostuu useasta tarinasta, joissa nimihenkilö Olive Kitteridge ei suinkaan ole aina pääosassa. Joskus hänet vain mainitaan. Tarinat sijoittuvat kuitenkin kaikki samaan pieneen Crosbyn kaupunkiin Yhdysvaltain koillisosassa, ja niissä esiintyy usein samoja hahmoja.

Viimeisimmässä tarinassa Olive on jo eläkkeellä, hän on 72-vuotias ja hänen miehensä Henry on menehtynyt. Heidän poikansa Christopher asuu New Yorkissa eikä Oliven ja hänen poikansa välit ole helpot. Olivea kuvaillaan liian suorasanaiseksi, vähän äkkivääräksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Ja on totta, ettei Olive kovin helposti pidä tapaamistaan ihmisistä, ei koulunsa lapsista eikä aikuisista, saati sitten kaupunkiin muuttavista varakkaista lomailijoista, tai etenkään tyhmistä ihmisistä. Silti Olive rakastaa, omalla kömpelöllä tavallaan. Hänellä on ikävä Henryä, hän ihastuu muihin miehiin, hän ikävoi poikaansa ja pelkää ettei pääse osaksi lapsenlapsensa elämää.

Stroutin tarinat kuvaavat samalla tavalla arkisia kohtaamisia, arkisia tapahtumia ja tunteita kuin vaikkapa yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teokset. Draama ei ole ylitsepursuavaa, vaikka sitä pieninä määrinä onkin. Oliven silmien kautta ihmiset ja heidän käyttäytymisensä usein hämmästyttävät häntä, ja toisin päin. On kuin hän ei vielä 72-vuotiaanakaan osaisi käyttäytyä niin kuin ympäristö odottaisi. Nykypäivänä Olivella varmaankin todettaisiin jonkinlainen nepsydiagnoosi. Vanhenevan, yksinäisyyteen totuttelevan, puolisosta huolehtivan Oliven elämässä oli paljon piirteitä, joita olen seurannut vierestä omassa lähipiirissäni. Elämänvaihe, joka useimmilla on joskus edessä, ja siksi siihen on hyvä tutustua myös kaunokirjallisuuden kautta.

Ihan kaikki tarinat eivät saaneet minua pauloihinsa, mutta kokonaisuudesta pidin kovasti. Kirja oli nopealukuinen ja erillisten tarinoiden avulla siinä pysyi jonkinlainen rytmi ja ne jopa auttoivat hieman koukuttumaan. Romaanissa on useita aikatasoja ja kaupunkilaisten elämä tulee tutuksi usean vuosikymmenen ajalta. Tarinat on kirjoitettu noin kaksikymmentä vuotta sitten, minkä huomaa ainakin teknologian vähyydessä verrattuna nykypäivään, mikä tuo tarinoihin omanlaistaan hitautta. Se tuntuu hyvältä. 

Nathan Hill: Wellness

Nathan Hill 2023. Englanninkielinen alkuteos Wellness. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2024. 636 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Sain järkäleen luettua! Aloitin tämän toivomani lahjakirjan jo useita viikkoja sitten, välissä oli lomareissu, jonne halusin e-kirjoja, ja sen jälkeenkin kirja on edennyt hitaasti. Mutta se ei ole haitannut, sillä opus antaa paljon pohdittavaa ja sen sisältö on melkoinen.

