Édouard Louis: Väkivallan historia

Édouard Louis 2016. Ranskankielinen alkuteos Histoire de la violence. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin vuosihaasteessa on kaksi kohtaa, joihin pitäisi lukea kansiltaan samannäköiset kirjat. Édouard Louisin teokset ovat olleet lukuprojektina jo jonkin aikaa, joten kuittaan nuo haastekohdat kahdella hänen teoksillaan - ne kun ovat hyvin toistensa näköisiä. Väkivallan historian jälkeen luen teoksen Muutos/metodi. Aikaisemmat Louisilta lukemani romaanit ovat Ei enää Eddy sekä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. 

Väkivalta on teemana myös Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisteoksessa Ei enää Eddy, mutta nyt hän on nuori aikuinen ja asuu Pariisissa. Louis kertoo tarinaansa lukijalle, mutta ei ole sen ainoa kertoja. Hän on kertonut raiskauksesta ja väkivaltaisesta illasta aikaisemmin siskolleen, joka kertoo sitä nyt miehelleen Louisin kuunnellessa viereisessä huoneessa. Claran selonteko tapahtumista mahdollistaa sen, että väkivallan kokija pystyy kuuntelemaan omaa tarinaansa ulkopuolelta, kunnes teoksen loppupuolella hän ei enää jaksa kuunnella siskoaan, vaan kertoo loput itse. Erikoinen kerronnallinen ratkaisu, joka toimii loistavasti ja saa pohtimaan niin kuulijan kuin kertojankin motiiveja.

Teos ei ole pelkästään kuvausta väkivaltaisesta illasta toisen miehen kanssa, vaan myös sen seurauksista, traumoista ja siitä, miten moneen kertaan tarina on kerrottava saadakseen apua tai oikeutta. Kotiseudulle palaaminen ja Claran luona vierailu palauttaa mieleen myös lapsuuden ja sen luokkayhteiskunnan, jonka paljastamisesta Louisin tekstit ovat kuuluisia. Pariisin ja maaseudun välinen kuilu, vähän koulua käyneiden duunareiden ja yliopistossa opiskelleiden välinen juopa, köyhyys ja kotiseudulle palaamisen aiheuttama sopeutuminen - teemoja, joista Ranskassa ei ilmeisesti ole paljon kirjoitettu, sillä ne herättävät nyt kiivasta keskustelua. Louis onkin suorastaan pelottavan tarkkanäköinen.

Nuorukaisen kohtaamasta väkivallasta lukeminen on järkyttävää, mutta siitä kertominen on välttämätöntä, vaikka päähenkilö haluaisi kovasti olla puhumatta siitä. Hänen ystävänsä saavat hänet taipumaan poliisilaitokselle ja siitä seuraa reissu, jossa hänen riisutaan jälleen, kuvataan yksityiskohtaisesti ja hänen asuntonsa myllätään. Raiskauksen vuoksi hänen on syötävä hiviä ehkäisevä lääkekuuri, joka panee hänen vatsansa sekaisin - myllerrys ja pelko eivät ole pelkästään pään sisäisiä, vaan ne saavat elimistönkin sekaisin.

Édouard Louisin teksti on varmasti tarkkaan mietittyä ja viimeisteltyä, mutta se ei tunnu siltä. Kerronta poukkoilee ja on välittämättä kirjallisista konventioista tai koulussa opetetuista säännöistä. Claran kerronta tuo mukaan puhekielisyyttä ja karkeutta, kun taas Louisin oma kerronta tasapainottelee rajuuden ja hienotunteisuuden välillä. Tekstiä on melko vaivatonta lukea ja tuntuu että se onnistuu sanomaan paljon vähillä sanoilla. Kiivastakin se on, kun päähenkilö kokee enemmän kuin mitä pystyy noissa olosuhteissa ilmaisemaan. Surettaa, miten paljon häpeää väkivallan uhri joutuu kokemaan ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen.