Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Gabrielle Zevin 2022. Englanninkielinen alkuteos Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023. 476 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tätä kirjaa oli vaikea olla huomaamatta pari vuotta sitten kirjamessuilla. Näyttävä ulkonäkö kiinnitti huomion, vaikka en silloin siihen tarttunutkaan. Nyt etsin Goodreadsin vuosihaasteeseen kirjaa, joka olisi valittu Tournament of Books -listalle. Siellä Huomenna, huomenna ja huomenna pisti jälleen kerran silmiini, joten varasin sen kirjastosta. Gabrielle Zeviniltä aikaisemmin suomennettu Tuulisen saaren kirjakauppias jää eittämättä tämän uudemman romaanin varjoon, enkä alkuun edes hoksannut yhdistää kirjailijan nimeä tuohon vaatimattomampaan teokseen. 

Romaani on tarina kahdesta nuoresta lahjakkaasta pelialan suunnittelijasta, Sadiesta ja Samista, jotka tapaavat ensimmäisen kerran, kun Sam toipuu sairaalassa lukuisista jalkaleikkauksista ja saa pelikaverikseen Sadien. Heidän ystävyytensä alkaa, mutta on kaatua mielipahan aiheuttamaan välirikkoon, joka ei tule olemaan nuorten ystävyyden varrella ainoa. Yliopisto-opintoja aloittaessaan kalifornialaisnuoret tapaavat jälleen Bostonissa, jossa yhteinen peliharrastus johtaa pian pelien suunnitteluun. Sadiesta ja Samista tulee kuuluisia ja he muuttavat Los Angelesiin.

Tietokonepelit ja pelien suunnittelu on romaanissa hyvin keskeisessä roolissa, mutta Zevin on onnistunut kirjoittamaan siitä tavalla, joka kiehtoo sellaistakin lukijaa, joka ei koskaan pelaa. Kyse on onnistumisesta, kunnianhimosta, kauneuden tavoittelusta, intohimosta ja luovuudesta. Samin ja Sadien osalta kyse on myös ystävyydestä, yhteistyöstä, yhteisen tavoitteen jakamisesta ja yhteisymmärryksestä. He viettävät niin paljon aikaa yhdessä, että toisen kivut ja kokemukset ovat toisenkin iholla.

Etenkin Sam, ehkä Sadiekin, kokee taustansa vuoksi toiseutta ja ulkonäkö aiheuttaa myös väärinymmärryksiä. Minusta oli kiehtovaa ja oikein, että kirjallisuudessa pääosaan nostetaan aasialaistaustaisia amerikkalaisia, joita on sentään ihan valtavasti. Kipuja on molemmilla: Sam on menettänyt sekä jalkansa että äitinsä hyvin nuorena, mutta saanut valtavasti tukea isovanhemmiltaan. Sadien kokema väkivaltainen suhde opettajaan tuomittaisiin nykyään hyväksikäyttönä, mutta romaanissa suhteella on onneksi muitakin kuin toksisia seurauksia. Silti nykylukija näkee suhteen eri näkökulmasta kuin 1990-luvulla nuoruutta elävä Sadie, joka ei vielä osaa kyseenalaistaa sitä. Yhteinen kipupiste myöhemmin 2000-luvun alussa on tarinassa vahva käännekohta.

1990-luku ja myöhemmin 2000-luvun alku näkyy muutenkin, kuten pelimaailman nimissä ja viestintätavoissa. Kun kännykät eivät ole vielä käytössä, yhteydenpito on ihan erilaista, hitaampaa ja sallii odottamisen. Nuorten välinen kanssakäyminen on tiiviimpää, uskaltaisin sanoa että aidompaa ja siitä puuttuu sosiaalisen median väritys. Ehkä tarinan sijoittuminen nimenomaan aikaan ennen kännyköitä ja somea onkin se, mikä antaa sille raikkautta ja puhtautta.

Takakannessa luonnehditaan, että Huomenna, huomenna ja huomenna ei ole rakkaustarina, vaikka se on tarina rakkaudesta. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde on myös jotain niin raikasta ja puhdasta, että se kantaa teemana vahvalla tavalla alusta loppuun saakka. Parisuhderakkaudet ovat sivujuonia kokonaisuudessa, jonka kirkkaita tähtiä ovat kaksi ystävää. Kerronnallisesti Zevin poikkeaa tavanomaisesta vasta ihan lopussa ottamalla mukaan pätkän peliä, joka sekin avaa pelisuunnittelijan valtavan monipuolista työtä lukijalle, ja onhan sillä toki juonenkin kannalta merkittävä rooli. 

