Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela 2013. Tähtikirkas, lumivalkea. Otava. Seven-pokkarit. 268 sivua.

"Jos on veden alla, ei kannata yrittää puhua, vaan pyristellä pintaan. Niin minä lähdin pois ja yritin tehdä kaiken niin kuin piti."

Haahtelan romaani on saanut aika paljon huomiota blogeissa ja erään blogistin kehujen perusteella minäkin tähän tartuin. Teos on päiväkirjamainen tarina miehestä, joka joutuu vain 19-vuotiaana jättämään kaiken ja aloittamaan aikuisen elämänsä yksin Pariisissa. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, jotta olisi vähemmän yksinäinen olo, "tuntuu kuin rupattelisimme hiljaa". Romaani jakautuu viiteen osaan, miehen elämään Pariisissa ja Berliinissä, matkakertomukseen Kaakkois-Aasiaan, sairaalajaksoon Saksan Bernburgissa sekä nykyaikaan, jossa hänen jälkeläisensä löytää päiväkirjat.

Pariisi 1889. Nuorimies etsii paikkaansa vieraassa maassa, tuntee olonsa irralliseksi ja levottomaksi. Hän opettelee uusia tapoja ja kokeilee rohkeuttaan. Yrittää olla herättämättä huomiota ja sovittaa itseään sekaan. Hän tekee mitä pyydetään ja mitä kuuluu tehdä, vaikka haaveilee jostain muusta. Välttelee koti-ikävää. Pariisin päiväkirjamerkintöjä leimaa hauraus ja alakulo. Kirjoittajasta tuntuu, ettei hän kuulu mihinkään eikä osaa tarpeeksi."Ihminen tuntee itsensä muruseksi kaiken tämän puhinan keskellä, vajoaa kivensiruna mereen."

Pariisissa on Maailmannäyttely ja Eiffel on juuri pystytetty sitä varten. Taiteesta kiinnostunut mies huomaa, että kaupungissa eletään impressionismin alkuvuosia. Teokset kauhistuttavat epämääräisyydellään ja väreillään, taitamattomuudellaan. Ne jäävät kuitenkin mieleen, eikä hän voi olla ihailematta taiteilijoiden rohkeutta. "Koskaan ei kesä ole tuntunut siin kesältä kuin noissa maalauksissa, eikä lumi lumelta." Maailmannäyttelyn ja taiteen lisäksi nuorukaisen elämää piristää uusi ystävä. Myös hänen kykynsä huomataan. Silti hänestä tuntuu edelleen kuin hän "kävelisi heikolla jäällä".

Berliini 1913 - 1914. Kirjoittajasta huokuu aikuistuminen, mies on selvästi itsevarmempi. Hän menestyy toimittajana ja seurustelee näyttelijättären kanssa. Silti hänestä huokuu tietynlaista naiiviutta ja jopa hyveellisyyttä maailman houkutusten ja rumuuden keskellä. Edelleen mies tuntee itsensä vieraaksi ja käpertyy itseensä, vaikka elää kuin maailmankansalainen. "Joskus ihmiskuntaan on vaikea saada yhteyttä ja varsinkin joulupäivänä, kun seisoo aukiolla yksin ja tuntee olevansa pelkkä maailmaan tökätty neulanen."

Berliinin aikaisista päiväkirjamerkinnöistä voi jo päätellä, että mies kärsii masennuksesta ja hänen mielenterveytensä rakoilee. Vuonna 1923 hän päättää lähteä pitkälle laivamatkalle kohti Siamia. Hänellä on mielessä, että pitkä loma voisi tehdä hyvää ajatuksille, mutta hän myös tietää, että häntä ajaa pakonomainen tarve päästä pois. Sodan jälkeen hän ei ole kyennyt löytämään paikkaansa maailmassa, eikä hänellä riitä voimia tuntea. Päiväkirjojen viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1936, Bernburgin sairaalasta. Kirjoittamisesta on tullut katkonaista ja vähäistä. Ne päättyvät "neuroottisiin sanasommitelmiin".

Pariisin päiväkirjoista lukijalle paljastuu vähitellen, mitä Suomessa on tapahtunut ja miksi nuorukainen kirjoittaa tekstinsä Klaara-nimiselle tytölle. Aika, uudet ihmiset ja mielialan muutokset tekevät kuitenkin tehtävänsä, ja jossain vaiheessa mies ei enää puhuttelee Klaaraa kirjoittaessaan, kunnes mielen järkkyessä ennen loppua Klaara on taas kirkaana läsnä.

