Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Prins Charles känsla. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2017. 133 s. Arvostelukappale. Kuva kustantajan.

Selailin Helmetin lukuhaastetta varten (kohta 37) pienkustantamoiden (hyvä lista esim. täällä) julkaisuja ja löysin Sammakon sivuilta Liv Strömquistin sarjakuvia, jotka ovat olleet ystäväni blogipostauksen ansiosta mielessäni jo muutenkin. Hyvä sattuma siis!

Prinssi Charlesin tunne on feministisen raikalas tutkielma rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Strömquist selvittää, miten miesten on mahdollista tienata miljoonia sovinistisilla - mutta usein niin osuvilla - vitseillä siitä, miten naisten ja miesten tarpeet eivät kohtaa parisuhteessa. Millainen kasvatus, millainen yhteiskunta ja millaiset roolimallit ovat niin näiden koomikoiden luomien hahmojen kuin hyvin monien oikeastikin elävien miesten taustalla? - Ja naisten, tietysti.

Strömquistin sarjakuvateos läpikäy rakkauden, seksuaalisuuden ja avioliiton historiaa ja avaa syitä nykyisenlaiselle näkemyksellemme rakkaudesta ja tarpeista. Historian kautta avautuu tuskaisan hauskalla tavalla se, mikä sukupuolirooleissa usein mättää. Kirjailija rinnastaa yllättäviäkin asioita toisiinsa, kuten romanttisen rakkauden ja uskonnon, värittää lukuisilla yksityiskohdilla ja yksittäisten  henkilöiden kautta sitä rakennelmaa, joka parisuhde on. Samalla hän kyseenalaistaa merkittävällä tavalla länsimaista kulttuuria ylipäätään.

Arkemme, elämämme ja suhteemme ovat täynnä itsestäänselvänä pitämiämme totuuksia ja rituaaleja, mutta kun niiden historiaa ja kehityskulkua lähtee avaamaan, ei mikään olekaan enää sitä, miltä se näyttää. Miten hullulta moni asia näyttääkin nyt! Miksi naisista kasvaa antava, hoivaava ja itsetunnolleen tukea kaipaava olento, kun mies toteuttaa itseään muualla kuin parisuhteessa?

Ruotsalaisella Strömquistillä on tukenaan taustatutkimuksia ja -kirjallisuutta, joten hänen luomuksensa ei pohjaudu todellakaan mutu-tuntumaan. Hänen tyylinsä on paitsi silmiäavaava, myös virkistävä, mustan humoristinen ja pilkallinenkin - etenkin miehiä kohtaan. Teos koostuu kymmenestä eripituisesta sarjakuvasta, selkeistä piirroksista ja nasevasta tekstistä. Heteronormatiivisen suhteen sisäisten tunne-erojen korostaminen vaatii tietysti mustavalkoisuutta ja kärjistämistä, mikä tekee lukemisesta hauskaa ja oivaltavaa. Väliin iskee kuitenkin epäilys, pystyykö miehen kanssa - tai ilman - edes elämään! Mitä on rakkaus, ja onko sillä mitään väliä? Eihän siihen osannut vastata Prinssi Charleskaan :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjanurkkaus ja Kirja vieköön!

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg 2014. Tanskankielinen alkuteos Effekten af Susan. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2015. 426 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tässä on nyt kyllä yksi erikoisimmista romaaneista pitkään aikaan. Ja tämä on kohteliaisuus. Vaikka ensialkuun tuntui, että tarinan sisään on mahdoton päästä, ja minulla oli suoranaisia ongelmia ymmärtää välillä, mistä puhutaan, jokin romaanissa alkoi vähitellen kiehtoa. Kun sitten sitkeästi jatkoin, sain siitä hyvän otteen ja loppujen lopuksi äimistelin, miten hienoa teosta luenkaan.

Silloin tietoisuuteeni nousee muistikuva. Se on porautunut huomiokykyni reunalle, ja nyt se leviää kuin tulva. 

Teoksen minäkertoja Susan joutuu vastineeksi omasta ja perheensä vapaudesta hankkimaan tietoa. Käy ilmi, että Tanskassa on tapahtumassa jotain suurta, niin suurta, ettei siitä kerrota kenellekään. On vaikea tietää, keitä hankkeessa on mukana ja kehen voi luottaa. Susanin perhe painuu hetkeksi maan alle. Hänelle selviää samalla, että Tanskassa on kokoontunut vuosikymmenien ajan tulevaisuuskomissio, jonka ennustukset ovat pelottavan tarkkoja. Komission jäsenten henkilöllisyys on tietysti salassa, eikä heidän raporttejaan paljasteta suurelle yleisölle. Raivatessaan tietään kohti totuutta vaarassa ovat Susanin lisäksi hänen miehensä ja 16-vuotiaat kaksosensa.

Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä siitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella. Ei ole ainoatakaan mediaa, joka osaisi antaa realistisen kuvan todellisuudesta, ei puoluetta joka osaisi julistaa totuutta.

Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia. Susanilla on ominaisuus, jota on tutkittu pitkään ja jota hän pystyy hyödyntämään vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Tietynlaista manipulointitaitoa on hänen miehelläänkin. Miehen musiikillinen luovuus tuo kohtauksiin oman sävynsä. Samoin heidän tyttärensä tapa olla eläinten kanssa, tai heidän poikansa kyky muistaa kaikki lukemansa - ja sitä on paljon. Saattaa kuulostaa fantasiamaiselta, mutta Høegin teksti ei sitä ole. Välillä huomaan hymyileväni romaanille, vaikka asia onkin vakavaa ja tahti kiihtyy loppua kohti. Se, mitä romaanin Tanskassa tapahtuu, on kai täysin mahdollinen skenaario Euroopassa.

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme, että tangentilla on positiivinen kaltevuuskerroin, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.  

Kantaa ottavan ja ajankohtaisen ympäristöpoliittisen teeman lisäksi Susanin vaikutus rakentuu vahvasti perheen sisäisen dynamiikan ympärille. Okei, ei ihan tavallisen perheen, mutta Susanin tavassa pohtia äidin ja lasten tai miehen ja naisen välistä suhdetta on jotain uutta, ja silti biologisella tavalla perustavanlaatuista. Dystooppisen tunnelman rinnalla on lujia ihmisten välisiä siteitä, luottamusta ja epäluottamusta, sekä menneisyyden aaveita.

Yksi teoksten vaikuttavimmista ominaisuuksista on fysiikka ja luonnontieteellinen ajattelu, joka nivoutuu kauniilla - mutta ehkä hieman vaikeallakin - tavalla osaksi Susanin hahmoa ja romaanin kerrontaa ylipäätään. Olen ennenkin ihaillut sitä, miten kauniisti matematiikka tai jokin muu tällaiselle humanistille vieras tieteenala saattakin maustaa kaunokirjallisuutta. Maailman lainalaisuuksissa on sellaista totuutta ja eksaktiutta, joka selvästikin vetoaa minuun. Toinen piirre, mikä tässä romaanissa ihastuttaa, on vaikea selittää sanoin. Se on älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, ajatuksen terävyyttä - tai sitä, että ajatus on sanoitettu niin kirkkaasti. Tässä täytyy samalla tietysti kiittää suomentaja Katriina Huttusta, joka on saanut välitettyä sen kaiken hienon myös suomeksi. Se, mikä suomalaiselle lukijalle ei välttämättä avaudu yhtä hyvin, on runsas määrä viittauksia (tanskalaisiin?) fyysikoihin ja poliitikoihin, ja muutenkin henkilögalleria on hieman epäselvä. Mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Susanin vaikutus myös näissä blogeissa: Lumiomena, Leena Lumi, Luettua elämää ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin lukuhaasteessa tämä sijoittuu kohtaan 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Osallistun tällä myös Kirjahyllyn aarteisiin.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo 2005. Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Teos. Pokkarissa 483 s. Kuva kustantajan.

Tässä yksi Hyllynlämmittäjä tai Kirjahyllyn aarre - ihan kummin vain. Haasteissa on se hyvä puoli, että saa luettua kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet jumittamaan. Sinisalon kuuluisa peikko teki minuunkin suuren vaikutuksen ja postaukseni siitä oli muuten blogielämäni ensimmäisiä, joten olisi ihan pöljää olla kokeilematta hänen muita teoksiaan.

Hämärässä piileksineet kontrastit nousevat esiin, ne rakentavat uusia ääriviivoja, sävyjä, pimeydestä nousee yksityiskohtia kuin esineitä kohoaisi tummasta vedestä kohti pintaa. 

Kädettömät kuninkaat on jännä novellikokoelma. Melkein kaikissa tarinoissa on jotain yhteistä, ainakin siinä mielessä, että ne tuntuvat suorastaan arkipäiväisiltä, liikkuvat tutuissa maisemissa, teoissa ja ajatuksissa. Teksti on usein hyvin dialogivoittoista ja jotenkin tavallista. Yhtäkkiä huomaa kuitenkin, että se, mitä on pitänyt aina itsestäänselvänä, ei olekaan sitä. Sinisalo kääntää tutut asiat päälaelleen tai muuttaa niitä hitusen niin, että maailman näkee yhtäkkiä aivan toisin.

"Apinat ovat osanneet puhua aina. --- Heidän järjessään ei ole koskaan ollut mitään vikaa."

Kuten Ennen päivänlaskua ei voi, osa tämänkin teoksen kertomuksista nojaa vanhoihin myytteihin ja ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. On etiäisiä, luonnonuskoa, sorsia palvelevia ihmisiä, Kuun lahjoja esimerkiksi novelleissa Etiäinen, Sorsapuisto, Metsän tuttu ja Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt. Joissakin novelleissa eletään ajassa, joka voisi olla meidän, mutta asiat ovat pahasti toisin. Dystopiaa, tulevaisuuden uhkia, ja vaikka Sinisalo on kirjoittanut useimmat novellinsa 1990-luvulla, ne voisivat aivan hyvin olla tämänkin päivän painajaisia. Ja niissäkin saattavat eläimet, esimerkiksi apinat, hallita maailmaa. Dystopialle tyypillisesti paljon jätetään sanomatta, ja lukija saa itse pohtia, miten tähän on tultu, mitä maailmassa on tapahtunut. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet väärin? Tällaisia ajatuksia herättävät muun muassa novellit Varhain aamulla Siirtola II:n portilla, Valkoinen hiiri ja Kädettömät kuninkaat.

Feminismi on yksi selkeä teema läpi teoksen. Naiset hakevat oikeutta, kellistävät pahoinpitelijänsä tai ottavat vallan. Sitten on myös kertomuksia, joissa tytöt ja naiset ovat järkyttävän vinoutuneen kulttuurin uhreja, miesten sairaiden fantasioiden tai vallankäytön kohteena. Naisten asiaa löytyy novelleista Lukko, Hanna, Tango merellä, Etiäinen ja Baby Doll. Oli teema mikä tahansa, Sinisalo näyttää, ettei totuttuun kannata luottaa, sillä ymmärrys yhteiskunnasta sellaisena kuin nyt sen näemme, saattaa keikahtaa nurin hetkenä minä hyvänsä. Ihan kaikkiin novelleihin en varsinaisesti ihastunut, mutta esimerkiksi novellit Etiäinen ja Grande Randonnée olivat hurjan hyviä. Viimeinen tarina, Yhdeksän ruukkua, sijoittuu muista poiketen 2000 vuoden takaisiin Lähi-idän maisemiin ja kertoo sekin version, joka voisi olla totta. Kukapa tietää!

Antologian kertomuksia on tätä ennen voinut lukea erinäisistä julkaisuista, kuten muissa antologioissa, naistenlehdissä tai vaikkapa Tähtivaeltaja-lehdessä, ja moni niistä on voittanut jonkun palkinnon, kuten Turun Science Fiction Seuran Atorox-palkinnon. Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Villasukka kirjahyllyssä ja Kuutar lukee. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

Fred Vargas 2017. Ranskankielinen alkuteos Quand sort la recluse. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2018. 464 sivua. Kirja kirjastosta, kuva kustantajan.

Fred Vargas on lukuisten palkintojen voittaja ja hänen teoksiaan luetaan ympäri maailman. Eikä ihme: kuten kirjoitin kolme vuotta sitten hänen teoksistaan, lempeä huumori, syvä inhimillisyys ja vanhat legendat ovat se, mikä saa teokset erottumaan massasta. Komisario Adamsberg -mysteerit ovat tosiaankin omalla tavallaan tunnistettavia ja on ihailtavaa, miten Vargas on pystynyt pitämään sarjansa yksilöllisen laadukkaana vuodesta toiseen. Kalmankuoriaiset on yhdeksäs suomennettu Adamsberg-dekkari.

Kolme vuotta sitten totesin myös, että sarjan kolmas osa on se, jossa minullekin jo kovin rakkaiksi käyneet henkilöhahmot alkavat muotoutua ja asettua paikoilleen. Niinpä tässä yhdesännessä teoksessa voi luottaa siihen, että apulaiskomisario Danglard toimii kuin internetin hakukone, Estalére muistaa millaisena kukin juo kahvinsa, Froissy on velho tekniikan kanssa ja Retancourt on edelleen murharyhmän monitaitoinen jumalatar. Metsän puu. Shiva, jolla on kahdeksantoista käsivartta. Jean-Baptiste Adamsberg luotsaa joukkoaan yhtä sumealla logiikalla kuin ennenkin, mitä kaikkien voi olla vaikea sietää. Yhteenotoilta ei vältytä, mutta ryhmän väliset siteet ovat ihailtavan vahvat. Adamsberg osaa hyödyntää kunkin vahvuuksia kuin paraskin nykyaikainen esimies.

Jos Vargasin teosten lempeys ja inhimillisyys syntyy hahmojen kautta, samaa ei voi sanoa teosten rikoksista. Niissä on raakuutta ja epäinhimillistä historiaa. Vargas ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai takaa-ajoilla, vaan rikollisia lähestytään taidokkaan pehmeästi kuin Neiti Marple aikoinaan. Kirjailijan arkeologitausta - kulkutauteja ja keskiajan luita! - näkyy hänen tavassaan punoa tarinoita, joiden pauloihin on ihana antautua. Kalmankuoriaisissa pureudutaan muun muassa muinaisiin erakkonaisiin, hämähäkkien elämään, surullisenkuuluisan orpokodin poikiin ja Magalhaesin merimatkaan kohti Amerikkaa - ihan vaan vertauskuvallisessa mielessä.

Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan. Kolmea vanhaa miestä yhdistää lapsuus orpokodissa ja niin kutsutussa erakkohämähäkkijengissä. Mitä pojat ovat tehneet? Onko heidän perässään joku joka janoaa kostoa? Murharyhmä penkoo ja penkoo, ja lopulta useiden junamatkojen, pyrenneläisessä ravintolassa nautittujen keittojen, niityn alta kaivettujen jäännösten, ikävän lapsuusmuiston ja miellyttävien kohtaamisten jälkeen sumu alkaa hälvetä, ja murharyhmän alus seilaa kohti oikeita leveyspiirejä.

En osaa sanoa, miksi juuri ranskankieliset paikan- ja miksei ihmistenkin nimet tekevät lukukokemuksesta entistä herkullisemman. Niitä vaan on ihana maistella! Fred Vargasin teoksissa on muutenkin erittäin hieno ja monitasoinen kieli, jota jaksaa lukea hitaasti nautiskellen. Kiitos suomentaja Marja Luomalle, että kielen herkkä vire välittyy niin upeasti!

Tässä linkit blogiaikana lukemiini Adamsberg-mysteereihin: Painu tiehesi ja pysy poissa, Hyisiä aikoja ja Neptunuksen sauva. Erityisen ihastunut olin aikoinaan teokseen Ikimetsän sydän. Kalmankuoriaisista myös blogeissa Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.