Anne Swärd. 2003: Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar. Otava 2012. Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.
Äidin on täytynyt tietää isän uskottomuudesta jo ennen kuin Kaj kannettiin pesään kuin vieras lintu. Ehkä hänen olisi pitänyt luopua unelmastaan saada tytär, sillä mikään ei muuttunut helpommaksi Kajn tultua. Mikään ei silti ole Kajn vika. Häntä ei voi toivoa hengiltä.
Mitä tulee perheestä, joka ottaa omakseen hylätyn tyttövauvan, jota sen jälkeen suojellaan mutta samalla vältellään, yritetään ymmärtää eikä syytetä mistään. Hajonneesta perheestä, vanhoista erehdyksistä, seuraamuksista ja salaisuuksista, joita kuitenkin varjellaan jotta edes jotain pysyisi kasassa. Sillä jotain särkyi, kun pieni Kaj otettiin osaksi perhettä. Se ei ole Kajn vika, mutta silti kaikki, mikä perheessä ei toimi, tuntuu kiertyvän tavalla tai toisella Kajn syyksi. Hän oli aina riidoissa sytyttävä kipinä. Vuosien mittaan on tapahtunut paljon, mutta onko perheessä ammottavien aukkojen paikkaaminen mahdollista enää sitten kun
lapset ovat jo aikuisia ja vanhemmat jättäneet toinen toisensa?
Swärdin tarinassa on painostava tunnelma, joka puristaa sydäntä ja repii haavoja, mutta jota on pakko lukea. Kristian lupautuu kotivahdiksi Kajlle, kun äiti ja veli lähtevät
matkalle. Onko Kristianilla vaihtoehtoja? Onko hän koskaan vältellyt
vastuuta tai pannut hanttiin, ollut huolehtimatta siskostaan. Kristian,
pikkuveli, johon vain vähän vanhempi Jens sai purkaa vapaasti
aggressioitaan lapsena. Omalaatuinen Kaj, joka hyväksyy vain Kristianin, vaikka
juuri Kristianin seurassa hänestä tulee pitelemätön, pakkomielteinen ja
takertuva. Aikuinen tyttö, joka kerää kuolleita kärpäsiä isälleen
lahjaksi, yksi jokaisesta kerrasta kun isä ei ole soittanut.
Painostava ei ole pelkästään kesän helle, vaan kaikki se painolasti, jota perheeseen on kertynyt ja joka vain odottaa räjähtämistä. Tarina on rakennettu vuoroin kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Salaisuudet, syyt ja seuraukset paljastuvat lukijalle vähitellen, eikä minulla ainakaan ollut aavistustakaan, mihin kaikki johtaa. Onko tarinalla onnellinen loppu vai seuraako painostavasta ilmasta ukkonen?
Taitavan rakenteen lisäksi Swärd on kutonut mielenkiintoisia, aitoja hahmoja, joiden tapa tuntea syyllisyyttä, halua tai vaikkapa taipumus korjata ja silotella ovat niin inhimillisiä, että hahmot tuntuvat suorastaan tutuilta. On mahdotonta sanoa, ovatko he olosuhteiden uhreja vai olisiko tähän tultu kaikesta huolimatta? Ovatko pettäminen, väkivalta tai suojelunhalu syytä jostakin vai syy kaikelle? Ja kuinka vahvoja ovat rakkaus ja siteet?
Kesällä kerran on pienine yksityiskohtineen kaunis ja teksti saa ajoittain jopa hymyilemään, vaikka tarina onkin synkkä ja tunkkainen. Miten ihmeessä Swärd sen tekeekin? Teksti tuntuu lukiessa kevyeltä ja ilmavalta, vaikka sydänalassa puristaa ja muistot tekevät kipeää, olo on raskas. Aina rakkautta ja riitaa --- miksi sen täytyy olla niin?
Nyt osui kohdalle kirja, jonka luen varmasti jonain päivänä uudelleen. Haluan päästä syvemmälle päähenkilöiden ajatuksiin ja perheen sisäiseen dynamiikkaan, eikä siihen riittänyt yksi lukukerta. Kannattaa lukea myös, mitä mm. Katri, Katja, Kaisa ja Mari A. ovat kirjasta sanoneet. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.
Saat tämän kuulostamaan riipaisevan hyvältä. Olen lukenut Swärdiltä aiemman suomennoksen ja pidin siitä paljon ja tämäkin löytyy hyllystä. Olisi varmasti hyvä tuohon haastekohtaan.
VastaaPoistaRiipaiseva on hyvä adjektiivi tähän!
PoistaKylläpä kirjoitat kauniisti Swärdin romaanista.
VastaaPoistaKiitos Jonna! Kaunis on romaanikin!
PoistaKesällä kerran on vaikuttava kirja, joka jätti pitkän muistijäljen.
VastaaPoistaIhan varmasti :)
PoistaTämä on kyllä hyvä, mutta minusta vielä parempi oli Viimeiseen hengenvetoon!
VastaaPoistaHyvä tietää! :)
Poista