Haahtelan romaani on hyvin eurooppalainen. Vuoden 1889 Pariisi tulvii kulttuuriperintöään, jota kirjailija lataa sivujen täytteeksi ja päähenkilön elämän raameiksi. Samoin Berliinin tapahtumissa kerrataan ajan historiaa. Näin Haahtela juurruttaa tarinan todellisiin tapahtumiin ja kulttuurihenkilöihin, joita romaanissa riittää. Välillä tämä tuntui suorastaan teennäiseltä. Haahtelan tuotanto ei ole minulle aiemmin tuttua, joten minulla ei ole mihin verrata. Tässä kieli on hyvin kaunista ja runollista, jopa vanhahtavaa, mikä tekee vanhasta päiväkirjasta aidon tuntuisen. Vertauskuvia on runsaasti ja ne sopivat hyvin melankoliseen tunnelmaan. Niissä on myös paljon viisautta, ne eivät ole liian kliseisiä. Nuoren miehen elämään oli helppo lähteä mukaan, mutta loppua kohti minua vaivasi etääntyminen, lopun odotus. Olin jo hieman väsynyt miehen alakuloon. Halusin ravistella häntä. Viimeinen, vuoden 2012 osio kuitenkin pelastaa ja antaa vaivaamaan jääneille asioille selityksen.

Voi olla, että oloni tätä teosta kohtaan jää hieman etäiseksi, vaikka tunnistan sen kauneuden, johon voisi ihastua. Olen silti sitä mieltä, että Haahtelaan tuotantoon kannattaa tutustua! Tähtikirkaasta, lumivalkeasta voi lukea lisää vaikkapa Marilta, Ompulta, Katjalta ja toiselta Katjalta.

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson 1972. Sommarboken. Suomenkielinen Kesäkirja 1973. WSOY:n Bon-pokkari. 135 sivua. Suomentanut Kristiina Kivivuori.

Suloinen Kesäkirja koostuu lyhyistä kertomuksista, kesäisistä hetkistä ulkosaaristossa. Isoäiti ja Sophia asuvat siellä keväästä syksyyn. Kertomukset ovat itsenäisiä muistoja, kuin pieniä novelleja. Jansson on ammentanut näihin omista muistoistaan, eikä tällaista voikaan keksiä. Kertomukset ovat niin eletyn ja koetun tuntuisia. Isoäiti ja lapsi viettävät kesäpäiviä verkkaiseen tahtiin, silti täysillä hetkessä. Lukijankin on pakko edetä hitaasti ja imeä kesää itseensä. Tämän kirjan voisi ahmia, mutta sitä tekee mieli haistella ja maistella. Ymmärrän, miksi tästä pienestä teoksesta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon. Vaikka kesä on lopuillaan, ehdin vielä hyvin tunnelmaan mukaan.

Kertomukset ovat täynnä saariston luontoa ja luonnonvoimia. Jansson kuvaa sitä hyvin yksityiskohtaisesti - hänen on täytynyt olla osa sitä ja tuntea se perinpohjaisesti. Luonto on läsnä koko ajan, sammaleista muurahaisiin, meren tyrskyistä männynkäppyröihin. Luonto värittää kertomuksia, vahvistaa elämyksiä ja opettaa lasta.

"Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut. Paljas kallionpinta höyrysi, mutta sammal ja kallionraot olivat kosteutta tulvillaan ja kaikki värit olivat syventyneet. Kasvillisuus kuistin edessä oli sademetsää, se oli aamuhämyssä vielä, ilkeitä lehtiä ja kukkia vieri vieressä, hänen piti varoa ettei tulisi niitä katkaisseeksi kun hän siinä kulki etsimässä, käsi suun edessä ja koko ajan peläten horjahtavansa."

Isoäidin elämänviisaus kulkee mukana, kun lapsi seikkailee, kyselee ja inttää. Heillä molemmilla on taipumusta ärsyttää toisiaan välillä. Silti toinen ei ole koskaan kaukana. Sanailu, lapsen uteliaisuus ja isoäidin vastaukset hymyilyttävät. Heissä molemmissa on särmää, dialogi on veikeää ja aitoa. Isoäiti ja lapsi osaavat kyseenalaistaa ja vähän kapinoidakin. Toisinaan lasta pelottaa, toisinaan hän on villi. Saaressa voi keksiä mitä tahansa ja vaikka välillä isoäiti väsyy, kohta hän taas ryömii kuusen alle Sophian kanssa piiloon. Sitten levätään. Yhdessäolo on kaunista ja vahvaa.

"Kuunvalo lankesi hänen hatulleen ja hartioilleen, hän vartioi kohtaloa ja koko saarta. Ei epäilemistäkään, isoäiti löytäisi kaiken mitä onnettomuuden ja kuoleman torjumiseen tarvitaan. Kaikki mahtui talteen hänen taskuunsa. Sophia seurasi perässä koko ajan ja näki, miten isoäiti kantoi kuuta päänsä päällä, ja yöstä tuli täydellisen tyyni. Kun he tulivat takaisin mökille, sanoi isoäiti, että nyt saatiin taas puhua.
    Älä puhu! kuiskasi Sophia. Ole hiljaa! Anna sen jäädä taskuun.
    Hyvä on, isoäiti sanoi. Hän mursi pienen palasen lahoa porraspuuta ja pani taskuun senkin, sitten hän meni maata. Kuu vaipui mereen, eikä ollut mitään aihetta levottomuuteen."

Kesäkirja täytyy nauttia kesällä. Muuten kesää tulee liian kova ikävä. Tästä helmestä on kirjoittanut moni, esimerkiksi Elina, Susa, Katri ja Laura.

