Sofi Oksanen: Koirapuisto

Sofi Oksanen 2019. Like. 405 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Jos nuorilla naisilla on mahdollisuus nousta köyhyydestä kohti jotain, jonka he ovat nähneet televisiosta tai lehdistä, mitä kaikkea he ovat valmiita tekemään tuon mielikuvan saavuttamiseksi? Vaurautta kohti lähtee paljon nuoria tyttöjä mallintöihin, mutta on paljon muutakin mihin he ajautuvat dollarien, merkkivaatteiden tai asunnon takia. Osa onnistuu lähettämään rahaa kotiinkin, mutta kohtaloita on yhtä monia kuin lähtijöitäkin.

Koirapuisto sukeltaa Ukrainan ja Venäjän lähihistoriaan köyhän nuoren naisen näkökulmasta, perheen ja toivon näkökulmasta. Koirapuiston päähenkilön ja kertojan, Olenkan, isä ottaa riskejä mahdollisen menestymisen ja unelmien huumassa, ja kun Olenka itse tekee vuosia myöhemmin samoin, heidän tarinansa risteävät pelottavalla tavalla. Olenkan maailma pyörii korruption, epämääräisen kaupankäynnin, huumebisneksen ja vallankäytön voimin. Sieltä hän löytää hetkeksi omankin paikkansa, mutta koko ajan on riski, että hänen menneisyytensä tai työnsä pohjalla olevat tiedot paljastuvat liian aikaisin.

Vauraammissa länsimaissa on pariskuntia, jotka ovat valmiita maksamaan houkuttelevia summia lasten saamiseksi. Sopivan luovuttajan voi valita katalogista, tytön, jonka historia, terveys ja elämäntavat täsmäävät täysin. Taustalla vaikuttaa tyttöjen halu irtautua hiilikaivosten sävyttämistä pikkukaupungeista, joissa isät ja veljet kuolevat liian nuorina. Olenkakin haluaisi kovasti takaisin elämän, johon hän ehti tottua lapsena Tallinnassa, Suomen television ääressä. Hän ei jäisi Itä-Ukrainan Snižneen. 

Romaanin teemat ovat hirvittävän mielenkiintoisia ja Oksanen kirjoittaa niistä rohkeasti. Naisten asemasta ja munasolukaupasta pitää pystyä puhumaan, tällaisia vallankäytön ja yhteiskunnan vinoutuneita rakenteita pitäisi paljastaa enemmänkin. Koirapuiston tapahtumat voisivat olla dystopiaa, mutta valitettavasti ne taitavat olla varsin totta. Televisiossa vilisevät mafia, ihmiskauppa ja korruptio jossain muualla, nyt kansien välissä oli kertomus Ukrainasta. Kirjailija on tehnyt varmasti valtavan työn taustojen selvittämiseksi ja hyvin todentuntuinen se onkin.

Valitettavasti Koirapuisto ei kuitenkaan pystynyt ihan siihen, mitä siltä odotin. Sinänsä loistavat ainekset hyppivät ja poukkoilivat, jännitystä olisi periaatteessa voinut olla mutta ei ollut. Tunnelma oli hermostunut. Monet hahmojen tai tapausten väliset kytkökset paljastuivat hieman liian myöhään, toisaalta muutama kohtalo jäi myös auki. Vyyhdissä on langanpäitä joita en saanut ihan yhdistettyä, ja etenkin loppu meni sekavaksi. Yritin lukea romaania joululomaan sopivalla intensiteetillä, mutta sekään ei nyt oikein auttanut. En haluaisi sanoa näin upeista aineksista ja teemoista, mutta kirja jätti kylmäksi.

Siitä huolimatta nautin kovasti siitä, miten hyvin Oksanen loihtii paikalliset maut, värit ja hajut osaksi tarinaa. Kuva esimerkiksi 1990-luvun Ukrainan maaseudusta syntyy tekstiin juuri oikeisiin paikkoihin sijoitetuilla yksityiskohdilla, kuten ruuilla, materiaaleilla tai vaikkapa tavaroilla, yksittäisillä vieraskielisillä sanoilla tai viittauksilla historiaan. Siitäkin pidän, että joudun välillä turvautumaan Googleen selvittääkseni jonkin historiallisen tapahtuman tai termin, joka on vieras.

Koirapuistosta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

Peter Høeg: Nainen ja apina

Peter Høeg 1996. Tanskankielinen alkuteos Kvinden og aben. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammen Keltainen pokkari 279 s. Oma ostos.

Viimeistään tämän romaanin myötä olen vakuuttunut, että Peter Høeg on nero. Aavistelin sitä jo lukiessani Susanin vaikutusta aikaisemmin tänä vuonna; sen sijaan Lumen taju ei jostain syystä jättänyt minuun sellaista kutketta. Ehkä aika ei ollut oikea. Nainen ja apina on kuin luotu tähän päivään ja olenkin yllättynyt, että se on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos.

Jos mitään vapautta edes on, se on löydettävä sisäpuolelta.

Vauraan englantilaisen kanssa naimisiin mennyt, niin ikään vauraasta perheestä lähtöisin oleva Madelene on kulkenut elämässään kuin käsikirjoituksen mukaan, mutta niin tietoisena siitä, että sen mielekkyyttä on vaikea enää löytää. Kunnes hän tapaa omassa pihapiirissään vangitun apinan. Käänteentekevä kohtaaminen saa naisen ylittämään itsensä ja suunnittelemaan asioita täysin salassa mieheltään. Kun sitten apina pääsee vapauteen, tämä ottaakin Madelenen mukaansa, he rakastuvat, eikä mikään Madelenen elämässä ole enää ennallaan.

Kukaan ei nähnyt heitä. Heidän matkansa ei ollut vain siirtymistä tilassa. Se oli myös matka halki sivilisoituneen huomiokyvyn, ja vasta nyt Madele alkoi ounastella, ettei sivilisoitunut vapllaus olekaan akenkattava vaan valikoiden kohsituva. Hän näki, että kadulla kulkevat havaitsivat ainoastaan sen mitä tapahtui katutasolla --- että mitä ihminen tekeekin, hän huomaa vain sen eikä muuta. 

Høeg on rakentanut tarinan, joka vie mukanaan ja kiehtoo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Romaanin juoni on jännittävä, vetävä ja yllättävä. Juuri kun luulet tietäväsi, mistä on kyse, se yllättää lisää, lähtee suuntiin, jotka tuntuvat liialliselta ollakseen uskottavia, ja silti olet aivan myyty. Tarina ravistelee uskomuksiamme, rajoja joita pidämme totena, se kyseenalaistaa täysin ihmiskunnan olemusta ylläpitäviä käsityksiä. Missä menee ihmisen ja eläimen välinen raja? Mistä tiedämme, että olemme älykkäimpiä?

--- heidän käsittämätön radikaali rehellisyytensä oli kuin ikuinen, lempeä mutta järkkymätön muistutus siitä että jokin tässä nykyajan elämässä, jokin koko tässä modernissa ajassa, on pahasti vinoutunutta. 

Romaani kuvaa herkullisella tavalla niin eläinten oikeuksia, paratiisin käsitettä, kaupungistumista tai vaikkapa yhteiskuntaluokkia, etenkin niitä ylimpiä. Kerronnassa on hieman ilkikurinen ote ja etenkin Madelene pystyy näkemään asiat varsin sarkastisella tavalla. Vaikka teemat ovat vakaviakin ja herättävät vakavia ajatuksia, lukukokemuksena teos on ihan liian nokkela ja terävä siihen, että lukijana pystyisi vaipumaan ylettömään vakavuuteen. Tällainen teemojen ja kielen suhde pitää hereillä! Romaani paljastaa myös muun muassa rahan liikkeen ja vaikutuksen sellaisissakin asioissa, joista soisi rahan pysyvän erossa - kuten eläimet. Se näyttää, miten jopa Lontoon kaltaiset suurkaupungit - etenkin ne, itse asiassa - ovat täynnä eläimiä. Miten niin kaupungit ovat ihmisten, luonto eläinten? Missä menee organismien välinen raja?

Ihan teoksen lopussa, kun niin Madelene kuin lukijakin yllättyy jälleen, minulle tuli mieleen ystäväni S.A. Keräsen teokset Symbioosi ja Näkyviin piilotettu. Niissäkin keskuudestamme löytyy elämänmuotoja, joita emme näe, koska emme tiedä niiden olemassaolosta, tai jotka olemme kauan aikaa sitten unohtaneet.

Soljuvan älykkäästä tekstistä kiitos kirjailijan lisäksi suomentajalle, joka on tehnyt upeaa työtä. Lisää arvioita blogeissa Poika lukeekin ja Lukimo Lumo. Osallistun teoksella scifi-haasteeseen ja Kirjahyllyn aarteisiin.