Laskeskelin, että kirjan päähenkilöt, pariskunta Jack ja Elizabeth, ovat syntyneet ehkä vuonna 1974, eli ovat suunnilleen ikäluokkaani. Ehkä sen vuoksi 1990-luvun kuvaus tuntui niin tutulta, vaikka eletäänkin Chicagossa. Nuoret siis tapaavat tuolloin, kun molemmat ovat vasta aloittaneet yliopisto-opinnot. Molemmat ihastuvat toisessa ominaisuuksiin, jotka leimaavat lapsuudesta puuttuvia piirteitä ja arvoja. Jackin vähäeleinen, mustanpuhuva valokuvaajan habitus on jotain muuta kuin Elizabethin vanhempien vanha vauraus ja kilpahenkisyys. Elizabethin rento tyylikkyys ja tyttömäisyys on tyystin erilaista kuin Jackin kotia leimannut katkeruus ja maalaisuus.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Elizabeth on sitä mieltä, että avioliitto kaipaa tuuletusta. Hän saa rohkean idean uudelta tuttavaltaan, mutta Jack onkin täysin tyytyväinen turvallisuuteen ja toisteisuuteen. Kestääkö pitkä liitto erilaiset tarpeet? Heidän poikansa Toby on nepsypiirteineen haastava lapsi, ainakin Elizabethin näkökulmasta, mutta johtuuko haaste ennemminkin äidin asettamista normeista? Ja mikä onkaan uuden asunnon tilanne, asunnon jota rakennetaan uudelle alueelle kovalla rahalla ja joka ei meinaa millään valmistua. Mitä se kertoo ajasta ja ostajistaan?

Se, mitä romaanissa tapahtuu nykyhetkessä pintatasolla, ei ole lainkaan niin merkittävää kuin kaikki se, mikä pariskunnan on tähän saakka tuonut. Heidän muistonsa avaavat lapsuutta ja nuoruutta vähitellen enemmän ja enemmän, mikä ainakin auttoi minua pitämään kirjasta kiinni. Näkökulma on hieman vahvemmin Jackin kasvutarinassa, mutta lopussa Elizabethinkin teini-iästä paljastuu isoja selittäviä tekijöitä. Kumpikaan ei pidä yhteyttä kotipuoleen ja siihen on hyvät syyt. Molempien kokema vähättely ja henkinen väkivalta olisi voinut tehdä pahempaakin jälkeä.

Elizabeth on töissä Wellness-nimisessä hyvinvointiyrityksessä, joka menestyy saamalla asiakkaansa uskomaan, että heidän kokemiinsa haasteisiin on löytynyt lääke. Itse asiassa kyse on plasebosta ja nerokkaasta suggestiosta, mutta taustalla on perusteellista psykologista tutkimusta. Perusteellinen kuvaa myös tätä romaania, sillä oli kyseessä plasebovaikutus tai mikä tahansa päähenkilöiden kohtaama asia, kirjailija paneutuu siihen juurta jaksain. Jackin ammatti valokuvaajana ja alan opettajana perustuu nuoren opiskelijan hätävalheeseen, mutta poikii hyvän uran. 

Wellness on päähenkilöidensä kautta erittäin tarkka ajankuvaus ja kuten takakannessa kuvaillaan, panoraama länsimaisesta elämästä. Siihen mahtuu niin paljon, että tässä mainitsemani on vain pintaraapaisu. On sosiaalista mediaa ja Facebook-sotaa, sukupolvien välisiä eroja, mainitsemani nepsyt ja psykologia, polyamoristien orgiat, keskiluokkaa palveleva rakentaminen sekä tieteellinen tutkimus. Kun kirjailija päätti selittää algoritmien toiminnan ihan läpikotaisin, olin luovuttaa. Mutta onneksi en luovuttanut, sillä lopussa kiitos seisoi ja ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla.

Wellness on psykologisesti tarkkanäköinen romaani ja älykästä tekstiä. Sen suomentamisessa Antero Tiittula on tehnyt erinomaista työtä. Vähemmän olisi riittänyt, mutta Nathan Hill on kyllä onnistunut punomaan kokonaisuuden, jonka jokaisella osasella on merkityksensä. Joku olisi tyytynyt valitsemaan aiheekseen esimerkiksi Jackin ankaran lapsuuden ja saanut aikaiseksi erinomaisen ja hyvin rajatun romaanin, mutta tällä kertaa enemmän on enemmän. Sisältörikas oli Nathan Hillin edellinenkin romaani Nix, josta postaus täällä.