Kari Hotakainen: Huolimattomat

Kari Hotakainen 2006. Huolimattomat. WSOY. 267 sivua. 

"Hän mietti entistä elämäänsä ja halusi uuden. Korkkaamattoman. Pakasta vedetyn. Koskemattoman. Neitsyen. Umpihangen. Lehtometsän."

Huolimattomat on kertomus yksinäisyydestä, toisen kaipuusta ja kosketuksen puutteesta. Rakkauden janoa lähestytään seksin ja seksuaalisuuden näkökulmasta. Leila Korhonen päätyy hyvinvointiyrittäjäksi, kun nuoren naisen tarpeet ja haaveet eivät käy yksiin nuorten sonnien pyrkiessä päälle. Hän haluaa auttaa niitä lukuisia miehiä, jotka tietämättään tarvitsevat lämpöä ja kosketusta. Vähitellen hän kuitenkin väsyy siihen, ettei itse saa mitään. Viimeinen pisara on röyhkeä, itsekeskeinen asiakas, joka ylittää sovitun rajan.

"Hän oli pitänyt yksinäisyyttään itsestäänselvyytenä, selkeänä työkaluna, joka antoi rauhan ja keskittymiskyvyn. Mutta yksinäisyys on petollista. Se nakertaa mielen, tekee siihen koloja ja onkaloita, päästää veden sisään ja homettaa mielen, ja mieli alkaa haista."

Rikoskomisario Antero Mokka on keski-ikäinen mies, joka on jo luopunut toivosta löytää sopivaa naista. Iho on jo unohtanut kosketuksen, se kasvaa sammalta ja jäkälää. Edessä häämöttää vanhuus. Mokka on naimisissa työnsä kanssa, se on hänen elämänsä. Hän keskustelee vain varkaiden ja valehtelijoiden kanssa. Mokka on kuitenkin täysin sinut elämänsä kanssa, eikä huomaa puutetta ennen kuin saa kuulusteltavakseen Leilan. Leila menee Mokan päähän ja jää sinne. Kuulusteluissa Leila tulkitsee Mokkaa, molemmat saavat toisensa raolleen. Siitä seuraa jotain kaunista.

Huolimattomissa on ripaus rikosromaania. Se on lopulta myös rakkausromaani, vaikka onkin  alakuloinen, harmaa ja syksyinen. Siinä pohditaan paljon, mitä nykypäivän viihdekeskeinen, kaiken paljastava meno tekee ja aiheuttaa, millaisia paineita ja mielikuvia se luo. Mitä se tekee vaikkapa seksille, jonka pitäisi olla läheisyyttä ja lämmön jakamista.

"Kukaan ei hallinnut uutta aikaa, se oli kuumemittarista lattialle karannutta elohopeaa, joka kaikki yrittivät saada kiinni, vaihtelevin tuloksin. Suurin osa uudesta ajasta oli vapaa-aikaa, hahmotonta ja epämääräistä olotilaa, joka synnytti mielihyvään perustuvaa teollisuutta."

Hotakainen tuo stereotyyppisen suomalaisen haaveineen ja heikkouksineen niin lähelle, että hahmot tuntuvat tutuilta. Ankeista mielenmaisemista ja toivottomalta vaikuttavasta nykyajasta huolimatta romaanista huokuu runsaasti lämpöä. Hotakainen ei tyylilleen uskollisena selittele mitään. Kieli ei rönsyile eikä jaarittele. Hotakainen on lyhyiden lauseiden mestari ja ilmaukset ovat usein niin osuvia, että kaiken alakulon keskellä alkaa naurattaa. Hotakaisen tekstiä, "vakavanaurullista tyyliä taajamaihmisen arjesta", on vapauttavaa lukea.

Myös Kirsi on kirjoittanut Huolimattomista. Kuittaan tällä teoksella HelMetin haasteen kohdan 23, sillä luin tämän pienen romaanin päivässä.

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan 2005. Lauantai. Saturday. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkarit. 388 sivua.

"Ja nyt hän kokee sen jälleen, yhteensopivan maailman, jossa kaikki palasevat loksahtavat viimein paikalleen."

Palkittu Ian McEwan on yksi Britannian merkittävimmistä nykykirjailijoista ja nousi kuuluisuuteen kun Sovituksesta tehtiin elokuva vuonna 2007. Lauantai puolestaan on päätynyt teattereihin. Lauantain lisäksi olen lukenut McEwanilta romaanit Rannalla, Polte ja Ikuinen rakkaus. Hänen tarinoilleen on tyypillistä, että tavallisen ihmisen elämää sekoittaa tai järkyttää jokin käsittämätn epätodennäköisyys - jotain mitä voisi tapahtua kenelle tahansa. McEwan onkin erittäin taitava ihmismielen kuvaaja, ja teoksille on tapahtumia keskeisempää niiden aikaansaamat ajatukset.