Hyvin angloamerikkalaisen teoksesta tekee tietysti tarinan sijoittuminen Yhdysvaltoihin ja sen kahdelle erilaiselle rannikolle, mutta myös runsaat viittaukset kulttuuriin, erityisesti kirjallisuuteen ja peleihin, Shakespeareen erityisesti. Aasialaista maustetta tuovat viittaukset japanilaiseen taiteeseen ja maahanmuuttajuus. Yhdysvaltalaisen teoksesta tekee myös tietynlainen suloinen perusteellisuus, jonka yhdistän nimenomaan moniin nykypäivän yhdysvaltalaiskirjailijoihin, kuten Richard Powers, Ann Napolitano, Nathan Hill, Anthony Doerr, Brit Bennett tai Elizabeth Gilbert. Siinä missä Zevinin aikaisemmin suomennettu teos oli melko helposti unohtuvaa, leppoisaa hyvänolon tarinaa, Huomenna, huomenna ja huomenna tähtää monisyisenä ja ajatuksia herättävänä teoksena paljon korkeammalle. 

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell 2013. Englanninkielinen alkuteos The Death of Bees. Suomentanut Seppo Raudaskoski. Moreeni. 303 s. Lainasin kirjastosta. Kuva Kirjasampo.

Olipa ihanan erilainen, riemastuttavalla tavalla omanlaisensa romaani, jonka lukaisin parissa päivässä. Lainasin kirjan muistaakseni ihan vain kiehtovan nimen perusteella. Kuvittelin sen käsittelevän luontokatoa tai vaihtoehtoisesti sijoittuvan perienglantilaiseen puutarhaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Romaani alkaa hurjan dramaattisesta tilanteesta, kun Nelly ja Marnie jäävät yllättäen orvoiksi. Huoli siitä, että sosiaalitoimi sijoittaisi heidät erilleen vieraiden ihmisten hoteisiin saa heidät peittelemään äidin ja isän kuolemaa. Kotona haisee pitkään pahalle ja pihalle täytyy istuttaa kukkasia salaisen haudan peitoksi, mutta neuvokkaat tytöt sinnittelevät pitkään.

Naapurin seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvä Lennie ottaa tytöt avosylin vastaan, kun näillä on kodin, lämpimän aterian, pikkuleipien ja seuran tarve. Lennie on vastikään menettänyt elämänkumppaninsa eikä menneisyyden virheensä vuoksi ole kovin suosittu. Kaksi teini-ikäistä sähikäistä tuo hänen arkeensa vaihtelua ja kaivattua sosiaalisuutta. 

Yllättäen kuvioihin ilmestyy myös tyttöjen isoisä, joka haluaisi kovasti luoda uuden suhteen tyttäreensä, mutta tämäpä ei olekaan kotona. Nelly ja Marnie kertovat kaikille vanhempien olevan lomamatkalla Turkissa. Vaikka loma venyy ja venyy, valhe menee läpi, sillä Izzy ja Gene eivät ole koskaan juuri osanneet huolehtia jälkikasvustaan. Juhliminen ja päihteet ovat vieneet suurimman osan ajasta. Tyttöjen on pitänyt pärjätä ja oppia aikuisten asioita pienestä pitäen. Vanhempien kuolema ei siis varsinaisesti järkytä heitä niin paljon kuin luulisi. 

Romaanissa on varsin lyhyitä lukuja, joko 15-vuotiaan Marnien, pikkusisko Nellyn tai Lennien kertomana. Tapahtumat etenevät vuoden ajan, jonka aikana tyttöjen elämässä tapahtuu paljon ja tunne-elämä on melkoista vuoristorataa. Pikkuvanhalle, viulua soittavalle Nellylle iskee murrosikä ja hän viihtyy sekä Lennien että isoisänsä hoteissa, vaikka isoisä hieman epäilyttävältä vaikuttaakin. Marnie puolestaan seurustelee ystäviensä kanssa, auttaa miesystävänsä hämärissä bisneksissä ja juo liikaa. O'Donnellin luomat hahmot ovat hauskoja, suloisia ja räävittömiä. Kieli on kirjavaa, rohkeaa ja kerronta napakkaa. Tällaista romaania olisin lukenut enemmänkin, mutta nopealukuinen ja napakka teksti on ihailtavan koossa pysyvä eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Siinä mielessä siis juuri oikean pituinen.

Markus Nummi: Käräjät

Markus Nummi 2024. Otava. 575 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Käräjiä on kehuttu kovasti ja se on ollut ihan kivasti esilläkin, vaikka en enää muista, mikä nimenomainen juttu sai minut (melko pitkään) kirjaston varausjonoon. Tarina sijoittuu pääasiassa vuoteen 1938, pieneen kuvitteelliseen eteläpohjalaiseen Tarvajoen pitäjään ja siellä etenkin Luomanpaikan kylään. Satuin ajamaan viikko sitten Pojanluoma-nimisen tienviitan ohi Etelä-Pohjanmaalla, joten nyt tietysti kuvittelen tapahtumat sinne!