Pieni katsaus kirjavuoteen 2019

Työsyksyn ja joulun välinen viikonloppu on mitä parhainta aikaa tehdä koontia vuoden kirjasaldosta. Toki ehdin vielä lukea kirjan tai pari ennen kuin vuosi vaihtuu, mutta ne eivät suuresti enää vaikuta kokonaiskuvaan. Vuosi 2019 on ollut siinä mielessä hieman omituinen, että olen lukenut muihin blogivuosiini (2016 alkaen) verrattuna vähemmän kuin aikaisemmin, nyt 59 kirjaa, ehkä lopulta 61 kirjaa, kun aikaisempina vuosina määrä on liikkunut 64 ja jopa 96 välillä. Ei siis mikään dramaattinen muutos, mutta jospa ensi vuosi olisi lukuisampi.

Mitä sitten luin? Goodreads on ihana palvelu, josta saa kauniita tilastoja kuvien kera. Jos olet sen jäsen, pääset katsomaan tätä: My year 2019 in Books. Tilastot kertovat, että olen lukenut yhteensä huiman määrän sivuja ja antanut lukemilleni teoksille keskimäärin 3,9/5 tähteä. Eniten pisteistä eli parhaimmiksi kirjoiksi olen arvioinut peräti 14 kirjaa. Niistä tähän haluan nostaa esille nämä: Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne, Michael Cunninghamin Tunnit, Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt sekä Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa.

Oman tilastoni mukaan olen lukenut tänä vuonna vähemmän kotimaista kirjallisuutta kuin pitkään aikaan, vain 19 teosta. Ulkomaisista selkeästi eniten on brittikirjailijoita. Edelleen olen jatkanut pääosin naisten kirjoittamien kirjojen parissa: heitä on yli 2/3. Romaaneja on valtaosa, mutta mukana on muitakin yksittäisiä kirjallisuuden muotoja: 1 kuvakirja, 1 tietokirja, 3 elämäkertaa, 1 novellikokoelma, 3 sarjakuvateosta ja 3 lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi luokiteltavaa romaania. Määrittely on etenkin dekkareiden kohdalla joskus hyvin vaikeaa, mutta annetaan tähän arvioksi vaikkapa 12 kappaletta.

Olen osallistunut moniin lukuhaasteisiin, joista osa on edelleen kesken. Helmetin lukuhaasteen sain valmiiksi syksyllä ja odotan jo innolla seuraavan haasteen julkistamista. Yleensä se on tapahtunut välipäivinä. Kirjahyllyn aarteet päättyy 5.1. ja siihen olen lukenut 13 oman hyllyn kirjaa. Sen sijaan Hyllynlämmittäjiin valitsemistani teoksista luin vain viisi. Tammikuussa päättyy niin ikään Elämäkerta-haaste, johon luin neljä siihen luokiteltavissa olevaa teosta. Yksi sarjakuvateos on vielä kesken, joten lisätään sekin tähän - viisi. Myöhemmin keväällä jatkuvat naisten kirjoittamia klassikoita muistava haaste sekä scifi-haaste, josta olen ollut erityisen innostunut! Niistä lisää sitten keväällä.

Eniten kirjoja luin kesäkuukausina, kuten aina. Erityisesti kahden viikon lomamatka Espanjassa sai minut lukemaan hurjaa tahtia. Kolmen - neljän kirjan kuukausia on enemmän, niin keväällä kuin syksylläkin. Ensi vuoden tavoitteen asetan hieman alemmaksi - nyt se oli 75 kirjaa. Ehkäpä 65 on lähempänä minulle luonnollista lukutahtia, en halua että lukemisesta tulee suorittamista. Haasteet piristävät ja tekevät lukemisesta tavoitteellisempaa, eli niille sanon jatkossakin Kyllä!

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Delphine de Vigan 2011. Ranskankielinen alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit. Suomentanut Kira Poutanen. WSOY 2013. 318 s. Lainasin kirjastosta.

Ajattelin, ettei aikuisuus suojannut minua tuskalta, jota kohti oli menossa, ettei tämä ollut helpompaa kuin aikaisemmin, silloin kun olimme lapsia, että vaikka kasvoimme aikuisiksi ja kuljimme omaa tietämme, rakensimme oman elämämme ja oman perheemme, ei sille voinut mitään, me tulimme täältä, me tulimme tuosta naisesta; hänen tuskansa ei koskaan olisi meille vieras.

En muista enää, mikä seuraamistani kirjablogeista kirjoitti Delphine de Viganin teoksesta tavalla, joka sai minut lainaamaan kirjan. Nyt jälkeenpäin Google-haku antaa vaihtoehdoiksi nämä neljä blogia: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Oksan hyllyltä. Siispä kiitos jollekulle teistä!

Nautin de Viganin äidistä Lucilesta ja tämän elämästä kertovasta kirjasta heti sen ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kyseessä on teos, joka kertoo raadollisen rehellisesti kirjailijan omasta suvusta ja perheestä sodanjälkeisinä vuosina ja aina 1990-luvulle saakka. Sen keskiössä on Lucilen tarina, mutta sen rinnalla piirtyy elävä kuva muistakin perheenjäsenistä: Lucilen suuresta sisarusparvesta, persoonallisista vanhemmista, rohkeista tyttäristä ja lyhytaikaisista rakastajista.

Teoksen alku on tulvillaan elämäniloa, toiveikkuutta ja väriä. Palvovaa rakkautta, lämpöä ja kesäisiä kohtaamisia. Lucile on perheen kaunotar, joka pitäytyy kuitenkin sivussa, mieluummin muita tarkkaillen. Vilkkaan perhe-elämän surullinen puoli ovat menetykset, joita tuntuu riittävän enemmän kuin kenellekään sallisi. Eikä Lucilekaan kestä romahduksitta. Naisen mielenterveys alkaa järkkyä, eikä lukijan ole kovin helppoa tietää, mihin pitäisi uskoa. Suurperheen kulisseista löytyy nimittäin julmuutta ja häpeää. Myöhemmin kirjailijan ja tämän siskon on myös rakennettava omat kulissinsa, ihan liian nuorina.

Teoksessaan Delphine de Vigan ei pelkästää kerro äitinsä tarinaa, vaan avaa myös niitä solmuja joita tämän mielenterveysongelmat, sairaus ja itsemurha hänessä ja hänen siskossaan ovat aiheuttaneet. Kirjoitusprosessin kuvaus kulkee tarinan rinnalla ja tekee selväksi, ettei prosessi ole helppo, vaikka luonnollinen ja tarpeellinen onkin. De Vigan kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla ja osaa jättää lukujen loppuun pieniä koukkuja. Vaikka jo takakansi paljastaa äidin itsemurhan, vetää tarina puoleensa - äidin ja lasten elämä rankkoine yksityiskohtineen on kiehtova ja empatiaa herättävä.

Kirjoittaminen riisuu minut alastomaksi, tuhoaa yksi kerrallaan suojamuurini, hajottaa hiljaa oman turvapiirini. Pitikö minun tuntea olevani onnellinen ja vahva voidakseni ryhtyä tähän työhön, tuntea, että minulla oli varaa koetella sietokykyäni, jos sille nyt tarvetta oli?

Yötä ei voi vastustaa on tunteikas, muttei melodramaattinen. Siinä on synkkyyttä, mutta myös valtavasti vahvuutta ja elämänjanoa. Se saa pohtimaan siteitä, välimatkoja ja vaikutuksia, riippuvuutta ja velvollisuudentuntoa. Ei siis mitään pieniä asioita; tunteet ovat lukijallakin vahvasti mukana. Teos on myös ihana kurkistus ranskalaiseen elämään ja Pariisin katuihin, joita Lucile niin mielellään kulki yksin tai jonkun kanssa. Kirja sopii loistavasti Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen, joka muuten päättyy jo reilun kuukauden kuluttua.

Haasteista puheen ollen, on selvää, että tänä vuonna en yllä lukutavoitteeseeni, 75 kirjaan. Vuoteen on mahtunut kuukausia, joiden aikana olen lukenut harvinaisen vähän. Vuodet eivät näköjään ole toistensa kopioita, mutta ensi vuonna taas uusia määriä kohti!

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Risto Isomäki 2016. Tammen Bon-pokkarissa 436 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Etsiskelin scifi-haasteeseen sopivia kirjoja, kun hoksasin, että yksi Isomäen teoksista nököttää kirjahyllyssäni lukemattomana. Haudattu uhka on tavallaan jatkoa teoksille Litium 6 (2007) ja Jumalan pikkusormi (2009), mutta sen voi hyvin lukea myös itsenäisenä jännärinä.

Eloonjääneet saisivat elää maailmassa, jossa vallitsisivat viidakon lait, oman käden oikeus ja väkivalta. 

Pidin kovasti Isomäen kirjailijana tunnetuksi tehneestä Sarasvatin hiekasta, muutaman vuoden takaisesta Kurganin varjoista sekä viimevuotisesta Viiden meren kansasta. Näissä teemat tuntuvat kiehtovammilta, sukelletaan historiaan, kielitieteeseen tai taistellaan maailman puolesta. Maailman ja ihmiskunnan pelastus on aiheena näissä muissakin teoksissa, mutta teokset ovat niin pullollaan tekniikkaa ja sellaisia tieteellisiä yksityiskohtia, joiden parissa minun on vaikea tarpoa eteenpäin. Niinpä tunnusta hypänneeni muutamien sivujen yli Haudattua uhkaa lukiessani. Mietin jopa kirjan jättämistä kesken, mutta arvasin Isomäen pelastavan tilanteen, jollei muulla niin ainakin jännityksellä ja nopeilla käänteillä. Aika ennalta-arvattavaa siis.

