Tanja Kaarlela: Noutaja

Tanja Kaarlela 2017. Reuna. 269 sivua. Lainakirja.

Tanja Kaarlelan Noutajaan oli helppo tarttua ja antaa sen jopa ohittaa kirjajonon. Joskus vain on sellainen luottamus kirjailijan tuotantoon jo yhden teoksen perusteella! Kaarlela on julkaissut neljä romaania, joista Noutajaa edellisen, Lasissa on tyttö, luin viime vuonna. Etenkin esikoisromaani Saara kiinnostaa myös kovasti ja lähipiirissä sitä on kehuttu paljon.

Hän seisoi hetken liiterin ovella ja mietti, kuinka kaikki oli sattumasta kiinni: huonosta tuurista tai hyvästä onneksta, mitättömän pienistä tapahtumista, jotka paisuivat omituisiin mittasuhteisiin.

Iisa lähtee miehensä autolla kohti pohjoista tätinsä hautajaisiin. Asutus harvenee vähitellen, pakkanen kiristyy ja tie on liukas. Talven pimeydessä tömähtää, kun Iisa törmää koiraan. Koira jatkaa matkaa kotiansa koti ja hetken mietittyään Iisa ajaa perässä. Perillä häntä on vastassa hylätyn oloinen, huonokuntoinen talo, sen ikivanha asukas Yrjö, likaa ja yksinäisyyttä. Mies ei juuri enää liiku, jalan ympärille on sidottu muovipussi, miestä huimaa eikä ruoka ole maistunut enää pariin kuukauteen.

Näitä taloja oli lukemattomia, ihmisiä joita kukaan ei muista eikä kaipaa.

Iisan ei ole mikään pakko jäädä eikä auttaa, mutta niin vain käy, että viikonloppureissu pohjoiseen muuttaa hänen elämänsä. Yrjön huiputtaminen sairaalaan ei ole ihan helppoa, matkalla ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä, eikä Iisa itsekään vältä potilaaksi joutumista. Takaraivossa taistelevat kiire hautajaisiin, lähimmäisenrakkaus, velvollisuudentunne ja lapsuudenmuistot. Vähitellen Iisan halveksima asumaton pohjoinenkin alkaa näyttäytyä erilaisena ja Iisalla on mahdollisuus miettiä, mitä hän kaipaa elämässään.

Noutajassa käsitellään teemoja, jotka tuntuivat lukiessa välillä yllättävänkin raskailta. Yllättävän siksi, että Iisan ja Yrjön kohtaaminen on täynnä komiikkaa lähentelevää tragiikkaa. Silti kyyneleet ovat lähempänä. Vanhuksen syrjäytyminen, syrjäinen maaseutu, pitkät välimatkat ja palveluiden puute herättävät Iisassa huolta, mutta myös ärtymystä. Iisan on käsiteltävä myös avoimeksi jääneitä asioita omassa hyvinvoivassa elämässään etelässä. Vähitellen ärtymys antaa sijaa lämpimille tunteille ja lopuksi lukijan on haettava lisää nenäliinoja.

Kaarlelan kieli on konstailematonta ja aitoa, ja hahmot juuri sellaisia kuin ihmiset oikeasti ovat. Tämäkin romaani on kamalan helppo kuvitella todeksi ja sitähän se tavallaan onkin. Teos vie ajatukset sinne, mistä on itse lähtenyt.

Kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa ja Hemulin kirjahylly.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Tanja Kaarlela. 2017. Lasissa on tyttö. Reuna. 179 sivua. 

Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.

Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.

Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.

Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.

Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.