Lauantai on kuvaus Henryn, keski-ikäisen neurokirurgin, vapaapäivästä, joka alkaa varhain aamuyöllä kun hän herää outoon tunteeseen, menee ikkunan ääreen ja näkee Heathrowille laskeutuvan koneen syttyvän tuleen. Päivästä tulee muutenkin eriskummallinen, vaikka siihen mahtuu paljon jokalauantaisiakin asioita, kuten squashin peluuta ja vierailu äidin luona hoivakodissa. Eräs aamuinen kohtaaminen vaikuttaa Henryn mielialaan, jää vaivaamaan taustalle koko päiväksi, kunnes herää uudestaan henkiin illansuussa. Piinaavasta kohtaamisesta joutuvat osalliseksi myös Henryn rakkaimmat.

Lauantain tapahtumat sijoittuvat siis 24 tunnin sisään. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon enemmän. McEwanin teksteille on tyypillistä, että päähenkilö pohtii ja tarkkailee ympäristöään: ohikulkijoita, kaupunkia, yhteiskunnallisia ilmiöitä, ihmisten välisiä suhteita ja ihmismielen toimintaa. Henryn tapa tarkkailla elämää on hyväntuulista, eikä hän pidä asioita itsestäänselvinä. Hän on tyytyväinen varsin ylelliseen elämäänsä ja ihailee nykyajan saavutuksia.

Henry pelkää epämääräisesti tuntemansa maailman katoamista, mutta samalla luottaa siihen että päätöksistä seuraa aikanaan jotain hyvää. "Ajalleen tyypilliseen tapaan hän tuntee pakottavaa tarvetta pysyä jatkuvasti kärryillä maailman tapahtumista, olla osa suurta yhteistä maailmaa ja tuntea sen huolet omikseen." Lauantai on kirjoitettu vuosina, jolloin Yhdysvaltojen ja Brittien hyökkäys Saddamin Irakiin oli tapetilla. McEwan sijoittaa tarinan taustalle ja Henryn mielenmaailmaan todelliset, silloin ajankohtaiset ilmiöt, mikä tekee päähenkilön ajatuksenvirrasta varsin aidon tuntuista. Aidoksi sen tekee myös pienet, arkiset yksityiskohdat, joita ei tule ajatelleeksi ennen kuin joku kirjoittaa ne osaksi romaania.

Lauantai ja muutkin lukemani McEwanin romaanit ovat varsin kevyttä ja helppoa kirjallisuutta, mutta niillä on taipumusta herättää hyvin inhimilliä ajatuksia, jotka saattavat jopa muuttaa lukijan omia näkemyksiä. Näennäisen arkisuuden taustalla on nimittäin paljon enemmän. Lisäksi täytyy ihailla kirjailijan tapaa paneutua asioihin hyvin perusteellisesti. Vaikka se aiheuttaa runsautta ja jopa jaarittelua, tämä tarina pysyy hyvin kasassa. Analyyttisen Henryn kautta lukija saa aimo annoksen Lontoon arkea ("Kaupunki ahnehtii ihmisiä töihin lauantaisinkin"), erittäin yksityiskohtaista tietoa neurokirurgin työstä, squashin hienouksista, runoudesta tai vaikkapa bluesista. Lempeänä lääkärinä Henry analysoi jopa kimppuunsa käyneen hyökkääjän ("Jalka on aivojen kaukainen provinssi, vähän kuin takametsien junttikaupunki, joka on niin etäällä kaikesta, ettei sen tarvitse olla vastuussa paljon mistään. Potku on vähemmän henkilökohtainen kuin lyönti.")

Lauantai on aikaisemmin noteerattu ainakin blogeissa Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Ajatuksia kirjamaasta.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Kristina Ohlsson 2012. Paratiisiuhrit. Paradisoffer. WSOY 2014. Suomentanut Pekka Marjamäki. 434 sivua.

Kirjakaupan alelaarista mukaani lähteneen kirjan kannessa luvataan, että käsissäni on "henkeäsalpaavan jännittävä kertomus", jota "lukee ja lukee voimatta lopettaa", "henki kurkussa". Siksi päätin antaa mahdollisuuden Ohlssonille, johon en ole aikaisemmin tutustunut. Kansiliepeessä kerrotaan, että Ohlsson on kolmella aikaisemmalla teoksellaan noussut Pohjoismaisten suosituimpien jännityskirjailijoiden joukkoon.

Teos oli kieltämättä jännittävä ja se imaisi mukaansa niin kuin luvattiin. Arlandasta New Yorkiin matkalla oleva lentokone kaapataan ja uhataan räjäyttää, ellei kaappajien vaatimuksiin suostuta. Alkaa 13 tunnin kilpajuoksu aikaa vastaan, kun Ruotsin rikospoliisi, turvallisuuspoliisi ja CIA yrittävät selvittää, ketkä ovat kaappauksen ja uhkaviestin takana. Panoksena eivät ole vain 400 matkustajan henki, vaan myös yhden tutkijan poika, joka toimii koneessa lentoperämiehenä.

Paratiisiuhrit toimii ihan hyvin itsenäisenä teoksena, joskin pian käy ilmi, että osa päähenkilöistä on seikkaillut Ohlssonin aikaisemmissakin teoksissa. Heidän yhteiseen historiaansa viitataan usein, mikä hieman ärsytti minua. Tietysti ilman taustaa hahmot jäisivät melko ohuiksi, mutta silti minulle jäi tunne, että olen ulkopuolinen. Takakannen tekstissä ei nimittäin vihjata, että kyseessä olisi sarja. Tämä seikka ei ollut ainoa, mikä tekstissä ärsytti. Erinäisten laitosten ja tahojen nimet ja työntekijöiden tittelit tuntuvat olevan turhan tärkeitä. Näiden tarkoitus on kai luoda kuvaa tehokkuudesta ja ammattitaidosta, ja teoksessa olikin keskeistä eri instituutioiden välinen yhteistyö tai sen puute. Minuun ne eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta, vaan pikemminkin etäännyttivät varsinaisista ihmisistä niiden takana.

Eikä siinä kaikki. Olen lukenut dekkareita ihan valtavat määrät ja jossain vaiheessa aloin karttaa teoksia, joissa tehokkuus, kovuus ja kauneus ovat hahmojen keskeisiä piirteitä: "Vetistely ei ollut mikään inhimillinen piirre, vaan osoitus heikkoudesta." Tarinan ja jännityksen kannalta pidän erittäin epäolennaisena työkaverin huomiota siitä, että "jos hän olisi antanut kynsiensä kasvaa ja lakannut ne punaisiksi, hän olisi pystynyt iskemään kenet tahansa miehen mistä tahansa kapakasta." Yritän tällä ilmaista siis sitä, että naisellisuuteen perinteisesti liitettyjen piirteiden tai niiden "puute" ei mielestäni pitäisi enää tämän päivän dekkareissa - eikä muussakaan kirjallisuudessa - olla millään tavalla osa poliisihahmon pätevyyttä. Muutenkaan en pidä siitä, että kirjailija kirjoittaa hahmojensa ulkonäön ja luonteenpiirteet niin auki, ettei lukijan tarvitse käyttää omaa mielikuvitustaan, saatika päätellä näitä tekstistä ja tarinasta.

Aion edelleenkin lukea dekkareita aina silloin tällöin, mutta nykyään olen melko vaativa - tai ehkä makuni vain on muuttunut vuosien mittaan. Ohlsson on kirjoittanut erittäin mukaansatempaavan teoksen joka ei tietynlaisessa dekkarigenressä ole ollenkaan huono. Minä en kuitenkaan taida hänen teoksiinsa enää palata. Paratiisiuhreista on kirjoitettu positiivisempaan sävyyn mm. blogeissa Ullan luetut kirjat ja Kirjakirppu. Rakkaudesta kirjoihin pitää teosta loistavana, vaikkei itse niin innostunutkaan, eikä sitä hirveästi kehuta Kirsin kirjanurkassakaan.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Ayad Akhtar. 2012. Appelsiininkuorten katu. American Dervish. Suomentanut Katariina Kaila. Otava. Seven-pokkarit. 352 sivua. 

"Usko on tärkeää, eivät sille annetut leimat."

Appelsiinikuorten katu on tarina nuoren muslimipojan kasvusta 1980-luvun Yhdysvalloissa, tämän perheestä ja lähiympäristön suhteesta uskoon. Hayat kasvaa melko vapaamielisessä perheessä, jonka arki muuttuu, kun Pakistanista saapuu kaunis ja älykäs Mina-täti ja muuttaa heille asumaan. Hayat palvoo tätiään, joka herättää hänen kiinnostuksensa uskoa ja Koraania kohtaan. Mina opettaa, että usko itse on tärkeämpään kuin siitä muistuttavat tavat, ulkokohtaisuus. Minalla on muutenkin tärkeä rooli Hayatin kasvaessa lapsesta varhaisteiniksi.

Hayat ei voi olla hämmentymättä siitä, miten eri tavoin aikuiset suhtautuvat Koraaniin ja uskonnolliseen yhteisöön. Hänen tutkijaisänsä suorastaan halveksuu näitä houkkia, jotka eivät osaa ajatella itsenäisesti, vaan seuraavat sanaa kyseenalaistamatta sitä. Hayatin äiti ei käytä huntua, mutta haluaa kuitenkin olla osa yhteisöä. Hän kärsii miehensä vapaamielisyydestä ja sen aiheuttamista juoruista. Länsimaisen kulttuurin keskellä tulee esille ristiriitoja, kaksinaamaisuutta ja perheväkivaltaa, kun tasapainoillaan erilaisten arvojen paineessa.

Tutustuessaan Minan kanssa Koraaniin Hayatin hämmennys muuttuu vähitellen suorastaan fundamentalistiseksi uskoksi. Kiihkeys ja luottamus Koraaniin saavat hänet tekemään peruuttamattomia asioita, jotka vaikuttavat  kodin tasapainoon ja Minan tulevaisuuteen. Myöhemmin Hayatin valtaa epäily ja uudenlainen hämmennys kun hän alkaa tajuta, ettei kirjasta löydy koko totuutta. Syyllisyydentunto saa hänet lopulta jättämään Koraanin taakseen, ja lopulta "Vaikeutta seuraa helpotus, niin, vaikeutta seuraa helpotus."

Akhtarin teos on yksi niistä lukuisista viime vuosina ilmestyneistä teoksista, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin sijoittuneiden maahanmuuttajien sopeutumisesta ja kulttuurien törmäyksestä. Tämä eroaa monista ehkä siinä, että uskonnolla, sen ilmenemisellä ja vaikutuksilla on suurempi rooli kuin monessa muussa tarinassa. Se näyttää hyvin, miten lapsen on helppo ymmärtää aikuisten sanoja väärin ja mitä uskonto voi tehdä herkässä iässä. Appelsiinikuorten katu opettaa paljon islamista, mutta jättää lukijalle runsaasti tulkinnan varaa. Luulisin, että Akhtar haluaa lukijan näkevän uskon yleisinhimillisyyden vanhojen sääntöjen ja tapojen peittämän pinnan alta.

Akhtarin - ja kiitos suomentajan! - kerronta on mukavan sujuvaa ja reipasta. Tarinaan upotetut otteet Koraanin suurista, ruoan tuoksu ja Minan ikivanhat kertomukset tuovat siihen sadunhohteisuutta, makuja ja värejä. Kirja on vahvasta uskon läsnäolosta huolimatta kevyttä luettavaa, eikä sijoitu mielestäni tällaisten maahanmuuttajatarinoiden syvällisimpään kärkeen. En voi olla vertaamatta sitä esimerkiksi Jhumpa Lahiriin tai Chimamanda Ngodi Adichieen. Islaminusko muistuttaa myös heinäkuussa lukemastani Aavikon tyttäristä.

Kirja tarttui kaupasta mukaani sen punaisuuden vuoksi. Saan tällä kuitattua Sateenkaari-haasteen ensimmäisen, punaisen kohdan sekä värin takia myös HelMetin haasteen kohdan 20. Muiden lukukokemuksista voi lukea mm. blogeista Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjanurkkaus ja Kirjoihin kadonnut.

Milan Kundera: Kuolemattomuus

Milan Kundera. 1990. Kuolemattomuus (Nesmrtelnost). Suomentanut Kirsti Saraste. WSOY. 414 sivua.

"Eläminen ei ole onnea, mutta oleminen on." Filosofisessa romaanissaan Kundera etsii vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. En ole aiemmin lukenut Kunderaa, mutta olen ymmärtänyt, että muutkin hänen teoksensa keskittyvät eksistentialismiin. Kuolemattomuus oli lukupiirissämme luettavana kesätauon yli. Kirjan tutkielmamaisuuden vuoksi sitä oli helppo katkoa osiin ja lukea välillä jotain kevyempää. Kuolemattomuus nimittäin vaatii aimo annoksen ajatusta mukaansa ja on sen vuoksi melko työläs paketti. Välillä minun teki mieli hidastella ja lähteä mukaan tutkimuksiin, välillä toivoin pähkäilylle jonkinlaista päätöstä.

Eksistentiaalisena teemana Kuolemattomuudessa on nimensä lisäksi minuuden etsiminen, rakkauden asteet ja merkitys, maine ja tietoisuus. Näitä pohtivat kirjailijan itsensä lisäksi hänen luomansa hahmot, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa (lopulta yllättävin tavoin), jopa kirjailijan itsensä kanssa. Jollain tapaa ihan kiehtova ratkaisu, mutta en voinut välttyä ajattelemasta, että tarinoiden rakenteessa on jotain väkinäistä, pakonomaista erikoisuuden tavoittelua.

Teoksessa liikutaan kahdella eri aikakaudella ja osin myös niitäkin sekoittaen. Päähenkilöiden, Agnesin, Lauran, Paulin, Rubensin ja Avenariuksen kudelma sijoittuu kirjoittajan nykyhetkeen ja välillä hän on itsekin osa sitä. Bettinan intohimoinen rakkaus Goethea ja muita tämän aikalaisia kohtaan kulkee eri ajassa, mutta lähettää ajasta riippumattomia viestejä nykyhetkeen. Bettina on romaanin hahmoista ehkä se, joka tavoittelee kuolemattomuutta selkeimmin. "Kaikki hänen rakkautensa kuuluisiin miehiin olivat pelkkä ponnahduslauta jolle hän heittäytyi koko ruumillaan saadakseen sen lennättämään hänet hyvin korkealle, paikkaan missä historiaksi henkilöitynyt Jumala asustaa." Muiden kuin Bettinan tarinan osalta kuolemattomuus ei ole niin selkeä teema kuin vaikkapa seksuaalisuus ja erotiikka. Etenkin Lauran ja Rubensin elämässä näillä oli valtava rooli.

Kundera on erittäin tietoinen eurooppalaisesta ajattelusta ja kulttuurista, ja pyrkii hahmottamaan sitä eri aikakausista käsin, myös vertaamalla sitä muihin. Paikoitellen romaani suorastaan vilisee tunnettuja kulttuurinimiä. Hänen näkemyksensä tuntuvat kuitenkin melko kaukaisilta meikäläisestä näkökulmasta. Kunderan tapa kirjoittaa on pohtivaa ja ajatuksenkulku on ajoittain melko monimutkaista. Teksti tasapainottelee ajattomassa Euroopassa hullun romantiikan ja rationalistisen älykkyyden välillä. Kritiikkiä ylettömälle älykkyyttä korostavalle Euroopalle on Kunderan muunnos kuuluisasta sanonnasta: "Tunnen, siispä olen", sillä "jos joku tallaa jalalleni, tuskaa tunnen vain minä. Minän perusta ei ole ajattelu vaan kärsimys joka on tunteista olennaisin." Ymmärrän tämän, mutta paradoksaalista on se, että Kundera itse vaatii lukijalta paljon sekä älyllistä pohdintaa että eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuntemusta.

Omaan lukumakuuni Kundera taitaa olla hieman liian filosofista, vaikka toisaalta pidinkin siitä kovasti välillä. Eksistentiaaliset kysymykset ovat aina ajankohtaisia ja mielenkiintoisia, mutta tekstiä voisi tiivistää tai osan päälle liimatusta voisi jättää pois. Monessa kohtaa Kundera tarkoituksella muotoilee ajatuksensa kahteen otteeseen, jotta lukija varmasti pysyy kärryillä, ja täytyy sanoa, että lopussa kiitos seisoo. Ainakin osa ajatuksista alkaa elää lukijankin tajunnassa. Kuolemattomuudesta kirjoittanevat myös lukupiirikaverini Sara (P.S. Rakastan kirjoja), Kannesta kanteen Kaisa ja Luettujen elämien Elina. Aikaisemmin siitä on postannut Aino.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen. 2014. Kaikki oikein. Otava. Seven-pokkarit. 317 sivua.

Mitä tekisit jos voittaisit lotossa? Tällähän me kaikki herkuttelemme aina silloin tällöin. Ja siksi me lottoamme niin paljon. Mutta tuoko lottovoitto kaikkea, mitä kaipaa? Rahalla saa, mutta sen myötä on myös vaara menettää jotain. Eikä raha näköjään ratkaise kaikkea.

Kaikki oikein on tarina keski-ikää lähestyvästä pariskunnasta, Eevistä ja Karista, joka eräänä lauantai-iltana voittaa pääpotin. Alun riemun jälkeen alkaa hillitön suunnittelu, mihin rahat käytetään, sijoitetaan tai paljonko pannaan pankkiin talteen. Jo pian alkuhuuman jälkeen raha alkaa vaikuttaa parisuhteeseen ja muihin ihmissuhteisiin - tai kuten Eevi itse havaitsee, se tuo nopeammin esille sellaista mikä olisi tapahtunut joka tapauksessa.

Eevi haluaa shoppailla luksusta paikatakseen köyhää lapsuuttaan, pihien vanhempien aiheuttamaa häpeää ja koulukiusaamista. Kulutuksen riemua himmentää kuitenkin rahan aiheuttama riita parhaan ystävän kanssa, työkavereiden panettelu ja kateellinen ilmapiiri tupareissa. Suurinta synkkyyttä tuo Karin lisääntyvä biletys ja alkoholin käyttö, joka päätyy väkivaltaan, potkuihin ja vakavaan aviokriisiin. Eevin jaksaminen on koetuksella, kun hän yrittää ymmärtää mitä kaikkea voitto on aiheuttanut.

Vaikka tarinassa on paljon synkkiä, perisuomalaisina pidettyjä aineksia, kuten kateutta, pihiyttä ja alkoholismia, siinä on myös runsaasti kepeyttä ja pinnallisuutta. Onneksi, sillä en odottanutkaan tältä teokselta mitään suurta syvällisyyttä. Tarina vie nopeasti mukanaan ja on eräänlaisessa tuttuudessaan turvallinen ja helppolukuinen. Härkönen on käyttänyt lähteenään tutkimusta suomalaisista lottovoittajista. Eevin kokemukset voiton jälkeen ovatkin hyvin realistisen oloisia.

Kaikki oikein on myös kieleltään tyypillistä Härköstä. Tarinassa on paljon itseironiaa, tragikoomisuutta ja mustaa huumoria. Kielikuvat ja parisuhteen arjen kuvaus ovat herkullisen tarkkoja. Dialogin voimalla etenevä teksti on napakkaa, osuvaa ja erittäin sujuvaa. Juuri tätä odotin Härköseltä. Kirja oli mainio välipala erään huomattavasti raskaamman teoksen rinnalle. Siitä seuraava postaus tulossa pian!

Teoksesta on kirjoitettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi ja Yöpöydällä. Osallistun tällä kirjalla lukuhaasteeseen Luetaan sateenkaari, sillä sen selkämys on punainen.