Haudatussa uhkassa tilanne alkaa itsenäisyyspäivien vastaanotolta linnanjuhlista. Pelottavan ajankohtaista. Huomasin eilen illalla jännittäväni, kun näin juhlavieraiden ottavan suupaloja noutopöydästä! Teoksessa juhlavieraiden käy nimittäin todella huonosti. Rikospoliisi Aishawarya Sadiq ja kansainvälisen terrorismin asiantuntija Lauri Nurmi saavat tehtäväkseen ratkoa tilanteen. Olkiluotoon matkalla ollut käytetyn ydinpolttoaineen kuljetus on kadonnut. Mitä terroristit aikovat? Keitä he ovat? Onko Suomen lisäksi vaarassa laajempikin alue?

Risto Isomäki on paneutunut teosta varten yksityiskohtaisesti säteilyyn, ydinvoimaan, ydinaseisiin ja ydinjätteeseen. Perusteellista tietoa oli - kuten jo sanoin - minua varten ihan liikaa, mutta ehkä joku toinen lukija nauttii. Isomäen taipumus perusteellisuus tulee toki esille muissakin luonnontieteellisissä yksityiskohdissa, kuten meriveden lämpötilat ja meriveden liikkeet läntisessä saaristossa. Jos olen aikaisemmin kritisoinut Isomäen teosten dialogia, tässä sitä ongelmaa ei ollut.

Aishawarya ja Lauri suuntaavat kohti Olkiluotoa, jossa heidän henkeään uhkaavat niin terroristit kuin luonnonvoimatkin. Kaikki on kuitenkin mahdollista, kun on voimia ja tietoa. Ihan uskottavaahan kaikki ei todellakaan ole, muttei tarvitse ollakaan. Ei se ole toimintaleffoissakaan. Haudattu uhka on jännitystä ja tietoa pursuava teos, jonka näkisin helposti myös elokuvana. Isomäellä on tapa ravisuttaa totuttuja näkemyksiä tai vallalla pidettyjä mielipiteitä, jotka pilkistävät tekstistä välillä kivasti esiin. Siitä pidin kovasti.

Kirjasta lisää blogissa Kirsin kirjanurkka.

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci 2019. Otava. 240 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kolmannen romaaninsa Bollan lisäksi Pajtim Statovci on ollut tänä syksynä uutisotsikoissa, sillä hänen edellinen teoksensa Tiranan sydän pääsi ehdolle arvostetun National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjassa. Voittajaksi teos ei yltänyt, mutta jo ehdokkuus on merkittävä meriitti. Onnea siitä!

Bollasta löytyy samoja teemoja kuin Statovcin aikaisemmistakin romaaneista, hänen tyylinsä on jo tunnistettava ja ainakin minä tiedän ja luotan jo kirjaa aloittaessani, että luen laadukasta romaania. Tunnistettavuus ei siis ole saman toistoa, vaan yhä uusia näkökulmia ja kerroksia. Nimi Bolla viittaa taruun käärmeestä ja tytöstä, ja tietysti jumalasta.

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme yhtään mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva kosovon albaani Arsim joutuu pitämään rakkaussuhteensa täysin salassa ja noudattamaan albaanimieheen kohdistuvia odotuksia menemällä nuorena naimisiin. Statovci kuvaa nuoren rakkauden riipaisevana, hyvin fyysisenä ja ehdottomanakin, vaikka kumpikin miehistä tunnustaa todellisuudenkin vaatimukset. Vuonna 1995 sota kolkuttelee ovella, serbit ovat hyökkäämässä Kosovoon ja nuori perhe lähtee pakoon. Vuosien kuluttua Arsim on jälleen Pristiinassa, mutta löytääkö hän itsensä, löytääkö hän rakkautensa? Mihin hän on syyllistynyt?

Kertomus ei paljasta, mihin maahan Arsim perheineen asettui, mutta sillä ei ole merkitystä. Paikkaansa hakeva pakolainen kohtaa samankaltaisia ristiriitoja missä tahansa. Arsimin puoliso Ajshe kuvataan alkuun kaiken vastaanottavaksi ja sietäväksi vaimoksi, mutta joku raja tälläkin vahvalla ihmisellä onneksi on. Ristiriitaisia tunteita herättävä kudelma on melkoinen pyörre perinteitä, pakolaisuutta, rikoksia ja salaisuuksia.

Vuodet välissä vievät toisen miehen, Milošin, sotaan ja sen kauheuksiin. Milošin muistot ovat kuin karmeimmista entisen Jugoslavian sodan uutisista. Mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin? Mitä sen jälkeen tapahtuu, voiko teoistaan toipua?

oletko nähnyt paholaisesta niin todentuntuista unta - miten se nousee rantavedestä ja alkaa kävellä sinua kohti ja käy pitkälleen saman aurinkovarjon alle - että olet aamulla luullut sen hengittävän kasvojasi vasten etkä ole uskaltanut avata silmiäsi

oletko ollut sodassa olet tap

Statovcin teksti on tällä kertaa runollisempaa kuin aikaisemmin. Ripauksen mystiikkaa tuovat Arsimin tarinat, kuten Bolla, mutta etenkin Milošin muistiinpanoissa on runoutta, joka viestii hänen mielensä ja historiansa paineista hienolla tavalla. Bollassa tapahtuu asioita, joita on mahdoton hyväksyä, kuten hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja hylkäämistä, monia puistattavia yksityiskohtia. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin niin, että sijaa jää myös empatialle ja ymmärrykselle. Statovcin teemat eivät ole helppoja, mutta hän pystyy kirjoittamaan niistä tavalla, joka kiehtoo ja auttaa ymmärtämään ihmisyyden synkempiäkin puolia.

Bollasta ovat kertoneet myös Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön! Onnea lahjakkaalle kirjailijalle myös Finlandia-ehdokkuudesta!

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna-Riikka Kuisma 2019. Like. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa hienoa, että ehdin hoksata ja varata tämä teoksen kirjastosta ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamista. Varausjonot ovat nyt varmasti pidemmät! Olen urakoinut lukemisen kanssa tämän viikonlopun, sillä loka-marraskuussa ei lukutahti ole ollut ollenkaan normaalia, enkä enää edes usko pääseväni vuositavoitteeseeni. Mutta olen tyytyväinen, että tänä viikonloppuna on lukeminen ollut taas pitkästä aikaa helppoa ja luontevaa.

Siitä osin on kiittäminen Kuisman Kerrostaloa. Minun on vaikea määritellä, mikä teoksessa teki sen, että luin kirjan alle vuorokaudessa, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Kirja on täynnä yksityiskohtia, kohtauksia ja kohtaloita, jotka tekevät pahaa ja kuvottavat. Kerrostalon asukkaat elävät loputtomassa alkoholismin, huumeiden ja väkivallan kierteessä. Epätoivoiset ja näköalattomat ihmiset päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin. Lasten on huono kasvaa keskellä levottomuuksia ja hämäriä bisneksiä, naiset joutuvat alistumaan rooliin jota ei soisi kenellekään. Lasten isiä ei näy, sillä miehet kuolevat nuorina tai joutuvat vankilaan.

Herättyään hän hamuaa povitaskua ennen silmien avaamista, kokeilee läpi muut taskut ja taputtelee sitten patjaa vieressään, kunnes löytää pullon. Sydän tykyttää ja hiki puskee ohimoista. Mieli ehti käydä pakokauhun laitamilla, hipaista vapaan pudotuksen pelkoa: mitä olisi ollut tipahtaa tähän, tärinään, kramppeihin, kuolemaa. Ei tänään.

Kuisma on vienyt kerrostalonsa suomalaisia peruslähiöitä pidemmälle, painajaiseen joka on kai mahdollisuuksia rajoissa eikä välttämättä edes kovin kaukana totuudesta, ainakin jos mieleen tulee jokunen brittidekkari ja niiden levottomat vuokrakasarmit. Televisiossa tällaista on saattanut nähdä ennenkin, kirjallisuudessa vähemmän, eikä Suomessa ehkä kuitenkaan. Dystopiamainen tunnelma syntyy siitä, ettei kerrostalokompleksilla ole juurikaan yhteyksiä ulkomaailmaan. Se pyörii kuin omaehtoinen organismi jossa jokaisella asukkaalla on roolinsa. Yhteys ulkomaailmaan kuitenkin on, eikä totuus taida kestää päivänvaloa. Tai sitten kyseessä on kahden psyykosissa elävän nuoren hurja mielikuvitus.

Kerrostalossa on trillerin tuntua ja liikettä, vaikkei varsinaista juonta olekaan. Lopussa tapahtuu asioita, jotka aiheuttavat niin jännitystä kuin pelkoakin. Loppu jää avoimeksi, suunta voi olla mikä tahansa. Pidin myös romaanin rakenteesta. Luvut olivat keskenään hyvin erimittaisia ja lyhenivät etenkin loppua kohden, kun tunnelma tiivistyi. Kukin luku antoi äänen vuorotellen vaihtuville päähenkilöille, jotka herättivät hyvin erilaisia tunteita surusta ja säälistä inhoon tai ihmetykseen. Kerrostalo poikkeaa ihan taatusti kirjallisuuden valtavirrasta, ja vaikken sen kaunokirjallisista piirteistä ole ihan vakuuttunut, se on muuten kyllä lunastanut paikkansa Finlandia-kahinoissa. Se on teoksena jotenkin raikkaan erilainen, joskin raikas sanana on ihan väärä silloin kun likaisten vuokra-asuntojen huurut lyövät ovella vastaan!

Kerrostalon ovat lukeneet myös Kirjarouvan elämää ja Rakkaudesta kirjoihin.

Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen 2019. WSOY. 299 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Puikkosen edellinen teos, Eurooppalaiset unet, teki vaikutuksen ajankohtaisuudellaan ja oli syystäkin Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2016. Ajassa on vahvasti myös tämä Lupaus. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen - näin ajattelin - jossa ilmastonmuutos on edennyt pidemmälle, hallitukset hajoavat, ihmiset ovat liikkeellä ja yhteiskunta näyttää merkkejä sortumisesta. Silti samaan aikaan on huolehdittava, että lapsi käy koulua, lukee läksynsä ja syö terveellisesti.

Elämme kuin sodassa, arkea, joka pysyy samanlaisena, vaikka sota olemme me, se mitä teemme. Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalta.

Rinna on äiti, joka potee voimakasta ilmastonmuutosahdistusta ja antaa lapselleen lupauksen tulevaisuudesta. Onhan hänkin saanut lupauksen omalta isältään. Maailma on kuitenkin jo tilassa, jossa hänen lupauksensa on vaarassa. Rinna tekee kaikkensa suojellakseen lastaan, mutta ajautuu oman ahdistuksensa kanssa syövereihin, joista on vaikea nousta pinnalle. Rinnan veli Robert rakastuu tutkijaan kaukana Grönlannin jäätiköille. Robertin kohtalo nivoutuu ilmastonmuutokseen ja alati jäiden kätköissä virtaaviin sulavesiin.

Kerronta on pääosin Rinnan, mutta paikoin äänen saavat myös kasvava tytär ja Robert, pari sivuhenkilöäkin. Hyvä, ryhtiä tuova ratkaisu. Hieno yksityiskohta on mm. paniikkikohtauksista kärsivä pääministeri. Romaanin alku on paljolti äidin huolta ja omia lapsuusmuistoja, enkä kovin ihastunut ollut vielä siinä vaiheessa. Kaipasin jonkinlaista potkua. Sitten jossain kohtaa huomasin, että jäinkin koukkuun ja tarinan tahti ikään kuin kiihtyi. Alun taustoitus, nostalgisuus ja hienoinen siirappisuuskin luovat hyvän pohjan lopun tapahtumille ja ratkaisuille.

Haluan muistaa kaikki hänen ikänsä, mutta saan kiinni vain väläyksiä, en pysty tarkentamaan kuvaa, en ole varma, minkä ikäinen hän milloinkin on. Haluan muistaa, miten olemme riidelleet. Istun tässä, kitken ja haluan muistaa.

Puikkosen tekstissä on pienin paikoin herkullista maagisuutta - juuri niin vähän, ettei sitä melkein ole. Yksi kauneimpia tällaisia kohtia on ihan lopussa, kun naisesta tulee yhtä luonnon kasvun kanssa. Muutenkin tarinassa on unenomaisuutta. Henkilöt tekevät asioita rakkaudesta tai etsivät sitä, joutuvat luopumaan. Kaipaus on voimakasta, lapsuudesta haetaan kiinnekohtia ja perusteluita. Vanhemmat toivovat (tietysti) parasta lapsilleen, mutta lapsista tulee itsenäisiä, omanlaisiaan päätöksentekijöitä, kuten aina. Vahva teos, joka jää resonoimaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin ihan tosissani, että tämä taisi nyt olla tässä. Maailma sellaisena kuin sen tunnemme. Ymmärrän vanhempien tuskan.

Lupauksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Luettua elämää.

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu 2019. Otava. 118 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän pienen romaanin erikoisuuden huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Juuri ennen nukahtamistani ymmärsin olevani sandumaisessa unen ja valveen rajamaastossa, tietysti omissa ajatuksissani, mutta selvästi juuri lukemani vaikutuksen alaisena. Jännää!

Sandun toiseen romaaniin mahtuu paljon, vaikkei sivuja ole kuin 118. Kehystarinana kulkee unenomainen kuvaus nuorista tytöistä tai naisista, jotka uivat ja tanssivat vedessä, joessa joka on kahden maan välissä, maassa joka eroaa naapuristaan kuin välissä olisi monta vuosikymmentä. Kehystarina muistuttaa Euroopan kahtiajakoa ja vierekkäisten naapureiden katseita vastakkaisiin suuntiin. Uimareiden taito ja menestys vie heitä poispäin, mutta onko se ankaran harjoittelun syy vai sen seuraus?

Vesileikkien välissä Sandu kertoo kuuden naisen tarinan. Naiset ovat lähteneet maailmalle, kuka mistäkin syystä. Heitä yhdistää muukalaisuus, toiseus, vieras aksentti tai vähintäänkin sen pelko tai häpeä. Matkoilla he kohtaavat epäluotettavuutta, epämukavia katseita ja apua, jota ei aina kannattaisi ottaa vastaan. Näistäkin naisista tai heidän taustoistaan voi päätellä jotain itäeurooppalaista tai ehkä suomalaista, mutta maita ja alkuperiä ei juurikaan paljasteta. Se onkin kiehtovaa ja tavallaan tarinat voisivat olla mistä ja kenestä tahansa. Samanlaisia matkustajia ja kohtaloita on maailma täynnä.

Sandu kirjoittaa tekstiä, jota on helppo ja mukava lukea. Samasta pidin hänen esikoisessaan, Valas nimeltä Goljat, joka ylsi Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2017. Teksti on kuitenkin samalla uskomattoman tiivistä ja tarkkaan harkittua. Sandu kirjoittaa vain sen, mikä on tarpeellista. Silti hän onnistuu luomaan tunnelmia, jotka poikkeavat toisistaan selvästi, kuin vaikkapa tämän teoksen kehystarina ja katkelmat kuudesta naisesta. Unenomaisen, maagista realismia muistuttavan kehyskertomuksen tyyli vaihtuu kuuden naisen realistiseen, suorastaan raa'an rehelliseen kerrontaan. Ja kuitenkin ne luovat kokonaisuuden, jossa osat täydentävät toisiaan kauniisti.

Vesileikeistä myös näissä blogeissa: Tuijata ja Kirja vieköön! 

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet

Donna Leon 1999. Englanninkielinen alkuteos Fatal Remedies. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2002. Pokkarissa 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän dekkarin myötä sanon hyvästit tämänvuotiselle Helmet-lukuhaasteelle. Olen nähnyt yllättävän vähän tuntemattomien ihmisten lukevan kirjoja (kohta 26) - toivottavasti joku kännykkää käyttävistä lukee e-kirjaa tai kuuntelee äänikirjaa! - joten minulla ei ole ollut kuin kaksi teosta joista valita. Eräässä pubissa nuori nainen luki Donna Leonia. Teoksen nimeä en nähnyt, mutta päätin että riittää, kunhan haen kirjastosta jonkin kappaleen Leonin lukuisasta tuotannosta.

Ensi alkuun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut Leonia italialaiseksi. Ihmettelin hetken, miksi hän on kirjoittanut englanniksi, mutta sitten tarkistin faktat. Kirjailija on toki asunut pitkään Italiassa ja nimenomaan Venetsiassa, jonne hänen Guido Brunetti -sarjansa sijoittuu. Kohtalokkaat lääkkeet on uskoakseni sarjan kahdeksas teos.

Juonesta en ajatellut kertoa muuta kuin että tapahtumissa on tiiviisti mukana Brunettin vaimo Paola, epäilyttävän matkatoimiston taustalla vaikuttava liikemies ja hänen toimensa, jotka yltävät yllättävän laajalle. Dekkarissa edetään varsin pitkälle ennen kuin Brunetti kumppaneineen pääsee oikeille jäljille, ja sen jälkeen tarina eteneekin hyvin nopeaa niin että lopussa tulee jo liiankin hätäinen fiilis. Alkupuolen tekstissä nautin verkkaisemmasta tahdista ja Brunetin maailmasta kauniissa Venetsiassa.

Ehkäpä itse juonta mielenkiintoisempana pidinkin Leonin kuvailemaa italialaista yhteiskuntaa. Kirja on 20 vuotta vanha, mutta uskon että moni siinä vaikuttava piirre on edelleen voimissaan. --- hän meni sillankorvassa olevaan baariin syömään tramezzinon ja juomaan lasillisen viiniä ja odotti että muut palaisivat lounaalta. Työpäivien rytmissä näkyy pitkä lounastauko ja jopa pienet iltapäiväunet ennen kuin kolmen maissa palataan muutamaksi tunniksi takaisin töihin. Myöhään illalla syödään toisen kerran, usein ulkona tai ystävien luona.