Vilja Neva, Luomanpaikan kansakoulun opettajan sisko, joka tunnetaan paremmin nimellä Vilja-täti, seuraa itsekseen kylän tapahtumia yläkerran ikkunastaan. Vilja havainnoi paljon ja yhdistelee näkemänsä omalla tavallaan päässään, joka ei taida toimia ihan niin kuin muilla. Tyhmä Vilja-täti ei todellakaan ole, vaan mieleltään järkkynyt, ja lukija alkaa pian aavistaa, että hänen nuoruudessaan on tapahtunut jotain, minkä hän on sulkenut mielestään. Sen jonkin jälkeen hän ei ole enää ollut Vilja-tyttönen, eikä elämä ole jatkunut niin kuin useimmilla.

Lääninetsivä Juho Iivonen saapuu Vaasasta Tarvajoelle tutkimaan tapauksia, joiden vuoksi käräjille joutuu lopulta jopa neljäkymmentä ihmistä. Sitä ennen Iivonen kuulustelee ja kuulustelee, kerää havaintoja ja tietoa noin kymmenen vuoden ajalta. Mitä sellaista Karoliina Suomaa, Vilja-tädin lapsuudenystävä Liina, on tehnyt, minkä Iivonen vie käräjille asti? Miksi syytteeseen joutuu niin miehiä kuin naisia, niin pariskuntia kuin itsellisiäkin. Ja onko Liina oikeasti syyllinen, vai pitäisikö tapauksista syyttää ennemminkin yhteiskuntaa, köyhyyttä - tai ehkä miehiä?

Vilja-tädin mielenrauhaa ja haudattuja muistoja alkaa vähitellen herätellä se, mitä hän aavistaa tapahtuneen nuorelle Inkeri Sepälle. Inkeri on sijoitettu sukulaisten hoiviin, jälleen kerran erilleen äidistään Hannasta, jonka elämäntavat paheksuttavat. Inkeri ei viihtynyt viimeisimmässä sijoituskodissaan ja joutuu pian Vaasaan mielisairaalaan. Nuoren tytön mieli on niin ikään hyvin järkkynyt. Elääkö kylällä edelleen hahmo, jonka vuoksi Vilja-tädin elämä muuttui niin täysin?

Romaanissa on paljon väkeä, mutta Nummi on sijoittanut teoksen alkuun henkilöluettelon, joka auttaa muistamaan, oliko kyseessä vanginkuljettaja Armas Honkala, Kuoppalan paappa vai juopotteleva Mikkola; kenen lapsia on Heikki, kuka olikaan ihastunut opettaja Frans Nevan esikoiseen ja kuka naisista oli Sofia Nevan sisko. Pidin kovasti Nummen rakentamista hahmoista ja heidän välisestä kanssakäymisestään, vuorovaikutuksesta ja vuoropuhelusta. Hahmot ovat todentuntuisia ja kylä vaikuttaa juuri sellaiselta, joita on varmasti ollut olemassa. Nummella onkin ollut apuna iäkkäämmän polven haastateltavia.

Pidin kovasti myös siitä, millä tavalla Vilja-tädin hahmo rakentuu, alkaa vähitellen avautua lukijalle ja vähitellen myös muuttua. Hän on monella tapaa huomaamaton ja vaaraton, mutta silti yllättävän keskeinen tapahtumaketjun käynnistymisen kannalta, kyläläisten välisten keskustelujen kannalta myös, ja eräänlaisena muistina vuosikymmenten takaisiin aikoihin. Monet muut hahmot rakentuvat Vilja-tädin silmien kautta, vaikka toki kertojina on myös muun muassa lääninetsivä Iivonen. 

Kokonaisuus kuitenkin vähän hajoaa dramaattisen siltaepisodin jälkeen. Sen kautta selviää, mitä Viljalle tapahtui nuorena. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa, vaikka romaanin loppuosallakin on merkityksensä. Lopun ansiosta Vilja ja Liina saavat eräänlaisen anteeksiannon ja mielenrauhan, mutta sotien läpi nopeasti kahlaavan lopun olisi myös voinut jättää pois ja antaa lukijan itse kuvitella Viljan elämän viimeiset vuodet. Alkuromaanin taitavasti rakennettu vihjaileva kerronta muuttuu lopussa kaiken läpiselittäväksi tekstiksi.

Nummi on kirjoittanut romaanin kivasti vanhahtavaan tyyliin, jota värittävät Iivosen kautta muodollinen käräjäkieli, eteläpohjalainen murre, Vilja-tädin ulkoa muistamat raamatun katkelmat ja jokaisen hahmon persoonallinen tapa ilmaista itseään. 1930-luvun elämä maaseudulla, kevään ja kesän vaiheet, maatilojen työt, monien kohtaama köyhyys ja puute ovat hyvin kuvattuja. Hyvin osuvaa on myös tapa, miten lapset ja nuoret kokevat ympäristönsä ja yrittävät päästä osaksi yhteisöä.