Kesähaaste

Sain blogi- ja lukupiirikaveriltani Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) haasteen kertoa itsestäni vastaamalla kymmeneen kysymykseen. Mikäpä ettei! Olen kuitenkin sen verran aloitettelija vielä tässä blogien maailmassa, etten taida mitään hurjia salaisuuksia paljastaa itsestäni, mutta jotain olennaista kuitenkin :)

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Eihän minusta ole tainnut tulla esille muuta kuin se fakta, että tykkään lukea. Olen vastikään jäänyt pois S2-opettajan töistä, joita tein toistakymmentä vuotta. Muutin Tampereelle Oulusta ja aloitin väitöskirjan teon. Olen siis tällä hetkellä jatko-opiskelija. Opiskelijaelämä on ollut aika leppoisaa ja aikatauluista saan päättää itse.

Lukemisen ja opiskelemisen lisäksi tykkään kävellä, istua puistoissa, kahviloissa ja terasseilla, käydä keikoilla ja tehdä suunnitelmia jotka eivät aina toteudu. Matkustaminen on minulle myös todella tärkeää. Tämän vuoden teemana näyttää olevan Espanja, mikä sopii vallan mainiosti, sillä opiskelen espanjaa ja matkakumppanini rakastaa aurinkoa!

Kärsin muuten lepidopterafobiasta...

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Tietysti on kiva, jos joku lukija silloin tällöin löytää hyvää luettavaa blogini avulla ja nauttii pienistä postauksistani. Hyvää palautetta on ihana saada! Olen kuitenkin tarkoituksella pitänyt vielä melko matalaa profiilia ja tunnustellut, miltä tämä tuntuu. Osaan postauksistani panostan enemmän kuin toisiin. Aluksi pelkäsin, ettei kirjallisuuden tietoni riitä tällaiseen harrastukseen, mutta sen yli pääsin melko pian.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Monellakin tavalla tietysti, koska blogikirjoittajana olen vain pieni osa itsestäni, ja kuten olen jo kertonut, en tuo kovin paljon itsestäni esille niissä. Kirjoittajana taidan kyllä olla aika samanlainen, oli kyse lukukokemuksista tai väikkäristä, eli aika suoraviivainen ja rönsyilyyn kykenemätön!

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Tähän täytyy kyllä nyt sanoa, että entisiä työkavereita on kova ikävä, sillä he saivat minut nauramaan :) Kai se on sellainen tilannekomiikka ja taito kertoa hyviä juttuja. Nauran usein myös lukemalleni, näkemälleni ja arjen pienille höpötyksille.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Olen ensimmäisen Tampere-vuoteni aikana ollut jatkuvan ilahtunut siitä, miten paljon täällä on sellaista "tapahtumaluovuutta": jatkuvasti löytyy tekemistä, tapahtumia ja paikkoja joissa käydä. Se tuntuu tärkeältä ja on jotain, mitä kaipasin aikaisemmin.

En ehkä itse ole luova sanan perinteisessä, taiteellisessa merkityksessä. Olen hyvä piirtämään, mutten siinäkään kovin luova, vaan ennemminkin hyvä tallentamaan näkemääni sellaisena kuin se on. Tietysti opettajan työssä täytyi olla luova, jottei ala toistaa itseään, ja sitä pyrin ylläpitämään. Nyt onkin sitten ihan eri tilanne, kun luovuutta tarvitaan tutkimustyössä. Välillä tulee ahaa-elämyksiä, mutten osaa sanoa, onko se luovuutta vai sitä, että olen oppinut uutta. 

6. Ketä läheistäsi ihailet?

En halua paljastaa ketään yksittäistä, mutta sanotaan, että ihailen lähellä olevista ihmisistä kykyä olla menemättä virran, oletusten tai ennakkoluulojen mukana. Ihailen ja yritän omaksua myös ahkeruutta, perusteellisuutta ja intohimoa.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Olen aika laiska ja minun on joskus vaikea tarttua toimeen. Saatan joskus vähän ärsyyntyä huonoon itsekuriini, mutta muuten olen kyllä hyvin armollinen itselleni :)

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Kävin juuri eräässä työpaikkahaastattelussa ja huomasin, että minun oli todella vaikea kehua itseäni! No, olen kyllä kuullut, että olen rauhallinen, tehokas ja rohkea. Ensimmäiset kaksi tulivat esille työssäni, kolmas liittyy viimeaikaisiin elämänmuutoksiini. Olen myös kuulemma sosiaalinen, mikä ei tarkoita sitä, että haluaisin olla koko ajan ihmisen seurassa vaan sitä, että kun olen, tulen kaikkien kanssa toimeen.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Luulen pysyväni tämänhetkisellä alallani, mutta millä tavalla, sitä en vielä tiedä. Ja työllisyystilannekin siihen vaikuttaa. Olisi kiva pystyä yhdistämään opettaminen ja tutkiminen. Pelkään vähän jämähtämistä :)

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Aina. Jopa lukiessani, vaikka tiedostan, että huonostikin voi käydä!

Jään innolla odottamaan, mitä kysymyksiin vastaavat niinikään Saran haastamat ja meidän yhteiset lukupiirikaverimme Kaisa ja Elina!