Leon tuo sarkastisella tavalla esille sen, miten paljon italialaiset ottavat/ovat aikoinaan ottaneet (?) vapauksia verojen maksun suhteen. Joskus hänestä tuntui että Italiassa kuka hyvänsä sai anteeksi minkä tahansa hirmuteon vain sanomalla että se oli tehty verotussyistä. Tee selvää perheestäsi, ammu koirasi, polta naapurisi talo: kunhan vain sanot tehneesi sen verotuksellisista syistä, yksikään tuomari tai yksikään valamiehistö ei tuomitse sinua. Mietin myös sitä, ovatko kirjassa kuvatut naisten roolit osittain jo hieman vanhanaikaisia - ainakin pohjoismaisiin dekkareihin tottuneen näkökulmasta. Toisaalta Brunetti itse osaa potkia niitä vastaan!

Ihan lempidekkaristeihini ei Donna Leon tällä teoksella yllä, vaikka sympaattisesta Brunettista taisin hieman tykätäkin. Venetsian kapeilla kujilla, campoilla ja kanavilla oli kuitenkin viihdyttävää kulkea. Kännykän karttaohjelma oli ahkerassa käytössä ja Italiaan tekee mieli! Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jokken kirjanurkka ja Paljon melua kirjoista.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemiri 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Pappaklausulen. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 333 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Poika, joka on nyt myös isä, kärsii isäsuhteestaan, sillä isä, jonka on nyt isoisä, ei ole aina ollut pojan elämässä läsnä. Oli vuosia, kun isä pysyi poissa, ja se on jättänyt poikaan jäljen. Pojan on vaikea olla tyytyväinen, hän janoaa kiitosta ja huomiota. Lapsiperheen arkea kuvataan isyyslomaa viettävän isän näkökulmasta samalla kun isoisä saapuu pitkältä ulkomaanjaksoltaan takaisin lastensa lähelle. Pojalla, isällä ja tyttärellä on kymmenen päivää aikaa selvittää välejään, mutta muukin elämässä tuntuu horjuvan, ei pelkästään isän ja aikuisten lasten välinen suhde.

Romaanin hahmoilla ei ole lainkaan nimiä, ja pidin kovasti tällaisesta ratkaisusta. Näkökulma on (uskoisin, minulla ei itselläni ole pieniä lapsia!) tavallaan hyvin mahdollinen ja sellaisenaan uskottavan tuntuinen, arkinen. Silti lukija pääsee juuri näiden yksilöiden päiden sisään juuri sopivan verran. Khemirin kerronta on mukavan ilmavaa ja vähäeleistä, eikä kaikkea sanota ääneen. Vähitellen paljastuu lisää ja lopuksi kokonaiskuva on selkeämpi, muttei suinkaan aukoton.

Poika kärsii selvästi enemmän kuin siskonsa, ja muutenkin naiset tuntuvat olevan tässä romaanissa miehiä vahvempia. Säröjä on monen elämässä ja ne vaikuttavat näiden kolmikymppisten elämään enemmän tai vähemmän. Eikä paljon poissaollut isäkään ole ihan vailla katumusta tai tunteita, vaikka hyvin itsekkään kuvan hänestä saakin. Hänen poissaoloilleen kirjailija ei juurikaan anna selitystä, mutta ero nuoremman sukupolven arvoihin ja tunne-elämään on ihan selkeä. Siinä missä Isän säännöt on (lapsi)perheromaani, se on myös kuvaus sukupolvien välisestä kuilusta ja pyrkimyksistä korjata vanhempien tekemät virheet.

Alkuun ajattelin, ettei minulla taida olla kovinkaan yhteistä tällaisen romaanin kanssa, mutta melko pian huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Tarina vie mukanaan, tunteet ja konfliktit ovat hyvin yleismaailmallisia ja tuttuja, ja kuten sanoin, pidin kovasti tekstin rakenteesta ja ilmavuudesta. Kertojan ääni on pääosin pojan tai isän, mutta välillä myös siskon, naisystävän tai jopa pienten lasten - näkökulma, jonka ansiosta sai välillä hieman hymyilläkin. Hyvä, sillä päähenkilömiesten luonteenpiirteissä ja valinnoissa oli aika paljonkin ärsyttävää!

Tämä teos teki sen verran suuren vaikutuksen, että ostin eilen kirjamessuilta Khemirin aikaisemman teoksen Kaikki se mitä en muista. Isän säännöistä lisää blogeista Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit.

Lauantaina kirjamessuilla

Hotellissa hyvin ja pitkään nukutun yön jälkeen aloitin messupäivän täynnä intoa. Yleisen tunnelmoinnin jälkeen päädyin messukaverini kanssa kuuntelemaan Punavuoreen uuden taiteilijanimen S/S Urst kahta taitavaa kirjailijaa, Siri Kolua ja Salla Simukkaa. Naiset ovat aloittaneet yhteisen jännitystrilogian, niin ikään kahdesta naisesta. Monitasoisia yhteyksiä ja salaisuuksia sisällään pitävä Kontakti vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Toivotaan yhteistyölle onnea ja menestystä!

Puolen päivän jälkeen kuuntelin Töölössä, kun Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen haastatteli kirjailija Tommi Kinnusta sekä kahta poliitikkoa, ErkkiTuomiojaa ja Hilkka Kemppiä. Aiheena oli katsoa kymmenen vuoden päähän. Panelistit keskustelivat koulutuksen merkityksestä, lukutaidosta, sanavarastosta ja niiden vaikutuksesta maailman jäsentymiseen ja ilmaisun tilaan, tiedon vääristymiseen ja taitojen vaaralliseen eriytymiseen. Kaikki olivat tietysti yhtä mieltä siitä, mikä merkitys kirjallisuudella on tunneälyn kehittymiselle, tai miten lukutaito vaikuttaa itsenäiseen osallistumiseen ja historian tuntemiseen. Koska läsnä oli poliittisia päättäjiä, aiheeksi oli hyvä nostaa myös taiteen tukeminen. Eduskunnasta tulikin terveisiä, että apurahojen määrää ollaan nostamassa, sillä kirjailijoiden tuotoksillaan tienaamat tulot ovat keskimäärin hälyyttävän pieniä.

Kello 13 kävimme kannustamassa ja kuuntelemassa kollegaamme, esikoiskirjailija Katja Kärkeä, jota haastatteli Akateemisen nurkalla Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Katjan teos on saanut mukavasti positiivista julkisuutta, ja pikku hiljaa kirjailijan identiteettiin kasvava opettaja onkin sopinut jo seuraavan teoksen valmistumisesta vuodelle 2021. Lue Katjan kirjasta Jumalan huone lisää täältä!

Maukkaan lounaan jälkeen kävelimme Esplanadille kuuntelemaan Sami Lopakan haastattelua. Lopakan Marras ilmestyi viisi vuotta sitten. Nyt markkinoilla on Loka, niin ikään suomalaismiehen synkkyydestä ammentava teos. Haastattelija lupasi, että Loka itkettää viimeisten viidenkymmenen sivun ajan - kuulostaa lupaavalta. Tiedän jo, kenelle tämä kirja lähtee joululahjaksi!

Heti Lopakan jälkeen siirryin Töölöön ilmastodystopioiden maailmaan. Dystopiakirjailijat Maarit Verronen ja Markku Rönkkö kävivät todella mielenkiintoisen keskustelun haastattelija Ville-Juhani Sutisen johdolla muun muassa siitä, mikä luo tarpeen tällaisille "painajaisunen logiikalla kulkeville tarinoille" eri ajoissa. Viime aikoina genre on kokenut suorastaan buumin. Erilaiset pelot ovat aina olemassa ja kaunokirjallisuus pystyy käsittelemään niitä tunteiden tasolla ihan eri tavalla kuin tietokirjallisuus. Usein teoksissa tapahtumia tärkeämpiä ovatkin ihmisten reaktiot.

Koska Senaatintorille ei ollut pari minuuttia myöhässä enää mitään mahdollisuutta päästä kuuntelemaan Sofi Oksasta, päätin keskittyä päivän shoppailutavoitteiseen. Siihen ei loppujen lopuksi kulunut kovinkaan paljon aikaa, mutta mukaan lähti huolestuttavan raskas pino niin kaunokirjallisuutta kuin kauniita toimistotarvikkeitakin. Niiden raahaaminen lähijunien asemille ja tänään kotiin tuntuu nyt selässä, mutta ainakin osa joululahjoista on hankittu, ja oma lukemattomien kirjojen pino kasvaa entisestään!

Vilkkaan, antoisan päivän kruunasi kuoharihetki hyvässä seurassa! Ensi vuonna taas!

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 s. Lainasin kirjastosta, luin loput BookBeatistä.

On kuitenkin huomattava määrä ruotsalaisia, jotka haluavat joko tietoisesti tai tietämättään levittää sellaista mielikuvaa, että koko maa olisi hajoamaisillaan ja että meidän kimppuumme hyökättäisiin joka suunnalta. Etenkin sisältä käsin.

Tällaisessa todellisuudessa elää yläluokkainen Carl Cederhielm, joka on koonnut uskonsa tueksi muutaman luotettavan soturin. Heidän hyökkäystensä kohteena ovat ne ruotsalaiset tahot, jotka ovat muka puheillaan ja toimillaan mahdollistaneet islamisaation ja maahanmuuttajien tunkeutumisen kotimaahansa. Patrioottien iskujen kohteena ovat erityisesti tukholmalaiset toimittajat. He onnistuvat toteuttamaan myös mittavan pommi-iskun kaupungin ytimessä, josta syytetään irakilaissyntyistä taksinkuljettajaa.

Uudenlaiseen todellisuuteen törmää myös kymmenen vuotta maanpaossa piilotellut August Novak, kolmekymppinen henkivartija, joka saapuu Chilen huumekuvioista Tukholmaan. August löytää nuoruudenrakastettunsa Amandan, menestyneen toimittajan, jota patriootit vainoavat. Amandan nuori työtoveri Madeleine puolestaan hyödyntää häikäilemättömällä tavalla kollegoitaan matkalla kohti menestystä.

Engman näyttää, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut kymmenessä vuodessa, mutta kenen maailmassa me elämme? Medialla on suuri rooli mielikuvien ja maailmankuvan luomisessa, ja omaan asiaansa uskovat löytävät uskonsotureita sosiaalisen median puolelta. Patrioottien mielikuvissa Ruotsi elää miehitysvallan alla ja heidän tehtävänään on puolustaa oikeuksiaan. Engman osoittaa kuitenkin taitavasti, miten heidän maailmansa voi olla vainoharhainen ja vääristynyt.

Patriootit on hyvin ajan hermolla: toimittajien kohtaama viha ja uhka näkyvät meilläkin, maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunutta ja huoli sosiaalisen median vaikutuksesta yksinäisiin tai kaltoinkohdeltuihin on aiheellinen. Teoksen kaltaiset tapahtumat voisivat teoriassa olla mahdollisia. Vihapuhe voi muuttua todeksi.

Engmannin jännittävässä ja hyvin koukuttavassa esikoisromaanissa on pieniä yksityiskohtia, jotka hieman horjuttivat sen muuten niin laadukasta kerrontaa ja tarinaa. August Novakin hahmosta kasvaa ratkaiseva, mutta hänen rakkauselämänsä ei valitettavasti oikein tuntunut uskottavalta. Kuvaus hänen elämästään Chilessä oli mielenkiintoinen ja yhtä lailla jännittävä, mutta sen merkitys kokonaisuuden kannalta jäi minusta irralliseksi. Upeasti kirjoitettua trilleriä ovat sen sijaan irakilaisen Ibrahim Chamsain ja tämän tyttären kokema vääryys tai vaikkapa isänmaan asialla olevien miesten kokema sotatila. Tätä teosta oli vaikea laskea käsistä, ja kiitos kännykän ihmeellisen maailman, minun ei tarvinnut jättää kirjaa kesken lomamatkan vuoksi (en olisi ottanut kirjaston kirjaa mukaani), vaan pystyin jatkamaan lukemista e-kirjapalvelun avulla!

Lue, mitä mieltä näissä blogeissa oltiin: Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan nimessä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutten pidä siitä, minkälaisia mielleyhtymiä sana patriootti nykyaikana kantaa mukanaan, kun isänmaallisuus voisi olla jotain kaunistakin.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kunskapens frukt. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2018. 141 sivua. Arvostelukappale.

Pähkäilin kovasti, minkä ihmeen kirjan löydän Helmet-haasteen kohtaan 15: Kirjassa käsitellään jotakin tabua, kunnes vasta nyt hoksasin, että lipastoni kirjapinossa on odottanut vuoroaan jo talvesta saakka Liv Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä, joka todellakin käsittelee tabua: "naisen sukupuolielintä" ja muitakin siihen liittyviä teemoja, kuten kuukautisia ja PMS-oireita.

Aiemmin keväällä lukemani Prinssi Charlesin tunne (Strömquist 2010) osoittautui feministisen raikkaaksi tutkielmaksi rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Kielletyssä hedelmässä on taustalla paljon samaa, eli pyrkimys romuttaa niitä vahvoja myyttejä, joita naisiin ja naiseuteen ja etenkin sukupuolten välisiin (oletettuihin) eroihin liitetään. Strömquist osoittaa perusteellisella tavalla, miten nämä ovat pääosin miesten konstruoimia ja miten kulttuurimme representoi jatkuvasti itsestäänselvänä pitämiämme "totuuksia". Juurikin siksi tällaiset teokset avaavat silmiä ja mikä parasta, ihanan rempseällä ja humoristisella tavalla.

Strömquistin laaja aineisto kattaa mm. kuvia muinaisista patsaista, kreikkalaisia myyttejä, hindujumalattaria, amerikkalaisyrittäjiä - mutta ennen kaikkea niitä lukuisia setäjoukkoja vuosisatojen varrelta, jotka ovat hatarin perustein muodostaneet hassuja (oikeasti: raivostuttavia) teorioita naisten mielialoista, kuukautisvuodoista tai vaikkapa klitoriksesta. On mielenkiintoista oppia, miten eri tavalla muinaiset kulttuurit ovat nähneet nämä asiat verrattuna patriarkaattiin joka myöhemmin alkoi muokata ajatusmaailmaamme. Naisen ruumiinjäseniin ja seksuaalisuuteen liitetty häpeä, syyllisyys ja epäpuhtaus ovat järkyttävän syvällä ajattelussamme - tarkkailepa vaikka kuukautissidemainoksia kun niitä seuraavan kerran näet!

Kielletty hedelmä on teoksena myös visuaalisesti hyvin samankaltainen kuin Prinssi Charlesin tunne - tai siis toisinpäin, sillä tämä oli ensin. Kuvamaailma on runsas ja ihanan monipuolinen, tekstauksessa vaihtelevat fontit ja koot; punainen väri on tarkoituksellisen huomiotaherättävä. Typerää ajattelua, oli siihen sorruttu nyt tai vuosisatoja sitten, morkataan ja sille vinoillaan rohkeasti niin että välillä on pakko nauraa sekä itse typeryydelle että Strömquistin sarkasmille.

Suuri suositus! Lue lisää blogeista Luettua elämää, Yöpöydän kirjat ja Kirja vieköön! Lukuhaasteissa tämä sopii Helmetin lisäksi Bookish Tea Party -blogin Lukemattomiin naisiin. Kiitos Sammakolle arvostelukappaleesta!

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen 2010. Englanninkielinen alkuteos Freedom. Suomentanut Raimo Salminen. Siltala 2013. Pokkarissa 634 s. Sain kirjan ystävältä.

Franzenin romaani pursuaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon asiaa ja tarinaa, että suosittelen käyttämään aloitukseen runsaasti aikaa ja keskittymistä. Jos ajatuksen antaa herpaantua, tippuu kärryiltä jo muutaman rivin aikana. Tahti rauhoittuu välillä lyhyiksi hetkiksi, mutta minulta kesti poikkeuksellisen pitkään saada teoksesta sellainen ote, että pystyin välillä edes nauttimaan siitä. Vapaus antaa lopulta aika paljonkin, mutta ihan helpolla se ei lukijaansa päästä.

Vapaus on tarina perheestä ja ihmissuhteista, lapsuuden vaikutuksista ja oman elämän rakentamisesta. Se on paljon muutakin, mutta tästä nyt ensin. Keskeisimmät henkilöt, Walter ja Patty Berglund, löytävät toisensa nuorina ja ovat pitkään avioliitossa, saavat kaksi lasta. Elämä saattaa välillä näyttää ulospäin idylliseltä, mutta intohimot, ideologiat, ahkeruus tai tekemisen puute, rakkauden nälkä ja erimielisyydet ajavat heitä erilleen. Walterin paras ystävä, muusikko Richard Katz näyttelee merkittävää roolia molempien elämässä. Lasten aikuistuessa suhteet ja tasapaino muuttuu, siinä missä toinen löysi itsensä jo nuorena, toinen etsii itseään pitkään, eikä katkeruuksilta vältytä.

Walterin vahva, idealistinen halu suojella luontoa hivuttautuu vähitellen muiden teemojen rinnalle. Se nivoutuu politiikkaan, valtapeleihin, rahaan ja ennen kaikkea nuoreen Lalithaan, jonka merkitys miehen elämässä on varsin suuri jonkin aikaa. Raha ja kunnianhimo - tai sen puute - pyörittävät omia varsin amerikkalaisia kuvioitaan, ja näkyvät mm. perheen pojan Joeyn riskialttiissa sotkuissa, Walterin ideologisissa myönnytyksissä, Pattyn perheen varallisuudessa tai vaikkapa Richardin kivikkoisessa menestyksessä. Vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, amerikkalainen yksilönvapaus, lintujen vapaus muuttaa ja pesiä rauhassa - romaanin nimi toistuu useissa teemoissa pitkin matkaa.

Rakkaus on ehkä kuitenkin teemoista vahvin, niin perheenjäsenten välillä, parisuhteissa kuin intohimossa omaan asiaankin. Franzen kuvaa sitä teini-iän himon, fyysisen riippuvuuden, keski-ikän kompromissien, uutuudenviehätyksen ja pitkäikäisten siteidenkin kautta. Rakkaus on kaunista ja kestävää, mutta myös fyysistä, repivää ja kostonhimoista. Vapaus antaa ihmisten olla keskenään täysin erilaisia, vailla yhteisymmärrystä, vailla kykyä tulla toimeen, mutta erilaisin kytköksin kiinni toisissaan kuitenkin. Se näyttää, miten ihminen voi muuttua ja ottaa vaikutteita, ja miten sitä on mahdotonta ennustaa. Lukijakin saattaa ensialkuun ihastua johonkin romaanin hahmoista, tuntea välillä häntä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä, mutta koko ajan ymmärtäen, sillä piirteet ovat pääosin hyvin inhimillisiä ja tuttuja.

Nyt, kirjan luettuani, en tiedä johtuuko tyytyväisyyteni siitä että romaani olisi sittenkin ollut aika hieno, vai siitä, että sain sen luettua. Oli miten oli, on kiva että kirja herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Tuskastumisen ja suoranaisen turhautumisen voitti lopulta jokin hento punainen lanka, jonka löysin. Uskon, että tämä kirja herättää lukupiirissämme keskustelua enemmän kuin moni muu! Kirjasta lisää blogeissa Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Järjellä ja tunteella.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu 2016. Otava. 112 s. Lainasin kirjastosta.

Koe on ne muut ihmiset. Miksi se, miten haluan ihmisyyttäni toteuttaa, on jonkun bussin puheenaihe.

Kesän jälkeen Peetu täyttää kahdeksantoista ja pääsee korjausleikkaukseen. Korjausprosessi on kestänyt jo muutamia vuosia, mutta kaikki eivät ole pysyneet muutoksessa mukana. Peetun perheessä kipuillaan muutenkin ja tuntuu, että yhteiset hetket ovat aina yhtä räjähdysalttiita. On rakkautta, paljonkin, mutta on myös pettymyksiä, pahaa mieltä ja epäoikeudenmukaisuutta. On keskenään niin erilaisia temperamentteja. Valtava huoli siitä, murentaako muutos kaiken entisen.

Isän kanssa Peetu pääsee kymmenen purjelennon sarjalle. Kymmenen yhteistä hetkeä taivaalla, jossa on helpompi puhua tunteista, salaisuuksista ja arvista, joita kummallakin on. Myös hieman tulevaisuudesta, joka on epävarma, mutta toivoa täynnä. Purjelennoista muodostuu vähitellen metafora vapaudelle, aikuistumiselle ja muutokselle, jonka suuntaa ei enää muuteta.

Kone nousee korkeammalle kuin koskaan. Lähestytään sallitun lentokorkeuden ylärajaa. En ole varma lentääkö kone eteenpäin vai peruuttavatko pitkevät meitä vastaan.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on kipeänkaunista luettavaa. Pieni romaani, jonka lukeminen tuntuu syvällä ja raastaa vereslihalle, vaikkei itsellä olisi mitään Peetun kokemuksiin vastaavaakaan. Kolun teksti on näennäisen kevyttä, kuin purjelento parhaimmillaan, kappaleet ja virkkeet lyhyitä, mutta sisältö on painavaa ja latautunutta. Niin kieli kuin tematiikka tuovat mieleen Selja Ahavan vuotta myöhemmin julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa. Transsukupuolisuutta käsitellään niin ikään nuortenromaanissa, Marja Björkin Pojassa (2013).

Kuten minussakin, koneessa on kohtia, joihin se ei halua koskettavan, jotta se voi lentää.

Olen monesti kehunut, että lukuhaasteiden ansiosta tulee tartuttua teoksiin, joita ei ehkä muuten niin huomaisi. Tai no, huomata on väärä sana, tämäkin kirja on ollut paljon esillä blogimaailmassa. Lukupäätökseen vaikutti kuitenkin vasta se, että Helmetin haasteeseen piti hakea teosta, jossa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (46). Ja nuorille suunnattua kirjallisuutta on terveellistä lukea välillä, niistä pystyy nauttimaan täysillä keski-ikäinenkin, joka yllättäen löysi Peetun isästä paljon itseään. Lisäksi tämän romaanin kaltaisista teoksista saa varmasti vahvistusta sille teorialle, että kaunokirjallisuuden lukeminen tekee ihmisestä empaattisemman. Oppii niin paljon ihmisyydestä.

Olen valmis eteenpäin. Olen lentänyt niin kauan, olen jättänyt taivaalle niin monta surua ja kysymustä, ettei minussa ole pelkoa enää.

Kirjasta lisää näistä blogeista: Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella sekä Yöpöydän kirjat. Elämänmuutosromaani sopii hyvin The Bookish Tea Party -blogin Lukemattomat naiset -haasteeseen.

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides 2019. Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient. Suomentanut Antti Autio. Gummerus. 454 s. Lainasin kirjastosta.

Tässä teos, joka on rikkonut maailmanennätyksen, sillä sen kustannusoikeudet on myyty yli 40 maahan jo ennen sen julkaisua. Voisi siis olettaa, että kyseessä on mestarillinen trilleri, page turner, joka pesee aikaisemmat myyntimenestykset. Ja näin kirjan kansissakin luvataankin.

Hiljainen potilas on todellakin vetävä, ja luin sen niin nopeasti kuin minulla vain oli aikaa. Samalla se aukaisi hienoista lukujumia, jota pitkäveteisempi romaani on viime viikkoina aiheuttanut. Koukuttava, mutta muuten en voi sanoa pitäväni teosta mitenkään erityisen mestarillisena tai kekseliäänä. Pieni päännyrjäytys tapahtuu kirjan loppupäässä, mutta sehän kuuluu asiaan. Ja tällä kertaa osasin sitä odottaakin. Olen lukenut menestystrillereitä, jotka ovat yllättäneet minut ihan kympillä - tämä ei siihen pystynyt.

No, mistä tämä trilleri kertoo? Muutama vuotta aikaisemmin taidemaalari Alicia Berenson pääsee lehtiotsikoihin ampumalla tuoliin sidottua aviomiestään viidesti kasvoihin. Alician istuessa tuomiotaan oikeuspsykiatrisessa laitoksessa hänen tapauksestaan alkaa kiinnostua psykoterapeutti Theo Faber. Alicia ei ole puhunut tappoyön jälkeen sanaakaan, mutta Theo on vakuuttunut, että hänen hoitokeinonsa auttavat naista puhumaan ja kertomaan, mitä oikeasti tapahtui.

Tapauksen taustalla on kaksi parisuhdetta, syvää rakkautta ja intohimoa, mutta valitettavasti myös petosta ja valheita. Romaanin psykologinen ote ei ole pelkästään jännitystä, vaan niin Alicia kuin Theokin läpikäyvät menneisyyttään, lapsuuttaan ja parisuhteitaan perusteellisesti läpi: miten menetykset ja hylkäämiset ovat vaikuttaneet aikuisuuden tekoihin. Tässä romaanissa tapauksia eivät tutki poliisit, vaan sinnikäs, petoksen sumentama terapeutti, jonka menetelmät ovat vähintäänkin epäuskottavia.

Michaelidesin kerronta on sekoitus onnistuneita tunteiden, aikatasojen ja syy-seuraussuhteiden sekoituksia - eli lukijan harhauttamista, pisteet siitä. Kerronnassa on kuitenkin myös jotain hieman kömpelöä, eivätkä hahmojen minä-muotoiset äänet eronneet toisistaan tarpeeksi. Toisaalta sen voi myös tulkita tahalliseksi, sillä - kuten ainakin Theon käyttämään terapiamuotoon kuuluu - potilaan ja kuuntelijan tunteet voivat todellakin kietoutua toisiinsa.

Virkistävä lukukokemus kuitenkin, pienestä narinasta huolimatta! Lukujonossa on toinenkin tuore trilleri, mutta ehkä keskityn nyt taas muutaman päivän siihen hitaammin etenevään, paksuun romaaniin. Tästä kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Luetut, Kirjakaapin kummitus ja Leena Lumi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie 2009. Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun. Suomentanut Sari Karhulahti. Otavan Seven-pokkarissa 608 s. Oma ostos.

Olen näköjään lukenut Chimamanda Ngozi Adichien teoksia hassussa järjestyksessä, mutta se ei lainkaan vähennä läpimurtoteoksen Puolikas keltaista aurinkoa hohtoa. Kolmesta lukemastani teoksesta Kotiinpalaajilla on erityinen asema, sillä se oli ensimmäinen adichieni (linkissä novellikokoelma Huominen on liian kaukana), mutta toisaalta tämänkertaisessa teoksessa on piirteitä, joiden vuoksi se tulee jäämään mieleni lokeroihin perustavammanlaatuisella, merkittävämmällä tavalla. Olisihan tämä nyt herranen aika pitänyt lukea jo aikaisemmin!

Kun Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, se oli niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Vuosikymmenen alku on toiveikasta aikaa, maa kehittyy ja igbot haaveilevat irtautumisesta, Biafran valtiosta. Tuloerot ovat toki valtavat, mutta maaseudullakin on ruokaa. Iso-Britannian vaikutus on läsnä etenkin koulutettujen ja yliopistossa työskentelevien arjessa ja ideoissa, niin myös vauraan perheen tyttären Olannan ja tämän miesystävän Odenigbon. Kuten niin monissa hyvin toimeentulevien kodeissa, heilläkin on palvelijanaan maalaispoika, Ugwu.

Ugwusta tuntui, että hänen päässään oli jokin kummallinen ja musertavan raskas paino. Muutokset syöksyivät suoraan häntä päin, eikä hän kyennyt millään hidastamaan niiden vauhtia.

Vuosikymmenen lopulla tilanne on kaoottinen. Igbot ovat sodassa nigerialaisia vastaan, maa näkee nälkää ja ihmisiä vainotaan. Olannan ja Odenigbon pudotus hyvinvoinnista pakolaisleirille on järkyttävä, mutta vielä järkyttävämpiä kohtaloita näkee leirillä työskentelevä Olannan sisko Kainene. Kuolema, hajut, kauppasaarrot ja kvasiorkor - Adichie tuo hädän niin lähelle lukijaa kuin se vain on mahdollista. Poliittinen into ja toiveikkuus kestävät yllättävän pitkään, mutta ehkä igboille ei kerrota koko totuutta.

Puolikas keltaista aurinkoa oli minulle ainakin ennen kaikkea väkevä ajankuva, vaikka takakannessa ensimmäisenä määritelmänä on rakkausromaani. Ehkä se myy paremmin. Ajankuvana teos tuo hyvin esiin länsimaiden epäreilun siirtomaapolitiikan ja sen vaikutukset, Afrikan kulttuurien ja kielten keskinäisen värikkyyden ja rikkauden tai vaikkapa erot yliopistokaupungin ja maaseudun välillä. Saatika Biafran sodan ja nälänhädän! Länsimainen uutisointi, oppikirjat tai afrikkalaisen kirjallisuuden vähyys lukumarkkinoillamme ovat luoneet illuusion paljon todellisuutta homogeenisemmasta tai tuloeroiltaan tasaisen köyhästä mantereesta, millä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Minulle Adichien teokset ovat paitsi loistavia romaaneja, myös äärettömän tärkeitä oppitunteja maailmasta. Välillä tuntuikin, että murrun lukemani ja oppimani alle, niin merkittävä oli sen vaikutus.

Ugwu pani hihattoman paitansa ylleen ja meni tarjoamaan apua niille, jotka kaivoivat pientä hautaa.

Rakkausromaanikin kirja tavallaan on, sillä onhan rakkaus ja rakkauden löytyminen merkittävä osa ihmisyyttä. Paksuun romaaniin mahtuu runsaasti niin Olannan kuin tämän siskonkin, englantilaisen Richardin ja Ugwunkin mietteitä, historiaa ja kokemuksia nuorena aikuisena ja rakkaudenkaipuussa. Haaveet ja tunteet pitävät sodan keskelläkin, vaikka sodalla on kaikki mahdollisuudet myös rikkoa ja hajottaa ihmissuhteita. Mielenkiintoisena pidän myös Olannan ja Kainenen välistä suhdetta, joka muuttuu hädän myötä ja väkevöittää romaanin loppua.

Sanat "muut eivät kerta kaikkiaan saa pysyä vaiti, kun me kuolemme" jäivät kaikumaan hänen korvissaan.

Niin Richardilla kuin Ugwullakin on kirjoittajan lahjoja ja halua kertoa maailmalle, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä romaanin sekaan mahtuu lyhykäisiä otteita "toisesta teoksesta", jonka olisi suonut valmistua. Paksu tarina sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaamisia, arvoituksia ja intohimoa, toverillisuutta, solidaarisuutta ja rakkautta, mutta tietysti myös petosta, epävarmuutta ja julmuuttakin. Tarinan edetessä alkuun merkittävät hahmot saattavat menettää painoarvoaan vuosien myötä, kun taas toiset pysyvät tai kasvavat merkityksellisemmiksi. Ihana yksityiskohta tässä, kuten muissakin Adichien teoksissa, ovat igbonkieliset fraasit, joita mahtuu dialogeihin usein. Kiitos Sari Karhulahdelle sujuvasta käännöksestä! "Anyi ga-achota ya, kyllä me löydämme hänet", äiti vastasi.

Adichien romaanista pystyisi kirjoittamaan ihan loputtomiin, niin moninainen se on. Johonkin on kuitenkin lopetettava tämäkin postaus. Lue lisää blogeista Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Lumiomena ja Morren maailma. Kirja on Kirjahyllyn aarre ja Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 10: Rodullistetun kirjailijan kirja. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen (jonka linkkiä en valitettavasti saa toimimaan, mutta blogi on Bookish Tea Party) ja Naisten klassikkohaasteeseenkin se mielestäni sopii!

Kesäisen kirjankansibingon tulos!

Kirjankansibingo (kuva ja linkki vasemmalla) taitaa olla jonkinmoinen kesäperinne jo monilla bloggaajilla. Yritin siihen osallistumista muistaakseni jo viime kesänä, mutta unohdin pitää kirjaa lukemieni kirjojen kansista ja niinpä se jäi kesken. Tänä kesänä olin vähemmän unohtelevainen ja sain kuin sainkin peräti bingon riville kaksi! Kiitos tämänvuotiselle emännälle Oksan hyllyltä -blogin Marikalle!

Kuvien alla ruutuihin sopineet teokset.

Yö: Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet

Puu: Belinda Bauerin Hautanummi

 BINGO!

Ruutuja: Kazuo Ishiguron Ole luonani aina

Lempiväri: Hassan Blasimin Allah99

Nainen: Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä

Ei kuvaa: Tiina Rajamäen Vieras maisema

Lomahaave: Emma Rousin Au pair

Matkalla: Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt

Jännitys: Yrsa Sigurdardottirin Perimä

Ovi: Kamila Shamsien Jumala joka kivessä

Mies: Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämäntarinoita

Unenomainen: Kim Thúy: Ru

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen 2018. Aviador Kustannus. 177 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjan kirjastosta.

Bongasin Verrosen teoksen kirjaston henkilökunnan suosittelemista teoksista (Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta). Scifi ei ehkä ole ihan lempikirjallisuuttani, ja avartaakseni kirjallista maailmaani osallistunkin tänä vuonna myös muun muassa scifi-haasteeseen. Verrosen romaani sopii haasteeseen kuin nenä päähän ja on lisäksi miellyttävän lyhyt, joten siihen on scifiin tottumattomankin helppo tarttua.

Suomalaistaustainen Lia elää maailmassa, joka on romahtamaisillaan. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset lisääntyvät kovaa vauhtia, laavapurkaukset tuhoavat elintilaa, ja pian on päivä, jolloin maailmassa on enää muutamia elinkelpoisia alueita. Ensin ajattelin, että tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoskatastrofi, mutta syyt ovatkin jotain paljon suurempaa, kosmisempaa. Vaikutukset tuntuvat koko aurinkokunnassa. Matkalle kohti pelastusta Lian mukaan tarttuu viisi lasta. Yhdessä kuusikko pääsee harvalukuisten onnekkaitten ja etuoikeutettujen joukkoon, avaruuteen. Kun ryhmä palaa takaisin Maan pinnalle, ei mikään ole enää ennallaan. On aloitettava alusta.

Verrosen teos on mukavalukuinen ja tyyliltään ytimekäs. Kirjailija ei juhli pitkillä virkkeillä eikä korulauseilla, mikä toisaalta tekee tekstistä välillä hieman liiankin hätäisen tuntuisen, toisaalta sitä on kiva lukea. Lian ja lasten selviytymismatka on vauhdikas ja täynnä vaaroja. Tarina on helppo kuvitella elokuvamaisena kokonaisuutena, jota kuitenkin hieman häiritsevät runsaat tekniset yksityiskohdat, kuten vaikkapa avaruusaluksen rakenne ja tilaratkaisut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja etenkin Lian ja lasten välille kehittyvää suhdetta on mukava lukea. Muutenkin romaanissa on toiveikas fiilis, ja päähenkilöiden selviytymiseen uskoo samalla tavalla kuin elokuviakin katsoessa.

En pysty vertailemaan Hiljaisia jokia kirjailijan aikaisempiin teoksiin, sillä en ole niitä lukenut. Joskus haasteisiin osallistuessa tulee vastaan teoksia, joita aloittaessa ajattelee, että luenpa nyt tämänkin, jotta etenen haasteeni kanssa. Motivaatio ei ole kovin sisäinen. Kirjan edetessä sitten kuitenkin huomaa nauttivansa lukemastaan ja lopulta on todella tyytyväinen olo, että kirjallinen sivistys kasvoi tämänkin teoksen myötä. Vuosina 1993 ja 1995 Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Verrosta voisin siis kuvitella lukevani toistekin! Ehkäpä hänen tuotantoaan tuntevat paremmin bloggarit, jotka ovat myös arvioineet Hiljaiset joet: Yöpöydän kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.